Kukaan niistä, jotka levottomuudella odottivat Amatfiahn palaamista, ei edes uskaltanut toivoa rohkean yrityksen onnellista menestymistä, mutta kuitenkin vaikutti kertomus, jonka hän toi kotiinsa, heihin niin, että kadottivat rohkeutensa ja voimansa. Klaudia tuli sellaiseen epätoivoon, että Naomin täytyi kantaa hänet huoneesensa. Kun nämä olivat menneet, koki Sadok johtaa omia ja muiden synkkiä ajatuksia muulle suunnalle, vaatimalla Amatfiahta heti lähtemään kaupungista. Hän kun oli nyt itse nähnyt, miten oli vainottu ja vihattu sekä ylhäisemmiltä että alhaisemmilta kansaluokilta, ja tietämätöntä oli kuinka kauvan häntä voisi Sadok vaikutuksellaan suojella. Amatfiah ei näyttänyt olevan kuuro sanoille, mutta Juditha ei tahtonut kuulla sanaakaan sellaisesta puheesta.
"Ei", parkasi hän, "mikään ei voi minua riistää täältä, ennenkuin tiedän poikani kuolleeksi. Vaikka vaarakin uhkaisisi, niin pysähdyn siksi kun hän on vapaa kaikesta kivusta ja vaarasta. Sitte on minun aika seurata miestäni ja etsiä jonkin nurkan, jossa olemme turvassa ihmisten julmuuksilta."
"Minä ymmärrän tunteesi Juditha", sanoi Sadok, "ja ainoastaan ajatus pelastuksestanne on saattanut minun kiiruhtamaan lähtöänne. Mutta jos tahdotte joksikuksi ajaksi vielä jäädä tänne, niin varjelen teitä, vaikkapa olisi henkenikin vaarassa, ja kun lähdette, tulen teitä saattamaan Joppeen asti."
"Hyvä", vastasi Juditha, "olkoon sitte päätetty, että matkustamme huomen illalla; sitte sen perästä ei meillä enää ole täällä mitään tehtävää."
Siihen päätökseen tultiinkin, mutta kun Klaudialle ilmoitettiin aikomus matkustaa seuraavana päivänä, ei hän tahtonut sitä. Kauan koetti Naomi vakuuttaa hänelle, kuinka hullumaista ja väärin oli niskotella vastaan ja jäädä paikkaan, jossa heidän henkeänsä uhattiin; vasta sitte kun hän näytti Judithan, joka siten olisi lapsetoin, tarvitsevan apua ja lohdutusta matkalla ja kun hän myöskin lupasi isänsä suostumuksella saattaa heitä Joppeen asti, myöntyi Klaudia ja suostui lähtemään kaupungista.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Seuraava päivä tuli. Oli puolen päivän aika. Hurja ilon huuto kuului aina Sadok'in huoneesen. Se soi siellä kaikkien korviin kuoliniskuna heidän toivoillensa. Silloin riipustettiin yhdeksän teloitetun natsaretilaisen ruumista vankilan muurille, ja kansajoukko, joka nurinalla otti vastaan ilmoituksen vankien teloittamisesta vankilan sisällä, riemuitsi nyt nähdessään murhattuin ruumiit. Sadok lähetti salaisesti yhden palvelijansa hankkimaan tietoa teloittamisesta. Mies oli tuntenut Theophilon hyvin, ja kun hän palasi kotiin, vapisi hän kauhusta kertoessaan sitä Sadok'ille. Murhattuin päitä ei oltu näytetty, mutta hän oli ruumiin tuntenut vaatteista ja erittäin eräästä nutusta, jonka Klaudia oli kirjaellut, ja joka oli hänellä sinä iltana päällään, kun hän vangittiin. Kun palvelija oli lopettanut kertomuksensa, meni Sadok perheensä luo.
"Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi", sanoi hän juhlallisesti astuessaan huoneesen.
Syvä epäillyksen huokaus oli vastaus, jonka hän sai. Kuoleman hiljaisuus seurasi hetkeksi. Sen keskeytti Amatfiah, joka nousi ylös ja lankesi polvillensa. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Korkealla äänellä ja levollisuudella, joka hämmästytti Sadok'ia ja Salomea, kiitti hän Herraa, että hänen poikansa oli taistellut hyvän taistelun ja ollut luja uskossaan loppuun asti. Korkealla äänellä lausuttu "Amen!" kaikilta hänen ympärillään olevilta lopetti rukouksen. Kun hän nousi ylös, vei hän veljensä sivulle ja puhui hänelle eräästä asiasta, joka painoi raskaana sydämellänsä. Hänelle oli kerrottu, että onnettomien ruumiit oli aikomus polttaa laaksossa, ja nyt pyysi hän Sadok'ia koettamaan taivuttaa Javania antamaan Theophilon ruumiin onnettomille vanhemmille. Sadok lupasi täyttää tämän rukouksen ja lähti kohta Javania hakemaan, joka ei ollut käynyt kotonansa sitte kun tuomio oli julistettu eilispäivän illalla. Hän tapasi Javanin erään virkaveljensä huoneessa.
"Javani", sanoi hän äänellä, joka ilmoitti hänen liikutuksensa, "kauhea näytelmä on loppunut ja minä en siis enää rukoile serkkusi elämän edestä. Mutta minä tulen pyytämään suosioasi itselleni, sinun isällesi. Minä pyydän, ettei hänen ruumistansa häväistäisi polttamalla Hinnomin laaksossa. Sinä esittelit tämän julman teon, ja epäilemättä voit sen estääkin jos et kaikkia teloitettuja, niin kumminkin tätä yhtä."
"Isäni", vastasi Javani, "minä näen myös sinun tekevän minulle väärin, kun syytät minua kevytmielisestä julmuudesta, joka ei kuulu minun luontooni. Minä en toivonut serkkuni kuolemaa, vaan täytin ainoastaan velvollisuuteni poistamalla Israelin leiristä sen mikä saastainen oli, säälimättä omaa lihaa ja verta, kun Jehovan kunnia vaati uhria. Odotin sinun, isäni, hyväksyvän harrastukseni ja tukevan minua eteen ottamisessani, mutta kun et sitä tee, niin on minun yksin seisominen ja omatuntoni todistaa oikein tehneeni. Mitä pyyntöösi serkkuni ruumiista tulee, niin täytyy ilmoittaakseni, että sitä en voi täyttää, vaikka kylläkin sydäntäni karvastelee; minun vallassani kun ei ole tuomion muuttaminen. Sen on tuomioistuin vahvistanut, ja kysymykseenkään ei tule, että se minun pyynnöstäni muutettaisiin."
Sadok'in kasvot synkistyivät. Hän oli alentunut pyytämään poikansa suosioa käskemisen sijasta, joka olisi ollut juutalaisten tapain mukaista. Mutta Javani oli jo aikoja sitten ravistanut päältänsä kuuliaisuuden pakon isällensä ja tunsi saaneensa voiton isältänsä, joka luonnollisen lempeytensä ja pehmeytensä kautta erosi ankarasta lahkostansa. Javani taas piti kunnianansa olla ankarin ankarista. Sadok tiesi, että vaikutuksensa poikaansa oli sama kuin ei mitään, ja ymmärsi heti että saman pyynnön uudistaminen olisi hyödytöin. Klaudian tähden teki hän sitte toisen pyynnön. pyysi sitä nuttua, joka Theophilolla oli päällä teloitettaessa ja siihen pyyntöön suostui Javani kohta sekä lähetti palvelijan sitä hakemaan. Klaudia ei tietänyt, minkätähden Sadok oli lähtenyt kotoa, ja kiitti sen vuoksi kyyneleet silmissä hänen hyväntahtoista helleyttänsä, kuu Sadok jätti hänelle tämän kalliin muiston rakastetultansa.
Javani ei tullut sinä päivänä kotiin. Rubenilta sai hän kuulla kaikki mitä tapahtui Sadokin huoneessa, mutta tämän uskottoman palvelijan kummastukseksi ei Javani ryhtynyt mihinkään toimiin estääksensä setänsä matkustamista ja jättääksensä vielä yhden uhrin tyrannisuudelle ja yltiöpäisyydelle. Jos ei Rubeni olisi pelännyt Javanin vihaa, olisi hän kiiruhtanut jollekin raatiherralle ilmoittamaan Amatfiahn lähtöä, jotka hartaasti odottivat sopivaa tilaisuutta saadaksensa lopettaa sen vihatun miehen. Tämän tiesi Javani aivan hyvin, mutta kun hän oli päättänyt pelastaa setänsä, valvoi hän tarkasti kaikkia Rubenin askelia koko päivän eikä antanut hänelle tilaisuutta puhua kenenkään kanssa, jonka uskollisuus oli epäiltävä.
Amatfiahn oli siis tietämättänsä kiittäminen itsensä ja perheensä turvallisuudesta samaa Javania, joka heille äskettäin oli niin paljon surua ja murhetta tuottanut; hänen ansionsa oli sekin, että he auringon laskiessa vaaratta saivat kulkea Vesiportin kautta ja pitkin Josaphatin laakson tietä myöten Ramaan ja Emaukseen. Samassa kuu lähtivät Sadokin huoneesta, kuului etäämmällä Hinnomin laaksoon vievältä tieltä ratiseva ratasten pyöräin ääni. Sadok ja Amatfiah katsoivat äkisti sinnepäin ja näkivät kaksi suurta aseellisten miehien saattamaa vaunua, joita seurasi suuri kansan joukko. Matkan pituus ja hämärä estivät heidän eroittamasta mitä vaunuissa kuljetettiin, mutta he tiesivät jo edeltäpäin, että ne sisälsivät jalojen, korkeasti rakastettujen uskontunnustajien ruumiit, ja heitä pöyristytti ajatus kohtalosta, joka oli niille määrätty.
Hinnomin laakso oli kaupungin eteläpuolella, Salomonin lammikon ja savenvalajan pellon välillä. Noro, joka sittemmin yhdistyi Kidronin ojaan, juoksi sen lävitse, ja kuuma, löyhkävä höyry ainaisesti palavista tulista täytti laakson. Se oli tänne, kun raskaat vaunut ohjasivat kulkunsa ja, kuu ne tulivat tulien luokse, pysähtyivät. Javani, joka Rubenin seurassa oli sinne jo ennemmin mennyt, piti oikeuden palvelijoita silmällä, niiden heittäessä ruumiita roviolle ja katsoi, että uhrien luku oli oikea. Näytti kuin olisi hän ollut halukas toteuttamaan siitä itsensä ja muita, vaikka silloin, kun tuli kulutti viimeisen kuolleista ruumiista, häneltä pääsi juuri kuin kevennyksen huokaus. Kansajoukko oli hajonnut ja oli melkein jo tyhjä ja autio Hinnomin laaksossa, mutta vielä seisoi Javani paikoillaan hiljaisena ja liikkumattomana. Silloin tuli useoita miehiä ja naisia sammuvien rovioiden tykö, jotka juuri äsken olivat kuluttaneet yhdeksän marttyrin ruumista; he pöyhivät tuhkaa ja kokosivat siitä rakkaitten ystäviensä ja sukulaistensa luut ja laskivat ne mukanaan olevaan arkkuun. Sen tehtyään lähtivät ääneti ja hiljaa kulkemaan kaupunkiin takaisin.
"Seuraanko heidän perässänsä?" kuiskahti Rubeni.
Javani säpsähti kuultuansa hänen äänensä juuri kuin olisi hän vastenmielisesti herätetty unennäöstä.
"Seuraanko heitä?" uudisti palvelija uudestaan. "Vaikeaa ei ole nuuskia, missä yön piilevät ja huomenaamulla aikaseen voimme heidät vangita. Siten saamme heille pian samallaisen päivän kuin tämä."
"Vaiti katala!" kiljasi Javani kammolla. "Seuraa minua kaupunkiin, niin saat huomenna palkan ansioistasi. Kun sitte heitä tarvitsen, kutsun sinua. Mutta muista, ettet koeta minua pettää, jos henkesi on sinulle rakas."
Seuraavana aamuna sai Javani Deborahlta tietää, että Amatfiah perheenensä oli lähtenyt kaupungista Sadok'in ja Naomin seurassa, myös Hanna ja kaikki muut palvelijat, joita epäiltiin uskostansa luopuneiksi, olivat tehneet heille seuraa. Ketään siis ei ollut jäljellä, jota olisi voitu ruveta uskon tähden vainoamaan. Tämä kertomus saattoi Javanin iloiseksi. Hän kävi myös pikimältään äitinsä luona, mutta tämä oli heille molemmille sekä äidillensä että hänelle tuskallinen. Sitte antautui hän tykkönään valtiollisiin tuumiinsa.
Tällä ajalla olivat matkustajat onnellisesti kulkeneet Raman kautta Emaukseen. Sinne seisahtuivat he levähtämään. Sieltä jatkettiin matkaa Lyddaan, jonne tulivat seuraavana päivänä aikaseen. Siellä kerrottiin heille, että eräs joukko romalaisia sotamiehiä oli viime aikoina joka päivä käynyt siellä Joppe'sta ja tarkoin kyselleet, eikö muutamia matkustavia Jerusalemista ole tullut, mutta joka ilta nähtävällä mielipahalla palanneet Joppeen takaisin. Amatfiahlta oli liiaksi uskallettu lähteä perheinensä edemmäksi niin heikolla vartijolla kun heillä nyt oli. He olivat juuri aikeessa lähteä Judeasta Samariaan, joka melkein tykkänään oli romalaisten käsissä ja niitten erityisettä suojeluksetta joutuisivat ehkä seikkailuihin ja vaaroihin. Mutta tietämätöntä oli, lähettäisikö Rufo enää uudestaan miehiään heitä vastaan ottamaan, mahdollista myöskin oli, että Rufo oli jo palannut armeijan luokse Caesareaan luulossa, että Klaudian lähdön Jerusalemista oli joku este estänyt. Kaikki tämä teki sen, että Amatfiah päätti onnen kaupalla heti jatkaa matkaa Joppeen. Ennen kuin olivat ehtineet puolitiehenkään sinne, näkivät jo etäällä erään ratsastaja-joukon tulevan heitä vastaan ja sotilaiden uljaasta ryhdistä ja loistavista aseista huomasivat kohta edessään olevan osan romalaista sotaväkeä.
Joukon etunenässä ajoi nuori mies, joka tuskin oli älynnyt tulijat, kun jo kannusti hevoistaan ja ajoi heitä vastaan. Tämä oli Marcello, ja vaikka monta vuotta oli kulunut siitä kun viimeksi näkivät hänen, tunsi Sadok ja Amatfiah Klaudian veljen heti hänen jalosta, uljaasta ryhdistään ja kasvojensa juonteista. Hänen silmissään loisti sisällinen ilo, kun hän tervehtiessään antoi heille kättä. Se todisti, ettei pitkällinen eron aika ollut haihduttanut muistoa entisestä ystävyydestä.
"Missä on rakas sisareni?" kysyi hän hilpeästi. "En myös näe Theophiloa, mutta hän olleekin Klaudian läheisyydessä. Hän on onnellinen, hän; toivon omat tulevaisuuteni toiveet olevan yhtä loistavat!"
Amatfiah käänsi päänsä tämän kuullessaan ja Sadok otti Marcelloa kädestä, joka nyt vasta huomasi, ett'ei kaikki olleet niin onnelliset kuin hän luuli.
"Mutta mikä nyt on?" kysyi hän tulisesti. "Onko Naomi kipeä?"
"Ei, poikani", vastasi Sadok, "hän ei tarvitse sinun lempeää osanottavaisuuttasi, mutta meidän Klaudia-raukka on tarpeessa lempeän lohdutuksesi."
"Mitä on tapahtunut omalle kalliille sisarelleni?" kysyi Marcello äkkiä, vaikka vähän keveämmällä tunteella, kun kuuli pelkonsa Naomin suhteen olleen perättömän.
"Kaikki hänen toivonsa ja koko hänen onnensa ovat tyhjiin rauenneet.
Theophiloa ei ole enää, ja Klaudian sydän on muserrettu!"
"Herra armahtakoon häntä!" huudahti Marcello. "Mikä tauti on hänen niin äkkiä korjannut? Mutta minä tahdon mennä sisareni luokse, niin sisar-raukkani. Hänellä kuitenkin on veli jäljellä ja tahtoo hänen kanssaan itkeä, mitä hän on kadottanut."
Hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi paaria, jolla Naomia ja Klaudiaa kannettiin. Nämä olivat jo tunteneet hänen ja ennen kuin hän ehti niitten luokse olivat he vetäneet esiriipun sivulle ja Klaudia juoksi häntä vastaan ja heittäysi itkein hänen syliinsä. Kaikki mitä veljellinen helleys saattoi ajatella niinkuin lohdutusta ja rauhoittamista, kuiskutti hän hänelle, ja sitte kun hiljaa oli nostanut hänen jälleen paarille, tervehti hän liikutetulla äänellä Naomia. Tämä nuori tyttö oli päättänyt olla vakava heidän ensi yhteentulossaan, mutta tunteensa voittivat hänen ja salaisesti iloiten näki Marcello hänen hämille tulonsa ja punastumisensa. Kauan hän kuitenkaan ei viipynyt naisten luona, vaan kiiruhti tervehtimään Judithaa ja lausumaan sisällistä osanottavaisuuttansa hänen syvään suruunsa.
Kun tulivat Joppeen, otti Rufo heidän sydämellisesti vastaan. Hänen tunteensa eivät olleet yhtä vilkkaat kuin poikansa, mutta kuitenkin otti hän osaa tyttärensä suruun ja koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin osasi ja sanoi muun muassa hänen kyllä omista maanmiehistänsä löytävän hyvän ja jalon miehen.
Nämä sanat sekä Rufon toivo, että hän seuraisi häntä leiriin, saattoivat hänen milt'ei epäilykseen, ja hän kiiruhti Judithan luo ja rukoili häntä koettamaan Rufoa päätöksensä muuttamiseen. Tähän pyyntöön suostui Juditha vielä siitäkin syystä kernaammin, kun hän tunsi, ettei voisi ilman Klaudiatta olla. Rufo suostuikin Judithan pyyntöön ja myönsi, että tyttärensä saisi ystäviänsä seurata Ephesoon ja pysähtyä sinne kun hän voisi hänen kuljettaa taas Romaan. Klaudia oli tästä myönnytyksestä sydämellisesti kiitollinen isällensä. Hän myös koki kaikin tavoin käytöksessään näyttää se hänelle ja kätki, niin paljon kun voi, surun, joka sydäntänsä kalvoi. Mutta Marcellon ja Naomin seurassa ei hän voinut hillitä tunteitansa ja hänelle oli suurin ilo saada puhua rakkaan vainajan hyvistä omaisuuksista ja lujasta uskosta.
Sellaisessa tilaisuudessa sai Marcello ensin tietää, millä tavoin ystävänsä kuoli.
"O, Marcello", sanoi Klaudia, "miten olisit kunnioittanut ja rakastanut häntä, jos Herra olisi antanut teidän nähdä toisenne! Mutta sinä et olisi voinut arvostella häntä ansioittensa mukaan, sillä juuri se järkähtämätöin usko, joka vei hänen kuolemaan, olisi sinun silmissäsi ollut hulluus ja mielettömyys."
"Mitä tarkoitat Klaudia?" kysyi Marcello hämmästyneenä. "Eikö Theophilo kuollut luonnollisella kuolemalla? Minä en ole tästä sen tarkemmin kuullut, kun ei minulla ole ollut tilaisuutta puhua Sadokin kanssa kahden kesken."
"Sinä et sitte ole kuullut, että hän kuoli marttyrina Natsaretin Jesuksen pyhän nimen tähden ja sinä et myös tiedä, että sinun onnetoin sisaresi on häneltä oppinut autuuden tien ja nyt löytää kaiken lohdutuksensa ja toivonsa tässä uskossa?"
"Minun rakas sisareni", huudahti Marcello ja syleili häntä osottain mitä elävintä iloa ja helleyttä, "uutinen sellainen, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa. Sitte olemme yhdistetyt vielä lujemmalla ja pyhemmällä siteellä kuin sukulaisuus. Minä myöskin kiitän itseäni olevani kristitty ja sillä tavoin suren kahdenkertaisesti ystäväni kuolemaa, koska yhdistys hänen kanssaan olisi vahvistanut sinua uskossasi. Minä toivon, antakoon Jumala loppuun asti pysyä sen sinun tunnustuksenasi."
Kyyneleet ilosta ja hämmästyksestä täyttivät Naomin silmät, ja kun Marcello kääntyi, huomasi hän hänen liikutuksensa. Hän ei enää saattanut epäillä, ett'ei hänen sisälliset rukouksensa ja toivonsa olleet täytetyt.
"Naomi", sanoi hän, "saanko jäädä toivoon, että myös sinäkin otat osaa sisareni tunteisin ja mielipiteisin? Minulle olisi sanomatoin autuus kuulla huuliltasi siunatun Jesus-nimityksen."
"Siunattu olkoon tämä nimi iankaikkisesti", sanoi Naomi innolla. "Minä tiedän, ett'ei löydy toista nimeä taivaan alla, josta voisimme autuaat olla."
"Kuinka Herra on ollut meille armollinen", sanoi Klaudia, "kun hän sillälailla ja eri teitä on johtanut meitä samaan uskoon, uskomaan hänen pyhää nimeänsä. Milloin kuulit puhuttavan Jesuksesta, rakas veli, ja keneltä sait evankeliumin rikkauksia?"
Marcello kertoi tarkoille kuulijattareillensa kaikki kohdat kääntymisestänsä Romassa ja kuunteli sitte ilolla heidän kertomuksiansa. Nyt oli kerrassaan pelkonsa sisarensa ja Naomin tähden haihtunut; hän näki ja huomasi Herran tehneen ihmeitä heissä, ja hänen ilonsa oli vielä sitä suurempi kun hän ei koskaan ollut uskaltanut täydellisesti toivoa tätä onnea. Kauan ei myös viipynyt, kun hän huomasi että mieltymisensä Naomiin oli vastattu, ja ilman vaikeuksia sai hän häneltä lupauksen saada hänen vaimoksensa, jos kummankin vanhemmat antavat siihen suostumuksensa. Niin kauvan kun sota kesti ei yhdistämistänsä käynyt toivominenkaan, sillä Naomi ei millään ehdolla tahtonut jättää vanhempiansa, kaikkein vähimmän äitiänsä joka viime aikoina oli käynyt heikoksi raihnaiseksi. Marcello kiiruhti yksityisesti puhuttelemaan Sadok'ia ja pyysi häneltä Naomin kättä. Hänen pyyntönsä ei ollut varsin odottamatoin Sadok'ille, sillä hän oli kauan aavistanut tyttärensä taipumuksen; koski kyllä se häneen, että tyttärensä oli kiintynyt romalaiseen, kansansa viholliseen, mutta monessa suhteessa oli Sadokin entiset mielipiteet muuttuneet, ja kun hän tiesi ett'ei Naomi milloinkaan antaisi kättänsä juutalaiselle, suostui hän, vielä sitä mieluummin, kun ei voinut kieltää, että jalo, oikea tuntoinen Marcello tulisi olemaan luotettavin maallinen turva hänen rakkaalle tyttärellensä. Iloisena kiiruhti Marcello ilmoittamaan Naomille isän suostumuksen, ja onneen, joka niin odottamattomasti olivat saavuttaneet, otti todellisella ilolla osaa niin Klaudia kuin Juditha ja Amatfiah'kin.
Kahdeksan päivää oli kulunut matkustajain tulosta Joppeen, ja laiva, joka sieltä tuli lähtemään Ephesoon, oli ottanut lastinsa. Amatfiahn käskettiin toimittamaan kaikki tavaransa laivaan, kun ankkuri piti nostettaman seuraavana aamuna aikaseen. Se oli vaikea ja raskas hyvästi jättö, jonka ystävät nyt ottivat toisiltansa, ja se olisi ollut vielä vaikeampi jos ei Sadok olisi kiiruhtanut selittämällä, että hän oli saanut semmoisia sanomia Javanilta, mitkä pakoittivat hänen kiiruimmiten rientämään takaisin Jerusalemiin. Heti kun Amatfiah perheinensä oli astunut laivaan, palasivat Sadok tyttärenensä Lyddaan Rufon ja Marcellon seuraamana. Tässä erosi heidän tiensä, ja suhteet olivat nyt ihan toiset, kun seuraavan kerran toisiansa tavatessa.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kotio tultuaan hämmästyivät Sadok ja Naomi, kun näkivät, miten turmiollisesti suru oli vaikuttanut Salomen sekä näköön että muuten ruumiin ryhtiin. Hän oli aina ollut heikko ja terveydeltänsä huono ja äskeiset surulliset tapaukset olivat murtaneet hänen voimansa ja lannistaneet hänen sielunsa lujuuden. Naomi koetti kaikin tavoin lohduttaa ja elähyttää häntä, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli täytetty synkillä aavistuksilla tulevista onnettomuuksista, ja vaikka hän aina oli yhtä herttainen ja lempeä kuin ennen, oli kuitenkin hänen äänessään ja silmäyksissään uneksivainen suruisuus, mikä vaikutti Naomin sydämessä surullisen pelon tunteen.
Bethetsobin Maria oli uudestaan muuttanut omaan taloonsa ja ottanut pienen poikansa kanssaan, mutta tämä oli niin kiintynyt Salomeen ja Naomiin, että hän mielukkaammin vietti suuren osan päivää heidän luonansa ja viattomilla leikeillään ja iloisilla joruillaan auttoi Naomia haihduttamaan äidin surullisuutta. Ajattelematoin ja kevytmielinen Maria oli uudestaan jättäynyt huvituksiin ja hekumalliseen elämään ja pian unhotti kaikki, mitkä häntä olivat mielyttäneet asuessaan Sadok'in talossa.
Sadok itse oli nyt harvoin kotona, sillä hänen neuvojansa ja ansioitansa käytettiin nyt yhtenään kaupungin hyväksi. Hän oli innolla ottanut osaa Javanin ehdotukseen, että Simoni otettaisiin ylimmäiseksi päälliköksi kaupungissa. Kun tätä asia varten kaikki tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt, lähetettiin Javani kutsumaan Simonia ja hänen joukkojansa pelastamaan kaupunki tyrannisien seloottien käsistä.
Kohta sen perästä kun hän Jerusalemista oli lähtenyt, hämmästytettiin sen asujamia huhulla, että Vespasiano joukkoinensa oli tulossa kaupunkiin. Levottomana seisoi kansa kaupungin valleilla odottamassa Simonia, jota nyt pitivät ainoana pelastajanansa. Häntä odottaessaan näkivät eräänä päivänä lukuisan romalaisen ratsujoukon tulevan kaupunkia kohden. Pelko valtasi kaupungin asujamet tämän nähdessään, mutta haihtui pian kun ratsastajat muutaman päivän perästä lähtivät pois, kun olivat tulleet vakuutetuiksi onnettomasta tilasta kaupungissa, jossa eri puolueet kokivat toisiaan repiä ja masentaa ja siten itse kevensivät romalaisten tulevaa työtä.
Romalaiset päälliköt olivat tällä aikaa rynnänneet Idumeaan ja valloittaneet siellä kaupungit yhden toisensa perästä, jolla ajalla Simeonin oli täytynyt joukkonensa olla Massadassa alallaan. Mutta tuskin olivat romalaiset lähteneet pois, kun Simoni Javanin kanssa, joka oli tullut hänen luoksensa Massadassa, lähti liikkeelle ja hävittäin sekä ryöstäen kulki Jerusalemia kohden, jossa hän luuli asujanten ilolla avaavan hänelle portit. Mutta siinä hän kuitenkin pettyi. Sen perästä, kun romalainen ratsujoukko oli lähtenyt, oli puolue, joka vastusti Simonin päästämistä kaupunkiin, päässyt voitolle ja piti portit suljettuna hurjalle ryöväripäällikölle, joka julmistuneena tästä ereyksestänsä, antoi tappaa jokaisen kaupungin asukkaan, joka uskalsi muurien ulkopuolelle. Muurien sisällä taas vallitsi ryöväys, murhat ja väkivalta, joita teki Giskalan Johanin laista väliä pitämättömät joukot, jotka puettuna kalliisiin vaatteisin kulkivat pitkin katuja ja houkuttelivat kansaa yhteen joukkoon saadaksensa sitte hyökätä sen päälle ja tappaa turvattomia ja mitään pahaa aavistamattomia ihmisiä. Ei siis kumma, jos turvatoin kansa etsi turvaa ja myös monta valistuneimmistakin toivoi Simonin tulevan kaupunkiin. Mutta Johan oli voimakas, ja jos hänen puolueensa vaan olisi pysynyt yksimielisenä, niin varmaan ei Simoni milloinkaan olisi saanut kaupunkia haltuunsa.
Tosin ei kauan kulunut, ennen kun eripuraisuus pääsi valtaan idumealaisten ja selootien välillä ja viimeksimainittuin päälle hyökättiin eräässä palatsissa lähellä temppeliä, jonne Johan oli koonnut kaikki ryövätyt aarteensa. Johan'in täytyi mitä kiireimmiten paeta temppeliin. Idumealaiset rupesivat nyt ryöstämään rikasta ja hyvin varustettua aarrehuonetta, jonka olivat saaneet haltuunsa, mutta kun olivat paraillaan ryöstämässä, karkasi heidän päällensä selootit, joilla nyt oli ylivoima puolellaan. Idumealaiset pitivät neuvottelun, jossa tulivat päätökseen, että ainoa pelastuminen heille oli kutsua Simoni kaupunkiin. Ylimmäinen pappi Mathias, jolla oli suuri vaikutus kansaan ja nyt virkaveljiensä kanssa oli kutsuttu neuvotteluun, puolusti kaikin voimin ehdotusta ja tarjoutui itse menemään Simonin luokse ja kutsumaan häntä kaupunkiin. Hän tekikin niin ja harhateille johdetun kansan ilohuutojen raikuessa tuli Simoni väkinensä kaupunkiin ja otti haltuunsa sen kukkulaiset paikat.
Niin oli Simoni saanut Jerusalemin allensa kansan ja ylimmäisten pappien omasta tahdosta; ja tästä puhuessaan sanoo Josepho historian kirjoittaja:
"Jumala johti heidän tahtonsa tähän turmiolliseen työhön. Sillä Herra teki heidän sokeiksi, kun he eivät totelleet hänen ääntänsä ja niin olivat he itse turmionsa tekijät."
Kun Johan ja selootit huomasit olevansa saarretut temppeliin alkoivat he peljätä henkeänsä ja omaisuuttaan ja uusi hallitsia ryhtyikin kohta, koko kansan avulla, ahdistamaan heitä. Vimmainen taistelu alkoi, jossa selootit kumminkin pitivät puolensa, kun korkean asemansa puolesta voivat vastustajilleen tehdä suurta vahinkoa. He rakensivat vielä eri paikoille neljä tornia, joista sinkoivat heittokeihäitä, väkipuukkoja ja kiviä hyökkääviä vastaan ja pakoittivat heidän peräytymään suurilla tappioilla. Mutta kun tappelu loppui tänään niin se alkoi huomenna ja kansa raateli siten itseään ulkomaisten vihollisten yhä lähestyessä.
Siihen aikaan kun Vespasiano vielä veteleiksi Caesareassa tuli tiedoksi että Vitellio oli anastanut Roman keisari-istuimen. Tämä seikka herätti semmoista närkästystä Vespasianon sotureissa että he kielsivät tottelevansa julmaa, nautinnon himoista Vitellioa ja huusivat oman päällikkönsä keisariksi. Vespasiano epäili, vaan kun sotamiehensä ympäröiden häntä, paljaat miekat käsissä, uhkasivat tappaa hänen jos hän heidän pyyntöönsä ei suostuisi, päätti hän myöntyä. Keisariksi valittuna hän ensityökseen päästi Josephon vankeudesta ja tästä, joka oli hänelle ennustanut kunniaa, tuli nyt hänelle ystävä ja neuvonantaja. Uuden keisarin huomio kääntyi nyt muutamaksi kuukaudeksi pois Palestinan sodasta ja Jerusalemi sai vastaiseksi olla rauhassa, vaan, kun Vitellio oli voitettu ja tapettu, Vespasiano lähetti poikansa Titon suurella sotajoukolla (alussa v. 70 j.Kr.) päättämään Palestinan valloittamista pääkaupungin kukistamalla.
Jerusalemin asukkaat kuulivat kauhulla että Tito oli joutunut sotajoukon päälliköksi. He tunsivat hänen rivakkaan, sotaisan luontonsa ja että koko sotaväki ihmetellen häntä rakasti; he päättivät syystä että häntä semmoisten sotajoukkojen etunenässä oli mahdotoin karkoittaa kaupungin muureilta, joiden sisäpuolella kolme eri puoluetta raivosi keskenään.
Eleatsar, joka aluksi oli ruvennut selootien päälliköksi ja miehittänyt temppelin, huomasi närkästyksellä että Giskalan Johan oli anastanut itselleen suuren vallan. Hän oli pyhästi närkästyvinään verisistä tuhoista, joita hänen kilpailijansa päivittäin sai toimeen ja siten onnistui hänelle vähitellen vetää puoleensa voimakkaimmat ja mahtavimmat Johanin puolueelaiset. Näiden ja heidän kumppaniensa kanssa erkani hän julkisesti entisistä tovereistaan, jotka pysyivät Johanille uskollisina ja anasti temppelin ensimäisen osan, jossa nämä jumalattomat veitikat ripustivat veriset aseensa kaikkein pyhimmän oville. Täällä, pyhyyden sisimmäisissä, kaikui nyt muurit villeistä lauluista ja raa'asta pilkkapuheesta ja alttarin portailla vieri kuolevia soturia, jotka olivat saaneet haavansa omilta kansalaisilta. Suuri paljous uhrieläimiä ja muita ruoka-varoja oli joutunut Eleatsar'in käsiin ja hänellä väkineen ei ruo'an puolesta ollut mitään hätää; mutta he eivät rohjenneet karata muiden selootien päälle ollen heitä voimissa paljoa heikommat. Toiselta puolen kärsi Johan suuria tappioita ahdistaessaan Eleatsarin vahvaa asemaa, vaan hurjassa vimmassaan ei hän katsonut väen menekkiin ympärillänsä, kun hän vaan sai tehdyksi viholliselleen vähänkin vahinkoa.
Tällä välin oli Simoni ottanut valtaansa koko ylisen osan kaupunkia ja osan alemmasta, josta hän alinomaa hätyytti Johania. Mutta tällä oli sama etu ylhäisestä asemasta, kuin Eleatsarilla häntä vastaan ja Simonin täytyi tappiolla peräytyä. Tie temppeliin oli jyrkkä ja Simonin sotaväen päälle satoi selootien heittokeihäitä ja kiviä, jotka matkaan saattoivat suuren turmion hyökkääville.
Simoni ei siis voinut saada muuta toimeen kuin häiritä ja väsyttää vastustajaansa, mutta tämä alituinen sotiminen häiritsi enimmin rauhallisia ja hiljaisia asukkaita, jotka eivät päiväksikään saaneet rauhaa. Salaisesti toivoivat he sentähden, että romalaiset tulisivat pikemmin, sillä muutoin ei heidän mielestään rauhaa voitu palauttaa. Näitä toivojaan eivät he kumminkaan rohjenneet julkisesti ilmaista, sillä vihassa romalaisia vastaan vetivät kaikki puolueet yhtä ja vainosivat kaikkia, joita epäiltiin toivovan heidän aseillensa menetystä. Kauheata oli nähdä kansan kurjuutta, mutta vieläkin kauheampaa oli huomata miten julman kovasydämisiksi alituinen vaara ja hätä oli tehnyt ihmiset toisiansa kohtaan.
Luonnon hellimmät siteet olivat irtautuneet, läheisimmät sukulaiset jätettiin ja kun kuolema teki lopun heidän kärsimisistään, heitettiin ruumiit kadulle sotamiesten poltettaviksi ja koirien revittäviksi.
Javani oli palannut kaupunkiin Simonin kanssa ja oli tämän suuressa suosiossa sekä sai tietää kaikki hänen aikeensa. Kaupungin tuttuus Javanille sekä tämän älykkäisyys ja pelottomuus olivat Simonille suureksi hyödyksi ja hurjistunut juutalainen uskoi vieläkin, että Gioras'in poika oli Jehovan valitsema välikappale kansan pelastukseksi, jonka vuoksi hän halukkaasti uhrasi hänelle kaikki toimensa. Kauhulla näki hän temppelin saastuttamisen ja hänen innokas rakkautensa esi-isien uskoon täytti hänen palavalla halulla kostaa niille, jotka siten polkivat pyhyydet jaloillansa. Tämä viha tarkoitti etenkin Isakia, entistä ystävää, joka nyt tyyten oli luonut päältään tekopyhyyden ja useammin kuin kerran temppelin muureilta oli Javanin jalkoihin heittänyt ihmisen verellä täytetyitä pyhiä uhri astioita, samalla pilkallisesti sadatellen viholliselleen, jonka kiukkua ja uhkauksia hän nauroi luottaen tukevaan asemaansa. Kuitenkin oli ehkä kohtakin Javanin vuoro riemuita.
Eräänä iltana palasi tämä alla päin isänsä huoneesen. Palattuansa Simonin seurassa kaupunkiin oli hän harvoin käynyt kotonansa, ei edes öilläkään. Hän tunsi tukalan pakollisuuden painavan itseään perheensä keskuudessa, etenkin Naomin läsnäollessa ja hänestä oli vaikka missä muualla raittiimpi kuin lapsuutensa kodissa. Nyt tuli hän isänsä kanssa neuvoittelemaan aikeista, joita hänellä ja Simonilla oli mielessä. Jättäkäämme heidän keskenään innokkaisiin mietteisiinsä käydäksemme Salomea ja Naomia katsomassa.