Johan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset olivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne joukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki koneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää kootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen. Romalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta Tito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että kaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä pakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen päivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi saattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui välttämättömästi Jesuksen sanat: "Sillä päivät tulevat sinulle, että vihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun joka kulmalta" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen ennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi jatkokin: "Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa ovat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa tuntenut." (Luuk. 19: 44.)
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Tämän ankaran piirityksen lähin seuraus oli, että nälkä kiihtyi hirvittävimpään määrään. Koko perhekuntia makasi kuolleina huoneissa ja joka haaralla nähtiin kaduilla kuolleita ja kuolevia. Ei kukaan heitä itkenyt, ei kukaan heitä haudannut. Ei mitään huutoa tahi ääntä kuulunut sillä noilla onnettomilla ei edes ollut enään voimia valittamiseenkaan; ainoa ääni, mikä häiritsi kuollon hiljaisuutta kaupungissa, oli ympäri kiertelevien rosvojen jyrinä, jotka mursivat auki huoneita ja etseivät ruokavaroja.
Sotamiehet yrittivät joku aika haudata kuolleita, koska pelkäsivät näiden maan päällä mätänemisen vaikuttavan ruttoa, mutta pian nousi kuolleiden luku liian suureksi ja he tyytyivät heittämään ruumiit muurien yli hautoihin ulkopuolella. Mutta tätäkään varovaisuutta ei kauan noudatettu ja koko kaupungin saastutti löyhkä mätänevistä ruumiista. Tie muureille oli nimenomaan täynnä kuolleita ihmisiä, mutta Johanin ja Simonin sotilaat eivät kamoksuneet tavata ruumiita kiiruhtaessansa epätoivon rohkeudella ja tylsämielisellä välinpitämättömyydellä määräpaikallensa.
Tähän aikaan tapahtui vielä rikos, mikä lisäsi Sionin syntein kauheata luetteloa. Ylimmäinen pappi Matthias murhattiin sen tekosyyn nojassa, että hän olisi pitänyt petollista kirjevaihtoa romalaisten kanssa ja tämän murhan julmuutta lisäsi se seikka, että kolme hänen poikaansa tapettiin isän silmäin alla. Tämä hirvittävä ilkityö herätti kansassa sellaisen vimman, että se päätti heittää pois niskoiltansa ikeen, jonka alla se niin kauan oli hiljaisuudessa huokaellut. Eräs mies Judas nimeltä pani toimeen kapinan, jolla tarkoitettiin yhden tornin antamista vihollisten valtaan. He tarjosivatkin sitä romalaisille, mutta ne olivat oppineet epäilemään sellaisia tarjomuksia ja eivät tahtoneet taipua niihin. Sillä aikaa ilmoitettiin kapinallisista Simonille, joka heti antoi ottaa kiini ja teloittaa Judaksen ja hänen kapinatoverinsa. Kansa saatiin täten luopumaan sellaisista yrityksistä, mutta tämän sijaan alkoivat taaskin ne monet karkaamiset kaupungista, joita ennenkin oli tapahtunut. Nälkä pakoitti heitä ylönkatsomaan jokaista vaaraa ja nämät eivät todellakaan olleet vähäisiä. Monet, jotka olivat ehtineet romalaiseen leiriin ja tulleet siellä Titon käskystä ystävällisesti vastaanotetuiksi, ahmasivat niin kiivaasti ruokaa, jota heille tarjottiin, että he siitä kuolivat, mutta useampain päälle karkasivat siellä täällä romalaiset sotamiehet, jotka elävänä halkasivat noiden onnettomain vatsan saadaksensa ne rahat ja kalliit kivet, joita heidän luultiin nielleen, ennenkuin lähtivät kaupungista.
Kun Tito sai tämän kuulla, antoi hän ankarasti kurittaa julmia sotamiehiänsä ja jyrkästi kieltää sellaisia ilkitöitä, mutta ylipäällikön silmät eivät ulottuneet kaikkialle, ja monta juutalaista tapettiin sittenkin hirveästi romalaisilta. Kurjuus Jerusalemissa eneni enenemistänsä. Muurein sisäpuolella raivosivat puolueet toisiansa vastaan, sitten kun eivät enään tarvinneet yhtyä romalaisia vastaan, jotka eivät nyt tehneet mitään hyökkäystä kaupunkiin, ja muurein ulkopuolella oli romalainen piirityslinja ja sotajoukko, joka piti kaupungin lujasti suljettuna. Ylhäisten Juutalaisten suviasunnot ja puutarhat olivat pannut maan tasalle ja niin oli hävitys kohdannut kaupungin koko ympäristöä, ettei enää voinut tuntea paikkoja, missä muinoin iloisia parvia oli ollut huvikävelyllä puiden siimeksessä. Jokapäiväiset uhrit olivat jo aikoja lakanneet, sillä uhrieläimiä ei enään ollut saatavissa. Koirat ja korppikotkat mässäsivät kaduilla ruumiista; joka haaralla näkyi autioita, puoleksi poltettuja huoneita, joidenka ovet ja akkunat olivat auki tahi viedyt pois, laipiotkin olivat pudonneet sisään ja suuria rakoja näkyi seinissä. Varjojen kaltaisina hiipivät hengissä olevat ympäri vaaleina ja riutuneina, sisään painuneilla kolkosti tuijottavilla silmillä hakien kehnointa ruokaa nälän sammuttamiseksi; kauheita rikoksia harjoitettiin ja ihmishengestä ei pidetty väliä, jos oli kysymys ryöstää itsellensä jotakin syötävää. Mutta kuinka syvälle vajonneita hengellisessä suhteessa olivatkin, tapahtui tähän aikaan seikka, joka kauhisti kaikkia.
Sekä Simonin että Johanin puoluella oli vakojia lähetettynä ympäri, joiden tuli tiedustella niitä ruokavaroja, joita mahdollisesti jossain vielä voisi löytyä, ja eräänä päivänä tuli petollinen Ruben Isakin luokse ja ilmaisi, että hän, käydessänsä Marian luona, jossa hän tätä nykyä harvoin oleskeli, oli tuntenut käryn ruoasta aivan kuin jos lihaa olisi paistettu. Isak otti moniaan miehen mukaansa ja kiiruhti sinne Rubenin seuraamana. Portti oli salvassa sisältäpäin, mutta antoi perään ryövärein lujista ponnistuksista ja he syöksivät kaikki huoneesen, missä Marialla hyvän vointinsa aikana oli tapana koota ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa.
Se oli nyt tykkänänsä ryöstetty kaikista kalliista huonekaluista ja koristuksista jotka olivat viedyt pois tahi hävitetyt ryöstäviltä laumoilta, mutta permannolla keskellä suurta huonetta istui Maria itse. Kuinka hän nyt oli muuttunut! Hänen suloinen vartalonsa oli muuttunut eläväksi luurangoksi, hänen kauniit kasvonsa olivat kuihtuneet ja julman näljän kalvistamat; outo tuli säihkyi hänen silmistänsä ja poskilla hehkui punainen leimuava pilkku, osottaen kuumetautia ja hulluutta.
Kun Isak astui sisään, istui hän nojaten käsivartensa polviansa vasten ja peittäen kasvojansa käsillään. Hän ei ollut kuullut, tahi huomannut sitä jyrinätä, jota kutsumattomat vieraat olivat aikaansaaneet ja ei liikahtanut ennenkuin heidän askeleensa kuului kovalla marmorilaattialla. Silloin katsoi hän tuimasti ylös ja huomattuansa Isakin nousi hän äkkiä ylös ja huusi särkyneellä, kumealla äänellä:
"Ah, Isak, minun sulhaseni, tuletko vihdoinkin noutamaan morsiantasi? Minä olin kauniimpi entisinä onnellisimpina aikoina, koska ensin näit minun kaikessa loistossani ja rikkaudessani. Mutta nälkä ja surulliset mietteet ovat runnelleet kauneuden, jota ennen niin kovin ihantelit."
Isak ei vastannut mitään. Muisto toisista näyistä heräsi hänessä ja hänkin tuli liikutetuksi nähdessänsä sitä haaksirikkoa jonka Marian sekä sielu että ruumis oli kärsinyt.
"Sinä näet, Isak, etteivät huoneeni ole koristetut häitä varten," jatkoi Maria, seuraten omituista ajatuksenjuoksuansa; "kaikki minun kalliit huonekaluni ovat viedyt pois. Mutta", lisäsi hän kuiskaten ja laski kätensä hänen käsivarrellensa, "minä olen varustanut aterian, hää-aterian. Älä mainitse siitä tovereillesi, sillä se ei riitä kaikille. Minä olen syönyt ja kylläinen, mutta olen säästänyt lopun sinulle. Käyppä katsomaan!"
Hän veti tämän kanssansa vuoteen luokse huoneen nurkkaan ja kohotti yhtä kulmaa uutimista. Siinä makasi vuoteella pienen lapsen runneltu ruumis, joka oli paistettu valkealla; osa lihasta oli poisleikattu ja syöty.
Veren himoinen julma Isak otti inhon huudahduksella askeleen takaperin ja väristys kävi hänen voimakkaan ruumiinsa läpi sill'aikaa, kun veri hyytyi hänen seuralaistensa suonissa, jotka, halukkaat päästä osallisiksi luvattuun ateriaan, olivat seuranneet johtajansa perässä.
"Miksi sinä väriset?" huusi Maria tuimasti. "Onhan hänen äitinsäkin syönyt ja sinä et tahdo syödä? Väitätkö että olen murhannut kauniin, rakkaan poikani? Näitkö minun viimeisen kerran syleilevän häntä ja huomasitko, kuinka hänen siniset silmänsä hymyilivät minulle kyynelten alta? Minä pidin häntä puristettuna murtuvaan sydämeeni, mutta minussa asuva hornan henki kuristi hänet – minä sitä en tehnyt. Voi älä katso minuun tuollaisella inholla, perkelehän, joka niin kauan sieluani on vallinnut ja nälkä se oli, joka houkutteli minua, Isak. Parempi, että hänen äitinsä käsi otti hänestä hengen, kuin että hänen silmänsä näkisi hänen kiusaantuvan ja kuolevan nälkään!"
"Päästä minut, luonnoton peto ihmishaamussa," huusi Isak, riivaisten itsensä irti hänen kouristansa. "Päästä minut, taikka työnnän väkipuukon sydämeesi", jatkoi hän, kun Maria hullun voimalla riippui kiinni hänessä.
"Ooi, sehän olisikin suurin hyvänteko, jonka minulle voit osoittaa", vastasi onnetoin äiti. "Jumala ja ihmiset ovat ylönantaneet minut ja perkeleet ovat vallanneet saaliinsa. Kas tässä, työnnä vaan ja tee loppu kurjuudesta, jota en kauemmin enää voi kantaa."
Hän vajosi Isakin jalkain juureen, väsyneenä liikutuksesta. Isak kiiruhti menemään pois, mutta tultuansa ovelle, kääntyi hän takasin ja näki että kuolema jo oli satuttanut kätensä tuohon onnettomaan, joka hengetöinnä makasi pitkänänsä lattialla.
Kahtena päivänä oli Naomi turhaan odottanut suosikkiansa ja säästänyt häntä varten ne vähät ruokavarat, joita tämä joka päivä oli tottunut saamaan hänen kädestänsä. Mutta Davidia ei kuulunut ja koska hän oli poissa kolmannenkin päivän, rukoili tämä isäänsä menemään häntä katsomaan. Sadok oli jo saanut kuulla tuosta Marian huoneessa tapahtuneesta hirveästä tapauksesta, josta tieto pian oli levinnyt ympäri koko kaupunkia ja jokaisessa herättänyt kauhistusta, oli kuitenkin olevinansa tästä tietämätöin ja lupasi mennä Marian luokse katsomaan, kuinka hänen ja hänen poikansa laita oli. Takasin palattuansa ilmoitti hän tyttärellensä, että molemmat olivat kuolleet; mutta jotakin Sadokin äänessä ja muodossa sanoi Naomille, että kamala salaisuus lepäisi kaiken tämän alla, ja hän ei päästänyt isäänsä ennen, kuin tämä oli kertonut kaikki tietonsa noiden onnettomain kuolemasta. Naomin valtasi syvin suru ja kammo kuullessansa kertomusta; hän ei voinut muuta, kuin vuodattaa katkerimpia kyyneleitä säälistä onnetonta äitiä kohtaan, jota nälkä oli pakoittanut tähän hirveään tekoon, josta ihmiset eivät voineet häneltä tiliä vaatia, ja polvillansa rukoili Naomi Herraa, ettei hän sallisi hänen saada nähdä niin kamalata tapausta, kuin sitä, että joku hänen heimolaisistansa hänen silmäinsä alla kuolisi nälkään.
Olemme maininneet, että romalaiset toistaiseksi olivat luopuneet kaikista yrityksistä rynnätä muureille, mutta viimeisinä aikona olivat he kaivaneet miinoja muurin alle yhdelle kohtaa ja, huolimatta juutalaisten vastustamisesta, asettaneet tänne muutamia murtokoneita, jotka hellittämättä tekivät työtä. Samana yönä, kun yllä mainittu seikka tapahtui, murtui suuri kappale muuria kovalla jyrinällä ales ja romalaiset hyökkäsivät heti aukkoon tunkeaksensa sen läpi kaupunkiin. Mutta Giskalan Johan, joka tässä paikassa johti puolustusta, ei ollut toimetoinna; edeltäkäsin aavistaen mitä tapahtuman piti, oli hän teettänyt toisen muurin alesmurtuneen sisäpuolelle, ja tämä tukkesi nyt tien romalaisilta. Tito kiihoitti miehiänsä voittamaan tämänkin esteen ja eräs syrialainen Sabino nimeltä rupesi johtajaksi joukolle rohkeita sotureja, jotka kilpiensä suojassa hyökkäsivät aukkoon ja ylös toiselle muurille huolimatta siitä keihäs-, nuoli- ja kivisateesta, joka heitä kohtasi. Sabinollekin onnistui päästä muurille, mutta samassa hän kompastui ja kaatui ja putosi suin päin raivoisten vihollistensa sekaan, jotka ensi silmänräpäyksessä heittivät itsensä hänen päällensä ja tappoivat hänet. Hänen miehensä vetäysivät nyt takasin ja romalaiset jättivät tällä kertaa yrityksensä päästä tunkemaan tätä tietä kaupunkiin.
Mutta siitä aikomuksesta ei kumminkaan luovuttu ja pari päivää sen perästä päätti Marcello pimeänä yönä koettaa uudestansa. Hänen sydäntänsä kirveli nähdessänsä kaiken kurjuuden ja hän oli langeta epätoivoon ajatellessansa Naomia ja hänen tilaansa, vieläkö hän edes olisi elossakaan. Ainoa mahdollisuus pelastaa häntä oli että kaupunki niin pian kuin mahdollista joutuisi romalaisten valtaan ja sen tähden tahtoi hän koettaa parastansa tässä suhteessa. Kaksikymmentä valittua sotamiestä liittyi häneen ja seurattuna näiltä sekä urholliselta isältänsä onnistui hänelle hiipiä kaupunkiin aukon kautta, hyökätä vahdin päälle toisella muurilla ja sijoittaa sinne romalainen sotalippu. Marcello käski sitten torven soittajaa puhaltamaan merkin ja kun muut vahdit valleilla siitä huomasivat, että viholliset olivat heitä likellä, pakenivat he suin päin sieltä, ei aavistaen romalaisen joukon olevan niin pienen, kuin se todellakin oli.
Kun Tito kuuli torven äänen, ymmärsi hän että päälle karkaus oli onnistunut ja vahvalla joukolla kiiruhti hän heti paikalle sill'aikaa kuin yhä useampia romalaisia samosi sinne aina sitä mukaan kuin ennättivät järjestää itseänsä. Marcello ilmoitti Titolle juutalaisten paenneen ja että olisi syytä heti karata Antonia-linnaa vastaan, ennenkuin he olisivat toipuneet säikähdyksestänsä. Tito havaitsi esityksen viisaaksi ja antoi käskyn, että linnan päälle hyökättäisiin. Hämmästykseksensä huomasivat romalaiset sen olevan milt'ei tyhjän puolustajista ja melkein mitäkään tappiotta oli tämä tärkeä paikka pian heidän vallassansa. Mutta Tito ei suonut miehillensä mitään lepoa; juutalaiset sotamiehet olivat menneet temppeliin ja nyt oli kysymys saada sitäkin valtaansa. Täällä kohtasi romalaisia kumminkin innokas vastarinta ja kun kahakka oli kestänyt kymmenen tuntia suurella miestuholla kummaltakin puolelta, käski Tito sotamiehiänsä vetäytymään takasin Antonia-linnaan. Hän oli tyytyväinen saatuansa tämän varustuksen valtaansa ja kutsutti heti Marcellon luoksensa. Hän kiitti tätä hänen loistavasta urhoteostansa ja antoi hänelle luvan anoa joku palkinto sen edestä. Marcello anoi heti että Sadokin huone säästettäisiin, kun kaupunki lopullisesti oli valloitettu ja että kaikki jotka asuivat siinä, jätettäisiin rauhaan. Tito myönsi heti hänen pyyntönsä ja ankarin käsky annettiin koko romalaiselle sotajoukolle, ettei kukaan saisi tehdä väkivaltaa Sadokin perhettä tahi huonetta vastaan, jonka asema tarkoin selitettiin.
Se oli alkupuoli heinäkuuta, jolloin Antonia-linna joutui romalaisten käsiin. Tito tahtoi vielä kerran tehdä koetuksen saadaksensa juutalaiset antautumaan, sillä hän tahtoi säästää temppeliä, missä he nyt olivat suljetut. Hän käski Josephoa puhumaan heidän kanssansa ja tämä teki tehtävänsä niin hyvin, että hänen vakuuttavat sanansa vaikuttivat moneen. Mutta, kun Johan näki tämän, joutui hän vimmaan ja selitti, etteivät romalaiset ikänänsä saisi temppeliä valtaansa, sillä Herra Sebaoth olisi itse suojeleva sitä ja hukuttava kansansa viholliset. Samassa antoi hän käskyn ottaa kiinni Josephon ja joukko rohkeita juutalaisia kiiruhtivatkin ulos täyttämään käskyä; mutta Josepho onnistui pääsemään heidän käsistänsä ja pelastaa itsensä romalaisen etuvartialinjan taakse.
Kun Tito havaitsi, ett'ei hän laisinkaan voinut vaikuttaa kovapintaisiin juutalaisiin, antoi hän käskyn hajoittaa maan tasalle suurin osa valloitetusta linnasta ja tehdä leveä tie sen kautta, niin että koko romalainen sotajoukko voisi astua sitä myöten kukkulalle, missä linna oli. Tämä tapahtuikin heti ja seitsemän päivän perästä oli tie valmis, jonka jälkeen valleja tehtiin neljään erikohtaan ulkopuolisen temppelipihan vastapäätä.
Kaikille olisi nyt pitänyt olla selvä, että temppelin häviö oli välttämätöin, mutta vielä oli muutamia, jotka tästä epäilivät ja odottivat Herralta apua ja näiden joukossa oli sekä Sadok että Javanikin. Kumpikin viettivät he aikansa temppelin muurein sisäpuolella, esimerkillänsä kehoittaen sotilaita rohkeasti kestämään viimeiseen asti. Öiksi palasi Sadok kotiansa hoitamaan sairasta vaimoansa ja silloin koetti hän aina lohduttaa ja ilahuttaa häntä voiton toiveilla, jonka Herra pian antaisi kansallensa heidän vihollisistansa. Mutta Salomen kanssa oli tällä ajalla suuri muutos tapahtunut. Hänen ruumiinsa voimat olivat yhäti vähenneet, mutta hänen sielunsa oli vähitellen irtautunut kaikista siteistä. Kuolemanpelko oli kadonnut ja hän odotti ilolla ja toivolla sitä päivää, jona Herra, jolle hän oli antanut koko sydämensä, päästäisi hänet vapaaksi tomumajastansa. Suurin ilo oli Naomille kuitenkin äitinsä vakaasta päätöksestä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa tunnustaa uskonsa Jesukseen. Monta kertaa oli Naomia vaivannut ja peljästyttänyt, että äitinsä oli näyttäinyt araksi ja epäileväiseksi tässä kohdassa ja hän oli huutanut Herralle, että hän antaisi Salomelle rohkeutta julkisesti tunnustamaan hänen nimeänsä, ennenkuin tätä kutsuttaisiin hänen tuomioistuimensa eteen. Naomin rukous oli kuultu ja hänen ilonsa sanomatoin.
Eräänä iltana kun Sadok tuli kotia ja, istuen Salomen vuoteen vieressä, kertoi hänelle toivojansa kaupungin pelastuksesta, silmäili tämä häntä surullisilla katsannoilla.
"Oi, Sadok", sanoi hän, "älä puhu minulle pelastuksesta. Meillä ei ole muu, kuin perikato odotettavana ja muutaman päivän ylöslykkäys ei merkitse mitään. Sitä ennen toivon kumminkin olevani muuttanut siihen maahan, jossa ei enää ole surua, ei itkua, eikä kuolemata."
"Nyt täydyn minä pyytää sinua, ettet siitä puhuisi. En voi kestää ajatusta, että me eroaisimme, vaikka minä näen eron lähestyvän ja en suinkaan kadehdi sinulta vapautusta siitä tuskasta ja kurjuudesta, joka meitä tätä nykyä painaa, mutta joka pian on muuttuva voittoriemuksi."
"Ei, Sadok, siihen kuluu kauan, sillä nyt on Israelin hädän ja hajoamisen aika, josta kaikki meidän pyhät profetat ovat ennustaneet."
"Kuka sinua on saattanut niin ajattelemaan, Salome? Pelkäämpä, että Naomin typerät haaveksimiset ja toivomiset ovat tarttuneet sinunkin. Sinulla oli ennen tapana myöntää minulla olevan oikein, kun puhelin sinulle tulevasta Messiaksesta ja kaikki merkit viittaavat, että hän nyt on tuleva. Meidän maamme on poljettu muukalaisilta, ja meidän kansamme on vajonnut syvimpään kurjuuteen. Nyt, nyt juuri, on aika tullut, että ylimmäisen enkelin torvi on soiva pilvissä ja ilmoittava, että se joka hallitsee korkeudessa, tulee auttamaan ja vapauttamaan kansaansa. Salome, minä odotan häntä joka päivä ja yöllä kuultelen minä joka ääntä ja katselen synkkiin pilviin, nähdäkseni ensimmäisen säteen siitä suuresta valkeudesta joka ilmaisee hänen tuloansa."
"O, Sadok, jos mielestäsi voisit karkoittaa nämät uneksemiset ja että sinun silmäsi avaantuisi näkemään meidän kansamme todellista tilaa! Me olemme todellakin rikokselliset. Raskas syntivelka painaa Abrahamin jälkeläisiä. Sadok, minä kauhistun itsekin sanojani, mutta totuus on julkaistava. Minä tiedän, että ei muu, kuin Kristuksen veri voi puhdistaa sitä kansaa joka sokeudessansa huusi: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle'."
"Salome", huudahti Sadok ja säpsähti, "olenko voinut kuulla oikein?
Mitä tarkoitatkaan?"
"Älä katso niin ankarasti minuun Sadok-kulta", vastasi Salome vavisten. Älä kiroa kuolevata vaimoasi, vaikka hän tunnustaa sinulle, että koko hänen toivonsa nojautuu ainoastaan Nazarethiläisen Jesuksen ansioon ja kuolemaan. Hänen sovittavassa veressä on minulla syntein anteeksi saaminen ja hänen haltuunsa tahdon minä käskeä sieluni, sillä hän on minun lunastanut".
"Ja minä elän kuullakseni tämän selityksen omalta vaimoltani!" huusi Sadok kiivaasti. "Oi minun isäni Jumala, minun surujeni mitta on nyt täytetty. Salome, Salome! tämäkö sinulta, sinulta joka aina olet kulkenut rinnallani ja et koskaan tähän asti ole pettänyt toivojani. Minä luulin, isä Abrahamin puhtaan uskon olevan turvasi näillä viimeisillä päivilläsi maan päällä, ja että me kerran samassa uskossa kohdattaisiin hänen helmassansa. Missä on nyt toivoni? Sinä olet hyljännyt Herran, kumartaaksesi ihmistä ja kiinnittänyt vanhan uskosi ristiinnaulittuun petturiin."
Salome vapisi ankarasti. Hän oli odottanut, että Sadok kiivastuisi kuultuaan hänen tunnustuksensa, että hän uskoi Jesukseen ja sen vuoksi oli hän viivyttänyt sitä päivä päivältä, mutta hän ei voinut kuvitella sellaista suruun puhkeamista ja se riisti häneltä melkein kaiken rohkeuden jatkamaan. Hän katseli miehensä levottomia kasvoja ja rukoili hiljaa voimaa tässä tukalassa silmänräpäyksessä. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi ja ottaen Sadokia kädestä sellaisella voimalla, kuin jos hän olisi peljännyt tämän menevän luotansa, lausui hän:
"Sadok, minä olen rakastanut sinua niin palavalla rakkaudella, kuin sinun sanomatoin helleytesi minua kohtaan kyllä on ansainnut. Elämäni määränä olen pitänyt olla sinulle mieliksi ja minä pelkään, että minä monta kertaa olen enemmän ajatellut olla sinulle mieluinen, kuin Herralle. Voitko siis uskoa minun kevytmielisesti omistaneen mietteitä, jotka sotivat sinun uskoasi vastaan? Minä olen kauan taistellut sitä vakutusta vastaan, joka jo kuukausia on tunkenut päälleni; mutta Herra on minua voimakkaampi.
"Hän ei suvainnut minun kauemmin harhailla erehdyksissä ja uskottomuudessa vaan vähitellen hälvensi hän ne epäuskon pilvet, jotka sieluani pimittivät ja osoitti minulle pelastuksen tien poikansa Jesuksen Kristuksen kautta. Minä en voinut sulkea silmiäni evankeliumin kirkkaalta valolta, jonka Jumalan henki minulle ilmaisi. Yhtä helposti olisin voinut katsella kirkasta taivasta puoli päivällä, näkemättä aurinkoa, kuin kuulla ja lukea Jesuksen historiaa, eikä huomata hänen olleen Jumalan pojan, Davidin luvatun siemenen."
Sadok ei vastannut; häntä kamoksutti näyttää tunteitansa ja hän salli
Salomen jatkaa:
"Se oli Jumalan sana, kirjoitettu palvelijoiltansa ja annettu hänen lapsillensa kaikista ikäkausista vakuutukseksi ja lohdutukseksi, joka vaikutti tämän muutoksen minun sielussani. Ja nyt, Sadok, kuultele rukoustani; se on viimeinen täällä maailmassa, jonka enään lausun sinulle; älä anna sen tulla ensimmäiseksi, jonka koskaan vielä olet kieltänyt. Herran meidän Jumalamme nimessä pyydän sinua lukemaan evankeliumia, kuultelemaan kaikkia, mitä Naomi on minulle kertonut ja ennen kaikkia rukoilemaan Jumalata, että hän armollisesti tahtoisi valaista sinun järkesi käsittämään ja vastaan ottamaan totuutta. Silloin tiedän minä, että sinä Jesuksessa Nazarethista tulet näkemään luvatun Messiaksen, joka oli kasvava niinkuin juuri ja vesa kuivasta maasta, ja sinä tulet huomaamaan propheta Elian tarkoittaneen juuri häntä, kuvaellessansa tätä kaikilta ylön-katsotuksi ja hyljätyksi, täynänsä kipua ja vaivaa. Oi, jos vaan voisit uskoa, että hän tuli lyödyksi meidän synteimme tähden ja hosutuksi meidän pahain tekomme tähden, niin löytäisit levon sielullesi ja sinä täytettäisiin ilolla. Lupaa minulle täyttäväsi rukoukseni! Minä olen liian heikko puhumaan sinulle niin, kuin minä toivoisin."
Sadok tuli liikutetuksi hänen yksivakaisuudestansa ja kävi hämillensä siitä rohkeudesta ja voimasta, joka häntä elähytti.
"Mikä se on sitten tässä uudessa opissa", sanoi hän, "joka niin hurmaavalla voimalla valtaa tunnustajiansa? Naomi on aina ollut reipas, innostunut tyttö, mutta minä luulin, että sinulla, Salome, olisi tyynempi luonto. Miksi et kääntynyt minun puoleeni, kun nämät epäilykset ensiksi alkoivat ahdistaa sinua. Minä olisin kumonnut ne ja saattanut sinut takasin entiseen luottamukseesi ja uskoosi meidän pyhään oppiimme?"
"Minä pelkäsin sinun vihaasi, Sadok, sillä minä tiesin mininkä määrään sinä moitit evankeliumin oppia. Mutta minä tiedustelin lakia ja prophetoita ja tutkin kirjoituksia hartaasti rukoillen ja kaikkialla huomasin minä, että ne kaikki puhuivat kärsivästä Messiaksesta. Ja tämä Messias on tullut Jesuksessa. Hän kutsui kaikkia luoksensa ollessansa vielä maan päällä; nyt kutsuu hän heitä pyhän sanansa kautta. Etkö tahdo tulla? Etkö tahdo lukea ja kuulla hänen pyhää sanaansa, rakas Sadokini?"
"Älkäämme puhuko nyt pitemmältä", vastasi hän hellästi. "Sinä olet niin väsynyt ja heikko, että tarvitset lepoa. Minä lupaan sinulle lukevani sitä, mitä sinä nimität ilmoitetuksi sanaksi, minä tiedän Naomilla olevan jäljennöksen siitä ja minä tulen tarkasti lukemaan sen, en tullakseni vakutetuksi sen sisälläpidon totuudesta, vaan voidakseni paremmin paljastaa sen viat ja vaillinaisuudet."
"Kiitoksia, rakas Sadok lupauksestasi. Lue sitä vaan, niin on selvä järkesi ja terävä älysi pian huomaava sen totuuden. Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan olen ollut, sillä nyt olen saanut lausua sinulle sieluni sisimmät tunteet ja minulla on kipene toivoa, että sinä vihdoinkin käsität ja suostut niihin."
Sadok lähti huoneesta ja meni heti tyttärensä luokse, jonka tapasi lukemassa pyhää kirjaa. Hän pani sen säikähtyneenä syrjään isänsä tullessa, mutta suuresti hän riemastui, kun tämä kertoi keskustelunsa äidin kanssa ja sinne tulemisensa tarkoituksen. Naomi sai tosin nuhteita siitä osasta, kuin hänellä oli ollut äitinsä uskonmuuttamiseen, mutta nämät otti hän vastaan nöyryydellä ja hiljaisella ilolla. Hän pyysi Sadokilta anteeksi, että tässä ainoassa suhteessa ehdollisesti oli ollut tottelematon, mutta hän rohkeni samalla kertaa muistuttaa velvollisuudestansa enemmän totella Herran sanaa, kuin ihmisten.
Sadok ei vihastunut hänen rohkeudestansa, eikä kieltänytkään häntä vast'edes puhumasta äitinsä kanssa tästä asiasta. Hän huomasi molempienkin uskon olevan lujan ja järkähtämättömän, ja luontonsa ei ollut sellainen, että hänellä olisi ollut huvia ankarasta menettelemisestä. Hän otti perkamenttikääryn ja Naomi näki ilolla että hän ennen poismenoansa kätki sen vaatteensa laskokseen. Hän kiiruhti äitinsä luokse tämän kanssa riemuitsemaan siitä onnellisesta päätöksestä, jonka tämä kauan peljätty keskustelu oli saanut ja rukoilemaan että Herra siunaisi kalliin sanansa vaikuttamaan isänkin sydämeen.