Asemalla tuoksui jo syksylle, ilta oli viileä.
"Onpa minunkin jo aika lähteä pohjoiseen", ajatteli Gurov poistuessaan asemasillalta.
III
Kotona Moskovassa oli jo talvista; uuneja lämmitettiin, ja aamuisin, kun lapset hankkiutuivat kouluun ja joivat teetä, oli pimeä, jalastenhoitaja sytytti lamput vähäksi aikaa. Alkoi pakastaa. Kun satoiensi lumen ja ajettiin ensi kertaa reellä, oli hauska nähdä valkoinenmaa, valkoiset katot, oli niin kevyt, mainio hengittää, ja nuoruudenajat palasivat mieleen. Vanhat, kuurasta valkeat lehmukset ja koivutnäyttivät ikäänkuin hyväsydämisiltä, ne olivat lähempänä sydäntä kuinsypressit ja palmut, eikä niiden läheisyydessä tehnyt mieli ajatellavuoria eikä merta.
Gurov oli moskovalainen. Hän palasi Moskovaan kauniina pakkaspäivänä,ja kun hän puki turkit ja lämpimät hansikkaat ylleen ja lähtiPetrovkalle kävelemään ja kuuli lauantai-iltana kirkonkellojen soivan, niin äskeinen matka ja seudut, joilla hän oli käynyt, kadottivatlumouksensa. Vähitellen hän vajosi Moskovan elämään ja luki jo ahneestikolmea sanomalehteä päivässä, vaikka sanoi, ettei periaatteessa luemoskovalaisia lehtiä. Hänen teki jo mielensä ravintoloihin, kerhoihin, kutsupäivällisille, juhliin, ja oli niin mieluista, kun hänen luokseentuli tunnetuita asianajajia ja taiteilijoita ja kun hän sai tohtorienkerhossa pelata korttia professorien kanssa. Hän pystyi jo sulattamaankokonaisen annoksen "paistettuja maalaisia".
"Kunhan kuluu muutama kuukausi, niin kyllä Anna Sergejevna peittyymuistojen usvaan ja ehkä vain harvoin näyttäikse unessa elävästihymyillen, kuten ne toisetkin naiset", arveli Gurov itsekseen. Muttakului kuukausi, enemmänkin, tuli sydäntalvi, ja kaikki oli säilynytmuistissa vielä niin elävästi, kuin hän vasta eilen olisi eronnut AnnaSergejevnasta. Ja muistot paloivat mielessä yhä voimakkaammin. Jos hänillan hiljaisuudessa kuuli työhuoneeseensa, kuinka lapset lukivatläksyjään, jos kuuli laulettavan tai urkuharmonin soittoa ravintolassa, jos kuuli tuulen valittavan uunin piipussa, heti johtui hänen mieleensälaivasilta ja mitä siellä tapahtui, varhainen aamu ja sumuiset vuoret,Feodosiasta saapuva höyrylaiva, suutelot… Hän asteli kauanhuoneessaan muistellen näitä ja hymyili. Hänen muistelmansa muuttuivatunelmiksi, menneisyys suli mielikuvituksessa tulevaisuuteen. AnnaSergejevna ei ainoastaan ilmaantunut hänelle unessa, vaan seurasi kuinvarjo häntä kaikkialle. Suljettuaan silmänsä Gurov näki hänet elävänäedessään, kauniimpana, nuorempana, suloisempana entistään; ja itsekinhän näytti mielestään paremmalta kuin silloin Jaltassa. Tuntui siltä,kuin Anna Sergejevna olisi iltasin katsellut häntä kirjakaapista, uunista, huoneen nurkasta, ja Gurov oli kuulevinaan hänenhengityksensä, hänen pukunsa hempeän kahinan. Kadulla hän seurasikatseellaan naisia etsien Anna Sergejevnan kaltaista.
Hänen teki niin kovasti mieli uskoa jollekulle muistojaan. Mutta kotonahän ei saattanut puhua rakkaudestaan eikä kaupungillakaan; eivuokralaisille eikä pankkivirkamiehille. Ja mistä puhua? Eihän hänrakastanut vielä silloin? Eihän hänen suhteessaan Anna Sergejevnaanollut mitään kaunista, runollista, opettavaa eikä pelkästäänmieltäkiinnittävää? Ja piti puhua ylimalkaisesti rakkaudesta, naisista, eikä kukaan arvannut, mitä liikkui mielessä, ja vaimo vain kohottelitummia kulmakarvojaan virkkaen:
– Sinulle, Dimitri, ei sovi lainkaan itseensä tyytyväisen keikarinosa.
Kerran yöllä lähtiessään kerhosta vastapelaajansa virkamiehen kanssahän ei voinut olla virkahtamatta:
– Jospa tietäisitte, millaiseen hurmaavaan naiseen minä Jaltassatutustuin!
Virkamies istuutui rekeen ja teki lähtöä, mutta kääntyi samassa ympärija huusi:
– Dmitri Dmitritsh!
– Mitä?
– Kyllä te olitte taannoin oikeassa: hän on tosiaankin kuin oikullinensampi.
Nämä sanat saivat, niin jokapäiväisiä kuin olivatkin, Gurovinlevottomaksi; ne tuntuivat hänestä häpeällisiltä, saastaisilta. Kuinkaraakoja luonteita, millaisia ihmisiä! Kuinka mielettömästi yötkuluivat, kuinka ikävästi, huomaamattomasti päivät vierivät. Hurjaakortinpeluuta, ahmimista, juoppoutta, alituista puhetta samoistaasioista. Joutavat toimet ja jutut vievät parhaan ajan, parhaat voimat,ja viho viimein jää jäljelle vain koluttu, lennoton elämä, jonkinlainenjonkinjoutavuus, josta et pääse yli etkä ympäri, saatikka pakenemaan, vaan istut siinä kuin mielisairaalassa tai rangaistuskomppaniassa!
Gurov oli niin levoton, ettei nukkunut sinä yönä lainkaan, ja poti kokoseuraavan päivän päänsärkyä. Huonosti hän nukkui seuraavinakin öinä,istuskeli yhä vuoteessaan ja ajatteli tai asteli huoneessa nurkastanurkkaan. Hän kyllästyi lapsiin, ikävystyi pankkiin, ei tehnyt mielilähteä minnekään, ei puhua mistään.
Joulukuun pyhinä hän hankkihe matkalle sanoen vaimolleen matkustavansa
Pietariin toimittamaan erään nuoren miehen asioita – mutta matkustikin
S: n kaupunkiin. Miksi? Sitä hän ei itsekään varmaan tiennyt. Hän tahtoi tavata Anna Sergejevnaa, puhua hänen kanssaan, sopia kohtaamisesta.
Hän saapui S: n kaupunkiin aamulla ja otti hotellista parhaan huoneen, jonka lattia oli kokonaan peitetty harmaalla veralla. Pöydällä olitomusta harmaa mustetolppo, kuvaten ratsastajaa, jolta oli pää poissa, mutta hattu kohotetussa kädessä. Ovenvartija antoi hänelle tarpeellisettiedot: von Diederiz asuu Staro-Gontsharnajan varrella omassa talossaanja jonkin matkan päässä hotellista, elää hyvin rikkaasti; hänellä onomat hevoset; kaikki kaupunkilaiset tuntevat hänet. Ovenvartia lausuinimen: Dridiriz.
Gurov lähti kiirehtimättä Staro-Gontsharnajalle ja löysi talon. Aivanvastapäätä taloa oli pitkä harmaa aita.
"Tuosta hän siis kulkee", ajatteli Gurov katsellen milloin taloa, milloin aitaa.
Hän harkitsi: "tänään on päivä, jolloin virastotkin ovat kiinni, hänenmiehensä on siis luultavasti kotona. Ja joka tapauksessa olisitahditonta mennä häntä häiritsemään. Jos lähetän kirjeen, se voi joutuamiehen käsiin, ja silloin olisi koko asia pilalla. Paras on luottaasattumaan". Ja Gurov asteli kadulla odottaen tätä sattumaa. Hän näkikerjäläisen poikkeavan portista sisään ja koirien hyökkäävän tämänkimppuun, sitten, noin tuntia myöhemmin, kuului heikosti, epäselvästipianonsoittoa; kaiketi Anna Sergejevna soitti. Pääovi aukeni yhtäkkiä,ja siitä astui ulos eukko mukanaan pieni valkoinen koira, jonka Gurovtunsi. Hän aikoi kutsua koiraa, mutta hänen sydämensä alkoi samassatykyttää niin kiihkeästi, ettei hän voinut muistaa koiran nimeä.
Ja hän käveli kävelemistään suuttuen yhä enemmän tuohon harmaaseenaitaan ja harmitellen mielessään, että Anna Sergejevna on unohtanuthänet ja huvittelee ehkä nyt jonkun toisen kanssa, mikä onkin aivanluonnollista nuorelle naiselle, jonka täytyy aamusta iltaan katsellatuota kirottua aitaa. Hän palasi hotelliinsa ja istui pitkän aikaahuoneensa sohvalla tietämättä, mitä tekisi, söi sitten päivällistä janukkui senjälkeen kauan.
"Kuinka tämä kaikki on typerää ja rauhatonta!" ajatteli hän herättyäänja katsellessaan pimeihin ikkunoihin. Oli jo ilta. "Kylläpäs nukuinkintarpeekseni. Mutta mitähän minä nyt yöllä tekisin?"
Hän istui sängyssä, jossa oli halpa harmaa peite, jollaisia käytetäänsairaaloissa, ja ärsyttelihe harmissaan:
"Siinä on nyt se 'nainen, joka kulkee koiran kanssa'… Olipas tämäkinseikkailu!.. Mutta istu vain koreasti paikallasi!"
Jo aamulla hän oli rautatieasemalla huomannut ilmoituksen, jossa suurinkirjaimin seisoi painettuna, että "Geisha" esitetään ensi kerran. Hänmuisti sen ja ajoi teatteriin.
"On hyvin mahdollista, että Anna Sergejevnalla on tapana ollaensi-illoissa", ajatteli hän.
Teatteri oli täynnä väkeä. Siellä, niinkuin yleensä kaikissateattereissa maaseudulla, oli auteretta kattokruunun yläpuolella, ja"paratiisissa" oltiin kovin rauhattomia ja meluttiin. Permannollaensimmäisen nojatuolirivin kohdalla seisoi sikäläisiä keikareita kädetselän takana. Kuvernöörin aitiossa istui etumaisella paikallakuvernöörin tytär, kaulapuuhka kaulassa, mutta kuvernööri itse olivaatimattomasti piiloutunut verhojen taa, niin että vain hänen kätensänäkyivät. Väliverho huojui, orkesteri viritteli pitkän aikaa. Kokoajan, kun yleisö virtasi sisään ja asettui paikoilleen, katseli Gurovinnokkaasti ympärilleen.
Sisään astui Anna Sergejevnakin. Hän istuutui kolmanteennojatuoliriviin. Kun Gurov katseli häntä, hänen sydäntänsä ahdisti, jahän tajusi selvästi, ettei hänellä ole tässä maailmassa toistaläheisempää, kalliimpaa ihmistä. Hän, tuo maaseudun väkijoukkoonkadonnut pieni nainen, jolla oli tavallinen lornetti kädessään, eiollut missään suhteessa huomattava henkilö, mutta hän täytti nytGurovin elämän kokonaan, oli hänen surunsa, ilonsa ja ainoa onnensa, jota hän itselleen toivoi. Ja huonon orkesterin soittaessa Gurovajatteli nyt, kuinka Anna Sergejevna oli hyvä. Ajatteli ja haaveili.
Anna Sergejevnan kanssa oli astunut sisään ja istuutunut hänenviereensä nuori, pitkä, hiukan kumara mies, jolla oli lyhyt poskiparta;tämä nyökäytti joka askeleella päätään ja näytti tavan takaakumartelevan. Luultavasti se oli Anna Sergejevnan mies, jonka tämäsilloin Jaltassa, katkeran tunteen valtaamana, oli sanonut olevanviinuri. Ja todellakin miehen pitkässä vartalossa, poskiparrassa,päälaen pienessä kaljussa oli jotakin viinurimaista; hän hymyilimakeasti ja napinreiässä loisti jokin oppineisuuden merkki ikäänkuinviinurin numero.
Ensimmäisen väliajan alussa mies lähti tupakalle, mutta Anna Sergejevnajäi nojatuoliin istumaan. Gurov, joka myöskin istui permannolla, menitämän luo ja lausui vapisevalla äänellä väkinäisesti hymyillen:
– Hyvää iltaa.
Anna Sergejevna katsahti häneen ja kalpeni, katsahti sitten uudestaankauhuissansa, uskomatta silmiään ja puristi lujasti kädessään viuhkaaja lornettia silminnähtävästi kamppaillen pyörtymystä vastaan. Molemmatvaikenivat, Anna Sergejevna istui, Gurov seisoi; tämä pelästyi toisenmielenliikutusta eikä rohjennut istua viereen. Viulut vingahtivat, huilut hihkaisivat, alkoi yhtäkkiä kammottaa, näytti siltä kuinkaikista aitioista katsottaisiin heihin. Silloin Anna Sergejevna nousija riensi ovea kohti. Gurov seurasi häntä, ja molemmat kulkivat mitäänajattelematta käytäviä ja portaita, milloin nousten, milloinlaskeutuen; heidän silmiensä ohi vilahteli kaikenmoisia virkapukujaarvonmerkkeineen, turkkeja naulakossa; tuntui ristivetoa, haisitupakalle. Ja Gurov, jonka sydän sykki kovasti, ajatteli:
"Hyvä Jumala! Miksi nämä ihmiset, tuo orkesteri…"
Samassa hän muisti, kuinka silloin illalla rautatieasemalla, jonne hänoli Anna Sergejevnan saattanut, hän oli arvellut itsekseen, että kaikkioli lopussa eivätkä he enää milloinkaan tapaisi toisiaan. Mutta kuinkakaukana olikaan tuo loppu!
Ahtaissa, synkissä portaissa, joissa seisoi suurilla kirjaimilla"käynti parvekkeelle", Anna Sergejevna pysähtyi.
– Kuinka te säikähdytittekään minut! sanoi hän raskaasti hengittäenyhä vielä kalpeana ja huumaantuneena. Oih kuinka te säikähdytitte! Olenkuin puolikuollut! Miksi te tulitte? Miksi?
– Koettakaa ymmärtää, Anna, koettakaa ymmärtää… puhui Gurovhätäisesti puoliääneen. Minä rukoilen teitä, koettakaahan ymmärtääminua…
Anna Sergejevna katsoi häneen milloin peläten, milloin rukoillen, milloin rakkaasti, katsoi hartaasti kätkeäkseen visusti mieleensä hänenkuvansa.
– Minä kärsin niin sanomattomasti! jatkoi hän kuulematta Gurovia. Olenkoko ajan ajatellut teitä ja elänyt näissä ajatuksissa. Ja minä olenkoettanut unohtaa, unohtaa, mutta miksi, miksi tulitte?
Ylempänä porrasparvekkeella kaksi kymnasistia tupakoi ja katseli alas, mutta Gurov ei välittänyt heistä, vaan veti Anna Sergejevnan puoleensaja alkoi suudella hänen kasvojaan ja käsiään.
– Mitä te teette, mitä te teette! sanoi Anna Sergejevna kauhistuneenatyöntäen Gurovia luotaan. Me olemme mielettömiä. Matkustakaa pois jotänään, matkustakaa heti… Minä pyydän teitä kaikkien pyhimystennimessä, minä rukoilen teitä… Joku tulee!
Portaissa kulki joku heidän ohitsensa.
– Teidän täytyy matkustaa… jatkoi Anna Sergejevna kuiskaten.Kuuletteko, Dmitri Dmitritsh? Minä tulen luoksenne Moskovaan. En oleikänäni ollut onnellinen… olen nyt niin onneton… en tule ikänäonnelliseksi, en ikänä! Älkää saattako minulle enää kärsimyksiä lisää!Vannon, että lähden Moskovaan. Mutta nyt täytyy meidän erota! Rakas, hyvä, kallis ystäväni, erotkaamme nyt! Näkemiin!
Anna Sergejevna puristi Gurovin kättä ja lähti nopeasti portaita alastavan takaa katsoen taakseen, ja hänen silmistään saattoi nähdä, etteihän ollut onnellinen. Gurov seisoi vähän aikaa paikallaan ja kuunteli; sitten, kun ympärillä kaikki oli hiljasta, hän etsi naulakkonsa japoistui teatterista.
IV
Ja Anna Sergejevna alkoi matkustella Gurovin luo Moskovaan. Pari kolmekertaa kuukaudessa hän matkusti S: n kaupungista ja sanoi miehelleenlähtevänsä kysymään neuvoa naistautien professorilta, mitä tämä sanoisijostakin hänen sairaudestaan. Hänen miehensä milloin uskoi, milloin ei.Saavuttuaan Moskovaan Anna Sergejevna tavallisesti asettui "SlavjanskijBasariin" ja lähetti punalakkisen lähetin Gurovin luo. Tämä kävi häntätapaamassa; eikä tiennyt siitä yksikään sielu koko Moskovassa.
Kerran talviaamuna Gurov oli tällaisella matkalla Anna Sergejevnan luo(lähetti oli edellisenä iltana käynyt Gurovin luona tapaamatta häntäkotoa). Hänen tyttärensä, jota hän tahtoi samalla saattaa kouluun, olimukana. Satoi räntää suurina hiutaleina.
– Nyt on kolme astetta lämmintä, ja kuitenkin sataa lunta, puhui Gurovtyttärelleen. Mutta ilma on näin lämmintä vain maan pinnalla, jotavastoin ylemmissä ilmakerroksissa on lämpömäärä aivan toinen.
– Mutta miksi ei ukkonen käy talvella, isä?
Gurov selitti senkin. Hän jutteli ja ajatteli samalla, että nyt hänmenee tapaamaan naista ja ettei yksikään ihminen sitä tiedä eikäluultavasti saa koskaan tietääkään. Hänen elämänsä oli kahdenlaista: toinen oli julkista, jonka näkivät ja tiesivät kaikki, joille se olitarpeellista, täynnä ehdollista totuutta ja ehdollista petosta, aivansamankaltaista kuin hänen tuttaviensa ja ystäviensä elämä, mutta toinenoli salaista. Ja jostakin kummallisesta, ehkä satunnaisestaolosuhteiden yhteensattumisesta kaikki, mikä oli hänestä tärkeää,mielenkiintoista, välttämätöntä, minkä suhteen hän oli vilpitön eikäpettänyt itseään, mikä muodosti hänen elämänsä ytimen, tapahtui salassatoisilta, mutta kaikki, mikä oli valheellista ja kuorena peitti hänetja totuuden, kuten esimerkiksi toimi pankissa, riidat kerhoissa, hänen"alhainen rotunsa", olo vaimonsa kanssa juhlatilaisuuksissa – sekaikki oli julkista. Ja hän tuomitsi muita itsensä mukaan eikä uskonuttodeksi sitä, mitä näki, vaan otaksui, että kunkin ihmisen todellinen, mielenkiintoinen elämä kuluu salassa, aivan kuin yön peitossa. Jokainenhenkilöllinen olemassaolo pysytteleikse salassa, ja ehkä osaksi juurisiitä syystä sivistynyt ihminen niin hermostuneesti huolehtii siitä,että henkilökohtainen salaisuus pidettäisiin arvossa.
Saatettuaan tyttärensä kouluun Gurov lähti "Slavjanskij Basariin". Hänriisui alhaalla turkit yltään, kiipesi portaita ja koputti hiljaaoveen. Anna Sergejevna, yllään harmaa Gurovin mielipuku, oli matkastauupuneena odotellut häntä eilisillasta saakka; hän oli kalpea, katsoitulijaan hymyilemättä ja heittäytyi Gurovin kaulaan, ennen kuin tämäoli kunnolleen ennättänyt sisään. He suutelivat pitkään, ikäänkuineivät olisi useaan vuoteen tavanneet toisiaan.
– No mitä kuuluu? kysyi Gurov. Mitä uutta?
– Odotahan, kyllä kohta sanon… En voi.
Hän ei saanut itkultaan puhutuksi, vaan kääntyi poispäin ja painoinenäliinan silmilleen.
"Itkeköön nyt sitten vähäsen; minä sillä välin istahdan tuohonhetkeksi", ajatteli Gurov ja istuutui nojatuoliin.
Sitten hän soitti palvelijaa ja pyysi tuomaan teetä. Mutta Gurovinjuodessa teetä Anna Sergejevna seisoi ikkunaan päin kääntyneenä ja itkiliikutuksesta, itki sitä surullista tietoa, että heidän elämänsä olimuodostunut näin surkeaksi. He tapasivat toisensa salaa ja pysyttelivätpiilossa ihmisiltä kuin varkaat! Eikö heidän elämänsä oleauttamattomasti särkynyt.
– No, herkeä jo! virkkoi Gurov.
Hänestä näytti selvästi siltä, että heidän rakkaussuhteensa ei päätykovinkaan pian, ties milloin. Anna Sergejevna kiintyi häneen yhälujemmin, jumaloi häntä, ja olisipa ollut ajattelematonta sanoahänelle, että kaikki tämä kerran päättyisi; sitä hän ei olisikuitenkaan uskonut.
Gurov astui hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäilleenhyväilläkseen ja laskeakseen leikkiä, mutta näki samassa itsensäkuvastimesta.
Hänen päänsä alkoi jo käydä harmaaksi, ja hänestä näytti kummalliselta, että hän oli viime vuosina niin vanhentunut, rumentunut. Olkapäät, joilla hänen kätensä lepäsivät, olivat lämpimät ja vapisevat. Gurovtunsi myötätuntoisuutta tätä vielä niin lämmintä ja kaunista elämääkohtaan, jota jo odotti kuihtuminen, niinkuin hänen omaansakin. Miksihän niin rakastaa miestä, joka aina on näyttänyt naisten mielestätoiselta kuin todella on? Mutta he eivät rakastaneet häntä itseään, vaan miestä, jonka heidän mielikuvituksensa oli luonut ja jota heomassa elämässään hartaasti etsivät, ja sitten, kun olivat huomanneeterehtyneensä, he kuitenkin rakastivat. Eikä ollut yksikään noistanaisista ollut onnellinen hänen kanssaan. Aika kului, Gurov tutustuiuusiin, erosi, mutta ei rakastanut kertaakaan; mitä hyvänsä se lieollutkin muuta, ei vain rakkautta.
Ja vasta nyt, kun hänen päänsä jo alkoi harmaantua, hän rakastuiniinkuin tulee, totisesti, ensi kerran eläessään.
Anna Sergejevna ja hän rakastivat toisiaan kuin hyvin läheiset omaiset, kuin mies ja vaimo, kuin hellät ystävykset. Heistä näytti siltä, ettäitse kohtalo oli määrännyt heidät toisilleen, ja oli käsittämätöntä,miksi he olivat toisten kanssa naimisissa; he olivat kuin kaksi kiinnisaatua muuttolintua, koiras ja naaras, jotka oli teljetty elämään erihäkeissä. He antoivat toisilleen anteeksi, mitä häpesivätmenneisyydessään ja nykyisyydessään, ja tunsivat, että tämä heidänrakkautensa oli pettänyt heidät molemmat.
Ennen, surullisina hetkinä, Gurov rauhoitteli itseään kaikenmoisillaarveluilla, jotka vain hänen mieleensä johtuivat, mutta nyt hän eivälittänyt arveluista; hän tunsi syvää sääliä, tahtoi olla vilpitön, hellä…
– Herkeä nyt, hyvä ystävä, hän sanoi. Kun olet itkenyt – niin sillähyvä… Ajatellaan, koetetaan keksiä jotakin.
Sitten he keskustelivat pitkän aikaa, puhuivat siitä, mitenkä voisivatvapautua välttämättömyydestä pysytellä piilossa, pettää, elää erikaupungeissa, olla pitkiä väliaikoja toisiaan tapaamatta. Mitenkäpäästä näistä sietämättömistä matkoista?
– Mitenkä? Mitenkä kysyi Gurov tarttuen päähänsä. Mitenkä?
Ja näytti siltä, että kun he vielä vähäsen odottavat, ratkaisu onlöydetty, ja silloin alkaa uusi, ihana elämä. Mutta kumpikin heistäkäsitti, että loppu vielä oli kaukana, kaukana ja että kaikkeinsotkuisin ja vaikein nyt vasta alkoi.