IV.
REIPAS EMÄNTÄ
Tervasmäen sepän vuoro oli kertoa. Hänellä oli mielessään montakin tarinaa, mutta tällä kertaa valitsi muistelman samalta polkupyörämatkalta, josta Arvonen oli viime sunnuntai-iltana kertonut. Hän tahtoi vain näyttää toteen, että hieman nuoremmassakin polvessa kuin siinä, johon Arvosen emännän täti kuului, on reippaita naisia, jotka aina ansaitsevat niiden yleisen kiitollisuuden, jotka ovat joutuneet liikkumaan kotiveräjän ulkopuolella ja ovat siten pakotetut vaivaamaan emäntäväkeä ylimääräisillä ruoanlaittohommilla.
Seppä aloitti:
Kun pyöräilimme Arvosen kanssa kotiinpäin, saavutti meidät nälkä ja yö yksiin aikoihin. Olimme silloin jo saapuneet oman pitäjän latvoille, Annalan talon tienristeykseen. Ehdotin Arvoselle, että menisimme viiliä syömään, koska tunsin talon haltijaväet. Emäntä oli meillä kengityttänyt toisella viikolla hevosen, kun se oli kaupunkimatkalla ruvennut niin jalkojaan arkomaan. Oli silloin sanonut, että jos sepälle joskus sattuu kulkuja, ei pidä heidän talon ohi käydä, vaan tulla katsomaan.
Niin tulivat he Annalan pihaan. Tuskin oli nyrkillä pari kertaa varoen koskettu ovea, kun jo ilmestyi porstuaan naisen ääni, joka kirkkaalla, komentavalla äänellä kysyi:
– Keitä siellä on?
Minä silloin mainitsin nimeni.
Ovi lensi auki ja emäntä iloisesti nauraen tervehti:
– Mutta enpä minä olisi sen sopivampia vieraita tainnut odottaa! Kuka tämä toinen on?
Selitin, että tämä on räätäli Arvonen.
– No herra siunatkoon!.. Me olemme tämän mestarin emännän kanssa olleet yht'aikaa rippikoulussa! Tulkaa nyt tupaan.
Isännän ajoi emäntä heti housuja jalkoihinsa panemaan ja juttelemaan vierasten kanssa sillä aikaa, kun hän panee ruokaa ja keittää kahvia.
Hiljakseen isäntä valmistuu kamarissa vastaanottokuntoon ja emäntä jo ehti ilmoittamaan että »se on tuo meidän sellainen könssäri, jottei siitä tahdo tulla valmista…» Mutta aivan kuin heti katuen moittineensa miestään liiaksi, hän lisää: »… vaikka en mä sitä sano, kyllä se miehen reiän siltä täyttää paremmin kuin moni muu, ei se mikään vemppula ole…» Avaa jo samalla kamarinovea:
– Etkö sinä nyt jo kerkiä? Kauanpa sinä tuhrit.
– No älä nyt hädi … kuuluu kamarista ja sen jälkeen ähkymistä, kunnes isäntä tulee pää pörröllä, suu naurussa ja kertoo, että hän oli juuri päässyt uneen.
– Ja me nyt tulimme häiritsemään, valitti Arvonen.
– Hää-iritsemään! nuhteli emäntä.
– Mitäs häiritsemistä tämä on, isäntä lohdutteli.
– Täällä metsäloukoilla näkee niin harvoin ihmisiä, että silloin kun niitä tänne eksyy, niin oikein naurattaa, selitti emäntä.
– Onko miehillä piippuja, tääll' olis tupakoita. Isäntä kävelee kamariin päin.
– Piippuja! huutaa emäntä. Luuletko sä jotta ne siellä rinnalla vielä piipulla polttelevat niin kuin sinäkin… Eikö sulla ole paperossia?
– Ei me polteta ollenkaan, selitin minä.
– Mä sen arvasin. Kun nyt niin kovin sivistytähän.
Miehensä perään kamariin hän huusi:
– Tule nyt pois sieltä! Ei miehet polta ollenkaan. Tarjoa viiniryyppy.
– Emme me ryyppää viiniäkään, muistutti Arvonen.
– Oletteko te niin raittiita? No ei meidän Iikkakaan (hänen poikansa) ryyppää eikä polta. Se on nyt tämä uuden ajan maailma sellaista. – Ei ne ryyppää, sanoo hän isännälle, joka tulee pullon ja lasin kanssa. Vie vain takaisin.
Isäntä pisti pullon kaapinolalle tuvassa ja kävi juttuamaan meidän kanssamme.
Jotenkin meni puhelu osuuskauppoihin. Me kerroimme tästä meidän kylän kaupasta ja kyselimme eikö siellä heidän loukollaan jo sellaista puuhata… Isäntä sanoi, että ei siellä vielä, mutta jatkoi omaan sanaansa:
– Syytä kyllä olis hyvinkin, kun nuo kauppiaatkin menevät kaikki renkaisiinsa…
– Mitähän sinäkin renkaista, nuhteli emäntä, kun et kumminkaan tiedä etkä ymmärrä mitä ne renkaat ovat.
– Noo, miks'en minä sitä tiedä, kun olen kuullut.
– Vaikka olisitkin! Parempi ihmisen on aina puhua sellaista, jota itsekin ymmärtää.
Meihin pyrki tekemään kiusallisen vaikutuksen emännän ilmeinen halu suutaa miestään. Olin juuri aikeissa ruveta laskemaan tästä leikkiä, mutta emäntä oli saanut ruoan pöytään ja kehoitti syömään, sanoen:
– Siinä nyt on vain … mutta kun on näin yönaika, ei oikein viitsisi keittääkään ja… Vaikka mitähän mä sitä koristelen, paras sanoa suoraan, ettei taidakaan. Mitäs minä taidan keittää, puuroa ja velliä ja kaprokkiperunoita, hah hah haa!
Hän nauroi sydämensä pohjasta.
– Minä olen aina ollut vähän vanhanaikainen ja taitamaton, eikä tämäkään, tämä meidän, ole ruokien kanssa kovin uudenaikainen, niin on totuttu syömään melkein kylmältä… Tässä nyt olis viiliä, voita, lihaa, leipää ja juustoa ja maitoa… Tulkaa nyt… Olis meillä muniakin, keitänkö?
Kielsimme ehdottomasti. Pöydässä oli ruokaa ainakin viiden miehen varalle, kaikki mainiota laatua. Ja kyllä se nyt luistikin!
Syödessämme, kun kuvailimme emännälle, miten kiitollisena nälkäinen matkamies istuu tällaiseen erinomaiseen pöytään, kun on niinkin nälissään kuin me nyt, rupesi emäntä kertomaan erästä omaa kokemustaan, joka hänelle oli sattunut viime syksynä eräällä kaupunkimatkalla.
– Mä oikein istun tuohon, hän sanoi ja tuli istumaan toiseen päähän pöytää, kun me söimme toisessa päässä, – ihmisten lähelle toimittamaan kaupunkimatkaani.
– Tämä meidän oikein hevosella vei mun asemalle, kun menin. Aioin tulla vasta seuraavana päivänä, mutta asiani loppuivat ja tulinkin samana iltana jo asemalle takaisin. Ajattelin, että kestailen siellä tuttujen luona, kun ne aina pyytävät, eikä tule aloksesta lähdettyä.
Siinä iltapäivällä oli mun ruvennut ottamaan kenkä jalkaani, niin ettei tahtonut saattaa ollenkaan kävellä. Mutta aseman lähiseuduilla oli mulla sukulaisia, siellä toisella puolen jokea, se Pirttimaan miniä. Se on minun tätini tytär. Ne olivat, Tilta ylkämiehinensä, meillä toissa jouluna juhlakestissäkin monta päivää, kun niiden morsiustouhu oli parhaallansa. Minä ajattelin, että heillepä nyt on sopiva mennä.
Niin minä klomppasin sinne pimeällä syysrapakolla ja kenkä puri jalkaa. Oli jo vähän myöhäinen, kun pääsin pihaan, mutta tuvasta näkyi vielä valkeata ja porstuan ovi oli auki. Menin tupaan. Isäntä istui takalla poltellen ja oli jo puoliksi riisuutunut. Pöydällä paloi pikkuinen lamppu.
– Iltaa, minä sanoin. Täällä tulee oikein myöhäisiä kulkijoita. Selitin, että olin heidän miniänsä täti ja kuinka minä nyt olin häätynyt kulkeelle näin myöhään ja pyysin yösijaa.
Isäntä ei katsonutkaan puhuessani minuun. Nojasi vain olkapäätänsä takkarautaan ja poltteli. Kun minä olin lopettanut, alkoi hän:
– Ei – ei – ei meille sovi ottaa yövieraita. Pitää mennä yöllä
Almänninkiinkin ja…
Minä oikein hölmistyin, vaikka ei se ole minun tapojani. Kysyin siltä mieheltä:
– Mutta minkä tähden ette te nyt anna minun olla yötä, maata vaikka tuossa penkillä, kun en minä teiltä mitään pyydä?
Emäntä tuli kamarista. Hän oli arvatenkin ovenraosta kuullut meidän sanailemisemme ja sekaantui siihen:
– Kyllä … kyllä on aivan mahdotonta ottaa meille nyt vastaan yövieraita.
– Mutta … kun minä en pyydä muuta kuin tuossa penkillä maata? Minun ottaa kenkäkin niin surkeasti jalkaani jotta, jos mun nyt pitää sillä ontua tuolla pimiässä rapakossa ja lähteä talo talolta kerjäämään kenen penkillä saisi olla yötä, niin sepä nyt vasta…
– Ei se nyt meillä ainakaan sovi, sanoi emäntä tylysti.
Voi sentähden, kun minun teki mieleni ruveta niitä oikein haukkumaan, mutta sain pidätetyksi itseni. Minä vain kysyin rauhallisesti:
– Missä teidän poika ja miniä asuvat?
– Yläkerrass' ne, sanoi isäntä.
– Mistä sinne tikat menevät?
– Sieltä porstuan perästä.
Menin porstuasta etsimään vintinrappusia. Siellä oli pimeää kuin säkissä. Viimein pääsin muutaman rapun päähän, mutta siellä oli niin paljon kaikenlaista kamaa, joka vieryi, kolisi ja tukki tien, etten päässyt mihinkään, pääni vain löin seiniin. Aatamini alkoi jo oikein nousta, minä menin tupaan ja huusin sotaäänellä ovesta:
– En minä osaa! Siinä tikoilla on niin paljo päkkänöitä, ettei siitä pääse. Tulkaa näyttämään lampulla.
Isäntä tuli vastaan sanomatta lamppuineen aina tikkojen yläpäähän asti ja näytti tietä.
Astuin ovesta tädintyttären kamariin. Pöydällä palaa tuijotti huono lamppurämä. Mies oli ylhäällä ja luki virsikirjaa, mutta Tilta nukkui lapsen kanssa. Minun sydämeni jo löi ilosta, että tässäpä niille nyt oikein riemu syntyy, kun odotettu täti tulla tupsahtaa siinä paikassa.
– Hyvää iltaa, täällä tulee nyt oikein myöhäisiä yövieraita, mutta älkää nyt peljästykö, sanoin minä. Ja kun mies katsoa toljotti minua niin kuin lehmä uutta konttia, niin minua yritti ruveta suututtamaan. Mutta sain kuitenkin itseni hillityksi ja selitin miksi olin näin myöhään joutunut liikkeelle. Tuskin olin lopettanut, kun se mies, ilman että edes istumaan käski, alkoi tavailla että:
– Ky-ky-ky-kyllä se on, kulkaa, nyt sillä lailla, jotta ei meidän sovi ottaa kortteeriväkeä.
– Ko-ortteeriväkeä? En suinkaan minä ole teille kortteeriväeksi tullut! En minä tarvitse mitään muuta, kun saisin vain tuossa lattialla maata yösydämen. Mulla on itselläni täällä kopassa kaikkea kyllä. Ei minun ole nälkä eikä jano.
– Joo, mutta kuulkaa, kyllä se … kun sekin jo nukkuu… Ei meidän sovi tähän kortteeriväkeä ottaa.
Tätä kertoessaan emäntä nauroi sydämestään ja sanoi, ettei hänen auttanut muu, kuin lähteä kamuamaan kestitalosta ja etsimään toista yösijaa. Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että oli itse näitä niin kovin kestivierainaan pitänyt, ja että nuoret ihmiset tulevat niin itsekkäiksi.
Hän tuli rappusia takaisin, potki kiusalla pyörimään kaikki päkkänät, mitä vain eteen tai ulottuville sattui, ja ankara kolina siitä pitikin syntymän. Arveli että kyllä se Tiltakin siihen heräsi, vaikka ei se hänen huutoonsa herännyt.
Lähimmässä talossa hän sai kohta hyvän yökortteerin ja vielä pantiin syömäänkin. Kehui sittemmin pari kertaa lähettäneensä tädin tyttärelle kutsuja, että tulla heille kestiin lapsinensa ja miehinensä, mutta eivät ole tulleet. Kun ne tulisivat, kyllä hän ne ylhäällä pitäisi ja opettaisi niille vähän ihmisten tapoja.
Olimme syöneet vahvasti, ja nyt juotiin joukolla vehnäskahvit päälle. Meitä oli pidetty hyvänä. Emäntä oli ehtinyt jo tehdä selkoa talon varallisuussuhteistakin, isännän vuorostaan suhdittaessa.
Molemmat ehdottivat, että makaisimme heillä yön. Mutta ravittuamme itsemme ja levähdettyämme emme sellaista ajatelleetkaan, sillä ihana kesäinen yö houkutteli kauniille metsäiselle taipaleelle pyrkimään kotiin, josta aiotun viikon sijasta oli nyt oltu poissa vain kaksi yötä. Tämän kolmannen loppu nukuttaisiin jo kotona.
V.
HOLLIJUTTU
Isäntä Mäntyläisen suu oli juonikkaassa hymyssä.
– En tiedä, sanoi, te olette kertoneet niin hauskoja juttuja, että…
Katsoi sivuilleen, mihin sylkisi.
Monen muun suu oli jo odottavalla vehnäsellä. Siirtelivät jalkojaan, vaihtoivat polvea, mikä sytytti uuden paperossin, kuka pani piippuun.
– Annas minä kaivan perät sun piipustas, sanoi Tienvieri ulottaen
Mäntyläisen piippua.
– Älä vain pohjaa puhko.
– En. Toimita sinä vain niitä sun satujas.
– Kerran kun minä olin Mäkiturja-vainajalla ajopoikana, aloitti Mäntyläinen, lähdimme, isäntä ja minä, Riimalaan holliin. Se oli niin Jumalalta kylmä talvipakkanen, että kun vähänkin kosteata tuli naamasta ulkopuolelle, kohta jäätyi, niinkuin tikku. Olimme molemmat paksusti puettuina. Mullekin laitettiin kotona isännän isävainajan vanhat turkit omieni päälle. Niillä oli reessä hyvin mukava istua, eikä minun ollut vähääkään muuten kylmä, mutta jalkoihin rupesi matkalla ottamaan, vaikka olikin aivan uudet karvakengät, jotka ruoti-Tuomas oli edellisellä viikolla tehnyt härkäpahasen koivista.
Muistan vielä aivan hyvin, kuinka mukavalta tuntui silloin, kun ensimmäistä kertaa kävellä tossottelin niillä karvakengillä ja hieroin hangella niistä tervavettä. Se härkä oli kesällä tehnyt niin monta sapettavaa kiusaa karjamatkoilla, että olin monta kertaa kyynelet silmissä luvannut sille, selkänahkansa kautta, kaikki kalliisti maksaa. Se tapasi mennä jöngöttää ja huipata häntäänsä, piittaamatta yhtään mitään siitä, mitä minä sille vihojani puhkuin. Syksyllä se junkkari vihdoin pantiin penkkiin, ja silloin minä jo tilasin sen koivista kengät ja ne luvattiin. Siivot ansakengät niistä tulikin muuten, vaikka täytyihän niihin tulla »Tuomaan peukalonjälki». Mutta minkä sille teki, kun en saanut itse tehdä.
Istuin lautakoijan perässä ja annoin hevosen mennä hölköttää, kun isäntä ajoi edellä. Vaikka jalkojani vähän palelikin, en viitsinyt nousta, kun ne isännän isävainajan turkit oli niin raskaat, etten paljoa päässyt paikaltani päkähtämään. Päässäni oli minulla uusi, keltainen paslikka, jonka olin ostanut kynttelinmarkkinoilta edellisellä viikolla. Se oli hyvä paslikka, korean keltainen ja pehmeä. Sitä oli jo moni yrittänyt ostaa, mutta en ollut ruvennut kenenkään kauppoihin. Ajattelin vain, että antaa nyt mielen tehdä, muttei saada. Juuri näitä omia asioitani, ansakenkiäni ja paslikkaani, sitten niitä turkkeja mietiskellen ajelin toisen hevosen jäljessä. Isäntä oli noussut ja jäänyt kävelemään minun rekeni perään.
– Eikö sinun ole vilu? kysyi.
– Jalkoja vähän tuntelee, sanoin.
– Tule kävelemään.
– Tiedä … viitsiikö.
– Jalkasi kylmetytät. Tule kohta, tahi minä kaadan.
– Kaatakaa, jos tahdotte.
Isäntä sieppasi samalla minun paslikanpiikkiini ja veti siitä tielle. Vaikka se olikin leikkiä, pisti minun aikalailla vihakseni. Se veti yli lautakoijan laidan ja minun otti selkääni vähän kipeätä. Pelkäsin jo, että paslikka repee. Se oli aina niin kovakourainen ja vähä rehvänluontoinen, jotta minua tapasi sapettaa, kun viitsi niitä voimiansa näyttää sellaisille kakaroille kuin minäkin vielä olin, siinä kahden-kolmentoista tienoilla. Purin hammasta itsekseni ja ajattelin, että odota!
Kyllähän minä sen nyt jäljestäpäin olen ymmärtänyt, että hyvä tahtohan sillä oli, vaikka olis se saanut tulla ihmismäisemmin toimeen pannuksi. Mutta ei sitä silloin tullut ajatelluksi.
Kun siitä tieltä kömmin jaloilleni, olivat hevoset jo kulkeneet muutaman sylen edelleen ja isäntä istui omassa reessään ja nauroi. Nähtyään, että minä aloin juosta paarustaa, saavuttaakseni rekeni, huusi hän hevosille ja antoi niiden ruveta juoksemaan. Olin juuri saavuttamaisillani reenperän, kun hevoseni tempautui hilpeään juoksuun ja minä jäin raskaine turkkeineni tielle seisomaan.
Voi kamalaa, kuinka minua suututti!
Ensimmäinen kiusanteon ajatus, joka tuli mieleeni, oli se, etten päkähdä paikaltani, vaan jään siihen. Mutta sitten ajattelin, että sillä on syytä minua rangaista, eikä se katso, minkälaisen aseen saa käteensä, kun sen pään ottaa. Rupesin siis tallustamaan jäljestä. Mutta koetin sen tehdä niin hitaasti kuin suinkin oli mahdollista. Pakkanen oli yhä kirppaantunut sen johdosta, että oli alkanut tuulla. Jalkani lämpenivät pian hyväksi, mutta alkoi samalla hiottaa. Mitään hätää ei mulla ollut. Muuten täytyy minun tunnustaa, että jonkinlainen vahingonilo täytti sydämeni, kun vähän ajan kuluttua näin isännän seisovan hevosten kanssa keskellä talvitietä ja kuulin hänen huutelevan ja karjuvan minua kiiruhtamaan. Mutta minäkö olisin kiiruhtanut! Lompottelin niin hiljaa kuin taisin ja ajattelin, että nyt hänellä on vilu.
Kun vihdoin saavutin, tuli hän jo vastaani seipäänkappale kädessä ja alkoi sillä annatella turkkieni päälle. Se ei koskenut juuri ollenkaan, mutta minä aloin huutaa aivan kuin henki olisi ollut kysymyksessä. Voi armas, kuinka minä huusin!
Ensin ajattelin, että jään makaamaan siihen tielle. Mutta sitten taas muistin, että se oli väliin niin siannahkainen, ettei säälinyt yhtään. Katsoin siis viisaimmaksi vääntää itseni rekeen, aina hiljakseen valitellen.
Sillä vainajalla oli kiukkuinen luonto, mutta pian se leppyikin.
Kun me tulimme Riimalaan, vedin itseäni aivan kuin koko ruumiini olisi ollut piestynä yhdeksi melloksi. Riimalassa istuin penkin ja hollisängyn nurkkaan ja murjotin. Seurasin siitä salaa isännän eleitä. Hän rupesi yhä useammin luomaan minuun syrjäsilmäyksiä. Silmistä näin, että mies jo katuu ja ajattelin itsekseni: odota! Minä yritin jaloilleni, mutta valahdin lattiaan kiljahtaen. Isäntä tuli minun luokseni ja kysyi jo säälin äänellä:
– Piruko sun on?
Minä olin purskahtaa nauramaan, mutta sain sen väännetyksi poruksi.
– Luntioometko sinun on kipiät?
– Niin … jos ei vain ole lonkkaluu tiloiltansa.
– Eihän se nyt? Enhän minä niin kovaa sua … vähä pälssyjen päälle, leikillä, sillä kapulalla.
– Oliko se leikkiä?
– Mitäs se muutakaan… En minä sinua niin löyhäksi luullut…
– Antakaas itse koettaa … jotta mies lyö seipäällä niin jumalattomasti pakkasessa lonkkaluiden päälle, sanoin minä.
– Mene maata … tottapa se siitä nyt paranee.
– Ei minun sovi, kun täytyy hoitaa hevosia, uikutin minä.
– Kyllä minä ne hevoset hoidan. Riisu vain maata ja anna anteeksi… Perhana, minun pisti niin vihakseni, kun sinä jäit niin kauas ja minä luulin, että sinä taas juonittelit.
– Juonittelin… Vai juonittelin! Olisitte koettanut itse kaksissa pälsyissä ja näin kakarain voimilla.
Sillä lailla me siinä jantustimme ja minun oli vähä vaikea väliin pitää nauruani. Kun isäntä kehoitti aina, että mennä vain maata, hän kyllä hoitaa hevoset, niin minä rupesin sanomaan, jotta minä meinaan mennä pois, etten minä viitsi palvella, kun ei tiedä koska henki viedään … vaikka kaikkensa koettaa. Isäntä hyvitteli kaikella lailla ja auttoi minua sänkyyn.
– Panetko piippuun? kysyi sitte ja tarjosi massikkaansa, jossa oli Rettigin kasakoita. Minun oli taas vähän vaikia olla purskahtamatta nauruun. Ennen oli isäntä aina vainonnut minun piippujani, särkenyt ainakin viisi savi- ja plankkupiippua. Nyt täytin nysäni hänen massikastansa. Kun en aina voinut estää naurua purskahtamasta, koetin vääntää suuni itkuun ja ääneni myös. Kai se onnistui, koska isäntä tuli lähemmäs ja kysyi:
– Jottako se ottaa niin kipeästi?
– Jotta, valitin minä.
– Saat maata nyt koko hollin ajan, niin tottahan paranee.
Käänsin selkäni lattialle ja savuttelin, nahkasten alla maaten, isännän rettinkiä.
Holli kesti toista viikkoa ja minun kipuni myös. Eikä isäntä pakottanut mihinkään. Hän hoiteli minua kaiken aikaa niin kuin omaa poikaansa, antoi syödä parhaat palat ja poltella rettinkiänsä. Joskus minun omaatuntoani pyrki soimaamaan, kun niin pitkälle häntä kiusasin. Mutta lohdutin itseäni taas sillä, että kun hän oli antanut minulle niin monta syytöntä selkäsaunaa ja särkenyt niin monta sievää savipiippua, niin pitäköön nyt vähän hyvänäkin.
Hollin loputtua olin jokseenkin terve ja autoin vikkelänä isäntää hevosten valjastamisessa. Matkalla antoi hän minulle viinaakin. Olimme nyt parhaat ystävät, paremmat kuin koskaan ennen, ja tulimme laulaen läpi oman kylän.