Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia

Katovuoden kevät, kesä, syys

Toukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia ja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan aikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa turpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista reippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa oloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat verkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla paksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli asusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi taivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät harmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin oudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus herännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen kevättanssia.

Ja ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli toimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan ottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty riemullisiin tervetuliaispuuhiin.

Mutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä, varsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että oli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt tavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin. Viehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle näkyvä ilakoiminen – miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä leikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset piirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin Pohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme – olisikohon sydän kuin Kuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule niin usein täytetyksi…

Jo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa – tuli muutamia peipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla, eivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä vaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan turkkeihin toukokuun lopulla – samoihin turkkeihin, jotka jo saman kuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä katselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen kyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron ruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään lämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään, lensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten luota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he niitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua pakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät enää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti vaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille.

Jo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei näkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat he kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat paitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset sadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään pirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö tuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset, niinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain olevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja palattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan vällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta poistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut houkuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista liikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo viimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin laskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät… Tuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat ikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa. Rinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja valittaen:

"Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?"

Kerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja, lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat mielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata lämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman keinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja kun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen, niin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti nälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain leipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa vieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä omanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset olivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet paljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät viedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä leivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja kerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni pani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään … mitä lienevätkin ajatelleet!..

Mutta kun kesäkuu tuli viikon vanhaksi, silloin kääntyi jo tuuli etelään. Isännät reipastuivat, rupesivat katselemaan maanviljelyskalujansa, eivätkä aamusilla menneet toiskertaan maata. Ja se toi sieltä pian sadettakin, joka huuhtoi jäitä ja lumikinoksia sellaisella mahdilla, että lumi nöyristyi kuin lapsi, kokoutui uriin ja ojiin, riensi pauhinalla voittamaan vesistöjen jäitä. Jäät ottivat ihmetellen vastaan noita purojen tervetuliaisia, alkoivat ryskyen ja paukkuen liikahdella ja jäivät lopuksi tahdottomina kappaleina vesien liikuteltaviksi. Noin viikkoa ennen Juhannuksen sanoivat ne etelän lämpöisen puhallellessa jäähyväisiä Pohjanmaan jokirannoille. Kohta kuin lumi pois meni, riensivät ihmiset pelloilleen, koettivat auroilla murtaa kirren kamaraa. Vaikeaksi se kyllä kävi, mutta oli lukemattomia Saarijärven Paavoja, jotka puolivaossa, kun laihtunut hevonen seisahti hengähtämään, pyyhkivät nutun hihalla hien otsastaan, taputtelivat hevosparkaa lautasille ja lohduttelivat: "Jaksahan vielä, saat appeita tulevana syksynä!" Niinkuin laihtunut koni olisi puheen ymmärtänyt, lähti se uudestaan ponnistelemaan. Juhannuksen alla tehtiin kylvöjä. Ilmat olivat tosin kolkonlaiset sen ajan ilmoiksi, mutta sentään laatuunkäypiä kylvön teolle. Mutta Juhannuksen aikana tuli muutamina päivinä ihmeen lämmin. Lehti kasvoi puissa, niin että se muutamissa päivissä korvasi myöhästymisensä, ja pari päivää jälkeen vihoittivat metsät, maat ja – ihmissydämmet.

Kylläpä nyt oli kylvöjen kanssa kiirettä. Jolla ei itsellä siementä ollut, hankki sitä muualta hinnalla millä hyvänsä. Kalliita ne olivat, mutta muokattu maa odotti niitä paahtuen suloisessa kuumuudessa. Ja tuleehan syksy, ehkä korvaa kymmenkertaisesti! Ei tarvinnut hävetä koronkiskurien, kun ei juuri kukaan kaksinkertaista hintaa kalliksunut. Mutta kun viimeiseksi velaksi otetut ohran siemenet vakoista peltoon pirahtivat, silloin meni kylväjän mieleen monien edellisten vuosien kohtalot. Karvas pala nousi kurkkuun ja mieleen johtui synkeä kuva. Tuntui siltä kuin noiden siementen velkakirja riistäisi kulmakiveä tuparakennuksen alta. Vaan saihan sen mielen taas tasautumaan, kun joku ohikulkeva onnea toivotti ja sen kasvoista tyytyväisyys loisti.

Perunoissa oli jalan pituiset idut, niiden istuttaminen vaati vaivaa ja työtä. Se kestikin niin, että vielä heinäkuun alulla tätä kylvöä tehtiin. Mutta ilma oli silloin vielä kaunis. Kyllä peruna aina ehtii kasvaa! Ruis, se tahtoi pahoin vitkastella…

"Herra armahda, ettei vaan tulisi syyshalloja!"

* * * * *

Tuli syyskuun 4 päivä. Pohjoinen puhalsi kuin tuhansin palkein, se möyrysi ja vinkui väliin uhottelevan jylhästi, väliin valittaen vaikeasti, ikäänkuin sen jättiläiskeuhkoista olisi ollut voima loppumaisillaan. Viheriäiset tähkäpäät tuulen mukana heiluessaan näyttivät hurjassa paossa olevalta lapsijoukolta, jotka jo ovat äänensä langenneiksi itkeneet ja kohta uupuneina ovat kaatumaisillaan sutten raadeltaviksi. Eikä nuo ennen ahkerat kädet sinä päivänä juuri työhön pystyneet. Isät liikuskelivat peltojen pientareilla kädet housuntaskuissa, seisoskelivat toisinaan tavattomia aikoja ja katselivat tähkäpäiden pakoyrityksiä. Otsat olivat rypyissä ja kasvojen ilme itkettävä, Kun näkivät naapureita tuolla loitommalla, melkein juoksujalassa riensivät kohti: siellähän on surukumppani, eihän tarvitse yksin tätä kovaa kestää! Ehkäpä jos naapurilla olisi jotain lohduttavaa, jotain jota ei vielä voi aavistaakaan… Mutta naapuri tuli ääreen, henkäsi ensin ikäänkuin lapset itkusuonta tutkiessaan ja äännähti sitten:

"Voi veli kulta!"

Toivo oli pettänyt. Naapurilla ei ollutkaan mitään lohdullista. Ja ikäänkuin vielä jotain odottaen kääntyi hän naapurin puoleen ja pani: "Hmm." Teki oikein mieli kysyä, että etkö sitte mitään muuta tiedä? Äidit kotona huokailivat ja toisinaan itkuun pillahtivat. Lapsilla oli tuota paha nähdä, he pakenivat ulos, koettivat leikkiä saviastian palasilla ja kivillä, joita olivat lautasille asetelleet päivän puoleiselle tuvan seinälle. Vaan siinä tuuli niin kylmä, että täytyi koettaa muuta. Hiekkaläjällä tomotti tuuli hiekkaa silmiin ja kun muutenkin oli ikävä olla, niin siitä tuli kohta itku … mentiin äitien luo silmiä nuolettamaan ja hyväilyttämään.

Tuli ilta, tuuli aleni. Tähtiä ilmestyi tuhansittain taivaan laelle, ne räpyttelivät, ikäänkuin niiden silmiä olisi huikaissut tuo puhtaus tähtitaivaan ja maan välillä. Kukapa nukkuisi sellaisena yönä! Maanmiehistä olivat tähdet, kuin tuhansia rosvojen ja varkaitten väijyviä silmiä, jotka ilkeästi tirkistelivät viheriäistä, lupaavaa viljavainiota. Sydän sykertyi niitä katsellessa, niin hirveästi ne pelottivat, mutta niitä täytyi kuitenkin katsella – poistuvatko vai yhäkö väijyen uhkaavat leipää ja henkeä…

Kun aurinko nousi aamulla, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi uhittelevat silmät. Mutta se äkkäsi kohta tulleensa myöhään – maassa oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja lammet paksussa jäässä. Tähkäpäät olivat väsyneet pakoyrityksessään, ne nyt lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistä elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota verivihollistaan. Pakoon! Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ilkkuen mennessään ja pitäen ilkeätä, lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt, pikkuniska suoristui, painon paettua, luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta ne näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vaan paksua tuskan hikeä kuin elukan kyljiltä, jolla "mara" on ratsastanut.

Pilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta nyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään oikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat laiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä saapuivat viimein "virastoonsa." Mutta se oli kylmä. Paksut takit selässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä vasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa lämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä päivänä olevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa kylkeen ja selkä aurinkoon.

Maassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä hykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti – koska aukeaisi ja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet lämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. – Ja hiki kylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.

1890.

Miska pantiin kansakouluun

Miska oli jo kolmentoista, mutta lukemisen kanssa oli vähän niin ja näin. Ja kun rippikouluvuosi alkoi jo arvelluttavasti lähestyä, rupesi äidillä toisinaan olemaan jonkunlaista ennakkoluuloista pelkoa siitä, ettei Miskan asiat rippikoulussa tulisi kulkemaan oikein asianmukaisessa järjestyksessä.

Kylän lukukoulussa oli hän käynyt aina kahdeksan vuotiaasta. Mutta muutamia ensivuosia meni sillä tavoin, että kun Mikku (hän oli silloin vielä Mikku) äkkäsi laskettelemisen hauskemmaksi, kun istua koulunpenkillä sitä ajattelemassa, tuli pää kipeäksi ja Mikku makasi ensin aamusta pari tuntia enempi. Nousi sitten ylös, mökötteli paitasillaan takan ääressä, hynkkäsi itkua, eikä lakannut, ennenkuin äiti nuristi kahvipannusta kupillisen. Sitte meni vielä hetkeksi vällyjen alle. Mutta tavallisesti hän pian unohti siihen määrään kipunsa, että alkoi pitää aika jytyä sängyssä. Äidin täytyi vihdoin ajaa hänet pukemaan. Kun ei nyt enää viitsinyt puoliltapäivin kouluun mennä ja Mikku oli tuvalla akkaväelle alituisena kiusan kappaleena, laskettiin hänet kelkkaperässä Luoman rantaan. Sieltä palasi vasta iltapäivällä terveenä ja punottavana nälkäänsä valittaen.

Tästä elämästä oli seurauksena, että kinkeripäivät alkoivat olla hirvittäviä. Eikä Mikun äiti enää oikein pitänyt. Provastiukosta, joka hänen mielestään vaati "tuollaisilta, ymmärtämättömiltä mukuloilta" kerrassaan liian paljoa.

Mikun kasvaessa ja muuttuessa Miskaksi, rupesi äiti ikäänkuin aavistamaan, että pojassa on jotain laiskuuden oireita, ja alkoi viljellä luudan tyveä ja mitä milloinkin sattui käteen, kun poikaa kouluun ajoi. Vaan nyt Miska jo uskalsi julkisesti vastaan panna ja meni hevosenajoon mieluisammin kuin kouluun, saaden siten tuumilleen kannatusta isäukolta, joka ei juuri lukemisen päälle paljoa perustellut.

Isä oli toimeen tuleva Tapanilan isäntä. Hänen mielestään se nyt oli melkein sama, jos poika osasi lukea hyvin taikka vähän huonommasti … eipähän tuota lukemisella suuria kokoon panna. Arveli muuten, että oppineehan tuo vähitellen sen verran, että ripille pääsee.

Vaan eräänä päivänä, kun äiti taas väkisten oli saanut pojalle kirjan käteen sattui isäkin olemaan tavallista paremmalla lukemisenharrastus tuulella, hän kun oli jostakin syystä Miskaan suutahtanut. Hän meni toimessaan pojan ääreen, otti tältä katkismuksen ja sanoi:

"Annas minä koettelen sinua, osaatko sinä mitään".

Isä rupesi selailemaan katkismusta. Ei hänkään ollut mikään vahva kirjamies, sen näki jo paljaasta kirjanlehtien koskettamisesta.

"No lueppa nyt seitsemäs käsky." Miska painoi leukansa, rintaan ja hivutteli siihen sekä kyräili lattianrakoihin.

"Noh, 'Ei sinun pi-', no etpä sinä luekaan. Lue nyt! 'Ei sinun pi-dä va-…' no, etkö sinä osaa?"

"Ei sinun pidä valehteleman…"

"No, no, no älä nyt … onko se niin!"

Miska venytti alahuulensa pitemmälle ja tunteli sattumalta piippua taskussaan, muljotellen sivuilleen. Isä auttoi.

"Ei sinun pi-dä va-ras…"

"Varastaman", jatkoi poika.

"Noh, lue nyt: 'Mitä se on? vastaus: Meidän…'"

Isä katsoi ankarasti Miskaan, joka, ehkä hiukan peljäten jo äänsi:

"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman…"

Se jäi siihen.

"Rakastaman…" auttoi isä.

"No et sinä taida", jatkoi isä ja käski lukemaan ensimäistä käskyä. Se sujui jonkun verran paremmin. Vaan uskonkappaleissa taas istuttiin kiinni eikä isä sen pitemmälle enää yrittänytkään, rupesi vaan nuhtelemaan. Sanoi, että kun on koko ikänsä koulua käynyt, eikä ole tuon paremmaksi oppinut.

"Muutama! Laiska!.." ärjyi isä. "Annan selkään pian, niin että tuntuu." Äidille teki oikein hyvää, kun isäkin nyt yhtäkkiä noin näytti ruvenneen pojan lukemista harrastamaan. Miska rupesi itkua hynkkäämään.

"Älä poraja, laiska!" ärjyi isä.

"Siihen poruunsa se aina turvaa!" tiuskui äiti.

"Tuki nyt suusi, elikkä minä panen sun kansakouluun, niin näet kissan parkua!" jatkoi isä. Sepä olikin oiva pelotin, sillä poika rupesi heti hellittämään. Isä kenties pitikin asiaa paljaana pelottimena, mutta äiti tarttui siihen kiinni vakavammalta kannalta.

"Mutta mitähän se olisi", alkoi sanoa, "jos tuon panisi sinne täksi talvisydämmeksi? Sielläpä ne kehuvat niiden niin oppivan että…"

"Niin, laiskoiksi."

"Mahtaisiko tuota nyt yhdessä talvessa niinkään laiskaksi oppia", tuumi äiti.

Isä kynsi korvantaustaa.

"Paha hänen tietää, mutta en minä luullut tuota poikaa noin huonoksi…

Lemmonlailla kova pää sillä taitaa olla."

"Johan sillä taitaa, poikaparalla olla."

"Mahtaisiko ne ottaakaan enää sinne kouluun, kun sanovat, ettei sinne oteta muuta kuin lukukauden alussa ja että niiden pitää jo osata hyvin lukea, jos sinne pääsevät", jatkoi äiti.

"Riivattuakos sillä sitte tehdään koko koululla, jos sinne mennessä jo pitää mestari olla! Ja kyllä minä niin paljo kouluihin maksan, jotta mun poikani täytyy kouluun päästä jos se siksi tulee, täytyy jo, mä vieläkin sanon."

Äiti innostui. Alkoi sanoa:

"Mutta eiköhän me panna tuota poikaa sinne täksi talveksi, kuule? Etkö sinä mene tänä päivänä katsomaan?"

"Minä en sinne mene", mörähti isä. "Ja mitä sinne tarvitsee katsomaan mennä. Vie pojan sinne, jos vie. Vai katsomaan ja pyytämäänkö etukäteen?.. Vieläpä kun herrakin, jota tässä nyt pyytelemään." Hän nauroi halveksien.

"Noo, niin, mutta johan siellä nyt ensin katsomassa täytyy käydä, jos on tilaakaan."

"No menee, ja menee kohta."

Tuo oli äreä käsky. Näki kyllä, että se tuli vasten tahtoa, vasten syvää vakaumusta. Mutta siihen tuntui pakoittavan pelko siitä ettei poika kenties pääsisi ripille. Toiselta puolelta kiihoitti ajatus, että tuossa ehkä saattaisi tehdä pientä kiusaa ja näyttää mahtiansa, pakottaa "sen herran" ottamaan pojan puolilukukaudessa. Sillä hän itseään lohduttikin.

"Vaikka kyllä mä pahoin pelkään, että se oppii siellä niin laiskaksi, että…" murahti hän vähän ajan kuluttua.

"Mahtaneeko tuo nyt sentään…"

"Oppii siellä", urisi poikakin myrryisen näköisenä istuen yhä penkillä.

"Ole sinä ääneti!" kielsi äiti, "minä annan opettajalle luvan, että saa sua, lyödäkin, jos et ole ahkera."

"Se on vale", sanoi poika hiljaa, suurella varmuudella.

"Hääh?" kysyi äiti hymyillen, ikäänkuin sisällisesti riemuiten pojan sukkelasta vastauksesta.

Poika kuuli, että äitiä oli miellyttänyt hänen tuumansa, vilautti salaisesti isää ja näki, että tämäkin hymyili. Miska sai yht'äkkiä niin miellyttävän tunteen, että naurahti. Isäkin hörähti:

"Miska tuumii, että lyömäisillen ei pidä ruveta."

"No lyömäluvan minä annan", jatkoi äiti.

Isä kävi ulkona, tuli sieltä pian takaisin ja rupesi jo kiirehtimään:

"Etköhän sinä nyt ota ja mene sinne koululle… Jos tuon koettaisi sinne panna. Ottaa pojan mukaan."

"Mitä minä siellä nyt vielä teen", tuumi poika.

"Tuki sinä suusi!.. Ota ja pese silmäsi, minä haen pyhävaatteet yllesi." Miska rupesi itkua teettelemään. Vaan äiti otti ja jauhoi tukkaa ja antoi päähän muutamia käsipaukkuja. Ja kun isä tänäpäivänä näytti olevan kokonansa äidin puolella, näki Miska itkemisen turhaksi ja rupesi kun rupesikin kasvojen pesun touhuilun.

* * * * *

Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella. Koulussa oli ennestään jo viljalta oppilaita, eikä uusien, ei lahjakkaimpainkaan kouluun ottaminen ollut enää kovin mahdollinen. Mutta Tapanilan emäntä puhui koreasti opettajalle, sanoi, että hän puolestansa olisi Miskan jo aikoja sitten, monta vuotta ennen pannut kansakouluun, mutta kun ei pojan isä ole suostunut, kun se on sellainen, vanhanaikainen. Pyysi, että opettaja nyt jollain keinoin katsoisi Miskalle tilaa – "ei sen tarvitsisikaan muuta oppia kunhan tulisi lukemisen päälle" – ja kertoi että se heidän isäntä sanoi, että kun hän maksaa koulujen kannatukseksi vuosittain niin paljo, niin… "Meillä on 65 veroääntä, vaikka taitaapa opettaja tietääkin."

Opettajaa nauratti.

"Ei se nyt tähän kuulu", sanoi, "miten paljo te maksatte, ei kouluun tarvitse puolilukukaudessa ketään ottaa. Ja kun tämä Mikki on niin huonolukuinen, niin ei ole suuria toiveita siitä, että hän voisi toisia seurata, jos olisi alustakin ollut, saatika nyt kun pitäisi joutua toisten mukaan. Mutta kun hän nyt on jo noinkin ijällinen, niin taitaa täytyä ottaa. Lupaisitko sinä olla ahkera?"

Miska pureksi lakkinsa keulaa eikä vastannut mitään.

"Ota se lakki pois suustasi!" Äiti tempasi Miskaa kädestä. "Sano nyt, kun koulumestari kysyy, eli opettaja piti sanoakseni."

"Aikoisitko sinä olla ahkera?" uudisti opettaja.

"En minä tiedä."

"Et tiedä, no sano että aikoisit. Ahkera koulussa aina pitää olla – ja jos ei ole ahkera, niin opettaja saa lyödäkin." Tässä emäntä loi opettajaan sukkelan, salaperäisen katseen, jonka saattoi selittää tarkoittavan: tämä lupaus oli vaan pojan pelotukseksi annettu.

Lopputuloksena oli, että Miska vietiin istumaan koulupenkkiin. Emäntä istui ensimäisen tunnin koulussa ja seurasi hartaasti opetusta. Tunnin loputtua, ennenkuin kotiin lähti, pistäysi vielä opettajan kamariin selittämään:

"Minä vaan sanoin poikaa pelottaakseni, että opettaja saa lyödä, mutta mahtaneeko tuo nyt sentään lyömistä kaivata, jos opettaja vaan pelottelisi."

"Jaa sen minä pidän omana asianani."

"Niin, no johan se nyt niin onkin, mutta on se taas niinkin, että ei suinkaan ne lyömällä opi, jos ei niillä itsellä ole halua."

Opettaja hymyili.

"Siitä saattaa olla erilaisia mielipiteitä", sanoi hän.

Emäntä lähti hyvästellen kädestä, ja sanoi vielä, että jos poika jotain tarvitsee, niin saa sille antaa, kyllä maksetaan.

* * * * *

Miska kotiintui pian koulussa ja mielistyikin siihen ensi aikoina niin, että jo klo 6: lta ja 7:ltä aamusilla sinne kiirehti. Vaan jo viikon kuluttua rupesi opettaja ottamaan häntä kotiluvuista lujalle. Sai huomata sen kumman, että Miska ei osaa, ei kerrassaan mitään. Tuon havainnon tehtyään sanoi parina päivänä jo, että jos ei kotiluvut ala yhtään luistaa, saa ruveta jäämään iltasin laiskanluvuille. Kun opettaja tuota sanoi luokan edessä, pälyilivät toiset ivallisesti, kieli pitkällään Miskaa, jota kovasti harmitti. Tämä ymmärsi, että hänen arvonsa tuon kautta laskeusi toisten silmissä, vaan hän päätti sen hankkia takaisin ensi välitunnilla. Hän tekikin yrityksen. Kun opettaja oli poistunut huoneeseensa, astui Miska luokan eteen, asettui samallaiseen asentoon kuin opettaja ja sanoi honottelevalla äänellä:

"Jos ei sun lukusi ala yhtään luistaa, niin saat iltasin ruveta jäämään läiskäin läksyille."

Sepä olikin poikaa. Koko lauma nauramaan täyttä kurkkua! Opettaja tuli huoneeseen.

"Mikä täällä on? – Mitä sinä tässä teet?" kysyi Miskalta ja otti kiinni olkapäästä.

"Ei mitään."

Opettaja töyttäsi hänet menemään edemmäksi ja poistui, mielessä Miskaa kohti jonkunlainen epäluulo.

Illalla sai Miska ensikerran jäädä laiskanluvuille.

Sitten niitä seurasi kerta kerran perään. Opettaja tutustui yhä enemmän oppilaaseensa, muun muassa siinä suhteessa, että Miska oli tavattoman laiska ja kurillinen. Tähän aikaan rupesi hän jo kantelemaan koulusta kotiin. Hän keksi sukkeloita valheita opettajan päälle. Vanhemmat uskoivat niitä ja opettajaparka sai monasti kuulla nimensä.

Eräänä iltana karkasi Miska laiskanluvuilta ja varusti itsensä kotiin tullessa ovessa heti täyttäkurkkua itkeä kollottamaan.

"No mikä nyt on? mikä sun on?" tutkittiin monella suulla.

Opettajan sanoi lyöneen, kun ei hän oikein hyvin osannut lukea ulkoa.

Isä julmistui: Vai sellainen tässä nyt mänttäämään ihmisten lapsia!.. Äiti sanoi, että sitä vartenhan se on opettaja, että pitäisi opettaa… Ei suinkaan hänellä ole mitään valtaa hullun tavalla mäntätä ihmisten lapsia…

"Hakee huomenna kirjat pois!" sanoa jyskytti isä.

"Helposti saakin hakea, kuka siellä uskaltaa poikaa pitää, mänttää pian vianalaiseksi", mietiskeli äiti.

"Jos minä viitsin mennä sinne, niin…" uhkaili isä.

"Ei sinne sovi sun mennäkään, suutut pian niin kovaa että … vahingolle", muistutti emäntä.

Isäntä nauroi mielihyvissään emännän tunnustuksesta, sanoi että kyllä hän pian näyttäisi sille…

Vasta sitte, kun mielet oli hiukan asettuneet, ruvettiin pojalta tarkemmin tutkimaan, mihin se on lyönyt? – onko ottanut kipeästi, y.m. Poika äkkäsi, että se koski vanhempiin kovasti tuo lyöminen. Hän rupesi muistuttelemaan, ja löysi hampaankolostaan useita eri kertoja, jolloin opettaja oli häntä töytänyt. joskus huitaissut karttakepillä, milloin hiukan nipistänyt tukasta y.m.

"Ja etkä ole puhunut mitään kotona!" tiuskui äiti hirmustuksissaan.

Poika selitti, että hän oli luullut, että opettaja sentähden lyö, kun äiti oli käskenyt.

"Niin minä vaan sua pelotin, mutta sitten kielsin minä opettajaa, ettei se lyödä saa." Äitiä alkoi jo itkettää, kun poika oli sillä tavoin marttyyriksi joutunut. Isännän mielestä opettaja eli niinkuin leijona, ja hän lähti naapuriin tuumimaan, että eikö sitä sellaista panna viralta pois.

* * * * *

Seuraavana aamuna meni äiti koululle. Hymyssäsuin otti opettaja hänet vastaan.

"Mitäs emännälle nyt kuuluu?" kysyi.

"Minä vaan … minä vaan tulin noutamaan sen pojan kirjoja, jos ei se kerran täällä mitään opi, niin…"

Emäntä tunsi itsensä jotenkin epävarmaksi: tuon opettajan omatunto näytti hänestä niin vapaalta, ettei edes hämmästynyt hänen tulostaan!

"Vai niin", hymyili opettaja, "parastahan se onkin."

Opettaja haki pojan kapineet.

"Tässä ne ovat", sanoi. "Minä olen muuten hyvin mielissäni päästessäni siitä pojasta, se on pahankurinen ja laiska."

Emäntä joutui hämille, mutta luonto tahtoi nousta:

"Johan niissä poikamukuloissa aina tahtoo olla, mutta … ei suinkaan niistä järjettömällä mänttäämisellä ainakaan mitään tule."

"Mitä emäntä sillä tarkoittaa? Onko poika kertonut, että minä olen häntä lyönyt, vai?"

"Noo, itsepähän tuon tiedätte."

"Kuulkaa, sanoiko poika, että häntä on lyöty?"

"Kyllähän se tiedetään, että täällä lapsia lyödään."

Opettaja hillitsi itseänsä,

"Minä uskon teidän poikanne kertoneen teille, että häntä on täällä lyöty. Mutta minä vakuutan, etten ole häntä lyönyt, en kertaakaan. Olipa se oikein totisesti onni, että otitte hänet pois, sillä semmoinen junkkari saa koululla paljon pahaa aikaan. – Nyt minun täytyy lähteä tunnille. Hyvästi!"

"Mutta, tuota, eikös te ota pois näitä kirjoja, kun ei niitä nyt enää tarvita?" kysyi emäntä, tarjoten niitä kirjoja, jotka opettajalta oli ostettu.

"Vai niin", sanoi opettaja, "teillä ei siis tarvita kirjoja?"

"Mitäpä niillä sitten … kun on kyllä kirjoja?"

"Se on tosin sitte hyvin ikävää, mutta kun minullakin on niitä tarpeeksi asti, niin enpä taida minäkään näitä ostaa." Hän meni tunnille ja emännän täytyi lähteä pois.

Matkalla hän vasta oikein muisti mitä olisi pitänyt sanoa, ja voivotteli kun ei ollut sille sanonut niin ja niin … ettei sen tarvitsisi olla siinä luulossa, että häntä kovinkaan suurena herrana pidetään.