Thais

– Isäni, tässä on se pieni sielu, oman sieluni armas tytär.

Tuon hänet luoksesi, jotta lupauksesi mukaan, ja jos sinun Korkea-arvoisuutesi katsoo sen otolliseksi, antaisit hänelle elämän kasteen.

Nämät sanat kuullessaan levitti piispa käsivartensa ja silloin tulivat näkyviin hänen silvotut kätensä. Häneltä oli nimittäin niinä koetuksen päivinä, jolloin hän oli tunnustanut uskonsa, kiskottu kynnet irti sormista. Thais pelstyi ja heittäytyi Ahmeen syliin. Mutta pappi rauhoitti häntä lempeillä sanoilla:

– Älä pelkää mitään, rakas pienoinen, sinulla on täällä luonasi henkinen isäsi Ahmes, jota elävien keskuudessa nimitetään Theodorukseksi, ja sinulla on täällä myös lempeä ja armias äiti, joka omin käsin on valmistanut sinulle valkean puvun.

Ja kääntyen neekerivaimon puoleen hän jatkoi:

– Hänen nimensä on Nitida, hän on orja maan päällä. Mutta Jesus on korottava hänet taivaassaan morsiamiensa rinnalle.

Sitten hän kysyi vastakääntyneeltä lapselta:

– Thais, uskotko Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen, hänen ainoaan poikaansa, joka kuoli meidän edestämme, ja kaikkeen siihen, mitä apostolit ovat opettaneet?

– Uskon, vastasivat yhdellä suulla neekeri ja neekerivaimo, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni.

Piispan käskystä polvistui Nitida ja riisui Thaiksen yltä pois kaikki hänen vaatteensa. Lapsi oli aivan alasti, kaulakoriste ainoana verhonaan. Piispa upotti hänet kolme kertaa kaste-ammeeseen. Kirkonpalvelijat pitivät esillä öljyä, jolla Vivantius toimitti pyhän voitelun, ja suolaa, josta hän otti murenan ja vei sen kastetun huulille. Sitten pyyhittyään kuivaksi tämän ruumiin, joka nyt oli vihitty koetusten kautta käymään iankaikkiseen elämään, puki Nitida-orjatar sen siihen valkoiseen pukuun, jonka hän omin käsin oli kutonut.

Piispa antoi kaikille heille rauhan suudelman, ja kuin toimitus oli päättynyt, riisui hän yltään papilliset koristuksensa.

Kun he vihdoin olivat ulkona kryptasta, sanoi Ahmes:

– Varmasti on meidän ilolla vietettävä tätä päivää, jolloin olemme voineet antaa hyvälle Herra Jumalalle uuden sielun; käykäämme siis sisälle siihen taloon, jossa hänen Korkea-arvoisuutensa seurakunnan paimen Vivantius asuu ja viettäkäämme tämä loppuyö iloisesti.

– Puhut viisaasti, Theodorus, vastasi piispa.

Ja hän vei tuon pienen joukon asuntoonsa, joka oli aivan lähellä.

Hänellä oli vain yksi ainoa huone, jonka koko kaluston muodosti kaksi kangaspuuta, karkeatekoinen pöytä ja nukkavieruksi kulunut matto.

Heti kun he olivat päässeet sisälle, huusi nubialainen:

– Nitida, tuo tänne paistinpannu ja öljyastia, niin valmistamme hyvän aterian!

Näin sanoen hän veti vaippansa alta esiin pieniä kaloja, jotka oli salaa tuonut mukanaan. Ja hän sytytti suuren valkean ja pani ne paistumaan. Ja kaikki, piispa, lapsi, molemmat nuoret pojat ja molemmat orjat istuutuivat ympyrään matolle, söivät paistettua kalaa ja ylistivät Herraa. Vivantius kertoi siitä marttyyrikidutuksesta, jonka hän oli saanut kestää, ja ennusti Kirkolle pian lähestyvää voiton päivää. Hänen puheensa oli karua, mutta täynnä sanaleikkejä ja vertauskuvia. Hän vertasi oikeamielisten elämää purppurakankaaseen ja kasteen selitykseksi hän sanoi:

– Jumalan henki liikkui vetten päällä, sentähden käyttävät kristityt vesikastetta. Mutta myöskin pahat henget saattavat asua puroissa. Nymfeille omistetut lähteet ovat kerrassaan peljättäviä ja onpa nähty, että jotkut vedet tuovat mukanaan sekä sielun että ruumiin sairauksia.

Välistä hän taas puhui arvoituksin ja se herätti lapsessa syvää ihailua. Aterian päätyttyä hän tarjosi vähän viiniä vierailleen, joiden kielet siitä niin irroittuivat, että he rupesivat laulamaan sekaisin hengellisiä ja maallisia lauluja. Ahmes ja Nitida nousivat ja tanssivat nubialaisen tanssin, jonka he olivat oppineet lapsina ja jota heidän heimonsa epäilemättä oli tanssinut aina maailman alusta alkaen. Se oli rakkaustanssi; heilutellen käsiään ja liikutellen ruumistaan samassa tahdissa he olivat vuoroin pakenevinaan vuoroin tavoittavinaan kiinni toisiaan. He pyörittelivät silmiään ja näyttivät toisilleen hymyillen hohtavan valkeita hampaitaan.

Tällä tavoin vastaanotti Thais pyhän kasteen.

Hän piti huvituksista ja sikäli kuin hän kasvoi, heräsi hänessä myös kaikenlaisia epämääräisiä haluja. Hän tanssi ja lauloi päivät pitkään vanhoja kertolauluja kadulla kiertelevien lasten kanssa ja yöllä palatessaan isänsä talolle hän vielä hyräili:

– Nuhjus nahjus, miksi pirtissäsi piilet?

– Mileton villaa kerin kuontalolle.

– Nuhjus nahjus, kuinka poikas kuoli?

– Hän mereen suistui seljäst' orhin valkeen.

Mieluummin kuin lempeän Ahmeen kanssa oli hän nyttemmin nuorten poikain ja ja tyttöjen seurassa. Eikä hän huomannut ollenkaan, että hänen ystävänsäkin tuli häntä tapaamaan harvemmin kuin ennen. Vainot olivat käyneet lievemmiksi ja kristittyjen kokoukset jälleen säännöllisemmiksi, ja numibialainen oli niissä mahdollisimman usein. Hänen uskonnollinen intonsa yhä vain kasvoi ja salaperäisiä, uhkaavia ennustuksia pääsi joskus esille hänen huuliltaan. Hän ennusti, että rikkaat tulisivat kadottamaan omaisuutensa. Hän kävi kaikilla julkisilla paikoilla, joissa halpasäätyisten kristittyjen oli tapana kokoontua, ja siellä keräten ympärilleen kaikki vanhojen muurien suojassa loikovat vaivaiset hän julisti orjien vapautuksen ja pikaisen tuomiopäivän tuloa.

– Jumalan valtakunnassa, sanoi hän, juovat orjat virvoittavaa viiniä ja syövät suloisia hedelmiä, jota vastoin rikkaat makaavat niinkuin koirat heidän jaloissaan nuollen niitä murusia, jotka putoavat heidän pöydältään.

Nämä puheet eivät kauan pysyneet salassa, ne tulivat tunnetuiksi koko esikaupungissa ja talojen isännät alkoivat pelätä, että Ahmes voisi kiihottaa orjat kapinaan. Myös merimieskapakan isäntä kantoi siitä syvää kaunaa, vaikka hän peitti vihansa huolellisesti.

Eräänä päivänä katosi kapakasta hopeinen, kotijumalille pyhitetty suola-astia. Sanottiin, että Ahmes oli varastanut sen vihamielisyydestä isäntäänsä ja valtakunnan jumalia kohtaan. Syytöstä ei voitu todistaa ja Ahmes vakuutti parhaansa mukaan viattomuuttaan. Siitä huolimatta raastettiin hänet oikeuden eteen. Ja koska häntä pidettiin huonona palvelijana, tuomitsi tuomari hänet kuolemaan.

– Sinun kätesi, sanoi hän, joita et ole osannut oikein käyttää, ovat naulittavat paaluun.

Ahmes kuunteli aivan rauhallisesti tätä tuomiota, hyvästeli tuomaria hyvin kunnioittavasti ja vietiin valtion vankilaan. Niinä kolmena päivänä, jotka hän siellä vietti, ei hän lakannut saarnaamasta evankeliumia vangeille ja kerrottiin myöhemmin, että joukko rikollisia ja itse vanginvartiakin hänen sanojensa koskettamina oli kääntynyt ristiinnaulitun Jesuksen uskoon.

Hänet vietiin saman tien risteykseen, josta hän toista vuotta sitten niin iloisesti oli vaeltanut ohi kantaen valkeassa vaipassaan pikku Thaista, lemmikkikukkastaan, sielunsa rakastettua tytärtä. Kun hänen kätensä naulittiin kiinni ristinpuuhun, ei hän kertaakaan valittanut; hän ainoastaan huokasi useamman kerran:

"Minun on jano!"

Hänen kuolinkamppauksensa kesti kolme päivää ja kolme yötä. Ei olisi luullut ihmisruumiin jaksavan kestää niin pitkää kidutusta. Monesti jo häntä pidettiin kuolleena; kärpäset istuivat hänen vetisillä silmäluomillaan; äkkiä hän jälleen avasi veriset silmänsä. Neljännen päivän aamuna hän lauloi kirkkaammalla äänellä kuin lapset:

– Kerro meille, Maria, mitäs näit sa siellä, kustas tulet?

Sitten hän hymyili ja sanoi:

– Tuolla he jo tulevat, hyvän Herran enkelit, He tuovat minulle viiniä ja hedelmiä. Kuinka vilvas on heidän siipiensä löyhytys!

Ja hän heitti henkensä.

Hänen kasvonsa säilyttivät kuolemassakin autuaan hurmauksen ilmeen. Sotilaihinkin, jotka vartioivat ristinpuuta, se teki syvän vaikutuksen. Vivantius meni muutamien kristiveljien seurassa vaatimaan pois ruumista ja he hautasivat hänet marttyyrijäännösten joukkoon pyhän Johannes Kastajan hautakammioon. Ja Kirkko kunnioittaa vieläkin pyhän Theodorus Nubialaisen muistoa.

Kolme vuotta myöhemmin julkaisi Maxentiuksen voittaja Konstantinus asetuksen, joka turvasi kaikille kristityille rauhan, ja sen jälkeen eivät uskovaisia vainonneet muut kuin harhaoppiset.

Thais oli juuri täyttänyt yhdennentoista ikävuotensa, kun hänen ystävänsä näin surkealla tavalla temmattiin pois. Hän joutui sen johdosta lohduttoman surun ja kauhun valtaan. Hänen sielunsa ei ollut kyllin puhdas käsittääkseen, että Ahmes-orjaa oikeastaan hänen elämänsä ja kuolemansa perustuksella oli pidettävä autuaana. Hänen pieneen sieluunsa jäi itämään vain yksi ajatus, se nimittäin, että tässä maailmassa oli mahdollista olla hyvä ainoastaan hirvittävien kärsimysten hinnalla. Ja hän ei tahtonut olla hyvä, sillä hänen hento ruumiinsa pelkäsi tuskaa.

Jo alaikäisenä hän antautui nuorille satamapojille ja seurasi vanhuksiakin, jotka illoin harhailivat esikaupungissa. Ja sillä rahalla, mitä hän heiltä sai, osti hän itselleen kakkuja ja koristuksia.

Kun hän ei kuitenkaan tuonut kotiin mitään siitä, mitä hän oli ansainnut, sai hän äidiltään osakseen piiskaa ja kovaa kohtelua. Välttääkseen lyöntejä juoksi hän paljasjaloin pakoon aina kaupungin valleille asti kätkeytyen siellä sisiliskojen kera muurin halkeamiin. Sieltä hän katein silmin katseli kaikkia niitä naisia, jotka kallisarvoisesti koristeltuina ja orjajoukon saattamina vaelsivat kantotuolissa ohitse.

Eräänä päivänä kun hän oli saanut tavallista ankarammin selkäänsä ja istua murjotti sentähden itsepäisen liikkumattomana oven edessä, pysähtyi eräs vanha vaimo hänen eteensä; hän tarkasteli häntä jonkun aikaa mitään virkkamatta, sitten hän huudahti:

– Voi suloista kukkaa, voi ihanaista lasta! Onnellinen se isä, joka sinut siitti ja äiti, joka sinut synnytti!

Thais oli vaiti katsellen vain yhä maahan. Hänen silmäluomensa olivat punaiset ja saattoi nähdä, että hän oli itkenyt.

– Valkoinen orvonkukkaseni, jatkoi eukko, eikö äitisi ole onnellinen ruokittuaan maailmalle sellaisen pienen jumalattaren kuin sinä ja eikö isäsi joka kerta, kun hän sinut näkee, täyty ylpeästä riemusta?

Silloin lapsi ikäänkuin itselleen puhuen vastasi:

– Isäni on pullottava viinileili ja äitini ahnas iilimato.

Eukko vilkasi oikealle ja vasemmalle tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei ollut ketään näkijää. Sitten hän jatkoi hyväilevällä äänellä:

– Sinä makea hyasintin terttu, kaunis valon juoja, tule minun mukaani ja sinun ei tarvitse elääksesi tehdä muuta kuin tanssia ja hymyillä. Minä ruokin sinut hunajaleivillä ja minun poikani, minun oma poikani, on rakastava sinua niinkuin silmäteräistään. Hän on kaunis tuo minun poikani, hän on nuori, hänellä on leuassa vasta ohut parranhaiven, hänen hipiänsä on silkin hieno; hän on, kuten sanotaan, oikea Acharneen lelliporsas.

Thais vastasi:

– Tahdon kernaasti tulla mukaasi.

Ja hän nousi ja seurasi vanhaa eukkoa kaupungin portista ulos.

Tämän naisen nimi oli Moeroe ja hänen ammattinsa oli kuljettaa mukanaan maasta maahan nuoria tyttöjä ja poikia, joita hän opetti tanssimaan ja vuokrasi sitten esiintyjiksi rikkaitten henkilöitten juhlatilaisuuksiin.

Arvaten että Thaiksesta piankin koituisi naisten kaunein, opetti hän hänelle piiskan sivalluksilla säveltaidetta ja runojen lausuntaa ja sutki nahkahihnoilla hänen jumalallisia jalkojaan, jos ne eivät vain nousseet täsmälleen kitaran tahdin mukaan.

Hänen poikansa, suvuton ja ijätön epäsikiö, rääkkäsi vielä lisäksi tätä lasta, jonka hahmossa hän vainosi koko vihaamaansa naissukupuolta. Kilpaillen tanssijattarien kera heidän suosiostaan ja jäljitellen heidän sulouttaan opetti hän Thaista eleillä, kasvojen ilmeillä, liikkeillä ja asenteilla kuvaamaan kaikkia inhimillisiä tunteita ja etenkin rakkauden intohimoja. Vasten tahtoaankin jakeli hän Thaikselle taitavan opettajan neuvoja; mutta ollen mustasukkainen oppilaalleen kynsi hän tämän poskia, nipisti häntä käsivarsista tai pisti häntä pahantapaisten tyttöjen lailla neulalla takapuoleen, etenkin senjälkeen kun hän huomasi, että Thais oli syntynyt maailmaan miesten hekumaksi. Kiitos olkoon hänen opetustensa, tuli Thaiksesta pian taitava soittaja, ilveilijä ja tanssija. Opettajiensa ilkeys ei häntä laisinkaan hämmästyttänyt ja hänestä oli vallan luonnollista tulla pahoin kohdelluksi. Vieläpä hän tunsi jonkinlaista kunnioitustakin tuota vanhaa naista kohtaan, joka ymmärsi säveltaidetta ja joi kreikkalaista viiniä. Asettuen joksikin aikaa Antiokiaan alkoi Moeroe suosittaa oppilastaan tanssijattareksi ja huilunsoittajattareksi kaupungin rikkaille kauppamiehille, jotka panivat toimeen juhlia. Thais tanssi ja saavutti suosiota. Mahtavat pankkiherrat ottivat hänet pöydästä noustessaan mukaansa Oronteen lehtoihin. Hän antautui kaikille osaamatta antaa rakkaudelle mitään arvoa. Mutta eräänä yönä, jolloin hän oli tanssinut muutamille kaupungin ylhäisimmille nuorukaisille, lähestyi häntä varakonsulin nuoruutta ja rakkautta hehkuva poika ja sanoi hänelle äänellä, joka soinnahti suuteloista kostealta:

– Miksi en ole, oi Thais, se seppele, joka kiertää kutrejasi, se vaippa, joka sulkee syliinsä ihanan ruumiisi tai vaikkapa vain kauniin jalkasi sandaali! Mutta minä tahdon, että tallaat minut jalkoihisi niinkuin sandaalin, minä tahdon, että minun hyväilyni ovat sinun vaippasi ja seppeleesi. Tule, kaunis lapsi, tule minun talooni ja unohtakaamme muu maailma!

Hänen puhuessaan tarkasteli Thais häntä ja näki, että hän oli kaunis. Äkkiä hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen; hän tuli viheriäiseksi kuin ruoho; hän horjui ja maailma pimeni hänen silmissään. Mies pyysi pyytämistään. Mutta Thais kieltäytyi häntä seuraamasta. Turhaan hän heitti häneen hehkuvia silmäyksiä ja puhui palavia sanoja, ja kun hän veti hänet syliinsä koettaen väkisin viedä hänet mukaansa, niin työnsi Thais hänet rajusti pois. Silloin hän kävi rukoilevaksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta Thais, tuntien suuren, ennen tuntemattoman voiman sydämessään, kieltäytyi.

– Miten järjetöntä! sanoivat muut vieraat. Lollius on ylhäinen; hän on kaunis, hän on rikas ja tuollainen huilunsoittajatar ei huoli hänestä.

Lollius meni yksin kotiinsa, ja yöllä kasvoi hänen rakkautensa pyyde ylenpalttiseksi. Jo aamulla varhain tuli hän kalpeana ja punaisin silmin ripustamaan kukkia huilunsoittajattaren ovelle. Kuitenkin Thais oudon pelon ja levottomuuden vavistamana karttoi Lolliusta, mutta näki hänen kuvansa silti lakkaamatta sielussaan. Hän kärsi eikä ymmärtänyt, miksi hän kärsi. Hän kyseli itseltään, miksi hän oli niin muuttunut ja mistä johtui hänen surumielisyytensä. Hän työnsi luotaan kaikki rakastajansa: he inhoittivat häntä. Hän ei enää tahtonut nähdä auringon valoa, vaan jäi kokonaisiksi päiviksi virumaan vuoteelleen nyyhkyttäen pää tyynyjen välissä. Lollius, joka sentään oli hankkinut itselleen pääsyn Thaiksen luo, tuli usein rukoilemaan ja soimaamaan tätä pahaa lasta. Thais oli hänen läheisyydessään arka niinkuin neitsyt ja toisti vain:

– Minä en tahdo, minä en tahdo!

Vihdoin kahden viikon kuluttua hän antautui hänelle ja ymmärsi silloin, että hän rakasti häntä. Hän seurasi Lolliusta hänen taloonsa eikä jättänyt häntä enää. Se oli ihanaa elämää. He viettivät kaiket päivät huoneeseen sulkeutuneina katsoen toistaan silmiin ja puhuen toisilleen asioita, joita vain lapsille sanotaan. Illoin he kävelivät pitkin Oronteen yksinäisiä rantoja painuen syvälle laakerilehtojen siimekseen. Välistä he nousivat jo aamun sarastaessa ja lähtivät poimimaan hyasintteja Silpikuksen rinteelle. He joivat samasta pikarista ja kun Thais pisti suuhunsa viinimarjan, suuteli Lollius pois sen hänen huuliltaan.

Moeroe tuli huudolla ja melskeellä vaatimaan Lolliukselta Thaista takaisin.

– Te tahdotte riistää minulta minun tyttäreni, huusi hän, minun tyttäreni, minun sulotuoksuisen kukkaseni, minun oman sydänkäpyni!

Lollius antoi hänelle suuren summan rahaa ja lähetti hänet pois. Mutta kun hän tuli takaisin vaatien vielä enemmän kultarahoja, niin panetti nuorukainen hänet vankeuteen, ja tuomarit huomatessaan hänet monenlaisiin rikoksiin syypääksi tuomitsivat hänet kuolemaan: ja Moeroe heitettiin petoeläinten raadeltavaksi.

Thais rakasti Lolliusta koko mielikuvituksensa hehkulla ja koko sillä uutuuden viehätyksen voimalla, mikä on ensimäisellä antaumuksella. Hän sanoi hänelle monta kertaa sydämensä syvimmästä vakaumuksesta:

– En ole koskaan vielä ollut kenenkään muun kuin sinun.

Lollius vastasi hänelle:

– Sinä et ole kenenkään muun naisen kaltainen.

Lumous kesti kuusi kuukautta ja särkyi sitten yhdessä päivässä. Thais tunsi itsensä äkkiä tyhjäksi ja yksinäiseksi. Hän ei tuntenut enää Lolliusta samaksi; hän ajatteli:

– Kuinka on hän noin saattanut muuttua yhdessä hetkessä? Mistä johtuu, että hän nyt muistuttaa kaikkia muita miehiä, eikä enää itseään?

Hän jätti hänet hautoen mielessään salaista toivoa, että hän kenties löytäisi Lolliuksen jostakin toisesta, koska häntä ei enää ollut hänessä itsessään. Hän ajatteli niinkin, että olisi varmaan vähemmän surullista elää jonkun kanssa, jota hän ei koskaan voisi rakastaa, kuin sellaisen kanssa, jota hän oli lakannut rakastamasta. Hän näyttäytyi nyt rikkaiden hekumoitsijain seurassa pyhissä juhlissa, joissa nähtiin miten alastomat neitsytparvet tanssivat uhritansseja temppeleissä ja miten ilotytöt uivat yli Oronteen. Hän otti osaa kaikkiin huvituksiin, mitä tuolla komealla ja hirvittävällä kaupungilla oli tarjottavana; etenkin kävi hän innokkaasti teattereissa, joissa esiintyi taitavia ilveilijöitä kaikista maailman ääristä huvinhaluisen ja ihastuksesta taputtavan yleisön edessä.

Erikoisella mielenkiinnolla tarkasteli Thais aina ilveilijöitä, tanssijoita, näyttelijöitä ja etenkin niitä naisia, jotka murhenäytelmissä esittivät maallisiin nuorukaisiin rakastuneita jumalattaria tai jumalien armastamia kuolevaisia. Keksittyään mitkä ne salaiset keinot olivat, joilla he hurmasivat joukkoja, päätteli hän itsekseen, että koska hän oli heitä kauniimpi, voisi hän näytellä vielä paremmin. Hän meni tapaamaan ilveilijäjoukon johtajaa ja pyysi päästä hänen seurueeseensa. Kiitos olkoon hänen kauneutensa ja vanhan Moeroen opetusten, hyväksyttiin hänet ja hän sai esiintyä lavalla Circen osassa.

Hän saavutti ainoastaan keskinkertaisen menestyksen, sillä häneltä puuttui kokemusta eikä katsojiakaan ollut mikään edeltäpäin käynyt ylistysten maine kiihottamassa ihailuun. Mutta muutamia kuukausia kestäneiden huomaamattomampien alotteiden jälkeen saavutti hänen kauneutensa voima näyttämöllä sellaisen vallan, että koko kaupunki oli hullaantunut. Koko Antiokia tunki teatteriin. Keisarilliset virkamiehetkään, kaikkein korkea-arvoisimmat kansalaisetkaan eivät voineet vastustaa yleistä mielipidettä, vaan menivät katsomaan Thaista. Kuorma-ajurit, luudanlakaisijat ja työmiehet näkivät nälkää säästääkseen itselleen teatteripaikan hinnan. Runoilijat sepittelivät epigrammeja hänen kunniakseen. Partaniekat filosofit väittelivät häntä vastaan kylpylaitoksissa ja painipihoilla; ja kun hän kantotuolissa vaelsi kadulla ohitse, niin käänsivät kristityt papit päänsä pois. Hänen talonsa kynnys peittyi vereen ja kukkasiin. Hän sai rakastajiltaan kultaa ei enää kappale-arvon mukaan, vaan astiamitottain, ja kaikki aarteet, mitä kitsaat vanhukset olivat elämänsä pitkään koonneet, vierivät nyt kuin virrat hänen jalkoihinsa. Sentähden oli hänen sielunsa ylevä ja kirkas. Rauhallisin ja ylpein mielin iloitsi hän tästä yleisestä suosiosta ja jumalien hyvyydestä, ja ollen kaikkien rakastama katsoi hän voivansa myös itse rakastaa itseään.

Nautittuaan useita vuosia antiokialaisten ihailusta ja rakkaudesta rupesi hänen tekemään mielensä jälleen nähdä Aleksandriaa ja näyttää kunniataan sille kaupungille, jossa hän lapsena oli harhaillut kurjuudessa ja häpeässä, laihana ja nälkäisenä niinkuin heinäsirkka pölyisellä maantiellä. Kultainen kaupunki otti hänet riemulla vastaan ja lahjoitti hänelle ylenmäärin uusia rikkauksia. Kun hän esiintyi näyttämöllä, sai hän osakseen suuremmoisen menestyksen. Hän sai lukemattomia ihailijoita ja rakastajia. Mutta hän kohteli heitä välinpitämättömästi, sillä hän oli jo kadottanut kaiken toivonsa oikean Lolliuksen löytämisestä.

Monien muiden keralla kävi hänen luonaan myös filosofi Nikias, joka himoitsi häntä, vaikkakin hänen periaatteisiinsa kuului elää ilman pyyteitä. Rikkaudestaan huolimatta hän oli älykäs ja lempeä. Mutta hän ei voinut hurmata Thaista, ei henkensä sivistyneisyydellä eikä tunteittensa hienoudella. Thais ei rakastanut häntä, vaan vieläpä suuttuikin joskus hänen kohteliaista ivapuheistaan. Hän loukkasi häntä ainaisella epäilyllään. Sillä Nikias ei uskonut mihinkään ja Thais uskoi kaikkeen. Hän uskoi taivaalliseen kaitselmukseen, pahojen henkien kaikki valtaisuuteen, kohtaloon, noituuteen, iankaikkiseen oikeuteen. Hän uskoi Jesukseen Kristukseen ja syyrialaisten hyvään suojelusjumalattareen; hän uskoi vielä, että naaraskoirat haukkuvat silloin, kun synkkä Hekate kiittää tiellä ohitse, ja että nainen voi manata esiin rakkautta, jos hän kaataa lemmenjuoman verisen karitsannahan ympäröimään maljakkoon. Hänellä oli tuntemattoman ikävä; hän huusi avukseen nimettömiä olentoja ja eli alinomaisessa odotuksessa. Tulevaisuus kauhistutti häntä ja hän tahtoi saada siitä tiedon. Hän keräsi ympärilleen Isiksen pappeja, kaldealaisia viisaita, salatietojen kaupittelijoita ja poppamiehiä, jotka pettivät häntä aina, mutta joista hän ei koskaan saanut tarpeekseen. Hän pelkäsi kuolemaa ja näki sen kaikkialla. Keskellä hekumallista antautumista tuntui hänestä äkkiä, että jäinen sormi kosketti hänen paljasta olkapäätään ja häneltä pääsi kauhun huuto rakastajansa sylissä.

Nikias sanoi hänelle usein:

– Olkoon, että kohtalomme on painua harmain hiuksin ja kuihtunein poskin ikuiseen yöhön, olkoon, että vielä tämä päivä, joka nyt paistaa äärettömän taivaan kannelta ylitsemme, on viiimeisemme, mitä se meitä liikuttaa, oi armas Thaikseni! Nauttikaamme elämästä! Olemme paljon eläneet, jos olemme paljon tunteneet. Ei ole muuta järkevää kuin aistit: rakastaa ja ymmärtää. Sitä, mistä emme tiedä mitään, ei ole olemassa. Miksi kiusata ajatuksiamme olemattomilla?

Thais vastasi suuttuen:

– Minä halveksin kaikkia niitä, jotka niinkuin sinä eivät toivo eivätkä pelkää mitään. Minä tahdon selvyyttä, minä tahdon selvyyttä!

Saadakseen selville elämän salaisuuden hän alkoi lukea filosofien kirjoja, mutta ei ymmärtänyt niitä. Mitä kauemmaksi lapsuuden vuodet jäivät hänen taakseen, sitä mieluummin muisteli hän niitä. Häntä huvitti illoin kuljeskella valepuvussa niitä samoja kujia, kiertoteitä ja toreja, joilla hän oli kurjan kasvin-aikansa viettänyt. Hän suri sitä, että oli kadottanut vanhempansa ja etenkin sitä, ettei hän ollut voinut heitä rakastaa. Kun hän kohtasi kristittyjä pappeja, muisti hän kasteensa ja tunsi mielensä aina levottomaksi. Eräänä yönä kun hän taas tapansa mukaan harhaili kaupungin ulko-osissa kääriytyneenä pitkään vaippaansa ja vaaleat hiukset tumman kaavun alla peitossa, joutui hän huomaamattaan Pyhän Johannes Kastajan kirkon edustalle. Hän kuuli sisältä laulua ja näki kirkkaan valon pilkoittavan oven halkeamista. Siinä ei ollut itsessään mitään ihmeellistä, sillä jo kaksikymmentä vuotta olivat kristityt Maxentiuksen voittajan turvissa saaneet viettää julkisia jumalanpalveluksia. Mutta nämä laulut kaikuivat kuumasti ja kutsuvasti. Saaden täten ikäänkuin kehoituksen saapua mysterioihin työnsi näyttelijätär kyynäspäällään oven auki ja astui sisälle. Hän näki siellä lukuisasti ihmisiä koolla, vaimoja, lapsia ja vanhuksia, jotka kaikki olivat polvillaan erään seinän vieressä olevan haudan edessä. Tämän haudan muodosti karkea kivilouhos, jonka kylkeen oli hakattu kömpelösti veistettyjä viinipuun lehtiä ja rypäleterttuja; kuitenkin oli se saanut osakseen suuria kunnianosoituksia: se oli koristettu viheriäisillä palmuilla ja punaisilla ruususeppeleillä. Ylt'ympäri tuikkaili pimeässä lukemattomia valoja ja arabiagummin suitsutuspilvet leijailivat ilmassa niinkuin enkelien helmat ja seiniltä häämötti taivaallisten ilmestysten kaltaisia olentoja. Valkoisiin puetut papit polvistuivat sarkofagin jalkapuolessa. Hymnit, joita he veisasivat seurakunnan kanssa, kertoivat kärsimyksen suloisuudesta ja kätkivät voitokkaan kuoleman ylistykseensä niin paljon riemua ja tuskaa, että Thais niitä kuunnellessaan tunsi yht'aikaa sekä elämän hekuman että kuoleman kauhun värisyttävän herkistyneitä aistejaan.

Laulun loputtua nousivat uskovaiset seisaalleen ja lähestyivät pitkässä rivissä haudan kautta suudellakseen sitä. He olivat kaikki yksinkertaisia ihmisiä, tottuneita ansaitsemaan elatuksensa kättensä työllä. He etenivät raskain askelin, silmät jäykkinä, huulet lerpallaan ja lapsen ilme kasvoillaan. He polvistuivat kukin vuorostaan sarkofagin eteen ja koskettivat huulillaan kiveä. Naiset nostivat syliinsä pienemmät lapset painaen keveästi heidän poskiaan paaden kylkeen.

Hämmästyneenä ja liikutettuna Thais kysyi eräältä diakonilta, miksi he niin tekivät.

– Etkö sinä tiedä, vaimo, vastasi hänelle kirkonpalvelija, että me vietämme tänään tuon autuaan pyhimyksen Theodorus Nubialaisen muistojuhlaa, joka kärsi uskonsa puolesta keisari Diokletianuksen aikana? Hän eli siveästi ja kuoli marttyyrina, sentähden me nyt valkoisissa puvuissa kannamme punaisia ruusuja hänen kunniakkaalle haudalleen.

Nämä sanat kuullessaan Thais lankesi polvilleen maahan ja puhkesi kyyneliin. Ahmeen jo puoleksi sammunut muisto elpyi taas hänen sielussaan. Tämän hämärän, lempeän ja tuskallisen muiston kunniaa kuuluutti siis kaikkien noiden vahakynttilöiden valo, ruusujen tuoksu, pyhänsavun suitsutus, virsien sulosointu ja noiden sielujen nöyrä hartaus. Syvän liikutuksen valtaamana ajatteli Thais: Hän oli hyvä ja nyt hän on lisäksi suuri ja kaunis! Miten on hän näin kohonnut kaikkia muita korkeammalle? Mikä on siis tuo tuntematon jokin, joka on rikkautta ja hekumaakin arvokkaampi?

Hän nousi hitaasti, kiinnitti vielä kerran tuon häntä rakastaneen pyhimyksen hautaan violetti-silmänsä, jotka vahakynttilöiden valossa välkkyivät täynnä kyyneleitä; sitten, pää painuksissa, nöyrästi, hitaasti, kaikkein viimeisimpänä hän suuteli orjan hautakiveä noilla samoilla huulilla, joita koko maailman nautinnonhimo tavoitteli.

Palattuaan kotiinsa tapasi hän siellä Nikiaan, joka tukka hyvänhajuisilla vesillä voideltuna ja tunikka levälleen heitettynä odotteli häntä lukien erästä tutkimusta moraalista. Hän tuli avoimin sylin Thaista vastaan.

– Paha Thais, sanoi hän kisailevalla äänellä, arvaatko mitä minä, sillä aikaa kuin sinä viivyit poissa, näin tässä käsikirjoituksessa, jonka on kirjoittanut vakavin kaikista stoalaisista? Kenties hyveellisiä neuvoja ja yleviä periaatteita! Vielä mitä! Ankaran papyruskäärön pinnalla näin minä tuhansia ja yhä uusia tuhansia pikku Thaiksia. He olivat kaikki sormen pituisia ja kuitenkin oli heidän sulonsa sanomaton ja kaikki he muodostivat yhteensä vain yhden ainoan Thaiksen. Eräät heistä olivat kulta- ja purppurapuvuissa; toiset leijuivat ilmassa läpikuultavissa harsoissa niinkuin valkeat hattarat. Jotkut taas, paremmin herättääkseen hekumaa, seisoivat liikkumattomina taivaallisessa alastomuudessaan ja ilman ainoatakaan ajatusta. Vielä oli kaksi, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni ja olivat niin yhden näköisiä, että oli mahdotonta erottaa heitä toisistaan. He hymyilivät molemmat. Toinen sanoi: "Minä olen rakkaus." Toinen: "Minä olen kuolema."

Näin puhuen piti hän Thaista käsivarsiinsa kiedottuna ja huomaamatta ollenkaan hänen synkkää, maahan luotua katsettaan antoi hän ajatuksen seurata toista huolimatta siitä, että ne menivät hukkaan:

– Niin, kun näin silmieni alla rivin, jossa oli kirjoitettu: "Älköön mikään estäkö sinua kehittämästä henkeäsi", niin minä luin: "Thaiksen suudelmat ovat palavammat kuin liekki ja makeammat kuin hunaja." Sinä, paha lapsi, olet syypää siihen, että filosofi tällä tavoin ymmärtää filosofien kirjoja. Totta muuten on, että me kaikki, niin monta kuin meitä onkin, näemme toisten ajatuksissa vain omamme ja että me kaikki luemme kirjoja vähän samaan tapaan kuin minä äsken…

Thais ei kuunnellut häntä ja hänen sielunsa oli vielä nubialaisen haudalla. Kun Nikias kuuli hänen huokaavan, painoi hän suudelman hänen niskaansa:

– Älä ole surullinen, lapsukaiseni. Maailmassa voi olla onnellinen vain silloin, kun unohtaa maailman. Sitä varten meillä on omat salaiset keinomme. Tule, vetäkäämme elämää nenästä: se maksaa kyllä samalla mitalla. Tule, rakastakaamme toisiamme!

Mutta Thais työnsi hänet pois:

– Rakastakaa toisiamme! huudahti hän katkerasti. Mutta sinähän et ole koskaan rakastanut ketään, sinä! Ja minä en rakasta sinua! Ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua. Mene! Minä vihaan sinua. Minä inhoan ja halveksin kaikkia rikkaita ja onnellisia. Mene, mene! Ainoastaan köyhät ovat hyviä. Lapsena tunsin erään mustan orjan, joka kuoli ristinpuussa. Hän oli hyvä; hän oli täynnä rakkautta ja hän omisti elämän salaisuuden. Sinä et olisi kelvollinen hänen jalkojaan huuhtomaan. Mene! Minä en tahdo enää nähdä sinua.

Hän heittäytyi vatsalleen matolle ja nyyhkytti siinä koko yön, päättäen itsekseen, että hän vastedes eläisi niinkuin pyhä Theodorus köyhyydessä ja yksinkertaisuudessa.

Mutta jo seuraavana päivänä heittäytyi hän uudestaan niiden ilojen pyörteisiin, joiden papittareksi hän oli vihitty. Ja koska hän tiesi, että hänen kauneutensa, joka vielä oli turmeltumaton, ei kestäisi enää kauan, oli hänellä kiire saavuttaa sillä vielä mahdollisimman paljon nautintoa ja kunniaa. Näyttämöllä, jolla hän nyt esiintyi suuremmalla huolella kuin milloinkaan ennen, hän elävöitti kuvanveistäjien, maalaajien, runoilijoiden mielikuvia. Tuntien näyttelijättären muodoissa, asennoissa, liikkeissä ja ryhdissä heijastuksen siitä jumalallisesta sopusoinnusta, joka maailmaa johtaa, lukivat oppineet ja filosofit tämän sulouden täydellisyyden hyveitten joukkoon ja sanoivat: "Myöskin Thais on geometrikko." Oppimattomat, köyhät, arat ja halpasäätyiset, joille hän myös suostui esiintymään, siunasivat häntä siitä niinkuin taivaallisesta armolahjasta. Sentään oli hän surullinen keskellä näitä ylistyksiä ja pelkäsi kuolemaa enemmän kuin milloinkaan. Ei mikään voinut viihdyttää hänen levottomuuttaan, ei edes hänen talonsa eikä puutarhansa, jotka kuitenkin olivat ihanuudestaan niin kuuluisia, että ne olivat tulleet aivan sananparsiksi. Hän oli antanut istuttaa sinne ulkomaan puita, jotka suurilla kustannuksilla olivat tuodut aina Intiasta ja Persiasta asti.