VIIDES LUKU
Tieto Jotapatan valloittamisesta ja asukasten teloittamisesta saapui pyhäpäivänä synnyttäen alakuloisuutta ja häiriötä kaupungissa. Heidän etevimmät päällikkönsä ja paraimmat joukkonsa sanottiin kaatuneen ja yhden vahvimmista linnoituksista Galileassa valloitetun. Yksityisissä perheissä joka paikassa kuultiin itkua ja voivotusta, kun itkettiin joko puolisoa, poikaa tahi veljeä, ja Sadokin huoneessa vallitsi mitä syvin suru, sillä varmaan luultiin Javaninkin tulleen tapetuksi. Turhaan koetti Sadok lohduttaa surevaa perhettänsä; hänen oma sydämensä oli surun runtelema: hän suri kadotettua poikaansa, hän suri onnettoman isänmaansa pelastusta.
Hänen juuri ajatellessaan näitä synkkiä ajatuksia kuului torven ääni temppelistä muistuttaen olevan iltauhrin hetken. Hänen vuoronsa oli toimittaa alttaripalvelu; ei mikään erityinen suru tahi tärkeä toimi saanut estää tämän pyhän viran toimittamista. Kun hän teki määrätyt pesennät ja puhdistukset sekä pukeutui papilliseen pukuun, kuului torvensoitto temppelistä toisen kerran ja hän kiiruhti temppeliin. Ennen kun hän ehti leveitä astuimia ylös temppelin pihalle, kuului torven-ääni kolmannen kerran, kutsuen kansaa, pappeja ja leviittoja rukoilemaan Herran pyhään temppeliin.
Tänään ei ollutkaan tunkoa tässä suuressa, komeassa temppelissä; äsken tullut surullinen sanoma pidätti useammat kotona ja raskailla askeleilla ja synkissä ajatuksissa kulki Sadok melkein tyhjien temppelipihojen kautta. Tultuansa temppelin sisimpään silmäsi hän sen marmoraseiniin, kulta- ja hopea-oviin, viinirypäle- ja kranatiomena-koristuksiin puhtaimmasta kullasta, purppurasta ja tulipunaisesta kankaasta tehtyyn esiriippuun ja komeaan alttariin kalleilla suitsuttimilla, joista temppeliin levisi mitä suloisin tuoksu. Hän aavisti romalaisten vähän ajan kuluttua seisovan Jerusalemin muurien edessä – ja kuinka silloin temppelille kävisi? Kuinka voivat juutalaisten kuriin tottumattomat ja huonosti johdatetut joukot vastustaa hyvin järjestettyjä romalaisia joukkoja, mitkä siihen lisäksi ovat innostuneet äsken saaduista voitoista?
Sadok koetti haihduttaa tällaiset synkät ajatukset, mutta ne uudistuivat yhtenään. Vasta sitte kun hän seisoi alttarilla, jolle hän oli asettanut teurastetun uhrielukan ja kun savu polttouhrista kohosi temppelin lakeen, sai hän entisen rauhansa takaisin, sillä hän katseli uskossa Messiakseen, jota nämä uhrit kuvailivat, ja odotti apua korkeudessa asuvalta Herralta, jonka piti lupauksensa mukaan ilmestyvän maan päälle. Sadok oli joutunut harhateille ja hänen sydämensä odotti sitä, joka jo tullut oli, mutta hänen hurskautensa oli oikea, hänen rakkautensa Herraan palava, ja lohdutettuna sekä rohkealla mielellä palasi hän temppelistä kotionsa.
Siellä kohtasi hän ensin Naomin, ja häntä kummastutti kohta hänen iloiset kasvonsa, mitkä lähtiessään kyyneleillä kastellut, nyt loistivat ilosta ja riemusta. Naomi polvistui isänsä eteen, kuten hänellä oli tapana ottaissaan isältänsä siunausta, ja kun isä oli siunannut hänen, hypähti hän seisoalleen, heittäysi hänen syliinsä ja huudahti: "Javani elää … hän on pelastettu. Kiittäkäämme Herraa hänen hyvyydestänsä!"
Kirje oli vastikään tullut Rufolta, jossa hän kertoi vankeudesta ja lausui toivon että Javani pian annettaisiin vanhemmilleen takaisin, jos juutalaiset antauisivat ja vankein vaihettaminen tapahtuisi. Sadok tiesi hyvin, ett'ei minkäänlainen antauminen tullut kysymykseenkään ja että siis oli varsin tietämätöintä, saivatko koskaan nähdä poikaansa, mutta siitä ei hän mitään virkannut Salomelle ja Naomille, vaan iloitsi heidän kanssansa Javanin elossa olemisesta.
Klaudia oli samalla kertaa saanut pitkän kirjeen veljeltänsä Marcellolta, ja kun tähän asti olemme sangen vähän tulleet tuntemaan tuota nuorta romalaista, tahdomme lukijoillemme ylimalkaan kertoa tämän kirjeen sisällön. Marcello kirjoitti:
"Kauaan aikaan en ole ollut tilaisuudessa sinulle kirjoittaa, rakkain Klaudiani, ja nyt lähetän tämän kirjeen erään hyvän ystävän kanssa, joka lähtee sotatantereelle Galileaan. Sinä olet nyt vanhain ystäväimme luona Jerusalemissa, ja että hyvin viihdyt heidän luonansa, sen tiedän varmasti, jos ei Javani nyt kuin ennenkin saata sinulle harmia. Sydämestäni halajaisin minäkin olla teidän luonanne, sillä kaikki loistoisuus ja huvit Romassa eivät palkitse minulle eroa lapsuuden ystävistäni. Usein ajattelen kaipauksella niitä onnellisia hetkiä, kun sinun ja Naomin kanssa kuljimme laaksoja ja puutarhoja.
Minä saan kohdakoin paikan armeijassa. Siitä olen iloinen. Setämme Sulpitio on keisarin korkeassa suosiossa ja hän on luvannut minulle paikan kymmenennessä legionaassa, joka nykyään on Titon johdannolla Galileassa. Silloin saan olla yhdessä isäni kanssa ja toivon saavani sinunkin tavata. Juutalaisten täytyy pian antautua romalaisten ylivoiman alle ja minä toivon sen tapahtuvan ennen kuin Vespasiano marssii Jerusalemia vastaan. Mimmoinen silloin olisi mieleni, jos minun romalaisena sotilaana täytyisi ottaa osaa sen kaupungin piiritykseen, jossa Salome ja Naomi asuvat, kaikki niin rakkaita minun sydämelleni? Niin – minun sydämeni on Jerusalemissa ja vaikka olen ylpeä siitä että olen romalainen, tunnen kuitenkin kotoni olevan Jerusalemissa.
Sinä tiedät sen huoneen, jossa Romassa asuimme, olevan revityn ja samalle paikalle on rakennettu Merkurion komea temppeli. Sinä varmaankin luulet minun käyvän siellä usein hartauden harjoituksissa, mutta niin ei ole Klaudia. Vaikka minä asun keskellä romalaisten jumalain pääkaupunkia ja olen heidän temppeleinsä ja alttareinsa ympäröimänä, niin en enää notkista polviani heidän edessänsä. Älä kuitenkaan luule, että minä, kuten useat maanmiehistäni, olisin hyljännyt uskonnon tykkänään; en, sitä en ole tehnyt, mutta minä olen oppinut rukoilemaan ainoata totista Jumalaa, ja sano Naomille ettei hän tästälähin enää saa ajatella lapsuutensa ystävän Marcellon olevan sokean epäjumalan palvelijan. En kuitenkaan ele juutalainen, sillä minusta on moni juutalaistapa ja käytös puhdasta hulluutta. Johdattakoon Herra myös sinunkin, Klaudia, tuntemaan itsensä, kuten hän on johtanut minun. Hänen armonsa kautta tulin tutuksi erään vanhan hurskaan ja pyhän Raamatun oppineen miehen kanssa. Hän näytti minulle toteen, että epäjumalan palveleminen on paljasta hulluutta ja että luja usko kaikkivoipaan on autuaallista. Minä pyydän sinunkin ahkeraan ja tarkkaavaisesti lukemaan Raamattua ja Herra on ohjaava sinua kuin minuakin totuuteen. Vanhalla arvokkaalla ystävälläni on monta oppilasta täällä, mutta häntä halveksivat ja vihaavat maalaiseni, joitten synnillisyyksiä julistamansa sana ankarasti rankaisee. Keisari kammoksuu molempia sekä juutalaisia että uuden opin harrastajia, joita kutsutaan Natsaretilaisiksi. Kaikilla julmilla keinoilla, mitä suinkin ajatella saattaa, vainoo ja tappaa hän heitä, kun eivät tahdo polvistua epäjumalain kuvien eteen. Muutamat on hän puetuttanut nahkoihin ja antanut kuljettaa sirkukseen, jossa koirat ovat heidät raadelleet, toiset on hän ristiin-naulituttanut ja taas toiset neulottanut päältäpäin vaksilla ja muilla palavilla aineilla voideltuihin säkkeihin, jommoisina sitte sijoitettiin keisarillisiin puutarhoihin, ja pimeän tultua sytytettiin palamaan kuin lamput, joten onnettomat saivat kärsiä sanomattomat tuskat. Älä luule, että itse olisin käynyt katsomassa kaikkia näitä julmuuksia – niistä on minulle kertonut serkkumme Camillo, joka on joutunut filosofien eksyttäviin oppeihin ja hän uskoo hengen kuolemassa myös kuolevan ja häviävän tykkönään. Hänen mielipiteensä mukaan pitäisi tässä maailmassa kaikin tavoin koettamaan iloita ja nauttia elämää ja heittää mietteet tulevaisuudesta sikseen.
Ihan täydellinen vastakohta hänelle on isänsä, Sulpitio, joka pitää kunniana kaiken häntä ympäröivän loistoisuuden keskellä säilyttää yksinkertaisuutta elämän laadussa ja tavoissa, mikä oli huomattava tasavallan aikana vanhoissa romalaisissa. Lisääntyvä komeus ja yltäkylläisyys surettaa häntä, mutta hän kyllä havaitsee olevansa voimatoin pahaa vastaan, kun ei edes voi vaikuttaa omaan poikaansa. Neronin kullattu huone – niin nimitetään hänen asuntonsa – häntä kaikkein enin närkästyttää kuin todistuksensa koko kansakunnon turmiosta ja ylenpalttisesta ylöllisyydestä. Se on todellakin komea rakennus, ylöllisesti koristettu kullalla, hopealla, marmorilla, kalliilla kivillä ja itämaisilla taidekutouksilla. Mutt'ei mikään muu ole minua niin ihmetyttänyt kuin vesijohdot ja yleiset tiet, jotka suoraan linjaan pääkaupungista menevät ympäristökaupunkeihin kuin säteet keskipisteestä. Kaikki esteet ovat poistetut, vuoret rikki lohkotut, laaksot täytetyt ja kallisarvoiset sillat rakennetut virtojen yli. Tienkeskus on koroitettu ja laskettu suurista hakatuista kivistä ja niin tiviisti toisiinsa saumattu, että luulisi niiden siinä pysyvän niin kauan kuin maailma seisoo. Joka penikulman päähän on rakennettu huone, jossa aina neljäkymmentä hevosta on matkustavien varalle. Kaikki tämä on suurellainen todistus romalaisten mahtavuudesta ja sivistyksestä, mutta häpeän puhua maalaisteni pilaantuneesta mausta, kun uhraavat mahdottomia summia jaloihin helmiin, suitsutuksiin, itämaalaisiin pukuihin j.n.e. Parain todistus romalaisien tapojen turmiosta on, minun mielestäni, kerskamainen orjain paljouden näyttäminen kussakin huoneessa. Surullista on nähdä ihmisiä niin alennettavan. Camillo kyllä sanoo, että ne ovat syntyneet orjiksi, mutta minä en usko, että suuri ja armollinen Luojamme olisi määrännyt yhden su'un toisen vallan alle ja sorrettavaksi. Surullinen jono vangituita juutalaisia, Vespasianon tänne lähettämiä, kulki näinä päivinä kaduilla; olin niin heikko – kuten Camillo sitä nimittäisi – että kyyneleet valuivat nähdessäni näitä onnettomia; enin minua liikutti, kun muistin niiden olevan Naomin maanmiehiä ja että hänen isäänsä, veljeänsä ja häntä itseä saattaisi kohdata sama kohtalo. Poistakoon Herra niin suuren onnettomuuden. Ja avatkoon juutalaisten silmät näkemään vaaran, että vetäyisivät takaisin ennenkuin syöksyvät kaikki kadotukseen! Jää hyvästi, rakas sisareni! Sulje minä Naomin ystävällisen muistoon ja tervehdä sydämellisesti hänen vanhempiansa ja veljiänsä. Jumalan siunaus teille kaikille; kuulkoon Herra ne rukoukset, jotka veljesi päivittäin edestänne rukoilee.
Marcello."
Klaudia iloitsi tästä rakkaan veljen pitkästä kirjeestä. Vaikka hän hämmästyi hänen mielipiteitään uskon asioissa, ei hän siitä kumminkaan tullut pahoillensa, ja tästä alkaen kuunteli hän tarkkaamalla Naomin puhetta ja luki ahkerasti Raamattua, kuten veljensä oli häntä kehoittanut. Naomin sydän täyttyi ilosta kun hän kuuli, ett Marcello, jota hän niin kauan oli kunnioittanut ja johon sydämensä oli taipunut, oli jättänyt syntisen ja hullumaisen epäjumalan palveluksen, ja nyt hän myös tunsi ett'ei taipumuksensa häneen enää ollut hyljättävä. Mutta suuri muutos oli tapahtunut hänen mielipiteissään sen perästä kun hän ensi kerran tapasi Marian Öljymäellä. Kaikki mitä oli kuullut tältä vanhalta Herran oppilaalta oli tunkenut hänen sielunsa sisimpään, ja Herra oli antanut heikon palvelijattarensa puhumat totuuden sanat juurtua syvälle nuoren juutalaisnaisen sydämeen. Hän ei saanut niitä ajatuksistansa poistumaan, ja luonnollinen voima sekä päättäväisyys luonnossansa kiihoitti hänen uskaltamaan vaikka mitä saadaksensa enemmän opetusta tässä aineessa, jonka arvosta ja merkityksestä ijankaikkisuudessa hänellä oli aavistus.
Hän oli senvuoksi kääntynytkin hyvän luontoisen, myöntyväisen Deborahn puoleen ja saanut hänen useammin kuin yhden kerran tulemaan kanssansa Marian luokse Bethaniaan. Deborah ei tietänyt Marian kuuluvan natsaretilaisten halveksittuun lahkoon, mutta kun hän ymmärsi, että hänen uskonsa erosi Sadok'in uskosta, lupasi hän puolestaan pitää salassa koko asian, ja pitikin sanansa, kun hän näki ett'ei sillä vaikuttanut mitään pahaa.
Vanhemmillensa aina niin avonainen ja heitä niin rakastavainen Naomi ei olisi suostunut tekojansa salaamaan heiltä, jos hän ei olisi ymmärtänyt nyt olevansa eron-tiellä. Hän havaitsi totuuden Marian sanoissa ja Raamatussa oli kirjoitettuna, että isänsä ja äitinsä pitää jättämän ja seuraaman Herraansa. että hän vakuutuksensa puolesta jo oli kristitty, sitä hän ei ominut itseltänsä salata, ja varma tieto siitä ijäisestä perinnöstä, joka Kristuksessa oli hänelle annettu, vuodatti hänen sydämeensä riemua ja iloa sellaista, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Mahtaneeko myöskin Marcello uskoa ristiin-naulittuun Jesukseen Natsarethista? Tämä oli kysymys, mikä usein tuli Naomin ajatuksiin ja tuotti hänelle paljon levottomuutta ja murhetta. Kuinka onnellinen ja kiitollinen hän olisi ollut, jos hän olisi tietänyt kaikki, jota ei Marcello uskaltanut kirjeessään kertoa! Hän oli jo paljon enemmän edistynyt hengellisessä valossa kuin Naomi, ja oli totinen, nöyrä ja valistunut kristitty. Opettaja, jota hän oli kirjeessään maininnut, ei ollut kenkään muu kuin Klementi Romano, apostoli Paavalin työkumppali (Philipp. 4: 3.) Kun hän enin oli työksennellyt Philippissä, muutti hän sieltä Romaan, jossa, tarun mukaan, Pietari asetti hänen yhdeksi ensimäisiä pispoja sekä eli alkupuolelle toista vuosisataa.
KUUDES LUKU
Rufon kirje sisälsi kertomuksen Josephon pelastuksesta ja vankeudesta romalaisten luona ja Sadok kiiruhti kertomaan tätä uutista kaupungin etevimmille. Kertomus levisi nopeasti ympäri Jerusalemia ja yhtä nopeasti muuttui suru hänen luullusta kuolemastansa hurjimmaksi suuttumukseksi hänen pelkurisuutensa tähden, kun jäi elämään maanmiestensä jälkeen. Muutamat nimittivät häntä kurjaksi pelkuriksi, joka pelkäsi kohdata kunniallista kuolemaa, toiset panettelivat häntä petturiksi, ja halu saada kostaa heittolaiselle vahvisti vaan enempi heidän päätöstänsä vastustaa romalaisia. He toivoivat kohta saavansa nähdä Vespasianon lipun lähestyvän muuria ja olivat vahvasti vakuutetut, ett'ei mikään voima voisi vastustaa yhteistä uloshyökkäystä ja että kaikki heidän onnettomuutensa ja vastoinkäymisensä pian tulisivat pestyiksi vihatun vihollisen verellä.
Mutta Vespasiano ei antanut heille sellaista tilaisuutta, jota niin haaveksien odottivat. Yhdestä tahi toisesta syystä väisti hän pääkaupunkia ja jätti kapinalliset sinne riitelemään keskenänsä ja sen kautta rikkirepimään ja heikontamaan voimiansa. Romalainen kenraali kävi Agrippan luona Caesareassa merenrannalla ja vetäysi sitte Caesareasta Philippiin pohjois-Galileassa, jossa hän antoi joukkonsa levätä kaksikymmentä päivää.
Sen perästä meni hän tukehduttamaan kapinallisia liikkeitä Tiberiassa ja Tarikeassa, kaksi kaupunkia Genetsaretin rannalla, jotka kuuluivat kuningas Agrippalle, mutta joilla ei ollut halua hänen kanssaan kääntyä romalaisten puolelle. Tiberia antaui pian, mutta yksi joukko kapinallisia pakeni Tarikeaan, jonka Josepho oli vahvasti varustanut. Romalaiset asettivat leirinsä kaupungin muurien ulkopuolelle ja rupesivat valmistelemaan piiritykseen. Romasta tuli sotajoukon vahvikkeeksi joukko nuoria rekryyttiä ja niiden joukossa oli Marcellokin, joka isänsä toimesta oli päässyt Titon allekuuluvaan ratsujoukkoon.
Muutamina päivinä jatkoi piiritysjoukko työtänsä häiritsemättömässä rauhassa, ja Marcello kulki joutohetkinänsä yksin ympäri ilahuttavia järvenrantoja. Palmujen varjoja katseli hän kummastuksella ja liikutuksella sitä ihanaa näky-alaa, joka oli edessänsä. Se kuitenkaan ei ollut luonnon kauneus, joka valtasi hänen mielensä; hänen sielunsa vaipui ajatuksiin kuluneista ja hänen kuvituksensa maalasi hänelle tapaukset, ennen tapahtuneet juuri näillä rannoilla. Hän uneksi näkevänsä sen laakson, jossa hän nyt oli, uudestaan kansoitettuna galilealaisilla maamiehillä ja kalastajilla, vaimoilla ja lapsilla, jotka kaikki hiljaisena ja tarkkaavana kuuntelivat keskellään seisovan miehen puhetta. Ei ainoatakaan ylenmaallista sädettä loistanut hänen päänsä ympäri – hän oli muodoltaan kuin tavallinen ihminen, ja kuitenkin mikä ero! Koko hänen olentonsa oli hiljainen majesteetillinen, jumalallisen rakkauden ilmaus ja laupeus näkyi hänen lempeissä kasvojensa juonteissa, joiden kautta hän äärettömästi erosi kaikista muista. Ja hänen huuliltansa valui sellaisia runsasarvoisia ja läpitunkevia sanoja, sisältäviä opetusta, kehoitusta, rakkautta ja laupiutta, että Marcello heräsi syvästä unelmastaan ja huudahti:
"Toden totta, ei kenkään ole puhunut niin kuin tämä mies! Ah, rakas Herra Jesus, pidä minä sanassasi ja ruoki sieluni taivaallisella mannalla, että minä aina olisin sinun sekä ajassa että ijankaikkisuudessa! Minä toivoisin," pitkitti hän puoliääneen, "että Naomi ja Klaudia olisivat täällä! Me puhuisimme Hänestä, joka täällä kerran saarnasi laupeutta kansalle, ja minä kertoisin heille kaikki mitä minun arvoisa opettajani minulle puhui Romassa. Naomi rukoilee yhtä totista Jumalaa, ehkä hän häilyy pimeydessä ja eksyksissä, mutta minun sisar-poloiseni palvelee vielä epäjumalia. Siunatkoon Herra hänen ystävänsä sanat, että hän tulisi tietämään yhden ainoan totisen Jumalan! Ja minun isäni – pitääkö hänen aina pysymän epäjumalan palvelijana? Ei, ei; minä luotan lujasti siihen, että Herra myös on häntäkin etsivä ja vetävä hänen kuin kekäleen tulesta! Herra, tapahtukoon sinun hyvä ja laupias tahtosi, silloin tapahtuu kaikki kuin hyvä on!"
Sellaiset ajatukset liikkuivat äsken kääntyneen sydämessä silloinkin kun hän taas kulki leirin katuja. Isänsä teltassa hän tapasi Javanin, jota hän ei ollut tavannut leiriin tulonsa jälestä. Ystävyys ei ollut koskaan yhdistänyt näitä nuoria miehiä, kuten jo tiedämme, mutta Javani oli nyt vanki ja Marcello oli saanut toisen mielen ja luonnon. Ja kun Javani oli Naomin veli, niin se kanssa vaikutti, että Marcello lähestyi vankia sydämellisellä ystävyydellä. Kun Marcellon ystävyydestä oli etua viekkaalle Javanille, niin hän puolestaan koki näyttää hyvin iloiselta, kun sai tavata entisen leikkikumppalinsa. Hän rupesi kohta puhumaan perheestänsä ja suhteistansa Jerusalemissa, mutta kun hän siinä lausui kerskaamalla juutalaisten lujasta päätöksestä ennemmin kuolla kuin antautua, ei voinut Rufo muuta kuin hymyillä ajatellessaan Javania ja Josephon omaa käytöstä. Javani huomasi ja ymmärsi tämän hymyilyn ja hänen sydämensä paisui kostonhimosta; itsekseen vannoi hän, että jos hän joskus pääsisi vapaaksi ja saisi aseet käsiinsä, niin hyväntekijänsä saisi kalliisti maksaa tämän pilkkahymyilyn.
Tämän päivän perästä kohtasi Marcello hänen harvoin, sillä sodantapaukset veivät nyt koko hänen aikansa. Seuraavana päivänä meni Tito kuudella sadalla miehellä, niiden joukossa myös Marcellokin, hajoittamaan erästä vahvaa, kaupungin edessä olevalle kedolle kokoontunutta, galilealaista joukkoa, ja niin tuima ja vastustamatoin oli romalaisten ryntäys, että paljoa voimallisempi vihollinen ajettiin pakosalle jo ennen kuin Titon perässä lähettämä varaväkikään ehti tulla. Useoita sellaisia romalaisille onnellisia taisteluita tehtiin, ja asujamet näkivät, ett'eivät enää kauan voisi puolustaa kaupunkia, jonka vuoksi yksi puolue heidän joukossaan vaati antaumista. Mutta pakolaiset Tiberiasta ja muut vieraat vastustivat sitä, josta seurasi tulisia tappeluita. Kun Tito sai tämän tietää, ryntäsi hän, itse ollen joukkonsa ensimäisenä, kaupunkiin sellaisesta kohdasta, joka oli vähemmin vartioittu, valloitti sen ja tappoi kaikki, jotka vastustivat. Useoille kuitenkin onnistui paeta venheissä järvelle, mutta heitä lähti takaa ajamaan romalaisten suuremmat alukset, jotka armahtamatta purjehtivat upoksiin pienemmät, väellä ylen täyteen lastatut pakolaisten venheet. Yli koko järven pinnan kellui venheitten kappaleita ja kuolleita ruumiita, sen kirkas vesi oli verellä värjätty ja pitkin rantoja makasi aaltojen heittämiä ruumiita lemullansa ilmaa myrkyttämässä.
Tässä tilaisuudessa myös Vespasiano tahrasi nimensä teolla, jota ei koskaan voida poispyyhkiä. Useita vieraita oli joutunut vangiksi Tarikean valloituksessa. Ne olivat antauneet sitä lupausta vastaan, että heidän henkensä säästettäisiin, mutta kun he olivat kapinoitsijoista enin hurjimmat, asetettiin heti tuomioistuimen eteen, joka tuomitsi heidät kuolemaan. Vespasiano ei kuitenkaan tahtonut täyttää tuomioa itse kaupungissa tahi sen läheisyydessä, vaan oli pitävinänsä vangeille antamansa sana ja käski heidän lähteä sitä tietä, joka viepi Tiberiaan. Vangit mitään pahaa aavistamatta lähtivät matkalle; mutta pitkälle eivät ehtineet, kun heidän kohtasi romalaiset joukot kummallakin puolella tietä, mitkä armahtamatta tappoivat kaikki heikommat ja vanhat sekä vangitsivat muut, jotka olivat määrätty myytää orjiksi.
Monta kaupunkia Galileassa pani nyt aseensa pois ja avasi porttinsa romalaisille, pelästyneenä niistä hirvittävistä esimerkeistä, mitkä olivat kapinallisia kohdanneet; ainoastaan Gamala, Giskala ja Itabyrio sekä muutamia pienempiä kaupunkia pitkittivät vastustusta. Mutta yksi toisensa perästä valloitettiin ja pitkän hirvittävän piirityksen kestettyä joutui Gamalakin viholliselle, joka kuitenkin pidettiin vahvempana linnaan kuin Jotapata. Jok'ainoa kaupungin asukas tapettiin, paitsi kahta, Philippin, Agrippan kenraalin sisarta, ja monta sataa miestä tappoivat ensin vaimonsa ja lapsensa ja viimeksi itsensä siten välttääksensä romalaisten julmuutta.
Pelästyneenä toisten kaupunkien kohtalosta, tahtoi Giskalan asukkaat antautua, mutta etevä puolue, etupäässä Giskalan Johan, vastustivat sitä. Tito, joka lähetettiin kaupunkia valloittamaan, näki sen olevan helpon kohta valloittaa, mutta tahtoen säästää onnettomia, kehoitti hän heitä heti antautumaan. Viekas Johan oli estänyt kaikki muut paitsi hänen puoluehensa kuuluvat näyttäymästä muurilla, ja nyt lupasi hän, kaupungin antaumisen, mutta pyysi parin päivän viivytyksen, kun juutalaiset juuri viettivät erästä juhlaa. Tito myöntyi pyyntöön, ja veti joukkonsa edemmäksi kaupungista.
Tämän viivytyksen käytti Johan päästäksensä itse turvaan, ja jo samana yönä lähti hän seuraajiensa ja myös koko joukon kanssa muita matkalle Jerusalemiin. Kun Tito meni kaupunkiin ja sai kuulla petoksen, lähetti hän kohta takaa ajamaan Johan'ia, joka kuitenkin joukkonensa pääsi pakoon, kun sydämittömästi jätti tielle naisia, lapsia ja voimattomia miehiä, joita kaikkiansa kolmetuhatta ottivat romalaiset vangiksi.
Giskalan antaumisen perästä seurasivat muutamat muut kaupungit sen esimerkkiä, ja kun vuodenaika jo oli käynyt sopimattomaksi sodalle, lopetti Vespasiano vuoden sotaretken ja vetäytyi joukkonensa Caesareaan.