Kuten jo mainitsimme oli joukko seloteja Johanin johtamina pelastaneet itsensä temppelin palosta ja ottaneet pakonsa ylimpään osaan kaupunkia. Täällä uudistettiin taaskin piirityksen kaikki kauhistukset ja syyskuun seitsemänteen päivään asti puolustivat juutalaiset itseänsä kovapintaisesti vihollisiansa vastaan. Kun roomalaiset vihdoin olivat saaneet tämänkin kaupungin osan valtaansa, antoi Tito käskyn, että sekin hajotettaisiin maan tasalle ja ainoastansa kolme tornia jätettiin pystyyn muistoksi roomalaisten voitosta.
Sotavankia saatiin sellainen paljous että siitä syntyi voittajallekin hankaluuksia ja sittenkun ne voimakkaammat ja pulskimmat heistä olivat valitut kaunistamaan Titon kunnia-retkeä Roomassa, tapettiin heikot ja sairaat kuin myöskin vaimot, lapset ja vanhukset. Muista sotavangeista lähetettiin monta tuhatta vuorikaivantoihin roomalaisen valtakunnan eri osissa, taikka vietiin maakuntiin miekkailijoina tekemään palvelusta kansanhuviksi.
Sotavankien luku nousi yhdeksänkymmeneen seitsemään tuhanteen. Asujanten luku, jotka nälkä tahi miekka surmasi, arveltiin nousevan ei vähempään kuin miljoonaan yhteensataantuhanteen.
Vielä etseivät roomalaiset kapinan johtajia voimatta löytää heitä. Sekä Giskalan Johani että Simon näyttivät olevan peräti kadonneet. Edellinen oli paennut maanalaisiin kuoppiin, jossa hän sekä useat hänen seuralaisistansa pitivät itseänsä piilossa. Vihdoin löysivät roomalaiset kumminkin muutaman kuopan suun, mutta kun he aikoivat tunkea näihin sisään, kohtasi heitä niin inhottava löyhkä mädänneistä ruumiista, että heidän oli vetäytyminen takasin ja he otaksuivat, ettei ketään elävää olentoa olisi kuopissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta vihdoin kävi niissä oleminen Johanillekin ja hänen miehilleen mahdottomaksi ja heidän täytyi heittää itsensä voittajan valtaan, ehdoilla että heidän henkensä säästettäisiin. Tämä lupaus annettiin ja täytettiinkin, mutta Johani, samaten kun muutkin, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
Simonin luultiin kuolleen johonkin kuoppaan ja häntä lakattiin kokonansa etsimästä. Tito valmistihe lähtemään autiosta kaupungista, ja Marcello oli iloinen tietäen nyt saavansa viedä Naomin pois paikasta, jossa kaikki muistutti hänelle entisten päivien onnesta ja nykyisistä katkerista kärsimyksistä. Veljensä kohtalo raskautti suuresti Naomin mieltä; ei ollut toivoakaan hänen enään olevan elossa, mutta kaikki Marcellon hankkeet löytää hänen ruumistansa olivat turhat ja Naomin täytyi jättää kaupunki tietämättömänä jos hän oli saanut surmansa, vai viety sotavankina johonkin maakuntaan. Rufon kohtelemana ikäänkuin olisi hän tämän tytär, seurasi hän Deborahin kanssa sotajoukkoa Kaisareaan meren rannalla. Siellä pyysi Marcello virkavapautta itsellensä ja isällensä saattaaksensa Naomia Ephesoon. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja kun muuan laiva sattumasta oli satamassa valmiina purjehtimaan Ephesoon, astuivat he kaikki laivaan ja jättivät hävitetyn Judean ohjaten retkensä tuohon kuuluisaan kaupunkiin, missä Theophilo toivoi saavansa jälleen tavata rakkaita heimolaisiansa.
Heidän pois lähtönsä jälkeen tuli sanoma Jerusalemista Kaisareaan että Simon sekä yksi hänen upseereistansa olivat joutuneet vangiksi. Joukko romalaisia sotamiehiä, joita oli jätetty hävitettyyn kaupunkiin olivat eräänä päivänä hämmästyneet nähdessänsä miehen savuavien temppeliraunioiden keskellä. Puettuna loistavaan purppura pukuun valkeiden vaatteiden yllä oli hän äkkiä ilmestynyt heidän joukkoonsa ikäänkuin olisi hän noussut ylös maan alta. Ensi silmänräpäyksessä olivat he säikähtäneet, mutta sitten kun he toipuivat ja kysyivät kuka hän oli, oli hän vastannut: "Simon, Gioran poika." Hän otettiin seuraajansa keralla, joka ei ollut kukaan muu kuin Javani, heti kiini, ja he kertoivat silloin aikomuksensa olleen hämmästyttää vartijoita, sekä paeta koska eivät enää voineet kestää siinä maanalaisessa kuopassa, missä tähän saakka olivat olleet piilossa. Tämä ilmoitus oli tervetullut Titolle, joka heti käski tuoda molemmat vangit hänen luoksensa olemaan läsnä hänen kunnia-retkessänsä.
* * * * *
Dianatemppelin kupulat ja torni huiput loistivat kuin tuli laskevan auringon säteissä, jolloin suuri ihmisjoukko kokoontui Epheson laivasillalle ottamaan vastaan alusta, jonka tulemisella satamaan vahtitornista juuri annettiin merkki. Tämän tiedettiin olevan erään kauppalaivan Syyriasta, ja kaikki olivat uteljaita saada tietää uutisia sodasta Judeassa. Niiden joukossa, jotka maltittomuudella odotti laivaa, olivat myöskin Judith ja Amatfiah jonka käsivarteen heidän ottotyttärensä Klaudia nojasi itseänsä.
Vihdoinkin laski laiva sillalle ja astuinpalkit pantiin ulos. Mutta siinä suuressa väen paljoudessa, joka liikkui kannella oli Klaudia luullut nähneensä henkilön, jota hän jo aikaa sitten piti kuolleena. Hän puristi ikäänkuin kouristuksen tapaamana Amatfiahn käsivartta ja osoitti äkillisesti laivaa kohti, sillä välin kun hänen suuret siniset silmänsä tuijotti sinnepäin sanomattomalla hämmästyksen ja pelästyksen katseella. Judith ja Amafiah loivat turhaan silmänsä samaan suuntaan voimatta huomata mitään omituista. Olento olikin kadonnut kannelta. Klaudian käsi vaipui hervotonna ales, jolloin hän huoaten kuiskasi:
"Oi, se oli ihana, mutta hirveä erehdys!"
"Mitä se oli, lapseni?" kysyi Judith. Luulitko nähneesi jonkun, joka muistutti meidän ystävistämme Judeassa?"
"Niin äitini; minä näin samat kasvonjuonteet, joita minä yöllä näen unissani ja päivällä pilveissä. Ne olivat kumminkin enemmän elävän olennon kaltaiset, kuin ne enkelin kasvot, joita minä nukkuen ja valvoen näen unelmissani. Vaan katso, tuossa on hän taaskin! Katso, äiti, katso! Ja tuolla on toinenkin. Oi, Herra, älä anna minun soaistun järkeni kauemmin pilkata minua sellaisilla unikuvituksilla! Mutta he tulevat, he astuvat maalle; he eivät olekaan aave-olentoja! Menkäämme heitä vastaan, että saisin tietää, miten asian laita todellakin on, tahi kuolla!"
Klaudia ei ollut erehtynyt; ensi silmänräpäyksessä oli hän, Amafiah ja Judith Naomin ja Theophilon syleiltävinä. Kuka voi selittä tämän niin äkki-odottamattoman kohtaamisen riemuja! Molemman puolisen ilon ensi hetkenä ei Marcelloa, eikä Rufoa huomattukaan; mutta pian saivat hekin osansa sydämmellisestä tervetulemis-toivotuksesta ja kaikki menivät yhdessä Amafiahin asuntoon, jossa ei kukaan näyttänyt kyllästyvän kysymisiin tahi kuulemiseen niitä kertomuksia, joita toinen toisillensa tehtiin seikoista mitä viimeisinä aikoina oli tapahtunut.
Muuan viikko oli kulunut laivan tulosta Ephesoon, ja Naomin surulliset tunteet olivat vähän haihtuneet, kun Rufo lausui täytyvänsä matkustaa Romaan, mihin Tito voittajana pitäisi kunniaretken. Marcello oli saanut päälliköltänsä luvan jättää romalainen sotajoukko, ja hänen päätöksensä oli asettautua Ephesoon, mihin Theophilokin aikoi ottaa asuntonsa. Ennen Rufon lähtöä vihittiin molemmat nuoret miehet morsiamiinsa ja piispa Epheson kristillisessä seurakunnassa yhdisti heidät. Monilukuiset todistajat tähän toimeen olivat enimmästi tämän kristityn seurakunnan jäseniä ja uskovaisia pakolaisia Palestinasta, jotka kaikki hellimmästi ottivat osaa nuorten morsianten onneen, koska nämät niin monien ja kovien koettelemuksien perästä, joita he vakavuudella olivat kestäneet, nyt tunsivat itsensä palkituiksi niin suurella autuudella, kuin he koskaan voivat toivoa löytävänsä maan päällä.
Rufo otti jäähyvästit lapsiltansa ja palasi Romaan lupauksella tulla heitä tervehtimään niin pian, kun mahdollista. Tätä lupausta ei hän kumminkaan voinut täyttää ennenkun seuraavana kevänä, mutta silloin ei hän tullutkaan yksin. Häntä seurasi mies, jolla, vaikka ollen vielä nuori ijältänsä, oli kalpealla otsallansa syviä uurtoja kärsimisistä ja hillitsemättömistä himoista. Mutta hänen silmänsä katseet olivat vähemmin ylpeät ja rohkeat, kuin ennen, sillä vankeus ja petetyt toiveet olivat nöyryttäneet hänen sydämmensä, joka kerran hehkui kunnian- ja kostonhimosta. Ilon ja helleyden kyyneleitä vieri hänen poskipäillensä sulkiessansa Naomia syliinsä ja ojentaessansa kätensä hänen miehellensä sekä Theophilolle. Se oli Javani. Rufo oli löytänyt hänet orjuudesta Roomassa ja jalomielisyydellä, joka sopii kristitylle, oli tämä unohtanut kaikki kärsimänsä vääryydet ja ostanut vapaaksi nuoren, ylpeän fariseuksen.
Herran kuritus ei ollut jäänyt kokonansa vaikuttamatta Javaniin. Hän ei milloinkaan unohtanut isänmaatansa, eikä koskaan lakannut suremasta sen häviötä, mutta tämä ei tapahtunut samalla kiukkuisella katkeruudella kun ennen, sillä hän oli tottunut pitämään ne vitsaukset, jotka kansaansa olivat kohdanneet, ansaittuna kurituksena heidän synteinsä tähden ja toivomaan sen loistosaa uudestansa rakentamista, kun se Jesus, jonka nimeä hän niin usein oli pilkannut, palajaa taivaan pilvissä kaikkein pyhien enkeleiden kanssa istumaan isänsä Davidin valta-istuimella ja hallitsemaan kansaansa ijankaikkisesti.