V
»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.
Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä. Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi, kävi useampia kertoja kesässä katsomassa…
Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.
»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa riskiä poikaa, jolla on luonto kuin kristalli…
»Hyi sentään!» Aivan kuin olis varastanut … pimeässä ihan kuin varas!
Moneen kertaan pään ympäri kiersi asia ennen kuin Matti ehti oman talon lutin ovelle. Sieltä pilkisteli ovenraosta tuli, mutta Matin noustessa rappusia se sammutettiin. Rauhallisesti ja tyynellä itseluottamuksella alkoi hän kuitenkin koputella ja hiljaa viheltää. Mutta ovi ei aukenekaan! Mitähän tämä on?
»Liisa», hän koetti varmuuden vuoksi ilmoittaa äänensä, että Liisa tietäisi kuka ovella on. Vaan ei se auttanut. Veri nousi päähän. Nuorimies alkoi jyskyttää pamppailevin sydämmin.
Vihdoin aukeni ovi.
»Oikeinpa sinä säret oven», rupesi Liisa nuhtelemaan.
Oudon epäilyksen valtaamana otti Matti tulta.
Liisan arkulla olivat toisen miehen pyhävaatteet.
Matti vihelteli hetkisen, yritteli paria kolmea sukkeluutta, joihin kerran vastasi vieras sieltä sängystä. Sitte lähti hän ulos tavoitellen miehuullista malttia. Vaan päästyään pihan ulkoreunalle alkoi sydän kiirehtiä. Aivan kuin vainukoira juoksi hän Martan lutinovelle. Marttaapa hän sittenkin rakastaakin!..
Mutta Marttakaan ei laske sisään! Yksin seisoi hyljätty nuorimies routaisella maantiellä pimeässä yössä. Mieliala oli käynyt niin alakuloiseksi että oikein itku pyyti. Muuan yksinäinen kulkija kuului tulevan kylästä päin saapastaen. Laahustavasta astunnasta tunsi Matti Oton. Menee morsiamensa luokse. Matti jo hiukan ilostui, päivänsarana hänen mielensä synkässä yössä alkoi sarastaa.
»Hou!»
»Hou, hou! Mattiko siinä on?»
»Myöhäänpä Ottokin on liikkeellä.»
Matti lyöttäysi Oton seuraan.
»Tulen sinun kanssasi, Otto, yöksi», tarjoutui Matti.
»Mitä sinä sinne … miksi et mene vaikka tuonne Martalle?»
»Siellä on jo muita.»
»Keitä?»
Ei tiennyt Matti.
»Älä huoli tulla minun kanssani», kielteli Otto.
Olivat vähältä jo joutua riitelemään.
»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan.
»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi vasituinen morsian…»
Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata.
Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt. Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa.
Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut!
Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä, niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan, eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan kuumenee, – ikuinen tuli. Mattia kauhistutti ja kädessä jo tuntui polttoa. Jo koetti rukoilla anteeksikin kamalaa syntiänsä, oli olevinaan polvillaan, lakki vieressä ja kädet ristissä katkenneen puurungon ympärillä. Mutta murtuneitten puitten katkenneet rungot ne kurottautuivat kaulat pitkällään pilviä kohti aivan kuin valittaen ja kostoa etsien…
»En minä ymmärtänyt!» koetti Matti nöyrästi, vaikeroiden vakuuttaa.
Yhtäkkiä löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat. Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen. Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen. Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka ei vielä näytä itseänsä…
»Apuun! Armoa!»
»Hääh?» kysyi Otto unesta heräten. Tiltakin heräsi. Matti lörpötteli unissaan pitkän jutun katkotuista puista ja rukoili.
»Poika on varmaankin jossain istukaspuita katkonut», Tilta unisella äänellä arveli.
»Ja nyt vaivaa omaatuntoa», lisäsi Otto.
VI
Matista tuli nyt vähäksi aikaa maailman murjoma.
Pitkiä aikoja oli hänen elämänsä koossa pitävänä voimana olleet aivan tilapäiset rakastumiset ja yöjuoksujen hurmaavat ilot. Yhtenä iltana ja yönä tulee sitte joukko vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia, jotka hajoittavat tähän rakastumiseen perustuvan ihanan elämänkäsityksen. Mitä tehdä? Etsiäkö uusia tyttöjä? Ajatellako Amerikkaan menoa? Lähteäkö tukkitöihin?
Renkinä ei tästä ainakaan uudelleen pääse nousemaan, ajatteli hän.
Näiden asiain aprikoiminen teki hänestä entisestään paljoa vakavamman miehen. Ennen oli kuusipäiväinen arkielämä usein tuntunut olevan aivan kuin välttämätön paha; vain lauantai-illasta maanantai-aamuun oli oikeata aikaa; vain pyhäöiden tienoissa maksoi vaivan elää. Kun ijankaikkinen järjestys ei kerran sallinut sitä sukkelaa ajatusta toteuttaa, että voisi nukkua maanantaista lauantaihin, saattoi asiata järjestää niin, että kävi silloin tällöin arkiöinäkin öitsimässä. Elämä kuitenkin silloin maksoi vaivan.
Mutta nyt ei sillä enää suurtakaan arvoa ollut.
Matti rupesi ajattelemaan elämänkysymyksiä. Siihen olikin nyt hyvää aikaa samalla kun murehti kolkkoa tulevaisuutta ilman tiettyjä rakkaussuhteita. Hän oli ollut kovin kiintynyt paikallisiin oloihin näihin asti, eikä ollut joutunut toivomaan elämää juuri toisellaiseksi kuin mitä se oli. Mutta nyt kun oli ruvennut murjottamaan, hän seuraavan pyhän tienot makasi sekä molemmat yöt, että päivän.
– Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. – Saa Liisakin nähdä, että hän ei paljon tästä maailmasta välitä.
– Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan lähettäisi pisteliäät terveiset … oikein kurilliset terveiset. Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, – eiköhän Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään itseään… Sepä olisi tosiaankin!.. —
Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin yritykset supistuivat pieniin, – eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa mielityötään: polttaa piippua.
Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia. Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus.
Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ edistyi, kasvoi innostus.
Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui.
Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö takkavalkean valossa koululukujaan luki.
Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa, koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua synnyttävämpiä tunteita.
Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti piippunsa sytyttää, hän virkkoi:
»Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?»
»Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi päätä toisaalle.
Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan:
»Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.»
»Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti
Matti.
»Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu, että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.»
»Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän mitään puhunutkaan.
Isäntä huokasi suu hymyssä:
»Liian ylpeä luonto.»
»Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi.
»No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään.
Pyrkien rauhoittamaan keskustelua ja pitääkseen sitä tolalla, jatkoi
Vilhelmi:
»Ei kukaan mestarina saa alottaa, kaikki ovat taitamattomia ensin».
Matti aivan kuin nieli jotain ja virkkoi katkeruudella:
»Kun ei ole mitään lahjojakaan, niin mitä sitä oppii … ei viitsi yrittääkään».
»Ei niin lahjatonta ihmistä olekaan, joka ei opi. Mutta kun on laiska ja huono itseänsä kohtaan», sanoi isäntä.
Naurussa suin liittyi Liisakin rukkinsa takaa hätyyttämään:
»Laiskuus on suuri lahja sille, joka sen oikein nautita taitaa.»
Matti huomasi tulevansa hätyytetyksi joka puolelta ja alkoi oikein perusteellisesti puolustautua:
»Kyllä minullakin halua on ollut ennen nuorempana, mutta kun ei kukaan opettanut … ja piti kaikki puhteet muille tulta näyttää. Jos jotain yritti, niin paremmat jo huusivat: – tules näyttämään Masa!»
»Mutta kun nyt saisit opetella, niin mitä tuo tähän kuuluu? Emme me kumpanenkaan sinun näyttämistäsi kaipaa. Mutta olet haluton ja laiska, ei mitään muuta.»
»Menen Amerikkaan, en huolikaan enää koko puutöistä.»
Pilkallisesti nauroi isäntä:
»Sielläkö luulet sellaisten taitamattomain olevan hyvinkin kysyttyjä miehiä?» Hänen kasvoilleen levisi välinpitämättömän tyytyväisyyden sävy ja renkipojan kohtaloineen näytti hän unohtavan ajatukseen: kun ei hän halua, niin oma asiansa. Mutta Iikka ei vielä jättänyt.
»Pane hiiteen se tyhjä kopeutes», hän virkkoi taasen vanhemman veljen tavalla, »ota ja tee mustalle silppuastia.»
Emäntä tirkisteli silmät sirrillään puuropataan ja puhui sinne:
»Matti kai arvelee, että saavat akat pitää huolen puutöistä ja elättämisestä.»
Tämä, näennäisesti viaton huomautus, vaikutti omituisesti: isäntä naurahti, Liisa katsahti hätäisesti Mattiin, Iikka ei ollut huomaavinaan, mutta Vilhelmi nosti katseensa työstä ja virkkoi nuhtelevalla äänellä:
»Äiti!»
»Mi-itä?» kysyi äiti päätään kääntämättä keittäen ja yhä hymyillen salaperäistä ivahymyään.
Matti meni ulos. Emännän muistutuksen oli jokainen käsittänyt tarkottaneen hänen isänsä ja äitinsä välisiä suhteita.
Ensin ajatteli Matti jäädä vaanimaan oven taakse kuullakseen mitä ne vielä hänestä sanoisivat, mutta keksi samassa, että joku saattaisi tulla ja huomata. Tunsi myöskin emännän tavat: se tapahtui joka kerta kun rupesi jälkipuheisiin poistuneista ihmisistä, että hän katsoi varmuuden vuoksi ovesta porstuaan, oliko siellä ehkä joku kuulemassa.
Ja hän jatkoi tallia kohti. Ajatuksissa kiehtoi yhtä myötään:
Ratulaisen poika, Ratulaisen poika… Ja sitte hän jo suuttui itseensä samalla kun noitui huonoja vanhempiaan ja vannoi vihaa emännälle. —
Ratulaisen poika!..
»Minkä minä sille voin!.. Enhän minä itse syntynyt, enkä itse isääni valinnut … enkä lahjojani tehnyt…»
Hän kävi tallissa istumaan jauhovakan reunalle ja laski posken käden nojaan.
»Ja miksi eivät ne käske, aja, pakoita minua niin kuin omiakin poikiaan! Minähän olen sellainen vetelys, enhän tee mitään oppiakseni, omaksi hyväkseni. Kaikki sanovat niin ja antavat kuitenkin laiskotella… Ja minä ymmärrän nyt taas, että se on itselleni suurempi vahinko kuin selkäsauna…»
Kuumat kyyneleet vuosivat pitkin poskia.
»Miksi ei isäntä käske minua tekemään mustalle silppuastiata!.. Käskisi aivan kuin muuhunkin talontyöhön. Sitte sen tietäisi.» Ja hän tunsi nyt selvästi, miten hänellä oli aina vastakkainen mielipide valmiina kun johonkin käskettiin. Mutta kun käsky koski tavallisia talon askareita, painui vastustushalu itsestään ja hän totteli, sydämmessään nuristen ja kapinoiden. Vaan annas kun käskettiin jotain joka oli vapaehtoista, taisteli hän vastaan kuin sankari. Piti tulla näkyviin, että hänelläkin oli mielipide. Ja tästä hän oli ylpeä.
Tällä kertaa tuo vanha ylpeys yritti masentua kaikista puolustuksista huolimatta. Ja samalla kun se masentui, tunsi nuorukainen itsensä väsyneeksi, tahdonvoimaa ja peräsintä vailla olevaksi raukaksi, joka on lähellä kadottaa itse-kunnioituksensa.
»Olenkohan minä sellainen, jota sanotaan huonoksi itseänsä kohtaan?» kysyi hän huoahtaen ääneen. Hänestä näytti melkein sellaiselta. Mutta tällä kertaa tuntui taas kaikki vaipuvan haluttomuuden ja voimattomuuden sumeaan suohon, josta ei viitsisi yrittääkään ominneuvoin… »Oliskin joku joka pakottaisi», toivoi hän uudestaan nöyrtyneenä.
Kun taas tuli tupaan, oli isäntä mennyt kamariin ja Iikka antoi hänelle lampun käteen. Äskeisestä ei puhuttu mitään.
VII
Kerran he kaikin kolmen, Matti, Iikka ja Vilhelmi tulivat metsästä. Iikka toisten huviksi kertoi muuatta vanhaa juttua leppäisistä aisoista. Matti mietiskeli jotain itsekseen, pyöräytti puheen yht'äkkiä toisaalle ja kysyi:
»Kuuleppa Vilhelmi, mitä on aate?»
»Aate, mikä aate?»
»Aate vain? Mitä tarkoitetaan aatteella, sellaisella aatteella, josta puhutaan?»
»Aateko? Siinä on miestä joka ei tiedä mitä aate on!» Iikka nauroi.
»Tiedätkö sinä?»
»Aatettako? Tottahan tuon tietää. Se on sellainen romaani, eli kertomus, jossa puhutaan raittiudesta.»
»Onko se?» kysyi Matti Vilhelmiltä, joka nauroi.
»On kyllä, tavallansa. Ei se romaani, eli kertomus ole aate, vaan se mielipide, jota kertomuksen kautta tahdotaan esiin tuoda», yritti hän selittää.
»No niin! Enkö minä sitä sanonut? Se on sittekin aate.»
»Aatteita ovat oikeastaan kaikki ne mielipiteet, joiden mukaan ihmisille suunnitellaan uusia tehtäviä ja tarkoitusperiä.»
»No niin. Niin kuin esimerkiksi, jos Matti aikoo mennä Liisan kanssa naimisiin, niin se on aate.»
»Iikka Liisan kanssa aikoo!» huusi Matti.
»Pure kieleesi» ärisi Iikka.
»No niin, vaikka niinkin, mutta se on jonkullainen aate.»
»Naimisen aate.»
»Naimisen aate. Ja tällä Matilla on sellainen aate, mutta ei se itse vaan sitä ymmärrä», selitti Iikka.
»Valehtelet.»
»Jumaliste! – jotta mä vannon, kun vaan löytäisit tytön, jolla olisi myöskin sellainen aate, niin suoraa päätä…»
Nuorten miesten joukossa vallitsi reipas mieliala. Kaunis talvinen ilma ja hyvä rekikeli antoivat mielialalle luonnollisen taustan. Tie joka kulki läpi nuorta koivikkoa kasvavan mäen, oli uurtautunut syvälle kinosten sisään kuin kaukaloon. Muuan joulukuulla harvinainen auringon säde loisteli puitten välistä saaden aikaan kevättä muistuttavan värityksen. Kulkusten helinä synnytti hauskan kaiun. Jänesten ja kärppäin jälkiä näkyi runsaasti puhtaalla lumella. Muutamia yksinäisiä suksenlatuja johti tieltä viidakon sisään herättäen salaperäisen, lumoavan halun seurata niitä aina sinne missä jänö rauhoitettuna teutaroi ja herkutellen halvan atriansa haavan kylestä nakertelee ja lunta särpimekseen haukkaa. Siellä piiloutuisi tuuhean kuusen suojaan ilman pyssyä ja nauttien katseleisi Suomen metsien uskollisen jänön paratiisi-elämää. Kun olisi kyllikseen katsellut kerrakseen, hiipisi takaisin suksilleen, veisi ihmisten ilmoille viestin erämaan rauhasta ja itselleen muiston, joka vetäisi tänne taas uudestaan, kun luonnon paratiisillinen, rauhoittava voima sydämestä alkaisi haihtua…
Nuoret miehet istuivat hymyhuulin puukuormillaan ja nauttivat. Ajatus oli aivan kuin seisahtunut, tunnelmat vaan elivät ja määräsivät mielialat. Taasen kun tie johti lakealle suolle, missä vaivaismäntyjä harvakseen kohosi kinoksista, hellittivät tunnelmat. Matti alotti melkein samasta mihin äsken oli pysähdytty.
»Mutta onko nuorisoseurakin jokin aate?» kysyi hän.
»Sama aate se on kuin sunkin aattees!» riennätti taas Iikka hyväntuulisena vastaamaan.
Vilhelmi koki panna parastaan selittääkseen:
»Se on sellainen aate, jonka tarkoituksena on saada nuoriso innostumaan itsensä kasvattamiseen, tekemään itsestään tietävämpiä, taitavampia ja parempia ihmisiä kuin luonnostamme olemme. Sitte sen tarkoituksena on tehdä se sillä pohjalla, että ihmisten keskinäisessä elämässä ruvettaisiin noudattamaan tasa-arvoisuuden periaatetta, että meistä tulisi veljiä…»
Iikka sai kiini samasta, vallattomasta tunnelmasta, joka äsken pysähtyi keskellä metsää. Iloisesti huusi hän Matille:
»Että sinusta ja Vilhelmistä tulisi veljeksiä ja kanssaperillisiä.»
Matti, joka oli sovinnollisen mielialan vallassa, pelkäsi Vilhelmin suuttuvan ja suhdittaen nuhteli:
»Iikka!»
Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi:
»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu. Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle, kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.»
Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen:
»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.»
»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla. Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.»
Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan:
»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme velipuolia!'»
Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan. Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni toisista hyvän matkan edellä.
Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan kohta sai takaisin rattoisuutensa. – Suuttukoon, ajatteli, kyllä munkin suuni hyvän maistaisi… Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen…
Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti:
»Hoi aate!»
»Aate!» matki Matti ja nauroi.
Iikka rupesi laulamaan:
»Talonpojat ne istuvat ja renkipojat seisoo, kun Topran Samppaa vihitään niin kotia kuuluu veisoo.»
Kun he tulivat kotiin, ei Vilhelmi tavallisuuden mukaan mennytkään kamariin kahvia saamaan. Ei hän sittenkään mennyt vaikka äiti silmää iski ja viittoi. Vihdoin äiti huusi. Silloin Vilhelmi tuskastuneen näköisenä kävi kamariin.
»Tämä jäähtyy», sanoi äiti, ottaen kahvipannun pesästä.
»Antakaa myöskin Iikalle ja Matille, äiti.»
»Eei, ei täältä tulisikaan. Mitähän ne kahvista välittävät, kun eivät ole siihen tottuneet.»
»En minäkään välitä tällä kertaa», vastasi Vilhelmi rupeamatta enempiin väittelyihin.