Thais

Nuoret miehet tuumailivat puolestaan:

– Jos Thais luopuu näyttelemisestä ja rakkaudesta, ovat parhaimmat huvituksemme lopussa. Hän oli teatterimme ihanin maine ja suloisin kunnia. Hän oli niidenkin riemu, jotka eivät saaneet häntä omistaa. Me rakastimme naisia ainoastaan hänen tähtensä. Ei ole annettu ainoatakaan suudelmaa, josta hän olisi ollut kokonaan poissa, sillä hän oli kaikkien hekumoiden hekuma, ja yksin ajatus, että hän oli meidän joukossamme, kiihotti meitä jo nautintoon.

Näin ajattelivat nuorukaiset ja eräs heistä nimeltään Ceron, joka oli levännyt hänen sylissään, huusi, että tämä oli naisen ryöstöä ja kiroili kristittyjen jumalaa. Kaikki ryhmät tuomitsivat ankarasti Thaiksen käytöstä:

– Se on häpeällinen pako!

– Alhainen hylkäys!

– Hän vie meiltä leivän suusta!

– Hän tuhoaa tyttäriemme myötäjäiset!

– Ainakin täytyy hänen maksaa ne seppeleet, jotka hän on minulta ostanut.

– Ja ne kuusikymmentä pukua, jotka hän minulta on tilannut.

– Hän on velkaa koko maailmalle.

– Kuka on nyt hänen jälkeensä esittävä Iphigeneiaa, Elektraa ja Polyxenaa? Itse kaunis Polybius ei ole onnistuva niin hyvin kuin hän.

– Elämä käy surulliseksi, kun hän sulkee ovensa.

– Hän oli Aleksandrian taivaan kirkas tähti, se lempeä kuu.

Kaupungin kuuluisimmat kerjäläiset, sokeat, rammat ja raajarikot olivat jo myös kokoutuneet torille ja rikkaitten jaloissa laahustaen he huokailivat.

– Millä me elämme, jos Thais ei enää ole meitä elättämässä? Hänen pöydältään putoavat murut ravitsivat joka päivä kaksi sataa vaivaista ja hänen rakastajansa, jotka tyytyväisinä palasivat hänen luotaan, heittivät meille ohikulkiessaan kokonaisia kourallisia hopearahoja.

Varkaat, jotka myös olivat sekaantuneet väkijoukkoon, päästelivät korviasärkeviä huutoja ja tyrkkivät naapureitaan lisätäkseen sekasortoa ja siten helpommin näpistääkseen jonkun kallisarvoisen esineen.

Ainoastaan vanha Taddeus, joka möi Mileton villaa ja Tarenton liinaa ja jolle Thais oli velkaa suuren rahasumman, pysyi tyynenä ja hiljaisena keskellä meteliä. Korvat pitkällään ja silmät vinossa hän vain hiveli pukinpartaansa, vihdoin hän lähestyi nuorta Ceronia, veti häntä hiasta ja kuiskasi hänelle hiljaa:

Sinä kaunis herra, Thaiksen mielitietty, näyttäydy hänelle äläkä salli munkin ryöstää häntä itseltäsi.

– Nimessä Polluxen ja hänen sisarensa, hän ei ole sitä tekevä! huusi Ceron. Tahdon puhutella Thaista ja ollenkaan itseäni kehumatta luulen sentään, että hän kuuntelee minua mieluummin kuin tuota nokipartaista Lapithia. Väistäkää, väistäkää, roskajoukot!

Ja hosuen nyrkillään ympärilleen, kaataen nurin vanhoja akkoja ja sotkien jalkoihinsa pikkulapsia pääsi hän vihdoin Thaiksen luo ja vetäen hänet syrjään hän sanoi:

– Kaunis tyttö, katso minua, muistele autuuttamme ja sano aiotko todellakin luopua rakkaudesta.

Mutta Paphnutius heittäytyi Thaiksen ja Ceronin väliin:

– Jumalaton, huusi hän, olet kuoleman oma, jos vain kosket tähän naiseen, hän on pyhä, hän kuuluu Jumalalle!

– Pois tiehesi, koira, vastasi nuorukainen raivoissaan, ja anna minun puhua ystävättäreni kanssa, muutoin viskaan parrasta ruokottoman luurankosi tuleen ja paistan sinut siinä niinkuin makkaran.

Hän ojensi kätensä tarttuakseen Thaikseen. Mutta munkki työnsi hänet syrjään aivan odottamattomalla kiivaudella, niin että hän horjahti ja kaatui neljän askeleen päähän hiilistöön aivan rovion juurelle.

Sillaikaa kulki vanha Taddeus miehestä mieheen nipistäen orjia korvasta ja suudellen herroja kädelle ja kiihottaen jokaista Paphnutiusta vastaan ja jo oli hän saanut järjestetyksi pienen joukon, joka päättävästi lähestyi ryöväri-munkkia. Ceron nousi pystyyn, kasvot mustina, hiukset kärventyneinä, savusta ja raivosta tukehtumaisillaan. Herjaten jumalia hän syöksyi hyökkääjien parveen, jonka jälessä lynkyttivät kerjäläiset heilutellen kainalosauvojaan. Pian oli Paphnutius kierroksissa puristettujen nyrkkien, kohotettujen keppien ja kuoleman-uhkausten piirittämänä.

– Korpeille munkki! Korpeille!

– Ei, heittäkää hänet tuleen! Paistakaa hänet elävältä!

Paphnutius puristi kaunista saalistaan sydäntään vasten.

– Jumalattomat, huusi hän jyrisevällä äänellä, älkää koettako riistää kyyhkystä Herran kotkan kynsistä. Pikemmin seuratkaa tämän naisen esimerkkiä, ja niinkuin hänkin muuttakaa kuonanne kullaksi. Luopukaa niinkuin hänkin siitä väärästä omaisuudesta, jonka luulette omistavanne, mutta joka omistaakin teidät. Kiirehtikää: aika on lähellä ja taivaallinen kärsivällisyys alkaa väsyä. Katukaa, tunnustakaa häpeänne, itkekää ja rukoilkaa. Seuratkaa Thaiksen jälkiä. Kauhistukaa rikoksianne, jotka ovat yhtä suuret kuin hänenkin. Kuka teistä, olitte te sitten köyhiä tai rikkaita, kauppiaita, sotilaita orjia tai kuuluisia kansalaisia, kuka teistä uskaltaisi sanoa, että hän Jumalan edessä on parempi kuin joku prostitueerattu? Te olette kaikki ainoastaan liikkuvia likaläjiä ja taivaallisen hyvyyden ihmeteltävyyttä saatte kiittää siitä, ett'ette heti paikalla muutu lokaviemäreiksi.

Hänen puhuessaan iskivät hänen silmänsä salamoita, tuliset hiilet näyttivät putoilevan hänen huuliltaan ja kaikki, jotka seisoivat hänen ympärillään, kuuntelivat häntä vasten tahtoaankin. Mutta vanha Taddeuskaan ei pysynyt toimettomana. Hän keräili kiviä ja raakunkuoria vaippansa alle ja kun hän ei itse uskaltanut heittää, pisteli hän niitä kerjäläisten käsiin. Pian alkoivat kivet vinkua ja eräs taitavasti lingottu näkinkenkä osui Paphnutiuksen otsaan. Veri, joka valui alas noilta synkiltä marttyyrikasvoilta, pisaroi niinkuin uusi kaste katujattaren päähän, ja Thais, rutistuksissa munkin sylissä ja hento hipiä verillä hänen karkean kaapunsa hankauksesta, värisi koko ruumiiltaan pelosta ja kauhistuksesta.

Tällä hetkellä tunki raivoisan väkijoukon lävitse paikalle hienosti puettu mies, pää sorsaputkin seppelöitynä, ja huudahti:

– Pysähtykää, pysähtykää! Tämä munkki on veljeni!

Se oli Nikias, joka suljettuaan filosofi Eukrituksen silmät ja kulkiessaan siitä ohitse kotiinsa päin suurestikaan hämmästymättä, (sillä hän ei hämmästynyt mistään) oli nähnyt palavan rovion, Thaiksen orjan puvussa ja Paphnutiuksen kivityksen esineenä.

Hän toisti:

– Pysähtykää, sanon minä teille, säästäkää vanhaa opintotoveriani, kunnioittakaa toki Paphnutiuksen armasta päätä.

Mutta ollen tottunut vain hienoihin keskusteluihin viisasten kera puuttui häneltä kokonaan se käskijävoima, joka hallitsee kansan mieltä. Häntä ei kuunneltu ollenkaan. Uusi kivi- ja raakunkuori-kuuro putosi munkin ylitse, joka varjellen Thaista ruumiillaan ylisti Herraa, jonka hyvyys muutti haavatkin hyväilyiksi. Huomaten ettei hän tulisi kuulluksi ja varmana siitä, ettei hän voisi pelastaa ystäväänsä ei väkivallalla eikä ylipuhumisella, päätti Nikias jo heittää asian jumalien turviin, joihin hän kuitenkin sangen vähän luotti, kun hänen päähänsä pisti käyttää erästä sotajuonta, jonka hänen ihmishalveksintansa hänelle äkkiä keksi. Hän irroitti vyöstään kukkaron, joka ollen elämäniloisen ja hyväntekeväisen miehen kukkaro oli pullollaan kultaa ja hopeata, sitten riensi hän kaikkien niiden luo, jotka viskelivät kiviä ja helisteli rahoja heidän korvaansa. Ensin he eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, niin suuri oli heidän raivonsa, mutta vähitellen heidän katseensa suuntautuivat kilisevään kultaan ja pian heidän herpoutuvat käsivartensa lakkasivat ahdistamasta uhriaan. Nähdessään että hän oli vetänyt puoleensa heidän silmänsä ja sydämensä, avasi Nikias kukkaronsa ja rupesi heittelemään kansan sekaan kulta- ja hopearahoja. Ahneimmat kumartuivat heti niitä kokoamaan. Tästä ensimäisestä menestymisestään rohkaistuna heitteli filosofi taitavasti sinne tänne drakmoja ja denareita. Kuullessaan metallirahojen kilisevän katukivillä syöksyi vainoava joukko maahan. Kerjäläiset, orjat ja kauppiaat myllersivät kilpaa yhdessä läjässä, jota vastoin taas patrisit Ceronin ympärille kokoontuneina katselivat tätä näytelmää ääneensä nauraen. Itse Ceronkin unohti vihansa. Hänen ystävänsä rohkaisivat kumarassa poimivia kilpailijoita, he valitsivat heistä itselleen kukin oman taistelijan ja löivät heistä vetoa ja kahakan sattuessa kiihottivat he näitä onnettomia niinkuin ärsytetään tappelevia koiria. Kun eräs rampa oli onnistunut tavoittamaan drakman, nousivat riemuhuudot pilviin asti. Ja nuorukaiset alkoivat itsekin heitellä kultarahoja ja koko torilla ei näkynyt enää muuta kuin hirmuinen määrä selkiä, jotka metallisateessa vyöryivät vastakkain niinkuin myrskyisen meren laineet. Paphnutius oli unhoitettu.

Nikias riensi hänen luokseen, peitti hänet omaan vaippaansa ja vei hänet Thaiksen kera pikku kaduille, joille vaino ei enää ulottunut. He kiirehtivät vähän aikaa äänettöminä eteenpäin, sitten nähtyään olevansa kaiken vaaran ulkopuolella he hiljensivät vauhtiaan ja vähän surumielisellä ivalla Nikias virkahti:

– Asia on siis päätetty. Pluto ryöstää Proserpinan ja Thais tahtoo seurata jylhää ystävääni pois kauas meidän luotamme.

– Se on totta, Nikias, vastasi Thais, minä olen väsynyt elämään tuollaisten hymyilevien, hyväntuoksuisten, hyväntahtoisten ja itsekkäiden ihmisten kanssa kuten sinä. Minä olen väsynyt kaikkeen, mitä tunnen, ja menen etsimään tuntematonta. Olen kokenut, että ilo ei ollutkaan iloa ja nyt tämä mies opettaa minulle, että todellinen ilo on tuskassa. Minä uskon sen, sillä hän omistaa totuuden.

– Ja minä, armas sielu, vastasi Nikias hymyillen, minä omistan totuudet. Hänellä on ainoastaan yksi, minulla on kaikki. Olen rikkaampi kuin hän, mutta totta puhuen en ole ylpeämpi enkä onnellisempi häntä.

Ja nähdessään, että munkki heitti häneen leimuavia silmäyksiä:

– Rakas Paphnutius, älä luule, että pidän sinua vallan naurettavana tai aivan mielettömänä. Ja jos vertaan omaa elämääni sinun elämääsi, en osaa sanoa kumpi niistä on itsessään parempi. Kohta menen ottamaan kylvyn, jonka Krobyle ja Myrtale ovat minua varten valmistaneet, sitten olen syövä Phasuksen fasaaninsiipeä ja lukeva jonkun Apulejuksen tarun tai Porphyriuksen tutkielman, jonka jo olen lukenut sata kertaa. Sinä taaskin palaat kammioosi ja siellä sinä polvistuen niinkuin kuuliainen kameeli märehdit ties mitä loihtulukuja, jotka jo ammoin olet lukemattomaan kertaan lukenut, ja illoin sinä nielaiset pari naurista ilman öljyä. No niin, rakkaani, näitä toimituksia täyttäissämme, niin erilaisilta kuin ne päältä päin näyttävätkin, me tottelemme molemmat samaa tunnetta, sitä, mikä on kaikkien inhimillisten tekojen ainoa vaikutin: me etsimme molemmat itsellemme nautintoa ja pyrimme yhteiseen päämaaliin: onneen, tuohon olemattomaan onneen! Minun ei siis sovi katsoa sinun, rakas ystävä, olevan väärässä, jos kerta katson itse olevani oikeassa.

"Ja sinä, minun Thaikseni, mene ja ole iloinen, ole vielä onnellisempi, jos se on mahdollista, kieltäymyksessä ja puutteessa kuin mitä olet ollut rikkaudessa ja huvituksissa. Ja itse asiassa olet sinä mielestäni suorastaan kadehdittava. Sillä jos Paphnutius ja minä seuraten luontomme vaatimuksia olemme koko elämämme ijän tavoittaneet yhtä ainoaa tyydytyksen lajia, niin sinä, rakas Thais, saat elämässäsi maistaa aivan vastakkaisia nautintoja, joka onni on harvoin sallittu samalle henkilölle. Todellakin, tahtoisin olla edes hetken ajan rakkaan Paphnutiuksen tapainen pyhä mies. Mutta se ei ole minulle sallittu. Hyvästi siis, Thais! Mene, minne sinua johtavat olemuksesi ja kohtalosi salaiset voimat. Lähde ja vie mukanasi Nikiaan onnentoivotukset. Tiedän niiden turhuuden, mutta voinko minä parempaa sinulle antaa kuin hyödyttömän kaipaukseni ja tyhjät toivotukseni palkaksi niistä suloisista harhakuvista, jotka minut ympäröivät muinoin sinun sylissäsi ja joiden varjo minulle jää? Hyvästi hyväntekijättäreni! Jää hyvästi hyvyys, joka et tiedä olemassaolostasi, salaperäinen hyve, hermojen hekuma! Jää hyvästi sinä ihanin ihmiskuva, jonka luonto vielä milloinkaan on heittänyt tuntemattomaan kohtaloon tämän petollisen maapallon kamaralle!"

Hänen näin puhuessaan kiehui synkkä viha koko ajan munkin sydämessä.

Se puhkesi vihdoin kirouksiin.

– Pois, sinä kirottu! Minä halveksin ja vihaan sinua! Mene pois, sinä kadotuksen poika, sinä tuhatta kertaa pahempi kuin nuo raukat harhaantuneet, jotka äsken sadatellen kivittivät minua. He eivät tienneet, mitä he tekivät, ja Jumalan armo, jota minä heille rukoilen, voi vielä kerran astua heidän sydämiinsä. Mutta sinä, inhoittava Nikias, sinä olet ainoastaan petollinen myrkky ja katkera sappi. Sinun suusi henkäys huokuu ilmaan epätoivoa ja kuolemaa. Yksi ainoa sinun hymyistäsi sisältää enemmän herjauksia kuin mitä sadassa vuodessa voi syöstä itse Saatanan savuavilta huulilta. Väisty tieltämme, kadotettu!

Nikias katsoi häneen hellästi.

– Hyvästi, veljeni, sanoi hän hänelle, säilyttäös aina viimeiseen hengenvetoosi asti uskosi, vihasi ja rakkautesi aarteet! Hyvästi, Thais, turhaan sinä unohdat minut, koska minä kuitenkin säilytän sinun muistosi.

Jätettyään heidät hän lähti mietteissään kulkemaan mutkaisia katuja, jotka ovat lähellä Aleksandrian suurta hautausmaata ja joiden varsilla asuu hauta-uurnojen valajia. Heidän puotinsa olivat täynnä noita kirkasvärisesti maalattuja savi-olentoja, jotka esittävät jumalia, jumalattaria, ilvehtijöitä, naisia ja pieniä siivekkäitä henkiä, jollaisia tavallisesti haudattiin kuolleiden mukaan. Hän tuli ajatelleeksi, että kenties joku noista keveistä kuvajumalista, jotka tuossa olivat hänen silmäinsä edessä, tulisi vielä olemaan hänen viimeisen unensa toveri ja hänestä näytti ikäänkuin olisi eräs pieni alaosansa paljastava Eros pilkallisesti nauranut hänelle. Hän näki etukäteen omat hautajaisensa ja tämä mielikuva oli hänelle hyvin kiusallinen. Poistaakseen surumielisyyttään hän koetti antaa sille filosofisen muodon ja rakenteli tällaisen järkeilyn:

Varmaa on, että aika ei ole mitään tosioloista. Se on pelkkää henkemme kuvittelua, siispä kuinka se, jos sitä ei kerran ole olemassa, saattaisi tuottaa minulle kuoleman? Tahdonko sillä sanoa, että eläisin iankaikkisesti? En suinkaan, mutta päätän siitä, että kuolemani jo on ja on ollut olemassa aivan yhtä suuressa määrin kuin mitä se koskaan tulee olemaan. Minä en tunne sitä vielä, kuitenkin se on jo, enkä minä saa sitä peljätä, sillä olisi hulluus peljätä sellaisen tuloa, joka jo on tullut. Se on olemassa niinkuin viimeinen sivu kirjassa, jota paraillaan luen ja jota en vielä ole lopettanut.

Tämä järkeily askarrutti hänen mieltään koko matkan voimatta sitä silti tehdä iloiseksi ja hänen sielunsa oli vielä synkkä, kun hän saapui asuntonsa ovelle ja kuuli, miten Krobyle ja Myrtale kirkkaasti nauroivat leikkien pallopeliä häntä odotellessaan.

* * * * *

Paphnutius ja Thais astuivat Kuunportin kautta ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan pitkin meren rantaa.

– Nainen, sanoi munkki, koko tuo aava meri ei voisi pestä puhtaaksi sinun tahrojasi.

Hän puhui Thaikselle vihaisesti ja halveksuen:

– Sinä olet saastaisempi kuin nartut ja siat, sillä sinä olet antanut pakanoiden ja epäuskoisten himoille ruumiin, jonka Iankaikkinen oli tehnyt itselleen temppeliksi, ja sinun syntisi ovat niin hirmuiset, että nyt kun sinä tunnet totuuden, et voi enää koskaan yhdistää huuliasi tai ristiä käsiäsi, ilman että olet itse inhosta pakahtumaisillasi.

Thais seurasi häntä kuuliaisesti pitkin karuja teitä paahtavan päivän helteessä. Väsymys raukaisi hänen polviaan ja polttava jano kirveli hänen kitalaessaan. Mutta ollen kaukana siitä väärästä säälintunteesta, joka pehmittää jokapäiväiset sydämet, Paphnutius vain iloitsi tämän rikoksellisen lihan sovituskärsimyksistä. Pyhästi kiihottuneena hän olisi tahtonut piestä raipoilla tuota ruumista, joka yhä vain säilytti kauneutensa räikeänä todistuskappaleena häväistyksestään. Nämä mietteet ylläpitivät hänen hurskasta raivoaan ja muistaessaan, että Thais oli päästänyt Nikiaan vuoteeseensa, muodosti hän siitä mielessään niin inhoittavan kuvan, että kaikki veri pakkautui sydämeen ja hänen rintansa oli vähällä haljeta. Hänen kirouksensa takertuivat kurkkuun antaen sijaa hammasten kiristykselle. Hän hyppi korkealle ilmaan hänen edessään ja ojensi vartensa suoraksi kalpeana, hirmuisena, täynnä Jumalaa, katsoi häntä syvälle sieluun ja sylki hänen kasvoihinsa.

Rauhallisena pyyhki Thais kasvonsa käyntiään pysähtämättä. Nyt Paphnutius seurasi häntä katse uponneena häneen niinkuin syvyyteen. Hän kulki pyhästi suuttuneena. Hän tahtoi kostaa Kristuksen puolesta, jotta Kristus itse ei kostaisi, kun hän äkkiä huomasi veripisaran, joka Thaiksen jalasta vuosi hiekalle. Silloin hän tunsi ikäänkuin tuntemattoman, raikkaan tuulahduksen avoimessa sydämessään, nyyhkytykset tulvahtivat hänen huulilleen, hän itki, lankesi maahan hänen eteensä, kutsui häntä sisarekseen, suuteli vertavuotavia jalkoja. Hän toisti sadat kerrat:

– Sisareni, sisareni, äitini, sinä pyhin kaikista!

Hän rukoili:

– Taivaan enkelit, kootkaa hellävaroin tämä veripisara ja kantakaa se Herran valtaistuimen eteen. Ja nouskoon ennennäkemätön ihmeruusu hiekalle siihen paikkaan, jota Thaiksen veri on kostuttanut, jotta kaikki ne, jotka näkevät tämän kukkasen, saisivat takaisin sydämensä ja aistiensa puhtauden! Oi, sinä pyhä, pyhä, kaikista pyhin Thais!

Kun hän näin rukoili ja ennusti, kulki siitä nuori poikanen ohitse aasilla. Paphnutius käski hänen nousta alas, istutti Thaiksen aasin selkään, otti ohjakset käteensä ja jatkoi niin matkaansa. Illan seutuvissa he saapuivat kauniiden puiden varjostamalle kanavalle, hän sitoi aasin kiinni taatelipuuhun ja istuutuen sammaleiselle kivelle, hän mursi Thaiksen kanssa leipänsä, jonka he söivät iisopin ja suolan höysteellä. He joivat raikasta vettä kätensä koverosta ja keskustelivat iankaikkisuuden asioista.

Thais sanoi:

– En vielä koskaan ole saanut niin puhdasta vettä enkä hengittänyt näin kevyttä ilmaa ja minä tunnen, että Jumalan henki liikkuu ohikulkevissa tuulahduksissa.

Paphnutius vastasi:

– Katso, on ilta, sisareni. Yön siniset varjot verhoavat vuorten kukkulat. Mutta kohta olet näkevä aamuruskossa elämän temppelien kimmeltävän. Kohta olet näkevä iankaikkisten ruusujen purppuroivan.

He kulkivat koko yön ja nousevan kuun hopeoidessa aaltojen harjoja he lauloivat virsiä ja ylistyshymnejä. Kun aurinko yleni, levisi erämaa heidän eteensä niinkuin ääretön leijonan-nahka libyalaisen maan ylitse. Hiekka-aavikon laidassa näkyi aamun autereessa valkeita majoja palmulehtojen suojassa.

– Isäni, kysyi Thais, ovatko nuo niitä elämän temppeleitä?

– Sinäpä sen sanoit, tyttäreni ja sisareni. Tuolla on se autuuden huone, johon sinut näillä käsilläni suljen.

Pian he näkivät kaikkialla naisia, jotka katumusmajojensa edustalla touhusivat niinkuin mehiläiset pesiensä ympärillä. Toiset paistoivat leipää, toiset valmistivat vihannesruokaa, monet kehräsivät villaa, ja taivaan valo lankesi heidän ylleen niinkuin Jumalan hymyily. Toiset istuivat sisällisessä mietiskelyssä tamariskien varjossa; heidän valkeat kätensä riippuivat velttoina ja toimettomina, sillä ollen täynnä rakkautta he olivat valinneet Maria Magdalenan osan ja heidän ainoa työnsä oli rukous, mietiskely ja sisällinen hurmaus. Sentähden heitä nimitettiin Marioiksi ja he olivat puettuina valkoisiin. Niitä, jotka käsillään tekivät työtä, nimitettiin Marthoiksi ja he kävivät sinisissä pukimissa. Kaikki olivat hunnutettuja, mutta nuorimpien otsalle oli valahtanut hunnun alta suortuvia ja täytyy otaksua, että he eivät itse sitä tienneet, sillä säännöt eivät sellaista sallineet. Hyvin vanha, pitkä, valkea nainen kulki majasta majaan nojaten jäykkään puusauvaansa. Paphnutius lähestyi häntä, suuteli kunnioittavasti hänen huntunsa palletta ja sanoi:

– Herramme rauha olkoon sinun kanssasi, arvoisa Albina. Siihen sielu-kekoon, jonka kuningatar sinä olet, tuon erään mehiläisen, jonka olen löytänyt eksyksissä kukattomilta teiltä. Olen kantanut häntä käteni kourussa ja lämmittänyt häntä hengitykselläni. Tässä annan minä hänet sinulle.

Ja hän osoitti sormellaan näyttelijätärtä, joka polvistui Cesarien tyttären edessä.

Albina kiinnitti hetkeksi Thaikseen läpitunkevan katseensa, käski hänen nousta, suuteli häntä otsalle, sitten kääntyen munkin puoleen hän sanoi:

– Me asetamme hänet Marioiden joukkoon.

Paphnutius kertoi hänelle silloin, mitä teitä Thais oli joutunut autuuden majoihin, pyytäen, että hänet ensi aluksi suljettaisiin yksinäiseen koppiin. Abbedissa suostui siihen, vei katujattaren eräälle majalle, joka oli ollut tyhjillään pyhittäjänsä, neitsyt Laetan kuolemasta asti. Ahtaassa huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pöytä ja ruukku ja heti astuttuaan jalallaan tämän majan kynnykselle tunsi Thais taivaallista iloa rinnassaan.

– Tahdon itse sulkea oven sinetillä, sanoi Paphnutius, jonka Jesus on tuleva murtamaan omilla käsillään.

Ja hän otti lähteen reunalta kourallisen kosteaa savea sekoitti siihen vähän sylkeä ja yhden hiuksistaan ja painoi kaiken sen erääseen oven rakoon. Sitten lähestyen ikkunaa, jonka ääressä Thais istui rauhallisena ja tyytyväisenä, hän lankesi polvilleen, kiitti kolmasti Herraa ja huudahti:

– Kuinka ihana on hän, joka elämän polkuja kulkee! Kuinka hänen jalkansa ovat kauniit ja hänen kasvonsa loistavat!

Hän nousi, veti kaapunsa silmilleen ja lähti hitaasti käymään poispäin.

Albina kutsui luokseen erään neitseistään.

– Tyttäreni, sanoi hän hänelle, mene viemään Thaikselle, mitä hän tarvitsee: leipää, vettä ja kolmireikäinen huilu.