X.
TYÖNORJAT
Oli jostakin syystä ollut hieman pitempi aika välillä, kun kylänmiehet taasen istuskelivat eräänä iltana jaaritellen herastuomarin hirsiläjällä. Kitulainen, vanhanpuoleinen, vähäläntä, huonosilmäinen, hieman lihava mies istui hirrellään uteliaana kuunnellen mitä puhuttiin ja purren vahvasti piipunperiä. Seppä kävi Kitulaisen kimppuun suu naurussa.
– Sinä, Kitulainen, et ole tässä vielä omaa juttuasi kertonut. Muiden jaksatuksia vain kuuntelet.
Silmät kääntyivät Kitulaiseen, odottava nauruunvalmeus herkässä ilmeessä.
– Velaksi, Kitulainen sanoi, ruiskaisi vahvan suihkun mustaa sylkeä perään, ja koko joukko räjähti nauramaan.
– Velaksi, niin velaksi! vakuutti seppä.
– Suukin on niin täynnä piipunperiä, jotta…
Uusi nauru. Kitulaisen ei tarvinnut paljon muuta kuin olla yleisen huomion esineenä, niin naurettiin. Hänen sanoihinsa pantiin tulkinnan avulla aina jokin humoristinen sukkeluus. Tämä oli hänet totuttanut vähitellen luottamaan humoristisiin kykyihinsä. Alkoi sommitella sukkeluuksia mielessään. Poimi juttutulvasta aina pieniä sirusia ja totutteli niistä sorvailemaan ihmisille hymykelpoisia makupaloja, aivan kuin joku leluesineiden tekijä valmistelee niitä huokeasta hinnasta ja saa halukkaita ostajia joka talosta.
Mutta tällä kertaa näytti Kitulainen perusteellisesti valmistuvan johonkin. Hän purkaisi suustaan kourantäyden piipunperiä, tarjosi lähellä seisovalle pikkupojalle, käskevästi ärjäisten:
– Pidäs, poika!
Poika säpsähti, ojensi vaistomaisesti kätensä, Kitulainen tarttui siihen, osoitellen toisesta kädestään täyttääkseen pojan kouran runsailla mälliaineksilla. Mutta samalla taas rähähti yleinen nauru. Muuan toinen poika kikatti:
– Mikku antaa itseänsä narrata!
Mikku veti kätensä ja pisti selkänsä taakse.
– Anna lakkis, sinä Iikkoo, niin mä toimitan sadun! Kitulainen katsoi äsken huutaneeseen poikaseen.
– Mitä siinä lakilla?
– Jotta mä saan piipunperät tallelle. Ei sitä satua muuten saa kerrotuksi.
Poika jo näytti olevan kahdenvaiheilla, viedäkö todella lakkinsa. Mutta samalla äkkäsi:
– Pankaa oman lakkinne perään!
– Lakittapäinkö minä sitten tässä taivasalla olisin!
– Niin!.. Pitäiskö mun olla?
– Mutta! Ei tuollaiset kakarat lakkia tarvitse. Et sinäkään pääse kasvamaan ollenkaan, kun on aina lakki päässäsi.
– Ettepä tekään…
– En minäkään. Katso nyt: kun mulla on ollut aina lakki päässä, en ole päässyt kasvamaan tämän pitemmäksi, levennyt vain olen kuin varileipä ja vatsa on näin paisunut.
Mutta sitten rypisti Kitulainen silmäkulmiaan ja muuttui vakavaksi.
– Tässä äsken, hän aloitti, joku sanoi, että kyllä tuhannen markan perintö on perillisille parempi kuin kansakoulu. Minä en sitä omasta kokemuksestani tiedä, sillä mulla ei ole ollut perintöä, eikä ole liioin lapsiakaan. Mutta olen tässä ajatellut erästä rikasta sukua, jonka isä keräsi ennen vanhaan rikkautta oikein ja väärin. Niistä lapsista on nyt osa lapsineen mielenviassa, osa on köyhtynyt, eikä yksikään koko suvusta ole koskaan kyennyt muuhun kuin elämään niillä isän kokoamilla rahoilla.
– No mutta oikeinko se nyt rupeaa… Mäntyläinen pisti väliin.
– En minä rupea mitään opettamaan, sanon vain, jotta… Mutta siitä ukko Latoperästä, jonka perikunnasta mainitsin, muistuu tässä mieleeni…
Kitulainen puhdisti vielä suutaan ja jatkoi:
Se vainaja oli vanhemmalla puolella ikäänsä jo hiukan hassu. Nuorempana taisi olla aivan tavallinen mies. Minä tunsin hänet hyvin, sillä kasvoin samassa kylässä ja olin usein heillä työssä. Jo minun lapsuudessani kerrottiin siitä, että hän oli ruvennut köyhinä vuosina rikastumaan lainaamalla jyviä ja ottamalla niistä moninkertaisia korkoja. Vanhemmat kyläläiset sanoivat, että hänessä kasvoi ahneus oikein silmissä. Sitä mukaa kuin aittojen laareja piti lisätä, jatkuivat kesäiset työpäivät. Työväki alkoi karttaa taloa. Siihen oli kaksikin syytä. Toinen oli se, että kesäisellä työpäivällä ei ollut alkua ei loppua. Koko kesä oltiin liikkeellä jo klo 3: lta yöllä ja takamailta tultiin kotiin miten sattui, harvoin ennen kello 10:tä, mutta usein vasta puoliyön tienoissa. Sitä ei tavallinen ihminen jaksanut. Toisena syynä oli kelvoton, likainen ja mätäaineista valmistettu ruoka. Siellä oli kyllä kaikkea, mutta ne mätänivät, varsinkin lihanpuolet, hoidon puutteessa. Se emäntäkin oli sellainen… Eikä sinne moni itseään velkaan syönyt, sillä siitä ei tahtonut päästä ikänä irralleen.
Sitä mukaa kuin väensaanti huononi, koetti isäntä jatkaa omaa päiväänsä. Kesäisin, kun hänet näki hevosen rattailla, nukkui mies aina, puhumattakaan siitä, että hän istuessaan, milloin ja missä se tapahtuikin, kesällä tai talvella, aina nukkui. Monasti olen kävellyt hänen rinnallaan, kun hän on käydessään nukkunut. Kerrankin heinäaikana, kun tultiin takamailta, punoi hän kätensä minun selässäni olevan leilin kantimeen pysyäkseen tiellä. Ja kävellessään hän kuorsasi vahvasti.
Talon asuminen kävi yhä kurjemmaksi. Mutta kun työväkeä ei pidetty, ja ne omat lapset työskentelivät jotakin, näyttivät ne jyvälaarit kukkuroittuvan vain vuosi vuodelta. Niillä ei ollut paljon mitään menoja. Minun kävi säälikseni sitä äijää, sillä sellaista työnorjaa en ole ikänä nähnyt muuta. Sen talon elämä oli niin ikävää, etten minä ainakaan milloinkaan sattunut näkemään siellä sellaista hetkeä, jolloin onnen ja tyytyväisyyden ilo olisi jollakin tavoin silmään pilkistänyt. Työssä ollessa raadettiin mykkinä, aivan kuin orjat, kotona ollessa nukuttiin. Ainoa puheenaihe, mikä joskus innosti, oli se, jos joku vieras kehui talon rikkautta, tahi kun puheeksi sattui muiden köyhyys. Se elämä oli niin läpikotaisin pyhitetty rikkauksien keräämiselle, että minä melkein uskaltaisin vannoa, ettei siellä vuosikymmeniin tehty yhtäkään syntiä Mammona-jumalaa vastaan.
Kerran juoksuttelivat kylän koirat erästä konin reisikonttia, tappelivat siitä ja pitivät melua. Me olimme silloinkin töissä Latoperässä, se Iloinen Iisakki ja minä. Iisakki sanoi siinä:
– Saapa nähdä, eikö tuo reisikontti vielä löydä itseänsä tämän talon vellipadasta. Jos vain emäntä sen äkkää, niin…
Minä syljin ja sanoin:
– Älä sinä niitä piruja!
Hänkin sylki:
– Katsotaan illalla!
Tultuamme tuvalle höyrysi vellipata jo kruuhulla. Iisakki meni kohta sinne, kolkkasi kauhalla ja nosti pohjasta saman koninluun, josta koirat olivat tapelleet.
Ja sitten alkoi Iisakki kiroilla niin, että kattoa nostatteli.
Emäntä joutui ensinnä hämilleen, mutta asiansa oikeuden karkaisemana pääsi pian luonnolliseen puolustuskuntoonsa.
– Mitä se sitten sen pahempaa on! kirkui ämmä. – Jos et sinäkin,
Iisakki, olisi sellainen silkkisuoli, niin sullakin olisi jotakin.
Iisakki noitui ämmää ja sanoi, että hän ei siihen velliin lusikkaansa pistä.
– Pistä jos tahdot! Pistä jos tahdot! Ole ilman, isosuu!
Isäntä oli aluksi kuunnellut riitaa, mutta siihen sekaantumatta nukkunut pian pöytäpenkille. Nuorempi poika latki lusikallaan jo velliä padasta ja vanhempi makasi pitkin penkkiä.
Sinä iltana emme me kumpikaan syöneet talossa. Seuraavana päivänä otimme asian isännän kanssa puheeksi aikomuksella pelottaa töistä eroamisella, ellei ruoka ja järjestys parane. Aioimme panna hänet oikein uhallakin ahtaalle. Minä sanoin:
– Me olemme meinanneet mennä pois tänä iltana?
– Mitä varten? kysyi hän kummissaan.
– Ei viitsi olla, kun se ruokakin niin syrpätään.
– Se emäntä perhana… Mutta mitä se sen parempaa sitten… Syntinen vatsa… Eikö se siellä sakkojansa sanone ja mätäne? Häh … vai mitääh?
Latoperä katsoi minua ja iloista Iikkaa vuorotellen silmiin hymyillen, aivan kuin yhä jatkaen kyselyään:
– Häh … vai mitääh?
Meidän ei auttanut muuta kuin ruveta nauramaan. Isäntä luuli, että me olimme tehneet vain leikkiä ja ilmaisimme naurulla mielenmuutoksemme.
– Sitä minäkin!
Ja vähän ajan kuluttua:
– Tuota, pojat, sitä pitää olla tarkoin, joka meinaa rikastua… Sattuisitte saamaan sellaisia akkoja kuin meidän emäntä, niin … ei sen juuttaan uuninpohja vuoda!
Iisakki koetti sitten ottaa oikein tosissaan puheeksi isännän järjettömyyksiin menevän ahneuden. Hän painoi sanansa oikein lihalle. Sanoi, että nuo lapsetkin ovat vanhempain ahneuden vaikutuksesta kasvatetut aivan puolijärkisiksi…
– Älä valehtele! pani isäntä vastaan. – Täysijärkisiä ovat niin kuin sinäkin ja minä itse.
– Ettekö te huomaa Ellunkin vikaa?
– Mitä vikaa? Eikö Ellu ole ikäiseksensä hyvä työmies? Piisaa pian sulle. Tulevana vuonna en ota sinua enää muuta kuin heinäaikana.
Isännän silmät kiiluivat sisällisestä ilosta. Tämä tunne olikin ainoa tunne, joka sai sen miehen silmään iloisen vireen. Kaiken muun ohitse kulki aivan kuin ei mikään olisi häntä ollenkaan koskenut.
Sellainen hän oli, Latoperä. Lapsille jäi suuret perinnöt, mutta ei elämäntaitoa. Rahat ovat siitä suvusta nyt palanneet takaisin niille köyhille, joilta ne oli kerättykin. Elämä menee menojaan. Ja vaikka mulla ei ole akkaa, ei lapsia eikä perittävääkään, ajattelen minä kuitenkin, että on parempi panna tuhat markkaa noiden visapäiden järjen hiomiseen, kuin tallettaa sitä heille pankissa. Sillä hiotulla järjellä varustettu mies ansaitsee helposti tuhat markkaa, mutta tomppeli ei osaa perityn tuhatmarkkasen kanssa tehdä muuta kuin syödä ja juoda se loppuun.
Kitulainen kohotti piipunperäkouransa ja täytti suunsa uudelleen. Se oli sen merkki, että kertomus oli loppunut. Vastoin hänen tavallisia juttujaan oli se nyt ollut vakava.
Kuulijakunta oli sitä seurannut kuitenkin herkin korvin. Mikku, joka kuunnellessaan oli piirrellyt vuosilukuja hiekkaan, kilpaa parin muun pojan kanssa, kysyi nyt tolkussaan:
– Mikä vuosiluku silloin oli?
– Ei silloin ollut, lapsiparka, vielä mitään vuosilukuja!
Joukko purskahti nauramaan. Kitulainen oli taas antanut sukkeluuden, jota äsken odotettiin. Kertomuksen vakavuus olikin jättänyt tunnelman hieman epävarmaksi. Hänen jutuilleen piti aina nauraa. Millekäs tässä nauraisi? ne näyttivät itsekseen tuumivan.
Nyt ei tarvinnut sitä enää etsiä.
– Ei silloin ollut, lapsiparka, mitään vuosilukuja! matkittiin ja naurettiin joka taholla, täysikasvaneetkin mukana.
Kitulainen seurasi naurua harmistuneena. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, että nyt naurettaisiin, vaikka viskasikin lapselle pilan. Mies nousi ja lähti kärsimättömän näköisenä tiehensä.
Tuntui kuin koko kertomus olisi mennyt tuuleen.
Purren mälliään hän mutisi:
– Nauraa ne osaavat.
Humoristi oli kyllästynyt nauruun!
XI.
KERRAN YÖKULUSSA
Poika kieppui ladonräystäällä malanpäässä. Oli seipään avulla hypännyt ja aikonut katolle. Mutta hieman petti. Sai kuitenkin kissankynsillään tarrautuneeksi ladonräystäältä hieman pitemmälle ulottuvan malan päähän.
– Ka, ka tuota poikaa! pääsi Tervasmäen sepältä, joka jännittyneenä oli jo hetkisen seurannut pojan hyppyjä.
Samalla kun poikaparvi siinä ympärillä kirkui ja miehet pihassa omia juttujaan haastelivat, kävi Tervasmäen sepän suu yhä myhäilevämmäksi. Katse näytti kääntyneen ikäänkuin sisään päin ja ajatus askartelevan muistoissa. Otti jo piipun suustaan ja huulet mutuelivat aivan kuin ajatuksia äänettömiksi sanoiksi muovaellen.
Poikalauma rähisi yhä kovemmin. Erkki siellä malanpäässä potki edelleen tyhjää ilmaa, tavoitellen etsiville varpailleen tukea seinästä, mihin eivät sääret kuitenkaan tahtoneet ulottua.
– Putoaa se sieltä, ennusti Isopelto.
– Joko tämä! kyllä se siitä katolle … sillä juuttaalla on kuin kissan kynnet…
Joku pojista ojensi seivästä, auttaakseen takapuolesta työntämällä.
– Ää-lä! kirkui Erkki, riippuen ladonräystäästä.
– Pistät läpi! nauroivat toiset ja rähisivät ilakoiden olkitarhassa.
– Putoaa, ennustettiin miesjoukosta.
– Ei se lemppari, vakuutti seppä, katsellen Erkin ponnisteluja, mutta nähtävästi samalla ajatellen jotakin muuta.
Samassa Erkki sai hyvän heiton ja kiipesi malanpäälle. Irvisti toisille pojille ja naama punoitti. —
– Kerran tämä Arvonen, alkoi seppä jutella, otti sellaisen hypyn mun kotini ylikamarin seinän yli, että…
– Sitäkö sinä nyt?.. Arvonen katsoi seppää hymyillen. – No kerro, jos tahdot, mutta kerro koko yöllinen juttu.
Seppä alkoi kertoa:
– Meillä oli siihen aikaan tapana vielä jokaisena pyhäyönä ja usein arkiöinäkin etsiä hauskin huvimme kulkemalla tyttöjen makuusuojissa. Alettiin iltaisin heti kun tytöt ehtivät makuulle ja jatkettiin siihen asti, kunnes joukosta viimeisetkin kadottivat itsensä jonkun tytön viereen. Kaikkein hauskimmat yökulkumuistot ainakin minulla ovat elo- ja syyskuukausien hämäristä ja pimeistä öistä, kun sattuivat sateilta säästymään. Tiet olivat valkoiset kuin liidutut, ja muuten pimeänhämyssä oli helppo kulkea tuntematonna. Kun laulaa teki mieli, viitsi paremmin pimeällä. Sai olla ikään kuin vallattomampana omassa vapaudessaan. Kesäyöt olivat liian valkoiset, ettei tahtonut tulla ollenkaan mentyä makuulle, ja sitten vaivasi niin turkasesti painava, unettava maanantai-tauti. Syysrapakko taas oli liian likainen ja talvi liian kylmä. Ja niin elo- ja syyskuun öinä ne hupaisimmat yökulku-elämän hetket elettiin.
Kerran oli meidän kylän pojista eräs Vihtori saanut kaupunkireisulla yhdeltä mieheltä uuden laulun. Kun me lauantai-illalla lähdimme kylälle, alkoi Vihtori sitä laulaa. Siihen aikaan uudet raittilaulut otettiin vastaan aivan niin kuin nyt sanomalehtinumerot. Heti kun joku alkoi vetää nuottia ja sanoja, joita ei ennen oltu kuultu, hiljeni rähiseväkin joukko. Ja kun edelläveisaaja alkoi värsyjään kerrata, jo tarttui mukaan yksi ja toinen. Kun tällä tavoin mentiin muutama kerta laulu läpi, silloin se osattiin.
Yölläkuljeksimiseen kuului laulu aivan välttämättömänä ohjelmanosana. Jos joku poikajoukko liikkui laulamatta, oli syytä luulla, että niillä oli joitakin juonia mielessä: joko ne suunnittelivat jotakin pahantekoa tahi yrittivät salaa toisen kylän tyttöjen viereen. Reilut pojat lauloivat aina, joko hiljempaa tahi kovempaa, olivat sitten päissään tai selvällä. Mutta sen minä sanon teille, nuoret, ettei silloin niin paljon ryypätty, kuin te luulette. Moni teistä ryyppää nyt paljon enemmän ja moni tämänaikaisista repalehtaa rumemmin kuin me siihen aikaan, jolloin meitä ei kukaan opettanut, emmekä tienneet mitään näistä sivistysasioista.
Me lauloimme sitä Vihtorin laulua 6-7 miehen voimalla oikein koko sydämestämme. Muistanhan minä sen sävelen hyvinkin ja muutamia värssyjäkin. Ne eivät olisi kaikki sopiviakaan tässä kerrottaviksi, mutta yksi niistä oli tällainen:
»Ole tyttö nätti ja sieväsilmäinen,
Silmät ne on sinun,
Katsella on minun,
Ja katsella on mun.
Kerto:
Sun pumppuleera, pumppuleera,
pump pump pump!»
Oli ihanan suloinen syyskuun ilta siinä klo 11:n tienoissa. Taivas oli raskaassa pilvessä, muistaakseni hieman sumuakin. Pimeys oli melkein läpinäkymätön. Meistä ei ollut kukaan nähnytkään viinaa sinä iltana, joten olimme kaikin vesiselviä. Iloinen tunnelma oli vallannut mielet niin, että laulu sai yhä korkealentoisemman vauhdin. Sitä yllytti tavaton pimeys. Siinä saattoi niin sydämestään huutaa! Korkealle noussut mieliala ei ottanut juuri laskeutuakseen siitäkään, kun joku silloin tällöin muistutti, että jos nimismies sattuisi…
– Sattukoon! Selviä poikia. Saahan omalla suullaan huutaa…
Ja sitten parjattiin nimismiehen ja hänen apulaistensa juoppoutta.
– Mitä sellaiset!
Vaikka silloin ei oltu ehdottomasti raittiita, siitä kun ei tiedetty mitään, osattiin sitä kuitenkin pitää sopimattomana, kun nimismies ja siltavouti kulkivat poikia hätyyttäen yönselässä ja olivat aina pöhnässä.
No niin. Me saavumme omaa iloamme pitäen minun kotini kartanolle. Sisareni makasi ylikamarissa, johon eteisen ulkorappusia päästiin. Kartanolle tultua hiljeni laulu tavankin mukaan. Mutta arkailtiin myöskin isääni, joka yleensä oli ankarain kotitapojen mies. Nuorille hän soi kuitenkin oman vapautensa. Sanoi, että hän oli aikanaan myöskin itse elänyt mukana, nuoret saavat tehdä samoin. Tavallisten koti- ja kylävapauksien rajoitteleminen ei ollut hänen intohimojaan, itse ei hän ollut raitis, mutta menitpä ryypyn maistaneena hänen näkyviinsä hänen poikanaan, niin sitä et saanut anteeksi!
Ulko-ovi oli auki. Menimme niin hiljaa kuin sellainen, juuri parhaasta melusta itsensä hillinnyt joukko osasi, ja saapastelimme sisareni huoneeseen. Siellä tarinoimme jonkin aikaa. Mutta yö alkoi jo kaatua toiselle puolelleen, ja joukossa alkoi vallita hajoutumisen taipumukset. Lähdettiin siis taasen alas keskinäisiä karkuretkiä suunnitellen, sellaisiin tilaisuuksia etsimään.
Rapuissa jo alkoi äskeinen laulu hiljoilleen hymistä. Tuntui, että heti ulos tultua se murtaisi kaikki kotikurin esteet ja purkautuisi pimeään yöhön mahtavana loilotuksena. Sydämet jo kuohahtelivat kohottavan tunteen nostattamina.
»Ole tyttö nätti ja punaposkin —
Sun pumpp – »
Silloin kuului alhaalta ylös saakka vieras, vihainen ääni:
– Mitä te roistot kiljutte!
Samalla siellä alkoi kolista tilanteen mukaan. Kuului muutamia meikäläisten vastaväitteitä.
Ylikerrassa syntyi jonkinlainen pakokauhu. Mehän olimme siinä 18-20 ikäisiä ja maineemme vuoksi sangen arkoja tullaksemme nimismiehen kirjoihin ja mahdollisesti syytetyksi maantiellä huutamisesta ja yökulusta.
Vaikka rappukäytävä oli ahdas, katosivat pojat niin nopeasti, että kun nimismies, siltavouti ja eräs kolmas olivat saapuneet ylös, he eivät enää löytäneet muuta kuin yhden, joka oli paennut sängyn alle ja vedettiin sieltä. Nimismies oli tutkinut sisareltani ja siltä, joka sängyn alta vedettiin, keitä me olimme, mutta ne eivät sanoneet. Eivätkä he olleet aivan kovalle panneetkaan. Sillä isäni oli tullut mukaan. Hänen maineensa taas oli sellainen, että he tottelivat yhtä poiskäskyä. Ainoastaan siltavouti, joka oli ollut pahimmin päissään ja joka oli isäni tuttavia, oli yrittänyt syyttää isääni, mutta hänkin oli jättänyt sen siihen.
Me olimme paenneet kartanolla mihin nurkkaan mikin. Kun järjestyksenvalvojat poistuivat, keräännyimme vähitellen takaisin sisareni huoneeseen. Siinä kuiskaillessamme ja naureskellessamme kaipaamme Arvosta. Samassa alkaa seinän takaa kuulua liikettä. Huone oli vielä sisäkatoton. Väliseinän päälle ilmestyykin sieltä yht'äkkiä Arvosen naama.
Mistä hän oli sinne mennyt?
– Tuosta seinän yli…
Hänelle oli hätä antanut siivet. Poika oli hypännyt 5 kyynärää korkean seinän yli! Siltavouti oli väittänyt, että sinne »lensi» yksi, mutta toisetkaan eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena, ja niin Arvonen säilyi piilossaan.
Me erosimme. Pojat liikkuivat nyt sangen hiljaa. Uusi laulu ei tällä kertaa enää pakottanut, se oli siirtynyt syrjään toisen tunteen tieltä.
Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli siltavouti meille. Tällä kertaa oli hän »nilkkujuovuksissa». Isäni höyläsi reenanturoita ja hänellä olivat hampaat kipeinä.
Kun minä tulin tupaan, alkoi siltavouti puhua siitä pyhäyöllisestä. Näin, että isäni oli jo muutenkin pahalla tuulella. Sitten kun siltavouti sanoi, että laulusakko ja yökulku sille tulee tuollekin, minua tarkoittaen, viskasi isäni höylän, otti pöydältä »Huutavan äänen», ja kävi siltavoudin kaulukseen. Nosti hänet kuin lapsen, työnsi edellään ovea kohti, pisti »Huutavan äänen» kainaloon, sanoi:
– Lue tuota, ettäs viisastuisit!
Pisti siltavoudin porstuaan ja veti oven kiinni. Tarttui taas höylään ja alkoi höylätä reenanturaa.
Siltavouti oli jättänyt »Huutavan äänen» porstuaan. Mutta siitä yöllisestä kohtauksesta ei sen jälkeen ole puhuttu. Ei meitä käräjiin haastettu.