XII.
KESÄINEN MATKAMUISTELMA
– Minulle sattui tässä viime suvena se Etelä-Suomen matkani, niinkuin tiedätte, virkkoi Niemistö sijoitellen itseään Tervasmäen sepän lujarakenteiseen soututuoliin. Jos teitä huvittaa, teen kyllä palasen selkoa matkastani, jatkoi.
Tietysti se huvitti.
Mutta tuskin oli Niemistö päässyt maanviljelyskuvaustensa alkuun, kun jo alkoi kilpaileva vuorokysely. Mikä kuulusteli hevosasioita, kuka porsaita, ken maatiaisrotuisia sonnipoikia j.n.e., niin, että kaikkea sitä on tässä mahdoton selostaa. Kun Niemistö vihdoin sai kyselijät tyydytetyiksi, oltiinkin jo takaisin junassa Riihimäellä, palaamassa kohti tätä kotoista Pohjolaa. Matka ei kuitenkaan ollut jatkunut aivan pitkälle Tampereen pohjoispuolelle, kun oli poikettava eräältä asemalta muuan penikulma syrjään.
– Koko päivän satoi rankasti siellä etelämpänä, mutta Tampereen tienoilla oli se jo asettunut verrattain vähiin. Kun tulin pysäysasemalle, ei ennakolta tilaamani kyytihevonen ollutkaan siellä. Kymmenkunta poikamiestä seisoskeli vain asemalaiturilla parvessa, selät koukussa, kädet taskuissa junaa »vahdaten» ja omia sukkeluuksiaan jutellen. Käyn poikaparveen ja kysyn:
– Onko tässä kievarista ketään?
– Tuo on!
Pari laihaa poikaa osoittaa muuatta lihavaa, noin 20:n tienoossa vaeltavaa poikaa, jolla on paljaat jalat ja pyöreät silmät.
– Tekö olette kievarista? kysyn.
Hän katsoo minua silmiin suu eräänlaisessa naurussa ja virkahtaa:
– Minä.
– Onko sinne pitkältä?
– Noo, ei sinne pitkä…
Heitän matkalaukkuni hänen vartioitavaksensa, mennäkseni leimauttamaan matkalippuni. Sieltä palatessani seisoo koko parvi piirissä matkalaukkuni ympärillä, ja kaksi poikaa potkii sitä niin, että se palkkarehtaa kyleltä kylelle. Kievarin poika töllistelee matkan päässä, suu virnissä.
Minua hieman harmitti, mutta annoin sen toisille anteeksi ja syytin mielessäni vain kievarin poikaa, joka ei ollut vartiotehtäväänsä aikonutkaan täyttää. Tempaisin vaieten laukkuni, tulin kievarin pojan luo ja kysyin:
– Missä kievari on?
– Tuolla.
Lähden osoitettuun suuntaan. Hän alkaa löntystää jäljessäni. Mutta kun kädet pitää olla niin syvällä housuntaskuissa ja sääret ovat ränkiväärää lajia, alkaa nuori mies heti arveluttavasti jätättää. Pysähdyn odottamaan ja kysyn:
– Olisko teillä ollut kiirettä oltavaa täällä?
– E-e-ei.
– Arvelen vain, kun te niin vastahakoisesti… Olette ehkä kipeä?
Hän vetää uudestaan nuotissa:
– E-e-i, ja yrittää jumppaista perässäni kun käyn edellä matkalaukkuani kantaen.
Hieman hikisinä tultiin kievariin. Ilta oli verrattoman kaunis, joten pian unohdin pienen kiihtymykseni ja annoin mielessäni anteeksi nuorelle miehelle, jota ei kukaan nähtävästi ollut ammattiinsa neuvonut.
Verrattain lyhyen odotusajan kuluttua istun jo hänen vieressään kyytirattailla. Kesäillan tyyni viileys ja suloinen hämärä ikään kuin pukee ja yhdistää meitä. Maantie on mainiossa kunnossa. Se käy yli matalien mäkien ja alankojen. Kahden puolen pellot kertovat isäntiensä maahengestä, mitkä valittaen ja juoruten, mitkä yltäkylläisyydestä ja elämäntunnosta riemuiten. Ja ihmisasunnot! Miten edullisesti onkaan muutaman vuoden aika niihin koskettanut sillä välin, kun olen ollut niitä näkemättä! Tuntuu aivan siltä, kuin useaan taloon olisi isäntä äsken tullut kotiin vuosia kestäneiltä matkoilta ja ensi töikseen laittanut talon ränstyneet paikat kuntoon. Sellainen tunnelma tuntuu ikään kuin ilmassa liikkuvan, samalla kuin se huokuu pellon rehevöittyvästä kasvusta, istuu uudistetussa ulkohuoneen katossa, korjatun aidan seipäissä ja rakennuksen uusissa ikkunalaitteissa…
On harvinaisen tyyni ja hiljainen kesäyö. Suoti kävelee tuttua kyytitahtiaan ja poika vieressäni nukkuu. Nautin suodin hiljaisesta, omanmielensä mukaisesta rauhallisuudesta ja säälin nuorukaista, jonka pitää minun tähteni uhrata makea ja tarpeellinen yöleponsa.
Tie käy yhä metsäisempiin seutuihin. Tervahaudan savu nousee kuulakkaa yötaivasta kohti parissa kolmessa kohti. Metsät tien varsilla ovat muuttuneet jätteiksi, ei missään enää tapaa metsää. Ja kuitenkin tervahaudatkin vielä palavat kilpaillen propsiherran kanssa lopullisen hävityksen etevämmyydestä.
Olen suorittanut jo ensimmäisen ja toisen hevosvaihdon. Hevonen on nyt suuri, eikä hidaskaan; mutta poika nukkuu. Ja aina kun hevonen omasta alotteestaan juoksahtaa, herää kyytimies ja pidättää sen kävelemään. Ymmärrän, että se on hänelle mukavampaa. Mutta katsoessani kelloani huomaan, että olen kulkenut noin 6-7 km vauhdilla tunnissa. On hieman kylmä. Seuraavaan kievariin on vielä 9-10 kilometriä. Minun matkani määrä on hiukan siitä ohi. Herätän pojan ja kysyn:
– Tahdotko ajaa pari kilometriä tulevan kievarin ohi sinne, johon minun pitäisi mennä?
Hän ei sano juuri mitään, mutta lujittaa isonruskon suitsia. Se meneekin aika tavalla muutaman kymmenen syltä, hellittää taas kävelemään, ja kyytipoika vaipuu hortoileviin ajatuksiinsa.
Kun näin olemme menneet taas vähän aikaa, sysään matkatoveriani kylkeen ja virkan:
– Emme me, veliseni, taida laukata peninkulmaa tunnissa.
Poika herää, kerää suitsiaan, lujittaa, silmä kovenee ja hevosen jo lönkytellessä ravia sanoo tuomioäänellä:
– Kyllä minä … mutta en mä sitten aja tuumaakaan ohi kievarin.
Sanon:
– Sinä taidat olla kiivaan luontoinen? No, ajahan nyt sitten vain, että ehditään lain mukaan, niin minä kävelen loppumatkan.
Menemme vähän aikaa vaieten ja murjottaen. Jo sanoo poika, ikään kuin omaa pahantahtoisuuttaan lieventääkseen:
– En suinkaan minä … mutta kun isäntä sitten haukkuu, jos hevonen on märkänä.
Taas vähän ajan kuluttua minä lisään:
– No niin … ajahan nyt niin ettet selkääsi saa. Ajattelin vain, että jos olisit ajanut hiukan nopeammin ja vienyt minut sinne, johon menen, olisin pistänyt itsellesi kyytirahan lisäksi 50 penniä. Vaan kyllä minä kävelenkin sen pikkuvälin.
Mutta nyt hän alkoi askaroida suitsien kanssa, ja hevonen kulki kuin uuden ajajan edessä. Kun tultiin kievarin tienhaaran kohdalle, antoi hän sille taas kiiruhtamisvauhtia.
Niin tulimme perille, ja me erosimme hyvinä ystävinä.
On sydänyö. Talossa, mihin tulen, ovat ovet vielä avoinna. Sisällä palvelustyttö omaksi huvikseen jotakin tekee. Karjatarhassa kalahtaa lehmänkello. Isäntäväki on käymässä toisessa kylässä, mukana myöskin poikani, joka on ennakolta tullut tänne. Otan eteisen nurkasta kepin ja käyn sydänmaiselle sydänöiselle maantielle, suunnaten kulkuni sinnepäin, mistä heidän pitäisi tuleman.
Tämä on jo syvemmällä sydänmaalla, mihin höyryveturin vihellys ei kuulu. Erämainen rauha lepää yli öisen tienoon. Astellessani tiellä nousee yht'äkkiä mieleeni omituinen kaiho, aivan kuin ikävä siitä; että tämä kaikki on vain ohimenevä, kesäinen unelma. Mutta samalla sekoittuu siihen syvää ilontuntoa. Sillä lehdikosta, tuolta tien mutkan takaa kuuluu jo rupattavia ääniä. He, joita etsin, pistäytyvät näkyviin lehdikkokujan mutkasta… —
Pari päivää myöhemmin olemme paluumatkalla. Saavumme vaatimattomaan laivalaituriin, jolla on äsken perustetun, kokeilevan, harvoin käytetyn, hiljaisen liikepaikan leima. Vaikka asutus on köyhää ja harvaa, on laiturin tienoilla kuitenkin jotakin eloa. Muuan mies järjestelee aamulla järvestä nostetuita verkkojaan. Laiturin vieressä joku syöttelee lihavanpuoleista hevosta ruispellon pientareessa. Muutamia tyhjiä säkkejä tuo eräs ja nostelee rattailtaan laiturin lähelle laivaa odottamaan.
Laiva viipyy tuolla silmänkantaman matkassa toisessa laiturissa. Tähän on kokoontunut muitakin, 4-5 henkilöä, sitä odottamaan, nähtävästi joutessaan vain, ilman asiaa. Tuumitaan. Jutellaan. Päätellään. Sanotaan silloin tällöin jokin sukkeluus. Mutta laiva vain ei tule. Mahtaneeko tulla ollenkaan?.. Kyllä kuuluu tapaavan tulla, mutta eihän sitä voi takaamaan mennä…
Vihdoin rupeaa savupiippu tupruttamaan. Liukuneeko tännepäin? Kyllä!
Sen sanoo moni yht'aikaa.
Tuossahan se vihdoin tulee, proomunvetäjä. Ei sillä nyt ole sitä lehmää perässä. Yksikseen vain herroittelee. Aivan kuin hieman päissään työntyy se laituriin niin, että suuri kivi vyöryy sijaltaan pohjaan ja laivapoika, kapteeni tai perämies, renki mikä lie, joka »touvineen» oli laivasta kipaissut juuri tuolle kivelle, oli vähältä sen kera mennä pohjaan.
– Kattos!
– Perhanaa, kun…
– Kylläpä se…
– Olettepa tottuneita ja tuttuja, kehun puolestani. Laivassa ei ole ketään matkustajia, vain lämmittäjä ja tuo toinen.
Jutellaan. Tuumitaan. Päätellään. Äsken laituriin tuotuja tyhjiä säkkejä tarjotaan laivaan.
– Mihin niitä? kysyy se laivarenki.
Lähettäjä mainitsee.
– Mitä niillä siellä?
– Suoloja pitäisi…
– Ei hiventäkään ole suoloja kauppiaalla! Laiva on hukkunut.
– Eikö?
– Ei. Minä olen varma siitä.
– No eihän näillä sitten…
– No … mutta jos silti hyvinkin, kuka ne tietää.
Ja niin säkit päätetään lähettää ja viedä. Meidänkin matkatavaramme nostetaan laivaan. Hyvästelemme saattajamme. Laiva aloittaa vaelluksensa.
Ilma on ihana. Tuulee vähän. Reitti on vaihtelevan hauska. Kun muutamia viittavälejä on sivuutettu, aikaa syntyä eloa. Eräästä laiturista tuodaan veneellä laivaan muuan nuori mies. Tuntuu puheista päättäen olevan lämittäjän tuttu. Seuraavasta soutaa parvi pieniä lapsia, terhakasti pyrkien laivankylkeen. Poikanen soutaa ja tyttönen pitää perää, toiset veneessä uteliain silmin tähystelevät laivaan ihmisiä.
– Mitäs teillä? huutaa laivarenki. – Takaisinko tuotte sen köyden?
– Takaisin! huutaa poika, ja tyttö, silmä kovana, yhä hoitaen peräsintä huolella, täydentää:
– Ei se kelpaa!
Vene on nyt laivan reunassa, ja siellä on muuan vyyhti ruostunutta, vanhaa teräslankaköyttä. Laivan kone on pysähtynyt ja lämittäjakin on tullut tuumaamaan.
– Ei me huolita siitä, ilmoittaa vihdoin laivarenki.
– Tänne se käskettiin tuoda.
– Olkoon siellä, ei me viitsitä sitä takaisin.
Lapset eivät tyrkytä. Kiireen kaupalla alkavat soutaa tiehensä heti, kun tuomio on kuultu.
Seuraavan niemen kärjestä soutaa muuan mies laivaa kohti, veneessään kaksi naista, niistä kokassa istuvalla pikkuinen lapsi. Kun laiva pysähtyy ja vene limittäytyy laivankylkeen, nousevat naiset ikkuna-aukoista sisään.
Olemme poikani kera syöneet erinomaisella ruokahalulla kestitalosta mukaan pannut eväät.
Reitti on koko hupainen. Matalamäkisiä rannikoita, saaria, lehti- ja kuusikkometsiä. Taloja siellä täällä, asutus vanhanaikaista, puolieräistä, viljelyskin samoin. Talojen ympäriltä ovat puut tyyten karkoitetut, aivan kuin metsän läheisyys olisi omistajia vuosisatojen kuluessa kiihoittanut vihaamaan puita…
Tällä kertaa laiva taas oikein huutaa. Laivarenki käy, jos mahdollista, entistä toimellisemmaksi. Laiturissa seisoo muuan herrasmies. Vaikutusta lisätäkseen sanoo laivarenki yleiseen matkustajille:
– Sieltä tuleekin itse laivan omistaja.
Luulen, että hän katsahti samalla kierrolla meihin kaikkiin.
– Meneekö sinnepäin? huutaa koneenkäyttäjä.
– Menee, vastaa laivarenki työntäen keksillään toimessaan. – Käännä vähän järvelle… Anna pakkia … joo… Hyvin menee.
Laiturissa seisova, noin 55-vuotias metsäkauppiaan näköinen hoikka herrasmies työntyy kokasta laivaan.
– No anna mennä vain! huutaa laivarenki.
Jonkin niemen takaa tulee näkyviin soutava poika ja lähenee tottuneesti vastahankaan laivankylkeä. Saa pari tyhjää pulloa, jauhopussin, pari koria ja menee.
– Pääseeköhän siitä … tuosta karin eteläpuolelta? kyselee koneenkäyttäjä, tarkoittaen kysymyksen puoliksi itselleen, osiksi apulaiselleen, osiksi laivanomistajalle.
– Hooja! huutaa renki.
Samassa alkaa näkyä uusi laituri.
– Liekö sieltä tulijoita? kyselee koneenkäyttäjä. Siellä rannassa näet seisoskelee pari akkaa.
– Onko laivaan tulijoita? huutaa renki.
Toinen vaimoista, jonka takana seisoi pieni tyttö, heiluttaa päänsä yli jotakin pakettia.
Laivarenki hyppää kokkaan.
– Pitääkö antaa pakkia? kysyy koneenkäyttäjä.
– Pitää vähä. Antaa.
– Ei enää!
Kokka pyyhkäisee laituria ja akka kurottaa pakettia:
– Se maksaa rahdin, joka saa paketin, sanoo.
Laivarenki tarkastellen pakettia:
– Jaa-hah…
Akka tarjoaa rahaa, kurottaen laivarengille.
– Mitäs?..
– Sen jauhopussin rahtia.
– Tuliko se jauhopussi? Renki kääntyy koneenkäyttäjään.
– Ei, ei täällä mitään.
Koneenkäyttäjäkin jo lähenee kokkaa:
– Ei täällä ole jauhopussia.
Renki kurottaa rahaa takaisin akalle.
– Ei tullut, sanoo.
Mutta samassa huomaa, ettei paketissa ole osoitetta.
– Kelle tämä paketti tulee? kysyy.
– Sille … onhan siinä?
– Onhan siinä! Paketti on jo koneenkäyttäjällä ja hän sen sanoo, kädessään käännellen.
Lähdetään.
Aurinko paahtaa. Aalto hienossa tuulessa velloo kuin hauskasti leikitellen. Ruskea järvivesi kuohuu kokassa. Ranta rannan perään häipyy jäljelle jääden, milloin erämaisena, milloin taloisine peltoineen, joista kevätkesäinen viherrys loistelee. Katselen kokassa reunan alle, suoraan veteen, missä syntyy tyrsky kokan särkiessä vedenpintaa. Omituista! Aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen merisika. Itsepintaisesti, hellittämättä pysytellen kokan tasalla, ruskeat ja valkeat, pitkän pitkät, joustavat sikokarvat ja harjakset vedessä viiltäen ja sujuen. Joskus siellä jokin hulmahtaa, milloin karva, milloin kärsä tai jalka, tulisessa kilvassa laivan kera potkien ja pärskyttäen. Vesipirske synnyttää auringon kirkkaassa hohteessa kultatähtisen sateen. Vesipisaraiset tähdet iskeytyvät takaisin kuohuvaan vanaveteen hauskasti järjestynein rivein, tässäkin noudatellen luonnon ikuista, ihmeteltävää järjestelmällisyyttä…
Mutta samassa kulkee laiva ohi sievällä rannikkokummulla seisovan talon. Toukopelto lähtee rannasta ja nousee talon kivijalkaan saakka kuin viheriäinen samettimatto. Mikä ihanan ehyt puutarha! Hieman sivulla on nuottalato, ränstynyt ja nuotikas. Siitä hieman ylempänä sauna, jonka luukuista ja räystäsalta tuprahtelee savu. Nyt on perjantai. Se on hieromasauna… Mutta mitenkäs sekään näin jälkeen puolisen? Yht'äkkiä vilahtaa mielessä: siellä on joku syntymässä. Katse lipuu yli seudun. Uusi ihminen on siis tulossa… Parin vuoden kuluttua hän jo räppää tuossa nuottaladon rannassa … ja sauna savuaa taasen, sillä silloinkin voi olla uusi ihminen tulossa tähän tienooseen… Katse viipyy vielä kartanolla, pelloilla, metsissä, joiden ohitse laiva liukuu, sydän tykyttäen omaa työläistahtiaan. Se tekee, se rannikko sittenkin sellaisen vaikutuksen, aivan kuin siitä puuttuisi jotakin ollakseen aikansa mukana… Mutta ehkäpä se, joka syntyi ennen tätä, taikka edes tämä, joka nyt syntyy, käy menneisyyden levon kera kilpaan ja panee elämän uusine rientoineen sykähtelemään; tuossa talossa, missä toukopelto samettipeltona piirittää talon kivijalkaa ja sauna savuaa ilmoittaen uuden ihmisen tulohetken lähestymistä…
Näistä unelmista havauttaa laivan vihellys. Lähestytään uutta laituria, missä on suunnattomasti propsinparkkia. Mitkä määrät siitä onkaan puolikasvuista puutavaraa lastattu ja lähetetty pois!.. Laiva pysähtyy muutamia kymmeniä syliä rannasta. Perään kiinnitetty vene irroitetaan. Renki ja laivanomistaja laskeutuvat siihen. Soutavat maihin, mihin »laivanomistaja» jää. Renki palaa, kiinnittää veneen uudelleen laivan perään. Kone alkaa taas jyskyttää.
Nyt on lapsi väsynyt, itkee ja suututtelee äidilleen, viskaa voileipänsä ja vehnäsensä. Äiti osoittaa järveä:
– Katso, ka, ka!
Mutta lapsi ei välitä. Toinenkin nainen ryhtyy sitä asettelemaan.
Laivanomistaja astelee siellä rannalla koppaa kantaen ja keppiä heiluttaen ison punaisen saunan ohi tuolla ylhäällä olevaa taloa kohti, jonka yli kohoaa korkea viiritanko… »Laivanomistaja itse», propsikauppias, tämän seudun herra, isäntämiesten hyvä tuttu, rahatasku… Tuolla hän astelee ja keppi vinhasti heilahtelee, kun itsekseen laskujaan laskee… Häntä ne lakittelevat nuo maatalojen haltijat, lakittelevat ja ylistävät. Ilman häntä olisi monella hätä kädessä… Mutta Jumalan kiitos! … onpa propsiherra, laivanomistaja itse, joka elättää…
Nuori matkatoverini on kaiken matkaa istunut kokassa silmä uteliaan kirkkaana, milloin nauttien aallokon pikkuleikeistä, milloin kokkatyrskyn porisevasta ryöpystä, milloin rannikon vaihtelevista näköaloista. Näen, että hän ahmii vaikutelmia, sillä katse hymyää aina, milloin hillitysti sisäänpäin – sulatteleville lapsiajatuksille, milloin julkisesti, näkyvästi, kun kohtaa isän silmän ja tahtoo siten sanattomasti kertoa hetken tunnelmain iloja.
Merisiasta laivan kokkavedessä kirpoavat miljoonat vesipärskepisarat, muodostellen ilmassa välähteleviä, kaarevia pisteviivoja, jotka mustaa aallokkoa vasten kimaltelevat kullalle ja kristallille laskua tekevän auringon heijastuksessa.
XIII.
RIKOSLAPSI
– Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt. Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti. Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä. Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi, joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.
Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan puolustusväitteet. Hän kertoi – sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta palannut ja sain häntä puhutella – tulleensa siihen käsitykseen, että kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.
Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.
Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus: Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.
… Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.
Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria, kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.
Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi, että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia; salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.
Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.
Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista, koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan…
Kerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi rikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona on nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja … vanhan tavankin mukaan, kun on ennenkin antanut anteeksi.
Mutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja vangittiin. —
Juttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi Kansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika oppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja lapsipsykologiseita kannalta.
Tullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun jutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä. Katselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen kanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani herätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli ilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi toisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt niille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen kuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin näkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien panoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina kuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja kirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän tajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa, rikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä elonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä – vapaudestaan. – Mikään mielipide, luonne, kasvatus, periaate – mikään ei niitä ohjannut. Ne karkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan, päämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista tyydytystään. —
Kuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi, että tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen lävitse.
Mutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja silmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa. Tuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät katseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin. Pian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla tietona, että tuomari on juovuksissa.
Poika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain nauroi…
– Juovuksissa, jupisi.
– Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti käskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko olemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi kuvaavaa fariseustyyppiä.
Vangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.
Tuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen ulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva röhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa, muuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.
Nuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme silmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana, mielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas oli tämä satutus.
Vihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että päätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi, että tuomari ehtii perehtyä asiakirjoihin.
Muutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet asianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.
– Se on juovuksissa ja sen vuoksi … kävi ajatus läpi tuomiosalin.
Mutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin jäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo horjahti – ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten. Raatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa, joka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi vanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois näkemästä tätä näytelmää.
Juttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin tutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä, kerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko viikon. —
Näin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti. Kappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen kerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen uskonvarmuus.
Minusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:
– Rankaisipas Jumala tuomaria!