VIII
Koko hiekkamäki oli täynnä omituista ääntä, joka lähti kymmenien reen jalasten kitinästä, rautakankien iskuista, lapiopistoista, heitoista, kulkusten helinästä, ajajain ja luojain huudoista. Vaalean harmaana hämärsi jo aamu, 25° pakkasessa nousi ilmaan höyry, joka syntyi ihmisten ja eläinten hengityksestä. Kaivanto oli matalan kankaan kyljessä. Tiet risteilivät erityisten kuoppien välillä aivan kuin pienoisen kaupungin kadut. Useimmat työläisistä olivat miehiä, vaan oli siellä kolme neljä naistakin. Kun tiet olivat edellisten päivien ajoista hiekottuneet, luotiin niihin lunta. Äänekäs melu yhä kasvoi, mikäli työn vauhtiin päästiin. Leikinlasku ja vähemmän hienot sukkeluudet lentelivät rajattomassa vapaudessaan ja synnyttivät terveäänistä, kuuluvaa työmiesnaurua. Edellisiltä päiviltä muotiin tulleita sukkeluuksia matkittiin. Myöhästyneille tulijoille kukin oman sukkeluutensa vastaan heitti ja nauroi kun näki näiden ymmälle joutuvan.
Raitalan miehet tulevat vasta ensi kertaa. Heitä on neljä, Iikka, Matti ja ajopoika Jukka, sekä mökkiläinen Lintuneva. Matti on matkalla kontistunut, seiselee viluisena ja koukussa, huitoo toisinaan käsiään ja odottelee hevosensa vieressä. Esimerkkiä uskollisesti noudattaa ajopoika, lyöden jalkoja yhteen ja huitoen isännän suuren mekon hioja ristin rastin lämpimikseen. Kengätkin pojalla ovat lainassa, Vilhelmin pieksusaapasrajat. Hän mouskattaa niitä maahan, hyppii hevosen vieressä reuhkana. Iikka liikkuu ympäri ikäänkuin johtaja, isännän sijainen. Turkkinsa on heittänyt hevosen selkään. Puhuttelee asiallisesti, vielä asiallisemman näköisenä naapureita. Lintuneva, pieni, terhakka mies, tulee puolijuoksua jostain, juuri sytytetty piippu pöllyten kuin savutorvi, tempaa puulapion reestä ja alkaa kuopan tilalta lunta luoda.
»Luomme ensin lumen pois», virkkaa samalla kuin riisuu takin, käärii sen kauniisti kokoon ja vie sinne missä on kasa heiniä ja niiden päällä eväskontit.
»Saamme lumesta tyhjäksi, niin…» Hän luo lempeän, tarkoittavan katseen Mattiin, joka yhä seisoo, nyt väännellen ja hytistellen, askaroiden vihoissaan piippunsa kanssa, jonka reikä on kylmettynyt tukkoon. Arka päiväläinen ei viitsi isoa renkiä loukata suoraan käskemällä. Mutta palelevalle ajopojalle, joka yhä hyppii ja huitoo, virkkaa:
»Tässä saa lämpimänsä, Jukka. Ota lapio reestä ja tule koettamaan.»
Taitavasti etsii Lintuneva kaikki äänilajit, jotka lisäävät hyväntahtoisuuden sävyä. Työnvauhti yhä kiihtymistään kiihtyy. Matin piippu on auttamaton ja sen kanssa hän harmissaan kiroilee. Iikka on saanut kaikki toimitetuksi ja käy nyt rautakangen kanssa työhön. Heille syntyy puhelu. Arvelevat puoli päivää menevän ennenkuin ensimmäiset kuormat irti saadaan. Lämpimänsä siinä kyllä tulee saavuttamaan. Viime vuotena ei maa tässä ollut juuri ensinkään kylmettynyt… Oikeastaan olisi pitänyt lumeta tuolla pala tietäkin…
Iikka ei saata olla enää sanomatta:
»Aikooko Matti seipään reikään, vai mitä se siinä niin suoraksi totuttelee?»
»Kun on tuo piippukin kylmettynyt niin, että…»
Lintuneva naurahti.
»Ottaisi ja tekisi valkeata, että sais sulaksi, saakeli tuota…»
Lintuneva antoi jo pilkkansa kulkea avonaisia teitä. Iikka pysähtyi ja aikoi oikein tosissaan kutsua palvelustoveria esiin turkkien sisästä, kun kuopalle ilmestyi uusi tulokas, Peltosaaren isäntä, alkoi jotain kysellä ja häiritsi Iikan aikeestaan. Matti jäi silloin selän taakse ja aavistaen mitä oli tulossa, aikoi ruveta itsekseen purkamaan turkkiaan. Silloin kuului iloinen pilkallinen tytön ääni Peltosaaren reestä:
»Matun on vilu! … voi kun Matun on vilu!» Matti oli heti kuin herännyt, kääntyi terhakasti, kysyvin, naureskelevin katsein. »Hiltako se on?»
»Hiltako se on!..» matki naurava tyttö. Hän olikin Hilta, kooltaan vähäinen tyttö, Matin kasvintoveri, joka palveli Peltosaaressa. Nämä kaksi eivät olleet toisiaan nähneet pariin vuoteen, kun Hilta oli ollut ennen palveluksessa etäämmällä.
»Kaah!»
Matti tuli loistavin katsein kasvintoverin luo, löysi tämän käärittynä myöskin isäntänsä vanhaan palttoosen ja uuteen, kukikkaaseen pumpuliseen »villasaaliin», jonka oli tuonut joulumarkkinoilta. Saalin sisästä tirkisteli pari ruskeita, iloisia silmiä. Kaikki mitä muuta sieltä näkyi, oli ylöspäinen nykerönenä ja osa poskia, kaikki punaista ja verevää.
»Olet muuttanut», sanoi Matti, mielissään katsellen silmiä, nenää ja huivia … jotka kaikki kiihoittivat hänen mieltymystään. Hilta oli tullut täysikasvuiseksi sen jälkeen kun oli nähty…
»Muuttamattako olisin tullut, hassu!» nauroi tyttö vallattoman tutunomaisesti. »Kuule Matti, eikö sulla ole vielä akkaa?»
Pojat toisissa reissä nauroivat.
»Rupee sinä!»
Matti yritti joutua hämille.
»Niin, rupee sinä!»
»Näytät niin viluiselta … ja laihalta, poika parka, millä minä sun lämmitän?»
Pojat yhä nauroivat, tyttö kävi suulaammaksi. Matti joutui enempi alakynteen ja alkoi korvata sanojensa sukkeluuden puutetta karkeudella. Mutta ei tyttö siitä välittänyt, pojat nauroivat yhä enempi. Peltosaari tuli, laittoi hevoset liikkeelle.
»Älä suutu, Matve!» huuteli tyttö mennessään, äänessä merkitsevä, sovittava sävel. Aivan kuin olisi kutsunut ja tarkoittanut, että tule katsomaan… Hän menee ensi lauantai-iltana! lupasi mielessään Matti ja kävi työhön tämän ajatuksen innostamana.
Peltosaarelaisten täytyi tyytyä muutamaan, vaarallisuutensa vuoksi hylättyyn kuoppaan, sillä kaikki edullisemmat olivat jo ennen vallatut. Kuoppa oli kaivettu pitkälle leualle, joten siihen oli muodostunut suuri vieremän vaara. Isäntä ja rengit rupesivat kohta väittelemään. Isännän mielestä ei tuo leuka ikänä putoa, ei pudottamallakaan. Rengit taas arvelivat sen olevan hyvin näpällä, kolhase kangella pari kolme kertaa, niin alas tulee ja tappaa jos joku alla on. Isäntä iskee rautakangella leukaa ja kokee varoen seista ulohtaalla. Ja kun ei se putoa, väittää ettei sitä mikään alas saa. Mutta rengit yhä tekevät tenää. Isäntä ei ole pahantahtoinen mies, eikä äkkinäinenkään. Koko joukko seisoo kuopan suulla hiljaa, totisena, neuvotonna. Siinä olisi ainakin päivän työ, jos leuan pudottaisi ja vaarattomaksi tekisi…
»Hilta tulee kuoppaan minun kanssani», virkkaa isäntä äänettömyyden jälkeen, silmäilee tyttöä suu hymyssä, kyselevänä, arvelevana. Tyttö ei kiellä, astuu kuopan sisään, katselee ylös, nauraa.
»Tule sinäkin, Väinö, me olemme joutilaita kuolemaan», sanoo leikkiä laskien isännän pojalle. Mutta kohta hän muuttuu vakavammaksi. Kohottaa lapiota leukaa kohti ja kaapii sitä.
»Putookohan tuo?»
Rengit väittävät että se putoo. Isäntä käy uhallisen näköisenä kuopan pohjukkaan, alkaa iskeä rautakangella, mutta levotonna käy katse katoksessa joka iskun välillä. Poikansa, joka kuoppaan tulee, käskee hän poistumaan, mutta Hiltalle osottaa siellä työpaikan ja kehasee tämän uskaliaisuutta. Pian puhelu harvenee, tytön iloisiin silmiin on muodostunut tutkiva, pelokas ilme. Isäntäkään ei ole entistä levollisempi. Rengit ovat alkaneet vähän matkan päässä uutta tilaa tehdä. Väinö näkee isän epävarmuuden, levottomat silmäykset ja kutsuu pois. Mitä useampi hetki kuluu, sitä enemmän viipyminen kuopassa näyttää uhkaavalta. Sieltä ei tosin putoile mitään, mutta… Hilta kaivaa ihan pohjalla, kymärässä, kuokallaan vetelee hiekkaa, kun isäntä irti iskee. Rengit toisella kuopalla ovat hämillään ja ravistelevat päitänsä. Väinö pelkää ja kutsuu taasen pois. Isä nousee palavissaan lepuuttamaan. Hänelle on nyt selvinnyt, että kuopasta voidaan ottaa hiekkaa. Rengit saisivat siis yrityksensä toisessa paikassa lopettaa ja tulla katsomaan, kun Hilta kuokkii ja luo jo sulassa hiekassa…
Mutta muutaman minuutin kuluttua oli se tapahtunut: tyttö kaivettiin hengetönnä ja murskautuneena ylös.
Peltosaari riehui, parkui ja huusi kovemmin kuin kukaan muu, vaikka hätään keräytynyt väkijoukko kokonaisuudessaankin huusi ja valitti monin kymmenin äänin. Ei hän olisi sinne tyttöä pannut, jos tuon ymmärsi. Väinökin pyysi, mutta hän onneksi esti. Lukeeko Jumala nyt hänellä tämän viaksi? Hän antaisi talonsa, jos saisi sillä hengen ihmiseen. Jumalan pyysi auttamaan, tekemään ihmeitä…
Melu oli suuri. Edessä kaikki Peltosaarta lohduttelivat. Se oli vahinko, Jumala oli sallinut tulla. Ei se olisi tullut, ellei Jumala olisi sallinut. Tämä kuolema oli Hiltalle määrätty ja »päälle pantu» jo luomapäivänä. Vai eikö isäntä usko? Luomapäivänä se on jo määrätty millä kuolemalla kukin kuolee… Ihmisiä kokoutui yhä uusia kylästä. Kun vaan Jumala nyt armahtaisi ja sielun ottaisi, ettei perkele saisi ja veisi. Vainaja oli ollut nuori, iloinen ja siis jumalaton. Mutta ei sitä kenenkään siltä tuomita sovi. Eipä tiedä vaikka olisi viimeisellä hetkellä… Lapsihan se oli eikä paatunut. Peltosaaren ei pitäisi asiaa niin sydämmelleen ottaa, tietäähän koko mailma ja Jumalakin, ettei hän olisi tyttöä tuonne käskenyt, jos ymmärsi että se siellä kuolemansa kohtaa… Peltosaari kuivasi kyyneleensä. Kuolema on voinut olla hyvinkin autuas, arveli monikin. Isäntä lähti viemään ruumista kotiin – ensin määrättyään pojille työjärjestyksen.
Hänen mentyään alkoi pääjoukko hajota, mutta kokoutui taasen nähtävästi pienempiin ryhmiin juttelemaan.
Tämä oli ollut Sussun isätön tyttö, sen Sussun, joka pienillä kaupuksilla ennen kierteli ympäri pitäjää ja oli hauska, iloinen hassu. Sussu oli aikoinaan hyvinkin tunnettu ja naurettu…
Eikä kertoja saattanut olla nytkin suutaan nauruun laskematta.
»On sullakin naurunainetta … paremmillasi naurat!»
Katsoivat ympärilleen. Keksivät Raitalan Matin sotaisena ja uhkaavana, silmät itkettyneinä uskaltavan asettua naurettavaa vaimoa puoltamaan.
»Se Sussu oli hyvä ihminen, minä tiedän sen … olimme tämän vainajan kanssa lapsina aina yksissä.»
Matti voitti, sai myötätuntoisuutta osakseen. Joku toinen kertoi, että Sussu on nyt jo jonkun vuoden ollut täydessä mielen viassa ja saanut kunnalta elatuksensa.
Kun huomattiin Peltosaaren ruumiin kanssa pois ajavan, rupesivat syytökset häntä kohtaan vasta esiin tulemaan. Kuinkahan kokenut, ikämies, menee tuollaiseen kuoppaan? Ja sitte vaatii vielä muita kanssansa, – menisi yksin jos huvittaa! Itse osasi tulla pois aikanaan, mutta tyttöhomppelo jäi sinne. Piti tytön uhrina. Eipä poikaansa laskenut, vaikka sekin halusi. Kyllä tämä oli niitä ajattomia kuolemia…
»Ajattomia kuolemiako?» kysyi tutkivan terävästi muuan ukko. »Mikä on ajaton kuolema? Sanoppa se! Oletko ollut tutkimassa Jumalan kirjoja? Vai etkö ole lukenut: ei hiuskarvakaan putoa! – Niin seisoo sanassa. Ei putoa ilman Herran tiedotta ja tahdotta.» Hänellä oli haaveksiva, hymyilevä katse ja hänen huulensa vapisivat. Jatkoi:
»Järki se on, ihmisparka, järki, joka sellaisia tuumii ja sovittelee. Oi herra, millä kuolemalla vain näet hyväksi kutsua… Hän oli nähnyt hyväksi kutsua pois tämän piikasen ja salli sen tapahtua näin tapaturmaisella tavalla.»
»Salli, salli, sitä te aina!..»
Uusi puhuja, jonka syvä ääni vapisi kiihtymyksestä, oli kalpea, pieni mies, näytti käsityöläiseltä, ennen kaikkea suutarilta.
»Sallimus», matki hän vielä kerran.
Vanha mies katsoi hymyillen suutaria ja sanoi päätä heilauttaen ja joukkoon päin kääntyen:
»Hän ei usko Jumalaa, tämä Erkki.»
»Uskoi mitä uskoi, mutta ei hän ainakaan oman Jumalansa syyksi tällaisia tekoja lukisi.»
»Mutta mikä se oli kuin sallimus?» kysyi joku kolmas.
»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.»
Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen kestäessä yhtä myötään:
»Se on Jumalankieltäjä … ei sitä viitsi kuulla!»
Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia.
Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut että »Hilta menee».
»Miksi et sinä mennyt?»
»Isä ei laskenut.»
Siinäpä se oli! – nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei laskenut…
»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari.
Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä, levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi, että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle…
»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?»
»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?»
»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät.
Suutari vastasi:
»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa. Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on 8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!»
Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki toista:
»Kuules nyt … mitä se puhuu!.. Se vaan puhuu…»
Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena jatkoi:
»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin esti!»
»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat lisäksi vähän omiaan.
»Huomautitte kuten pelkurit ja Kainit. Jos joku aikoo ampua itsensä, ei vaarasta huomauteta, siitä estetään.»
Rengit rupesivat taas itseänsä puolustamaan. Kyläläiset lähtivät kotiinsa kaksin, kolmin parvissa. Vanha mies meni kahden emännän mukana puhellen kovaäänisesti, josta eroitti usein uudistuvan sanan: »rikkiviisas». Suutarikin valmistausi lähtemään ja sanoi puollustautuville rengeille:
»Jokainen käsittää ja uskoo, että te teitte mitä ymmärsitte. Mutta te ymmärrätte ja käsitätte liijan vähä. Sitä tahtoisin teille sanoa. Te ette ole siellä sisässänne tunteneet vielä koskaan niitä voimia, jotka pakoittavat vapaan kansalaisen työhön ja taisteluun yhteisen vapauden ja sorretun veljen puolesta. Siinä koko juttu!»
Hänen ympärilleen alkoi taasen kerääntyä uusia miehiä, kasvoilla utelias, toljottava ilme. Mutta suutari nyt iski tulta sammuneesen piippuunsa ja valmistausi lähtemään, vielä mennessään selkänsä taakse ennustaen:
»Mutta tulee kyllä aika, jolloin työnuhrin kuolemapäivää vietetään suuremmalla osanotolla kuin tänään.»
Hän meni nopeasti astuen ja silmiänsä pyyhkien.
IX
Rantalan miehet olivat äskeisen tapauksen jälkeen vaiteliaita, aivan kuin hautajaisissa. Minkä puhuivat, sen yrittivät mitä ystävällisimmin sanotuksi saada. Matti teki työtä kuin unissaan.
»Katsos Matti, jos siirryt vähäsen, luon tuosta», puheli Lintuneva. Hänen kuormansa oli kohta täysi ja Matin vasta puolillaan. Mutta enempää aprikoimatta kävi Lintuneva Matin laatikkoa täyttämään kohta kun oli valmiina. Iikka pysähtyi katsomaan ja virkkoi täynnä ihailua:
»Te olette merkillinen työmies, Lintuneva.»
»Miksi niin?» kysyi Lintuneva jatkaen keskeyttämättä työtään.
»Siksi vaan, että minä olen luultavasti kolmattaosaa vahvempi, mutta en riitä teille työnteossa. Enkä minäkään pidä itseäni laiskana.»
Lintuneva heitti lapion, otti pienen hengähdysajan ja alkoi nopeasti iskeä piippuun.
»Katsos», sanoi hän, »onhan meidän välillä suuri ero: sinä olet yksinäinen, minun pitää elättää viisi. Sen vuoksi täytyy yrittää.»
»Vaan sellaista leikkiä eivät jaksa kaikki.»
Omituisen vaatimattomalla itsetietoisuudella sanoi Lintuneva:
»Pitää jaksaa, kun on köyhä.» Kävi rivakasti taas lapioon kiinni. Aivan kuin keskustelu olisi herättänyt Matin alkoi hänkin vireästi työskennellä, yhä vaijeten.
»Kas niin, Matti!» kehäsi Lintuneva.
Matti heitti lapion kuorman päälle ja virkkoi ylenkatseellisesti:
»Mitä se hyödyttää! … tee enempi tahi vähempi, niin…»
Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla.
Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa:
»Eihän se ole kumma… Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun olivat pieniä. Kerrankin muistan…» Ja hän kertoi miten nämä molemmat olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta. Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä, Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?» Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti täyttämään.
»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s – noita tässä pitää palvellakin!'»
»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä uudelleen sijoittuneena suusoppeen. —
Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää. Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta. Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti; tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa… Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi, sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja.
Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin ainakin tavallisesti:
»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa… On kipeäkin.»
»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.»
»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.»
»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä, vaikka vannon sen päälle… Menköön töihin, niin paranee.»
»Töihin! Hyvä on sanoa, kun itsellä on työ ja ruoka. Mutta mistä nyt töitä saa ja kuka isääsi ottaa?»
»Pyytäkää vaivaishoidosta sitte!»
»Niin kuin ei sieltä olisi pyydetty!.. Aivan elävältä saa nälkään kuolla ennenkuin pennikään lähtee.»
Halveksien sanoi poika:
»Ikäänkuin ei sitä tiedettäisi, että te melkein aivan sieltä elätte … ainakin niin sanotaan.»
»Se on valhe ja vihapuhetta joka niin sanoo! Mutta jos niin oliskin… Paha on nälkään kuolla eläväin ihmisten ja kun on lapsiakin, eikä saa työtä, eipä saa paremmatkaan miehet kuin isäsi.»
»Ei mulla ole rahaa», sanoo poika rauhallisesti, ikäänkuin koetteeksi.
»Ota isännältä ja anna kohta puolimarkkaa, ei sillä viidelläkolmatta pennillä saa mitään. Tarvitseisi silakkaakin.»
Lopulta akka saikin 25 penniä. Vaan sen saatuaan pisti pojan käteen isonlaisen lääkepullon ja sanoi:
»Tuohon käski isäsi vähä viinaa pyytää, kun sulla sitä kuitenkin on. (Mielistellen) Sanoo isäs, että ei sen Matin viinat koskaan kaikki ole, kun ei oikein maistakaan. Isäs sydänalusta on kipeä.»
»Ei ole viinaa, eikä se isän tautiin auta.»
»Auttaa se, kun pannaan voiteita sekaan… Ja tarvitseeko sitä niin kipeä ollakaan jos ryypyn ottaa? Anna vain, älä ole niin turhanaikainen!»
Poika täytti äidin pyynnön.
»Enpä minä ole ollut sulta pitkään aikaan kerjäämässä», lohdutteli äiti kun pullon sai. »Anna vielä vähä tupakkaa isälle», jatkoi, tarjoten isoa tupakkamassia.
»Ei ole tupakkaa, enkä minä viitsi… Kun te yhtä saatte, niin toista jo pyydätte.» Äidistä oli hupaisempaa kääntää asia leikin näköiseksi.
»Anna paperossia, kyllä isäs niitäkin saattaa polttaa… Tapaan isälles sanoa, kun sinä poltat aivan paperossia, että juutas kun ne komeilevat rengitkin tähän aikaan. Talontyttäriä se meidänkin Masa niillä paperossilla narraa…»
Poika lähti täyttämään tupakkamassia.