NELJÄSTOISTA LUKU
Kokouksessa seuraavana iltana esitteli Javani suurella kaunopuheliaisuudella tarpeellisuudesta kutsua Simonin lukuisine joukkoineen kaupunkiin, jotka voisivat suojella asukkaat Giskalan Johanin tyranniudelta. Hänen esityksensä vaikutti moneen kuulijaan ja Isak erittäin puolusti sitä. Hän oli ainakin ollut taipuvainen päästämään Simonin kaupunkiin, mutta toivoi nyt erittäinkin häntä kostoksi selooteille niistä vahingoista, mitä nämä olivat tehneet kauniille Marialle.
Marian kauneus ja kenties enempi hänen rikkautensa oli hurmonnut raatiherran, joka usein oleskeli hänen huoneessansa ja viimeisinä aikoina oli tullut päätökseen tarjota hänelle kätensä. Ei siis ihmettä, että Javani hänestä sai innokkaan puolustajan, eikä kauan viipynytkään, kun neuvosto yksimielisesti päätti kutsua Simonin pelastamaan kaupunkia selooteista. Sen perästä ilmoitti Javani että useampia jäseniä hänen tähän asti saastuttamattomasta perheestänsä oli ottanut natsaretilaisten uskonnon, ja vimmaiset raatiherrat, jotka harrastivat Moseksen lain ja vanhimpain asetuksien pyhänä pitämistä, riemuitsivat nyt ilosta, kun saavat kiini ottaa ja ankarasti rangaista niin arvokkaita uskonsa heittäjöitä. Javani kumminkaan ei tahtonut setänsä ja sen perheen kuolemaan tuomitsemista, ja hankki virkaveljiltään lupauksen, että ennen ankarimpiin keinoihin ryhtymistä kaikin voimin koetettaisiin heitä kääntää takaisin oikeaan uskoon. Myös yhdeksi ehdoksi esitti hän, ettei sisartansa vangittaisi. Hän toivoi sisarensa kääntyvän takaisin isäinsä uskoon, nähtyänsä sukulaisiensa onnettomuuteen joutumisen. Mutta hän ei tuntenut sisarensa sielunvoimaa, tahi kristinuskon väkevyyttä vahvistamaan heikommankin sydämen pilkkaa, kärsimistä ja kuolemaa vastaan kuin sisarellansa oli.
Kokous loppui sen perästä. Isak saattoi Javanin kotiin. Kaikki Sadok'in huoneessa näyttivät olevan iloisia ja tyytyväisiä, sillä Naomi ei ollut sanallakaan maininnut pelostansa, ja itse hän koetti olla iloinen, ettei kukaan älyäisi hänen levottomuuttansa. Hän leikitsi pienen Davidin kanssa ja juoksenteli hänen kanssaan huoneesta huoneesen. Näytti kuin hän ei olisi ajatellut muuta maailmassa kuin tuon pienen lemmityisen iloa. Tämä vaikutti niin Isak'iinkin että hän salaisesti kehoitti Javania pitämään, jos vaan mahdollista on, vanhemmiltaan salassa Naomin uskon asian siksi kun hän koettaisi häntä ereyksestänsä palauttaa.
Ennen pois lähtöänsä puhui raatiherra Marialle toivonsa ja sai häneltä sopivaisen vastauksen. Maria halusi arvoa ja kunniaa. Sen vuoksi myöntyi hän menemään Isak'ille puolisoksi. Hän toivoi siten kunniahimonsa tulevan tyydytetyksi. Hän lupasi sitte antaa kätensä Isak'ille, kun kaikki omaisuutensa Peraeassa oli laillisesti tunnustettu poikansa omaisuudeksi, jos hän kuolisi ennen poikaansa. Tämä sopimus ilmoitettiin Sadok'ille ja hänen perheellensä. Heillä ei ollut mitään asiaan sanomista, vaikk'ei heistä kukaan paitsi Javani ollut kosiaan mieltynyt. Hän iloitsi tästä aiotusta avioliitosta, kun hän tiesi Isak'in vielä enempi sen kautta liittyvän hänen puolueesensa ja rikkaudellaan antavan sille pontta.
Seuraavan päivän aamupuolella puuhailtiin aivottua matkaa varten. Sadok oli suostunut veljensä esitykseen, kiiruhtamiseen matkalle, vaikk'ei hänen mielestään ollut mitään pelkäämistä. Sadok'illa oli jalo luonne. Hän ei tahtonut kuin poikansa kristittyin julmaa vainoamista, ja varsinkaan läheisimpiä sukulaisiansa vastaan. Hänen tulinen vihansa, joka ilmaantui silloin kun hän huomasi tyttärensä hylänneen isäinsä uskon, oli jo kokolailla laimeentunut ja muuttunut lempeämmäksi surun tunteeksi pettyneestä toivosta ja rakkaudesta. Naomin lempeä ja rakastettava luonne, hänen hiljainen ja kärsiväinen suvaitsevaisuutensa oli voittanut isän sydämen ja haihduttanut monta hänen valeluuloansa natsaretilaisista. Naomin tähden tahtoi Sadok, niin paljon kuin hänen voimassaan oli, suojella kaikkia Naomin ystäviä ja erittäinkin hänen sukulaisiansa. Hän oli iloinen, kun veljensä lähti Jerusalemista, sillä hän toivoi Naomin jäätyään yksinäisyyteen heittävän uskon, jonka äskettäin oli omakseen omistanut.
Muulit olivat satuloitut, hevospaarit kuntoon laitetut ja suuri joukko palvelijoita, sekä Sadok'in että Amatfiahn, olivat aseilla varustetut varjelijoiksi matkalla. Sana myöskin oli Rufolle Joppeen laitettu pyynnöllä, että hän lähettäisi lupaamansa määrän sotilaita Lyddaan. Matkatarpeet olivat matka-astioihin pannut ja kaikki muuton kuntoon järjestetyt. Jälellä vaan oli jäähyväisten ottaminen Marialta ja hänen jättämisensä Benjamin huostaan.
Juditha kertoi Sadok'ille aikomuksensa olevan vielä samana iltana käydä vanhan ystävän luona Bethaniassa ja pyysi häneltä lupaa Naomille saada myöskin seurata sinne. Hän esitti, että se olisi viimeinen kerta kun hänen nuori sukulaisensa kävisi tämän pyhän naisen luona, jonka siunaus ei mitenkään voisi hänelle tuottaa onnettomuutta. Hän myöskin huomautti Sadokia ajattelemaan, minkä surun hän saattaisi tyttärellensä, jos hän kieltäisi hänen – kenties viimeisen kerran – ottamasta jäähyväisiä ystävältänsä Marialta. Sadok'ia milt'ei väristi ajatus, että hänen lastansa siunaisi uskonsa heittolainen; mutta hänen hellyytensä Naomia kohtaan oli niin suuri, että hän ei saattanut nähdä häntä suruisena ja alakuloisena, ja sen vuoksi suostui hän, vaikka vastenmielisesti, pyyntöön, kuitenkin ehdolla, ettei Naomi, tultuansa Joppeen, enää koskaan kävisi Marian luona.
Javani oli ollut poissa melkein koko päivän suureksi iloksi ja kevennykseksi Naomille, joka päivän laskussa lähti Bethaniaan setänsä ja hänen perheensä seurassa.
Amatfiah oli ottanut seuraansa muutamia aseellisia palvelijoita ja molemmat, hän sekä Theophilo, olivat varustetut miekalla ja väkipuukoilla, jos joku vaara uhkaisisi. Marian huoneen ulkopuolelle jättivät he vartijat kun menivät sisälle. Ensin katsoivat he vuoteesen, jonka vieressä Hanna oli polvillansa ja luulivat Marian jo kuolleen, hän kun makasi siinä ihan liikkumattomana ja kyyneleet valuivat pitkin uskollisen palvelijan poskia. Mutta mentyänsä lähemmäksi näkivät syällisestä ja raskaasta hengenvedosta sekä vienosta huulien liikunnosta, ettei henki vielä ollut ruumista jättänyt. Samassa aukasi hän silmänsäkin, ja huomattuansa ympärillään ne, joita oli niin hartaasti odottanut, kuiskutti hän hiljaa mutta kuultavasti:
"Herra, nyt annat sinä palvelijas mennä rauhaan! Rakkaat lapseni Kristuksessa, tämä on ilo, jota tuskin uskalsin toivoa. Päivä on minulle ollut niin pitkä, kun tiesin etten saisi teitä nähdä ennen iltaa ja melkein pelkäsin kuolevani ennen. Mutta Herra on vahvistanut voimiani ja kuullut rukoukseni. Tulkaat lähemmäksi, että saan teitä kaikkia siunata!"
He kaikki menivät lähemmäksi ja lankesivat hänen vuoteensa ympäri polvillensa. Maria kohotti kätensä ja siunasi heitä.
"Herra minun Vapahtajani", sanoi hän, "sinä joka kärseit kuoleman tuskat puhdistaaksesi synnistä ne, jotka uskovat sinuun, näiden sinun palvelijoittesi edessä tahdon minä todistaa voimaasi voittamaan viimeinen vihollinen ja tekemään kuolemanvarjojen laakso valoisaksi ja kunniarikkaaksi läsnäolollasi. Älä jätä minua, autuuteni Ruhtinas ja todistakoon viimeiset sanani sinun rakkauttasi. Siunaa rikkaimmalla siunauksellasi näitä lapsiasi, joita olet kutsunut tuntemaan nimeäsi. Suuresta armostasi pidätä heitä iankaikkisen elämän tiellä. Tulkoon elämänsä täällä maan päällä onnelliseksi, jos se on heidän sielullensa hyödyksi. Mutta jos näet surujen ja koettelemuksien olevan tarpeellisen, niin vahvista ja kannata heitä ja auta heitä voittamaan jokainen kiusaus ja hengellinen vihollinen. Ja kun heidän maallinen elämänsä on loppunut ja kuolemattomuuden kruunu heille annetaan, anna silloin ilolla tavata toisemme istuimesi ympärillä ja iäisesti laulaa kiitokseksesi, että sinä, Jumala, olet meidän verelläsi lunastanut!"
"Amen!" sanoivat polvillaan olijat yhdellä sydämellä ja suulla. Heidän päänsä olivat painuneet, ja kyyneleet valuivat jokaisesta silmästä – mutta ne eivät olleet surun kyyneliä.
Samassa kuului melua ja meteliä ulkona. Kuului kuin aseelliset miehet olisivat väkisin tahtoneet avata ovea ja toiset estää sitä. Marian lävitse kävi väristys ja hän katseli ympärillensä sanomatoin levottomuus sammuvissa silmissä. Amatfiah ja Theophilo juoksivat vastustamaan ryntääviä paljastetuilla miekoilla. Ovi avattiin ja useoita aseellisia miehiä tuli huoneesen, mutta seisahtuivat kerrassaan liikkumattomiksi nähdessään kuolevan vanhan vaimon.
"Katsokaat," sanoi Amatfiah, "tuossa on uhri, jota tulitte hakemaan; häntä ei enää voi ihmisten julmuus vahingoittaa. Hänen sielunsa astuu nyt Herran, kaikki näkevän tuomarin, eteen todistamaan niitä vastaan, jotka ovat häirinneet hänen viimeisiä hetkiänsä maan päällä."
"Älä sano niin", sanoi Maria hiljaa, "minä menen Herran eteen rukoilemaan heidän edestänsä niin kuin hänen Poikansa on meille opettanut: Isä, anna heille anteeksi, sillä he ei tiedä mitä he tekevät!"
Hänen kasvoillansa näkyi hymyily sisällisestä rakkaudesta ja autuaasta ilosta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä poistui kuin laskevan auringon viimeiset säteet lumitantereelta. Kaikki olivat hiljaa. Ystävät ja vihamiehet unhottivat hetkeksi kaikki muut tunteet nähdessänsä tämän kamalan muutoksen. Kuolema oli laskenut kätensä hänen sydämellensä, ja hänen hengenvetonsa olivat hiljaiset kuin lapsen.
"Hän ei ole kuollut, hän makaa", sanoi Amatfiah juhlallisesti. "Suotakoon kuoltaksemme hurskaan kuolema ja viimeiset hetkemme olkoon hänen kaltaisensa!"
Viholliset, jotka näkivät Marian kuoleman, olivat hetkisen olleet hämmästyksen masentamina ja hiljaa. Mutta pian tekivät he itsensä vapaaksi tuosta vastenmielisestä tunteesta, ja tarttuen aseisinsa kääntyivät kahta naamioittua miestä kohden, jotka juuri tulivat huoneesen ja näyttivät heidän päälliköiltänsä. Toinen näistä oli kuullut Marian viimeiset sanat ja vavistus näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Näytti kuin olisi hän tahtonut äkkiä lähteä pois, mutta toinnuttua pian kumppaninsa huudosta, nosti hän miekkansa ja juoksi Theophilon päälle. Klaudia näki tämän karkauksen. Hän tiesi ettei kukaan muu kuin Javani voisi tuolla tavalla uhata hänen sulhonsa henkeä. Unhottaen kaiken vaaran juoksi hän päällekarkaajan eteen ja huusi:
"Jos, Javani, janoot verta, niin vuodata minun; minä olen romalaisnainen, sinun kansasi katkerimpien vihollisten sukulainen. Älä tapa maanmiestäsi, sukulaistasi, perheesi kaunistusta!"
Vieras seisahtui hetkisen, mutta sanaakaan sanomatta, ettei häntä äänestä tunnettaisi, tarttui hän Klaudian käteen ja työnsi hänen syrjään. Kun Theophilo otti Klaudian syliinsä estääksensä häntä lankeamasta, sai hän samalla väkipuukon iskun hartioihinsa. Veri virtasi Klaudian vaatteille, joka vaikutti häneen niin, että hän meni tainnoksiin. Theophilo jätti hänen Naomin käsiin ja koetti päältänsä torjua ryntäävää vihollista, mutta heikontuneena veren vuodatuksesta ja avutta ystäviltänsä, sillä jokaisella heistä oli eri vihollisen kanssa tekemistä, uupui hän. Javani ystävinensä kiiruhtivat sitomaan häntä lujalla köydellä, ja koettivat viedä huoneesta ulos, mutta Naomi huomasi tarkoituksen ja huusi korkealla äänellä Amatfiahta kiiruhtamaan pojallensa apuun. Amatfiah tarttuikin kumpaankin ryöväriin ja pakoitti heidät pysähtymään; mutta kun useoita heidän miehiänsä kiiruhti heille apuun ja kun Amatfiahn palvelijoista ainoastaan pari voi auttaa isäntäänsä, onnistui Javanille päästä ulos saaliinensa, jonka perästä kaikki hänen palvelijansa viittauksen saatuansa hajosivat eri haaroille jättäen onnettoman perheen yksin kuolleen Marian ja tunnottoman Klaudian kanssa.
Amatfiahn ensi ajatus oli kiiruhtaa kaupunkiin ja koettaa, niin paljon kuin hänelle mahdollista on, saada Sadokin ja hänen mahtavan puolueensa kautta pojallensa vapaus. Mutta kuinka jättäisi hän Klaudian tähän auttamattomaan tilaan? Heidän täytyi koettaa jollakin laitoksella viedä hänen kanssansa. Kun sitä puuhailivat virkosi Klaudia ja ensimäinen sanansa oli kysymys Theophilosta.
Kaikki olivat vaiti ja katselivat synkästi toisiinsa.
"Ah, muistanhan minä!" huudahti hän. "Se ei olekaan hirveä uni, vaan täysi tosi. Javani on haavoittanut hänen ja vienyt pois. Eikö niin? Hän tahtoo surmata hänet. Minä tunsin aina että hän on musertava sydämeni, ja nyt on hän sen tehnyt."
Kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä. Hän hyppäsi ylös ja huudahti:
"Mutta miksi viivymme täällä kauemmin? Tule Naomi, kiiruhtakaamme kaupunkiin, heittäykäämme Javanin jalkojen eteen kerjäämään ja rukoilemaan siksi että hänen kivinen sydämensä sulaa. Älkäämme viipykö kauemmin – tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"
Klaudian tulinen päättäväisyys pani eloa ja virkeyttä toisiinkin, ja sitte kun Amatfiah oli antanut Hannalle muutamia määräyksiä koskevia Marian hautaamista, jonka piti tapahtuman, jos mahdollista, vielä samana yönä, käskenyt hänen sitte tulemaan Jerusalemiin heidän luoksensa ja pysähtymään siellä toistaiseksi, jätti onnetoin perhe Bethanian ja lähti paluumatkalle kotiinsa. He eivät ehtineet pitkälle, kun kohtasivat Benjamin palvelijain kanssa, joka tuli hakemaan Mariaa. Hänen apuansa ei enään tarvittu siihen tarkoitukseen, mutta sitä sai sen sijaan nauttia Klaudia, joka rupesi väsymään. Hän sai sen vuoksi nousta Benjamin mukana olevalle paarille ja kuljetettiin sillä kaupunkiin. Kun tulivat sille kapealle kujalle, jota heidän oli kuljettava ennen kuin tulivat Sadokin talolle, näkivät kamalan, ryysyisen henkilön kiiruhtain tulevan vastaansa. Hän oli Ananian poika, tuo kummallinen olento, joka ei väsynyt yötä päivää kuleksia kaupungin katuja ja huutaa onnettomuutta sen asujamille. Hän meni paarien luokse, ja katsoen hurjalla katseellaan Klaudiaan huusi hän: "Huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä tuulesta, huuto Jerusalemista ja temppelistä! Ruskia valitus yljän ja morsiamen ylitse – huuto kaiken kansan ylitse!"
Sen perästä meni hän kiiruhtain pois, mutta hänen huutonsa kuului pian. Se kaikui kamalasti Klaudian sydämessä, ja kun hän luonnostaan oli taipuvainen taikauskoisuuteen, luuli hän tämän hurjan ennustajan sanoissa kuulleensa kuolema tuomion kaikille maallisille toivoillensa.
Kun tulivat kotio ja kaikki kohta kiiruhtivat Sadokin huoneesen, jossa Sadok perheinensä tavallisesti oleskeli, löysivät siellä myös suureksi ihmeeksensä Javaninkin tavallisessa työpukimessa ja innokkaasti kääntämässä muutamaa osaa pyhästä Talmudista. Sadok, Salome ja heidän vieraansa, Bethetsobin kaunis Maria, olivat myöskin tavallisessa työssään, ja kaikki näyttivät yhtä kummastuneelta sukulaisten odottamattomasta tulosta ja huolellisesta näöstä.
Javani oli ensimäinen, joka täydellistä tietämättömyyttä osoittavalla äänellä kysyi syytä heidän huoleensa, ja sitä tehdessään hän teeskenteli semmoista osanottoa, että jo alkoivat epäillä oliko hän se mies, jonka vast'ikään olivat nähneet. Naomi ja Klaudia tarkastelivat häntä, samassa kun Amatfiah Sadok'ille kertoi, mitä oli tapahtunut, mutta he eivät hänen kasvoissansa voineet lukea mitään vahvistusta epäluuloihinsa hänen syyllisyydestään. Javani ei ollut huomaavinaan heidän tutkistelevia silmäyksiänsä ja jonkun aikaa jatkettuaan teeskentelemistään jätti hän huoneen, sanoen tahtovansa hankkia lähempiä tietoja Theophilosta ja luvaten palata niin pian kuin hän hänestä oli saanut jotakin tietää. Hänen mentyä, selitti Klaudia olevansa lujasti vakuutetun, että Javani oli syypää onnettomuuden tapaukseen ja että hän valepu'ussa oli ollut tilaisuudessa läsnä.
"Hänellä oli toveri, joka myös meiltä salasi kasvonsa", lisäsi hän, "mutta minusta on aivan kuin usein olisin kuullut hänen äänensä."
Mariaa säälien ei hän suorastaan tahtonut sanoa, että Javanin seuralainen hänen luulonsa mukaan oli raatiherra Isak.
Sekä Sadok että Salome vastustivat alussa kiihkeästi Klaudian syytöstä Javania vastaan, mutta kun pitemmälle kuulivat sukulaistensa kertomusta ja liittivät tapahtumat toisiinsa, alkoivat he olla yhtä mieltä heidän kanssansa. He lupasivat käyttää koko vaikutusvoimansa taivuttaaksensa hänen hyvittämään sen pahan minkä hän oli tehnyt ja Maria, joka oli suuresti mieltynyt Klaudiaan, koetti lohduttaa häntä vakuutuksella, ett'ei hän säästäisi aikaa eikä rahoja saadaksensa Theophilo vapautetuksi. Klaudia toivoi enemmän hyötyä hänen vaikutuksestaan Isak'iin kuin hänen rikkauksistaan ja alkoi taas tuntea mielensä tyvenemmäksi ja turvallisemmaksi kuin ennen.
Javani palasi myöhään ja sanoi viipymisensä syyksi vaikeuden saada tietoja Theophilosta.
"Vihdoin", lisäsi hän, "olen saanut tiedon hänestä, mutta ikäväkseni täytyy minun kertoa ett'eivät häntä ole vieneet selootit tai edumeit, joiden käsistä olisi hänet ollut mahdollinen lunastaa rahalla, vaan että hän on vangittu raatimme käskystä, syystä, niinkuin sanotaan, että hän on luopunut oikeasta uskosta. Minä surkuttelen hänen kohtaloansa, mutta juuri tämmöistä pelkäsinkin hänen mielettömyydestään seuraavan."
"Javani", huudahti Klaudia, "sinä juuri olet se, joka hänen on pettänyt. Paitsi sinua ja rabbini Joatferia ei kukaan tuntenut hänen uskonnollisia mielipiteitään ja rabbini on valalla luvannut Sadok'ille ett'ei hän niitä kellenkään ilmaise. Sinä olet tuottanut tämän onnettomuuden huoneellesi ja nyt koet saada julmuutesi teeskennellyn surun peitteesen."
"Hiljaa Klaudia", sanoi Javani kiivaasti, "muista että vaikka minä ylenkatseella torjun päältäni hullut syytöksesi, on minulla kuitenkin voima ja mahti, jota sinun olisi parempi taivuttaa puolellesi nöyryydellä ja alammaisuudella. Minua johtavat korkeammat kehoittimet kuin personallinen kauna tai viha ja minä aion kulkea tietä, jonka katson todellisesti hyödyttävän serkkuani ja sukuni kunniaa antamatta pakanallisen tytön mielettömän puheen itseeni vaikuttaa."
Klaudia vapisi siitä hurjasta päättäväisestä silmäyksestä, joka seurasi Javanin sanoja. Hän pelkäsi varomattomalla lauseellansa vaan ärsyttäneensä häntä Theophiloa vastaan ja päätti toisten hillitä tunteensa ja koettaa peittää sen kammon ja vastenmielisyyden, joka hänellä aina hänestä oli ollut. Hän ei vastannut mitään; sitä hän ei voinut, sillä sydämensä oli niin täysi, mutta Naomi lähestyi Javania ja koetti lempeästi vedota hänen parempiin tunteisinsa.
"Veljeni", sanoi hän, "älä puhu niin ankarasti Klaudialle. Hän on surun musertama, eikä tiedä mitä hän sanoo. Sinun pitäisi pikemmin säälimän kuin moittiman häntä. Etkö tahdo käyttää vaikutusvoimaasi onnettoman serkkusi pelastukseksi? Hän on aina ollut vanhempainsa ja Klaudia-raukan ilo ja onni. Mitä pahaa sinulle on siitä, että hänellä on toinen usko kuin sinulla? O, Javani, älä yhdisty hänen vihollisiinsa, vaan takaisin tuo hän niille, joitten elämä riippuu hänen elämästänsä; älä anna hänen vanhempainsa mennä surulla hautaan!"
Naomi laski kätensä hänen olallensa ja katsoi häneen rukoilevasti. Javani palkitsi tätä katsetta vihaisella silmäyksellä, ja pudistaen pois Naomin käden, huusi hän:
"Kernaasti saat sinä antautua uskostansa luopuneen elämän ja vapauden eduksi, sillä samaan pakanalliseen uskoon, joka iankaikkisesti on saastuttanut hänen nimensä, olet sinäkin kääntynyt. Minä tiedän Naomi; petollisuutesi, ulkokullaisuutesi, kaikki on selvillä. Ja täällä vanhempaini läheisyydessä ilmoitan, että sinä olet natsaretilainen. Älä luule, että sinut jättäisin neuvostolle; en, mutta minä toivon isäimme Jumalan voimallansa vaikuttavan sinuun ja kääntävän sydämesi, ja siihen asti kun se tapahtuu en tunnusta sinua sisarekseni. Nyt jätän sinun isällesi, kunnia-arvoiselle, oikeasti ajattelevalle Sadok'ille. Hän ryhtyköön sellaisiin, että tämä häpeä pilkku tulee pestyksi huoneestamme."
Javani katsoi kummastuneena Sadok'iin ja Salomeen. Hän luuli saavansa nähdä hämmästyksen ja kauhun kuvautuvan heidän kasvoissansa kuullessaan tämän kertomuksen, mutta suru sekoitettuna sääliväisyyteen oli ainoa, mitä hän niissä luki.
Naomi aikoi vastata veli, mutta Sadok ennätti hänen.
"Javani", sanoi hän tyynellä vakavuudella, "hairahduksen, johonka sisaresi onnettomuudeksi on joutunut, olemme molemmat sekä minä että hänen äitinsä kauan tienneet. Se on ollut surun lähde meille, ja miksi olisimme tehneet sinun yhtä murheelliseksi! Tunsimme sinun innokkaan rakkautesi Herraan ja tiesimme että siitä seurauksena olisi ollut vielä suurempi suru Naomin lankeemuksen tähden. Sen vuoksi olemme sen salanneet sinulta ja kaikilta, ja isänäsi käsken sinua, Javani, että et kenellekään ilmoita tätä onnetointa salaisuutta. Minulle on mahdotointa ajatella Naomia kovasydämisten, uskonvimmaisten veljieni käsissä. Hän on kuitenkin lapseni, ja vaikka sydämeni tuomitseekin hänen, on hän sentään aina luonani löytävä turvapaikan, josta häntä ei mikään vaino voi riistää."
Ajatus tytärtänsä uhkaavasta vaarasta saattoi hänen miltei vastoin tahtoansa tunnustamaan sisällisen rakkautensa häneen. Naomi hämmästyi ja tuli liikutetuksi tästä, että hän lankesi polvillensa hänen eteensä ja olisi suudellut hänen vaatteensa liepeitä, jos ei isänsä olisi häntä nostanut ylös ja hellästi häntä syleillyt. Myöskin Javani näytti liikutetulta ja Amatfiah käytti tilaisuutta vedota hänen sääliväisyyteensä.
"Katsos, Javani", sanoi hän, "mikä rakkaus sentään isällä on lapseensa! Poikamme on meille yhtä rakas kuin sisaresi isällesi. Tuomitse siis mimmoiset tunteet meillä on, kun tiedämme Theophilon olevan vihollistemme käsissä, jotka eivät epäile vuodattaa hänen vertansa. Sinun vaikutusvoimasi on suuri; kuule siis perheesi rukouksia ja pelasta poikamme."
"Amatfiah", vastasi Javani, "en ole tunnotoin luonnon ja ihmisyyden tunteille, ja jos saattaisin kuunnella rukouksianne loukkaamatta omatuntoani, niin sen mielelläni tekisin. Mutta isäini usko on minulle kalliimpi kaikkia sukulaisuuden siteitä. Poikanne on isäinsä uskosta langennut, sen vuoksi on hän myös ulossyösty perheestänsä ja kansastansa. Pitäisikö sitte minun, Aronin pojan, pelastaman hänen ansaitusta rangaistuksesta? Ei; Jumalan alttarin kautta vannon minä, että niin kauan kuin hän pysyy kerittiläisyydessänsä, en voi enkä tahdo mitään pelastukseksensa tehdä. Ja minä neuvon teitä, Amatfiah, ajattelemaan omaa turvallisuuttanne; luopukaa kerittiläisyydestänne taikka paetkaa kaupungista! Juditha ja Klaudia tunnetaan natsaretilaisiksi ja Naomia epäillään. Häntä voin vielä suojella, mutta sekään ei taida kauan onnistua. Teitä saatan ainoastaan varoittaa, mutta älkää varoitustani halpana pitäkö, se on viimeinen neuvoni."
Javani lähti äkisti huoneesta. Hänen sanansa olivat herättäneet säikähdystä ja pelkoa kaikissa. Sadok koetti puhutella sukulaisiansa, että taivuttaisivat Theophilon uskostansa luopumaan. Mutta Amatfiah sanoi heti, että ennen tahtoi nähdä pojastansa revittävän jäsenen toisensa perästä kuin kuulla hänen heittävän Herran ja Jumalan, joka hänen edestänsä on ristillä kuollut. Kukaan muu läsnäolevista ei uskaltanut sanallakaan vastustaa näitä sanoja, murheellisen mutta pelkäämättömän isän suusta lähteneitä. Raskaalla sydämellä erosivat kaikki etsimään sitä lepoa, jota väsymys kenties lahjoittaisi kullenkin.