Salome oli yhä alakuloinen ja suruissaan, jonka tähden Naomi harvoin voi heittää hänet yksikseen. Naomikin tunsi nyt yksinäisyydessään tarpeellisemmaksi uskoutua äitillensä ja panna hänelle kaikki alttiiksi. Äiti, jolle rakkaan tyttären onnellisuus oli mieluisa, käänsi usein puheen poissa oleviin ystäviin ja todellisella ilolla puhui hän Marcellosta kuin tulevasta vävypojastaan. Tämä luonnollisesti ilahutti Naomia ja veti häntä äitiänsä likeisemmäksi.
Vaan tämä seikka ei ollut ainoa, joka hänen mielensä piti vireillä, häneen vaikutti toinenkin, joka hänestä oli suuremmasta arvosta. Pitkät, ikävät päivät vietti Naomi lukemalla Bethanian Marian lahjoittamaa kallista käsikirjoitusta ja ilolla huomasi hän, että äitinsä aina halukkaammin kuunteli lukemista ja keskusteli luetusta. Salome oli ennen karttanut puhua kristitystä opista osaksi tehdäkseen miehellensä mieliksi osaksi syystä että hän ei itse halunnut tulla vakuutetuksi sen totuudesta, jota kokonaan oli halveksinut ja epäillyt. Kumminkin oli Amatfiahn ja hänen tyttärensä keskustelut näissä asioissa tehneet häneen vaikutuksen, joka ei koskaan hänestä luopunut. Theophilon jalo kestäväisyys oli myöskin syvästi liikuttanut häntä ja kun nyt ruumiillinen kivuloisuus ja heikkous teki hänen vieläkin tunnollisemmaksi ja halukkaammaksi oppimaan totuutta ei hän paheksinut, kun Naomi, Joppesta palattuaan, alkoi lukea hänelle Mattheon evankeliumista. Ja kuta enemmän hän kuuli Natsarethin Jesuksesta, sitä enemmän rupesi hän uskomaan kertomusta tämän rakkaudesta kadotettuun ihmissukuun. Ne pitkät kuukaudet, jotka hän sen jälkeen eli kauhun ja pelon alla ja joina Sadok, askareittensa puuhassa, usein oli poissa kotoa ja Salome yksinään Naomin seurassa, oli hänellä vieläkin enemmin aikaa miettiä mitä hän oli lukenut ja kuullut siitä ihmeellisestä Jesuksesta, joka lupasi rauhan kaikille, jotka tekivät työtä ja olivat raskautetut, kunhan vaan tahtoivat tulla hänen luoksensa. Jumalan henki oli alkanut vaikuttaa hänen sydämessänsä ja hän salli sen; Naomi huomasi sen ilolla ja kiitti hiljaisuudessa Herraa, joka salli itsensä kutsuttaa Ihmeelliseksi ja joka ihmeellisiä sai toimeen.
Tänä iltana istuivat myöskin äiti ja tytär keskustellen miten Herra neuvoo ja johdattaa ihmisiä; muistellessaan Theophiloa olivat he joutuneet tähän aineesen ja vaikka Bethetsobin Maria pienene poikaneen oli tullut heitä tervehtimään pitkittivät he kumminkin alettua keskusteluaan. Maria nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen huoneesen, vaan hänen pieni poikansa David juoksi ilakoiden lattialla silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan rakkaiden ystäväinsä puhetta. Kauan ei hän kuitenkaan malttanut leikeistään luopua ja oli juuri paraillaan iloisessa naurussa kun hän yhtäkkiä taukosi ja säikähtäen katsoa tuijotti ovea kohti, josta Javani ja Sadok juuri astuivat sisään.
Pojan äkkinäisen vaikenemisen ja säikähtyneen katsannon huomasi Javani kohta ja hän tunsi itsensä siitä hellästi liikutetuksi.
Olenko minä kaikkein mielestä niin inhoittava, kaikkein vihan ja kauhun alainen? hän ajatteli. Säikähtävätkö lapsetkin minua?
Hän kumartui alas ja nosti hiljaa pienoisen syliinsä kysyen häneltä lempeästi:
"Minkätähden sinä pelkäät minua, David?"
"Sentähden, että hoitajani sanoo sinun tappaneen Theophilo-raukan", poika vastasi vapisevalla äänellä.
Javani laski hänen lattialle ja synkkiä pilviä nousi hänen muodolleen.
"Pidetäänkö minua murhamiehenä", hän jupisi; "ei, ei, se ei saa tapahtua!"
Hän meni äitinsä ja Naomin luokse, jotka, vaikka kokivatkin häntä tervehtiä sydämellisellä hellyydellä, eivät voineet käytöksestään poistaa pakollisuutta, josta hän selvästi huomasi mitenkä surkeasti hänen läsnä olonsa muistutti Theophilosta ja kuinka todenmukaisesti lapsi oli ilmaissut heidän ajatuksensa serkkunsa kuolemasta. Javani oli väsynyt viimeisten aikain tapahtumiin joissa hän oli niin monen murhan ja verenvuodatuksen todistajana ollut. – Hänen intonsa edistää Simonin asiata ei ollut heikontunut eikä myöskään hänen päätöksensä että tarvittaessa vaikka uhrata henkensä rauhan saattamiseksi onnettomaan kaupunkiin, mutta kun päivä oli lopussa ja tappelon meteli herjennyt, oli hän usein toivonut voivansa palata kotiin ja siellä sydämellisesti tervehdittävän. Hän halusi saada perheensä helmassa nauttia lepoa kaikista häiriöistä ja toimista, jotka häntä ahdistivat, vaan se että häntä epäiltiin serkkunsa murhasta, teki kodin hänelle tukalaksi ja hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut entisen tilansa kotonansa ansaita.
Sillä aikaa, kun hän oli vaipunut näihin ajatuksiin, oli Naomi Davidin hartaasta pyynnöstä seurannut häntä puutarhaan ja sitoi siellä hänelle kukkaköynnöstä. Javani meni perässä ja seisoi hiljaa hänen vieressään siksi kun hän oli työnsä lopettanut. Pikku David juoksi nyt riemuisena äitinsä ja Salomen luokse näyttämään kaunista köynnöstänsä, ja Javani otti sisarensa käden kainaloonsa ja vei hänen kauaksi puutarhaan.
Kauan kulkivat he siellä edes ja takaisin, vielä sittenkin, kun muut perheen jäsenet jo olivat lähteneet puutarhan penkereeltä. Kun vihdoinkin tulivat sisään, hämmästyivät kaikki siitä erinomaisesta iloisuudesta ja tyytyväisyydestä, joka loisti heidän kasvoillansa, ja jota ei kukaan heistä osannut selittää.
Juuri kun astuivat huoneesen, kuultiin Javanin sanovan:
"Kuusi kuukautta, Naomi, muista että juhlallisesti olet minulle luvannut sen!"
"En sitä unhota, Javani", vastasi sisar, "vaikka oletkin saanut minun vaikeaan koettelemukseen."
Illallinen syötiin tavattoman iloisella jopa leikilliselläkin mielellä, sillä Naomi, perheen elo ja ilo, oli muuttunut melkein entiselleen ja hänen vanhempansa olivat iloiset nähdessään hänen niin muuttuneena, vaikk'eivät tienneet siihen syytä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Jerusalemin asujamet olivat olleet tuskallisessa odottamisessa sen ajan, mikä kului Titon tulosta Caesareaan ja romalaisen joukon lähdöstä sieltä, mutta pian toivat pakolaisten joukot sanoman, että pelätty vihollinen lähestyi, ja muutamia päiviä sen perästä asettivat romalaiset leirinsä lähelle Gabath-Saul nimistä kylää, noin puolen penikulman matka Jerusalemista.
Eräänä iltana, kun vielä säikäyttyneet asujamet muureilta ja tornista väjyivät pelätyn vihollisen tuloa, näkyi yksityinen ratsastaja Josaphatin laaksosta tulevan pitäen kädessään valkeaa lippua, merkiksi rauhallisista aikeistaan. Hän ajoi Vesiportille, jossa hän hebrean kielellä kysyi vahdilta päällikköä ja pyysi silmänräpäyksen ajan puhua vartijan kanssa. Upsieri suostui siihen ja kun portit varovasti avattiin, näki hän edessään nuoren jalon näköisen miehen, joka kohteliaasti tervehti ja pyysi hänen perille, päällekirjoituksen mukaan, toimittamaan pienen mytyn, jonka antoi hänelle sekä kultarahan annettavaksi sille palkkioksi, joka mytyn kuljettaisi. Sen perästä kumarsi hän mielyttävästi upseerille ja ajoi täyttä laukkaa pois. Hän hyvin ymmärsi olevansa vaarassa, hurjain vihollisten ympäröimänä kun oli.
Lukija varmaan on jo arvannut, että nuori romalainen oli Marcello ja että mytty oli Naomille menevä. Myöhään samana iltana sai hän sen, ja kun hän aukasi sinetin, oli siinä hänelle kaksi kirjettä, toinen Marcellolta ja toinen Klaudialta. Marcello lausui siinä hellän levottomuutensa Naomin tähden, koska nyt romalaiset olivat Jerusalemin piirittäneet ja Tito lujasti päättänyt pysyä siellä siksi, kun kaupunki on hänen vallassaan. Kaikella sillä sulopuheliaisuudella, joka lemmellä täytetty sydämensä hänelle lahjoitti, rukoili hän Naomia koettamaan saada vanhemmiltansa lupaa lähteä kaupungista ja tulla hänen isänsä turviin. Hän lisäsi vielä, että jos Naomi Deborahn kanssa jollain tavalla voisi hiipiä Josaphatin laaksoon olisi hän siellä Rufon kanssa vastassa. He veisivät hänen sitte leiriin, jossa Tito itse oli luvannut antaa hänelle suojelusvartijan ja viedä hänen Caesareaan yhden ystävänsä luo. Marcello lausui vielä sisällisen toivonsa, että Salome voitaisiin kehoittaa seuraamaan tytärtänsä, vaikka hän pelkäsi, ettei mikään saa häntä luopumaan Sadokista, ja tämä taas tahtoi sata kertaa ennen kuolla kuin jättää paikkansa. Hän määräsi hänelle tarkoin kohtauspaikan, jossa toivoi tapaavansa hänen Sadokin puutarhassa, Kidronin ojan varrella, missä hän isänensä joka ilta odottaisi nopsilla hevosilla kuljettaaksensa hänen ja Deborahn turvaan. Hän pyysi häntä pian ryhtymään tähän yritykseen, kun romalaiset kohta aikoivat ryhtyä sellaisiin toimiin, ettei kukaan pääsisi ulos kaupungista.
Marcellon helleys saattoi Naomin kyyneliä vuodattamaan. Hän myös tiesi Marcellolla olevan syytä pelkoon. Mutta jättää vanhempiansa, varsinkin äitiänsä, jonka terveys oli heikko ja nyt juuri, kun taivaallinen valo alkoi tunkeutua hänen sieluunsa, ja hän enempi kuin ennen tyttärensä hoitoa tarvitsi, tuntui vaikealta. Sen vuoksi päätti hän olla lähtemättä. Hän myös päätti, ettei vanhemmilleen virkkaisi sanaakaan Marcellon esityksestä, syystä, ett'ei tekisi heitä levottomaksi ja kenties myöskin saattaisi heitä vaatimaan hänen lähtemistänsä Jerusalemista.
Klaudia kirjotti:
"Rakas Naomini ymmärtää kyllä, millä ilolla käytän tätä tilaisuutta kirjoittaakseni, ja minä myös puolestani ymmärrän hyvin, kuinka iloiseksi hän tulee saadessaan kuulla minulta jotakin. Eräs Amatfiahn ystävä viepi kirjeeni romalaiseen leiriin ja Marcello kyllä sen sinulle lähettää. Jospa itse saisin tulla sinne, sillä sydämeni on Jerusalemiin haudattu, ja minä olen onnettoman maanpakolaisen kaltainen, kun olen niin kaukana paikasta, jossa olen elänyt elämäni iloisimmat ja surullisimmat päivät! Nyt on minulle tämä elämä vähästä arvosta, sillä kaikki, mikä teki sen minulle rakkaaksi, on minulta otettu, ja olisin ollut iloinen, jos Herra olisi antanut minun lopettaa päiväni Jerusalemin porttien sisällä. Mutta se on väärin ja kiittämättömästi minulta puhua näin. Suo anteeksi suruni, ja äläkä usko minun mutisevan Jumalan tahtoa vastaan, vaikka olen masennettu hänen kurittavalta kädeltänsä. Minä suutelen sitä kättä, joka minua rankaisee, sillä ymmärrän, minkätähden hän katsoi sen välttämättömäksi. Nyt näen tehneeni Theophilon epäjumalakseni, ja pikaisuus, jolla taivuin uskomaan Jesukseen, oli suurimmaksi osaksi seuraus mielihalustani saada nauttia hänen opetustansa ja toivoni olla hänelle mieliksi. Sydämeni oli enemmän kiintynyt häneen kuin Herraan, ja sentähden täytyi Herran ottaa hänen pois. Nyt uskallan sanoa, että suoremmin ja jakamattomimmin kuulun Herraan kuin ennen. Tehköön Hän armossaan minua nöyräksi ja totuutta isoovaiseksi. Anna anteeksi, Naomi, kun kirjoitan niin paljon tunteistani, mutta minulle on suuri ilo saada puhua mitä tunnen sisässäni. Judithan läheisyydessä koetan aina peittää suruani ja lohduttaa häntä, joka on minulle enemmän kuin äiti. Sekä hän että Amatfiah ovat väsymättömän hellät minulle, ja minä en saata sanoa että elämäni on minulle arvotoin, kun ajattelen sitä rakkautta, jota minulle, arvottomalle osoittavat.
"Täällä olen usein uskonsisareini kanssa yhdessä ja otan osaa heidän Jumalan palvelukseensa ja rakkauden aterioihinsa. Minä olen myös usein tavannut evangelista Johanneksen. Minä olen saanut katsoa niihin kasvoihin, joista säteilee rakkaus, puhtaus ja hartaus; saanut kuulla hänen sanojansa, kun kansa seisoi hänen ympärillänsä niin hiljaa, ettei hengenvetoakaan kuulunut, ja kuunteli hänen nyt jo heikkoa ääntänsä. Minä olen saanut vastaan ottaa hänen siunauksensa ja tuntenut hänen arvoisat kätensä hellästi koskevan pääni lakea. Minä olen toivonut, että sinäkin, Naomi, saisit kanssani jakaa sen autuaallisen ilon, jonka olen joka kerta tuntenut, kun hän on edessäni seisonut. Minä en osaa kertomalla selittää häntä sinulle; ainoastaan tahdon sanoa, että, kun näen hänen, en ollenkaan kummastele, minkä tähden Jesus häntä rakasti enemmän kuin muita opetuslapsiansa. Suloista on nähdä häntä, nojautuneena pitkään sauvaansa. Hänellä on valkoiset hiukset ja parta. Hiuksensa riippuvat olkapäille asti ja partansa peittää rinnan. Silmänsä loistavat nuoruuden elämää ja huulensa valuvat kaunopuheliaisuudesta, jonka täytyy tunkeutua kaikkiin sydämiin. Niitten luku, jotka ovat hänen sanojensa vaikutuksesta seurakuntaan liittyneet, on suuri, ja kuuluisa Dianakuva on kadottanut monta rukoilijaansa. Minä punastun tunnustaessani, että minäkin kerran olen kuulunut siihen taitamattomaan joukkoon, joka luulee sen kuvan tulleen taivaasta ja olevan lahjoitetun jumalallisella voimalla. Se on asetettu temppeliin, jonka komeudessa ainoastaan voittaa teidän oma uljas temppelinne Jerusalemissa. Ah, jos sekin olisi pyhitetty ainoan, totisen Jumalan palvelukseen ja että molemmat olisivat samalla tavalla pyhitetyt hänen ainoalle Pojallensa!
"Uskollinen Hannamme on terve ja onnellinen. Hän on suureksi hyödyksi ja iloksi meille kaikille ja koettaa rivakkuudella ja innollaan palkita setäsi ja tätisi hänelle osoittaman ystävyyden. Hän lähettää sinulle sydämellisiä terveisiä. Juditha ja Amatfiahn tervehtivät sinua sydämestänsä ja yhdistyvät kanssani lämpimään rukoukseen edestänne sekä täällä ajassa että iankaikkisuudessa. Älä unhota, rakas Naomi, luopumatonta ystävääsi Klaudiaa."
Tämä kirje antoi Naomille surua sekä iloa. Häntä suretti ne vaikeat koetukset, joita Klaudia oli saanut kokea ja vielä tuli kokemaan, mutta hän iloitsi hänen uskonsa lisääntymisestä, mikä nyt niin selvästi näkyi, Hän olisi nyt niin mielellään tahtonut olla hänen luonaan, lohduttamassa, vahvistamassa ja kehoittamassa!
Hänen lähin surunsa oli löytää keino, millä saisi Marcellolle lähetetyksi vastauksen, joka lopettaisi toivon saada kuljettaa hänen kaupungista. Hän päätti Deborahn tehdä uskolliseksensa, ja jo seuraavana aamuna kertoi hän hänelle Marcellon ehdotuksen ja oman päätöksensä, pitää asia vanhemmiltaan salassa ja antaa Marcellolle kieltävä vastaus. Deborah hyväksyi tämän ja esitti Rubenia taitavammaksi ja luotettavimmaksi sananviejäksi, minkä tiesi. Tämä viekas palvelija oli näet koettanut päästä Deborahn suosioon saadaksensa hänen kauttaan vakoilla Naomia, ja olikin onnistunut siinä niin hyvin, että vanha Deborah silmittömästi häneen luotti. Mutta niin ei ollut Naomin laita. Hän inhosi Rubenia; mutta antoi kuitenkin vanhan palvelijansa jättää Rubenille mytyn Marcellolle lähetettäväksi.
Tuskin oli hän saanut mytyn käteensä, kun jo sen kanssa kiiruhti Simoniin. Tämä oli juuri keskustelussa Javanin ja muiden vaikuttavaisten miesten kanssa, kun sai ilmoituksen, että muuan tuntematoin toivoi saada puhua hänen kanssansa. Simon, kun tiesi itsellään olevan monta vihollista, jotka vainosivat hänen henkeänsä, epäili hetken, mutta nousi sitten äkkiä ylös, meni ensimäiseen huoneesen ja käski tuoda miehen sisälle. Vähän ajan kuluttua tulikin Ruben, ja yhdellä silmäyksellä huomasi Simon edessään olevan miehen, joka enemmän himosi hänen rahaansa kuin henkeänsä.
"Mikä on tuonut sinun tänne?" kysyi Simon ja katsoi häneen läpitunkevasti samalla kun kätensä koski ikäänkuin vastenmielisesti väkipuukon päähän.
"Herra, tulin teille tekemään palveluksen", vastasi Ruben. "Tässä on kirje, joka teille sanoo, kuinka voitte pelastaa Jerusalemin ainakin yhdestä sen vaarallisemmasta vihollisesta."
Hän laski Naomin mytyn pöydälle Simonin eteen ja vetäysi sitte takasin huoneen toiseen päähän, ikään kuin olisi toivonut, että hänen ja sen pelätyn ruhtinan väliä olisi niin pitkältä kuin mahdollista.
Simon otti mytyn ja leikkasi väkipuukollansa silkkinauhan poikki ja alkoi lukea Naomin kirjoitusta. Jota enemmän hän luki, sitä selkeämmäksi kävi hänelle, ettei Ruben ollut häntä pettänyt. Kun hän oli lakannut lukemasta, käski hän vartijan viedä palvelijan pois, kohtelemaan häntä hyvin, mutt'ei antaa hänen seurustella kenenkään kanssa. Ruben alkoi nyt katua petostansa, mikä näytti hänelle tulevan kalliiksi ja koki väittää poisviemistänsä vastaan; mutta Simon antoi merkin ja ensi silmänräpäyksessä oli Ruben viety.
Simon oli kahden vaiheella, ilmoittaisiko Javanille kirjeen sisällön ja neuvottelisiko hänen kanssaan paraimmasta keinosta saada kiinni mitään pahaa aavistamaton romalainen ja hänen isänsä. Javan oli äskettäin muutamissa tilauksissa osoittainnut vähemmän opinraivoisalta ja innokkaalta kuin Simon olisi toivonut, mutta tässä tapauksessa ei hän sentään voinut epäillä, ettei tämä mielellään antaisi apuansa, varsinkin sen vuoksi – jonka tämä viisas päällikkö muutamista lauseista kyllä ymmärsi, vaikka kirje oli allekirjoittamaton – että sen oli kirjoittanut Javanin sisar, ja siis romalaiseen rakastunut. Tämä suhde saattoi hänen kutsumaan Javanin luoksensa, ja heti tämän tultua antoi hän kirjeen hänelle.
Javani tunsi oitis sisarensa käsialan. Viha leimusi hänessä, kun hän kirjettä luki. Hänen muotonsa muuttui, huulensa puristuivat yhteen ja silmäluomensa supistuivat. Näistä Simon huomasi, millaisen sielun liikutuksen uhrina nuori juutalainen nyt oli.
"Ystäväni", sanoi hän, "tämä juutalaisen naisen tunnustus rakkaudestansa romalaiseen nostaa vihaasi. Se on hyvä. Sitä mieluummin olet apunani neuvoilla ja työllä rankaisemassa tuota rohkeaa romalaista ja ilmi hankkimisessa, ken tuo Sionin tytär on, joka niin huonosti muistaa kunnian ja velvollisuuden. Etkös näe, että hän myöskin on yksi niistä, joka uskoo natsaretilaista petturia."
"Simoni, näen ja ymmärrän kaikki. Tämä nainen on minun sisareni Naomi, joka kerran on ollut ylpeyteni ja perheen ilo sekä toivo. Kauan olen tiennyt hänen sielunsa olleen saastutetun natsaretilaisten kelvottomilla opeilla, mutta koskaan en osannut edes uneksiakaan hänen rakkaudestaan romalaiseen ja että tämä romalainen mies kuuluu kristittyjen puolueesen. Hyvä, hän on ollut olevinaan kristitty ja hänen pitää kuoleman kristityn kuolemalla. Isäni pitää saaman tietää nämä asiat, ja hän kyllä tietää keskeyttää kirjeenvaihdon sisareni ja romalaisen välillä, jos hän tänä iltana käsistämme pääsisikin. Mutta mitään pahaa ei saa Naomille tapahtua. Hän on sisareni ja häntä pitää säästettämän."
"Vähät minä hänestä, hupsupäisestä tytöstä", vastasi Simon, "kun vaan saan nuoren romalaisen ja hänen isänsä käsiini. Rufosta olen kuullut kerrottavan, enkä ollenkaan epäile, ettei hänen poikansa olisi isänsä kaltainen. Sen vuoksi on parastamme koettaminen pelastaaksemme kansamme näistä kahdesta vaarallisesta vihollisesta."
Auringon laskussa samana päivänä menivät Simon ja Javani muutamien valittujen sotamiehien kanssa Kidronin ojan varrella oleviin puutarhoihin. Täällä määrätyssä paikassa piilousivat he puitten taakse ja sitte kun oli suostuttu merkistä, jonka Javanin piti antaman hyökkäykseen ryhdyttäessä, palasi Simon kaupunkiin jättäen pahanteon ystävänsä tehtäväksi.
Kun Simon taas kulki kaupungin katuja, vallitsi yön pimeys ja hiljaisuus. Hiljaisuutta ainoastaan silloin tällöin häiritsi ryöväri joukkojen hurjat huudot, jotka kuljekselivat pitkin katuja pitäen asujamet alituisessa pelossa päälle karkaamisesta. Tultuansa asuntonsa luo pysähtyi Simoni hetkeksi, katseli ympärillensä ja oli juuri avaamaisillaan portin, kun kamala Ananian pojan olento tuli esiin erään porttiholvin varjosta. Hän meni suoraan kohden Simonia ja huusi soinnutointa onnettomuushuutoansa kaupungille. Kun prohveeta näki Simonin, pysähtyi hän ja kiinnitti kamalan silmäyksensä häneen ja huudahti sitte:
"Voi sinuakin Simon, voi sitä suurta ryöväriä, voi, voi!"
Simon oli monasti ennen kuullut hänen äänensä ja oli kerran hirveästi häntä suomituttanutkin saadaksensa hänen vaikenemaan, vaikka turhaan. Mutta koskaan ennen ei hänelle ollut tämä voihuuto tuntunut niin ilkeälle kuin nyt, ja hän päätti ainaiseksi vaiettaa sen.
"Kirouksesi lankee oman pääsi päälle, väärä prohveeta", sanoi hän. "Ota tämä – minä lähetän sinun pimeyden ruhtinaan tykö, jonka sanansaattaja sinä olet. Sano hänelle, että Sioni kiusoittelee häntä ja kaikkia sitä voimaa, jonka hän lähettää vastaamme; sotajoukkojen Jumala on kanssamme."
Puhuessaan tätä rohkeaa ja perusteetonta kerskausta heitti hän keihään prohveettaa kohden, joka seisoi liikkumattomana, tyynesti kuunnellen hänen äreitä sanojansa. Ase lensi prohveetan ohitse. Näytti kun ei ase häneen pystyisikään. Simon veti miekkansa ja ryntäsi häntä kohden. Ananian poika pakeni niin joutuin, että Simonin oli mahdotoin häntä saavuttaa, huutaen vielä paetessaankin: "Voi, voi sitä suurta murhaajaa!"
Hengästyneenä ja vihan kuohussa kääntyi Simoni ympäri ja antoi heti käskyn, että seuraavana päivänä on prohveeta etsittävä ja kiinni otettava.
"Minä teen lopun hänen onnettomuutta ennustavasta raakunnastansa", sanoi hän. "Hän ei enään saa kulkea ympäri vähentämässä kansan luottamusta tulevasta pelastuksesta, joka varmuudella on ennustettu."