Kylistä, kodeista ja vainioilta: Kertomuksia ja kuvaelmia

"Jassoo." Nierulainen nousee levollisesti, vähääkään suututtelematta ottamaan sitä irti. Päästyään onnellisesti taas maahan, on piippu sammunut ja hän rupee sitä sytyttelemään.

Mutta juuri siinä, kun jo osoittelee tulitikulla valkeata piippuunsa, älähtää:

"Mutta vaikka mä sen itse sanon, niin aina meidän padas on mäntä ollut, jumaliste!" Piippu jäi sytyttämättä ja hän alkoi uudestaan astua tupaa kohti. Minä pakenin kuin nuoli toiseen huoneeseen ja suljin oven perääni. Kuulin sieltä, miten hän itsekseen jutteli etuhuoneessa ja teki mitä kummallisimpia ja aiheettomimpia, mutta väliin myöskin erinomaisen teräviä ja sattuvia johtopäätöksiä, niin että minun väkistenkin täytyi nauraa.

Vihdoin hän lähti samaa nuottia jatkaen pihalle ja venyteltyään siellä noin puolen tuntia, lähti. Mutta juuri portissa mennessään hän huudahti:

"Roiskuu meillä paikat, kun meille vieraina tulee, vaikka mä sen itse sanon, mutta…"

Hän oli kovin vihoissaan siitä, ettei ollut kahvia saanut ja minä olin aivan varma, että hän tulee uudelleen pian takaisin purkamaan samasta asiasta, sillä hänellä näyttää pysyvän kaikki kärsityt vääryydet mielessä ijankaikkisesti. Mutta tuo, mitä hän emännästään sanoo, se on vaan pelkkää suun pieksämistä, sillä hän, harvasanainen miesrukka, on niin perinpohjaisesti tohvelin alla. —

1892.

Kelvottomat

Sekin on luultavasti järkähtämättömän luonnonlain seurauksia, kun nuorissa renkipojissa maalla herää heti, kun ovat pikkuleivän suuhunsa saaneet, vakava ajatus naimisiin menosta. Tuommoinen, mielestäsi joutava miehen pala, jota olet taipuvaisempi pitämään talon elättipoikana kuin renkinä, jolle et mielelläsi uskoisi piippukoukkua suuhun ja jonka varmemmin uskoisi pyhä-illoin tapaavasi lasten joukossa häränpyllyä heittämässä eli vareksen pesillä kulkemassa, – löydätkin hänet käsikoukussa kävelemässä täysikasvuisten tyttöjen seurassa tahi "polkkaamassa" maantienristeyksellä ensimäisenä miehenä. Naurat tuota katsellessasi. Luulet, että nuo tytötkin pitävät häntä mukanansa vaan leikin vuoksi, jonkunlaisena narrattavana narrina. Naurat yhä makeammin tuota pilaa, jonka tytöt ovat keksineet antamalla tuon miekkosen esiintyä joukossaan täysiarvoisena tanssittajana. Sinusta tuntuu kuin joku hivelisi lauhalla jalkapohjiasi, kun katselet miten se nulikka on veikeä, pitää itseänsä jonakin ja luulettelee että tytöt hänestä hyvinkin pitävät, – ja sinä ymmärrät, että he eivät voi pitää, että se on aivan täysi mahdottomuus. Ajattelet, ettei koko avarassa maailmassa löydy ihmistä, joka tuon kanssa naimisiin menisi.

Mutta vähän ajan kuluttua kerrotaankin, että hän meinaa ottaa akaksensa sen tahi sen…

* * * * *

Kun näki Rompan Iikan ensi kertaa "joukossa" tanssipaikalla, olisi mieluisammin uskonut hänetkin paimenpojaksi kuin rengiksi, joka palvelee vuosipalkalla ja ryypiskelee saamansa rahat suuhunsa. Sillä pikkuinen hän oli, niin mitättömän vähäinen että…

Mutta vuoden kuluttua siitä, kun Iikka oli ripille päässyt, rupesi hän jo hommaamaan naimisiinmenoa Hiirosen Matin tyttären Leenan kanssa.

"Kuka hyvä ihminen senkin ottaa?" kyselivät kummastellen ihmiset, jotka Iikan tunsivat.

"Ja jo sekin raukka on, joka tuostakin huolii", toiset arvelivat, jotka Leenan tunsivat, mutta ei Iikkaa.

Kun yhdessä vihdoin heidät molemmat nähtiin, lyötiin käsiä yhteen, naurettiin ja huudettiin:

"Voi maailmassa! Ainapa se näkyy vakka kantensa valitsevan."

Oli samanlainen se Leena kuin Iikkakin. Taisi olla vielä lapsuuden aikuisia variksensaappaita säärissä ja korvantaustat nesteät, – oli sellainen tolppasäärinen, möllöhuulinen tytöntynkkä. Vasta viime kesänä oli ensi kertaa viikatteen kanssa nolastellut ja nyt talvella töikseen teki puolia emännälle ja joskus, niinkuin leikin vuoksi, nolasteli kehrätä vanhemman piian hurstinkude-rukilla.

Kun emäntä toisinansa haukahdellen ja pilkaten taivasteli, että kun sellaiset kelvottomat yhteen menevät … ja hänen kanssansa samaa köyttä nauraen veti muu väki, – silloin Leena itki ja ajatteli, että köyhyyden tähden heitä halveksitaan. Ei suinkaan emännällä nyt ole muuta pärmänttäämistä… Mutta ylönkatsottu mätäs monasti kuorman kaataa! Kertoi siitä Iikalle, ja niinkuin kaksi tuhman näköistä varpusta he sitten yhdessä livertelivät, että "jos vaan meill' on rakkautta, niin Jumalall' on rikkautta" j.n.e. Eikä siitä usein paljon puuttunut, ettei Iikankin miehekäs sydän heltynyt vesittelemään. Mutta mies on aina mies, hän röyhisti rintaansa uhallisesti ja teki kamaloita valoja siitä, että hän näyttää vielä ihmisille, miten ylönkatsottu mätäs kuorman kaataa! Puheli Leenalle urakoista ja summatöistä, rautatientöistä ja sen semmoista, vieläpä Amerikastakin ja sanoi, että vaikka hän on pikkuinen, niin – maasta se pienikin ponnistaa, ponnistaa jo!

Eikä Leena enää itkenyt. Rupesi vaan sanomaan, että ihmiset niin kovin kadehtivat, ja että se emäntäkin vaan sentähden sellaisia pauhaa, kun ei päästäisi häntä pois palveluksesta. Iikka luuletteli, jopa ihan varmana sanoi, että hänen isännällänsä ja emännällänsä on juuri samanlaiset syyt.

Mutta eihän sitä kukaan ihminen elämä-ikäänsä palvella jaksa, eikä viitsikään. Entä sika, kun ei ole mikään pakko! Mäkirannassa häämötti mökinpaikka, Leena näki jo itsensä lypsämässä omaa punankyytiäänsä ja puskemassa ruskeata hampputukkaansa sen kupeeseen. Iikalla oli hyvät saha- ja höylärustingit, Kallion sepän tekemä veistinkirves, kierunavari ja kamaloota ja hyvä kolmineuvoinen tuppi, jossa oli timpermannin pännä ja passari…

Lapset nukkuivat tuuditellen näissä unelmissa lutin sängyssä päitä yhteen puskien. Olkipatja oli alla, kun ei Leena ollut vielä ehtinyt rydinpäitä laittaa. Mutta elämä tuntui niin syöttävältä kuin hyvä lämminleipä. Toivo hymyili jalkopäässä väännellen kummallisen salaperäistä kameleontti-naamaansa muka sopivaan ja hyväksyvään, vakuuttavaan hymyyn … narraili lapsia liukkaalle jäätikölle, jättääkseen heidät kohta, jahka vaan saisi perässään niin pitkälle, etteivät enää palaamaan pääsisi. —

Hyvät ihmiset ja kylänmiehet nauroivat ja pilkkasivat heitä, mutta vakavalla sanalla ei kukaan ottanut neuvoaksensa ystävällisesti. Neuvon tapaisissa puheissa oli aina ilve kärjessä ja sen tähden ei se pystynyt. Opettavaiset akat näkyivätkin neuvoillansa tarkoittavan sitä, että vaan saisivat tuota nuorta paria härsytetyksi kiivaammin yhteenpäin yrittämään, että sitten kuin kaikki niiden toiveet ja luulottelut maahan romahtaisivat saisivat täyttä kurkkua, viisaannäköisinä huutaa: "No enkö minä sitä sanonut!" "Minähän juuri sanoin, että niin käy, juuri niin minä sanoin."

Iikka ja Leena aavistivat että ne juuri sitä ajattelivat, mutta he tahtoivat näyttää pitkäänenää ämmille ja antaa palttua kaikille… He koettelivat käsivarsiansa, jotka jo alkoivat vahvistua niin ihmeesti, muistelivat mitä osaavat tehdä ja – kas kummaa: he varmaankin tulisivat osaamaan tehdä mitä ikänä tahtovat, jahka vaan ehtivät oppia!

Leenakin ihastui tuosta ajatuksesta perinpohjin. Rakkautta oli kuin sumua. Kun Leena Iikkaa katseli, tuntui kuin olisi nähnyt aavan meren rannassa laivan, joka oli varustettu häntä viemään tanssien elämän kareikkojen välitse, pilkan ja ylenkatseen käsistä tyyneeseen satamaan, jossa arvosteltaisiin perin toisella tavalla, kuin ihmiset nyt tekivät… Ja toivo yhä hymyili kameleontti-naamoineen ja pysytteli todellisuutta koreasti piilossa selkänsä takana.

Mikkelin aikana kuulutettiin ensi kerta ja pyhäinpäivä-viikolla ajateltiin häät pitää, oikein rahahäät. Mutta häistä ei tullut mitään, kun ei kukaan niin paljoa luottoa antanut, että olisi häävarat kokoon saatu. Pappilassa he kävivät kahden vihillä. Iikan mieleen painui syvästi papin sanat, kun hän sanoi, että mies on varustettu vahvemmalla järjellä ja suuremmilla luonnonkirjoilla kuin nainen. Hänen rintansa paisui jalosta oman arvonsa tunnosta, tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että kyllä se pastori sen tässäkin paikassa oikein tietää, miksei se sitä tietäisi! Leena se rupesi pehmenemään, kun pappi sanoi, että Iikan pitää kohdella häntä kuin heikompaa astiaa. Hän ymmärsi sen vertaukseksi, sillä tunsi oikein todellisuudessa olevansa vantteratekoisempi kuin Iikka, niin että siltä puolen ei hän nyt mielestänsä ollut mikään heikko astia. Mutta lahjat ovat moninaiset, hänellä on huonommat kuin Iikalla…

Niin he astuivat rohkeasti pyhään aviosäätyyn ja näyttivät pitkäänenää ihmisille. Tosin sisälsivät "torpankirjat", joiden avulla asiaa vastustava lakipykälä saatiin tyhjäksi kirjaimeksi, vaan paria syltä paksua rahkanevaa, johon ei itse rahamiehetkään olleet uskaltaneet ryhtyä. Vaan Iikka melkein ajatteli, että ei sitä tiedä vaikka hän ryhtyisi.

Ensin rupesivat elämään koturina. Mutta ihmeen huonosti oli ansioita syystalven mittaan, että yritti jo joulun alla tulla leivän väli. Silmäkulmat alkoivat ryppyyn käydä ja leuka painua rintaa vasten, toivon kameleontti-naaman päälle oli jotain harson tapaista, omituista väriä vetäytynyt.

Iikka oli jo syksyllä sanonut jäähyväiset rengittämiselle ja katsellut jonkunlaisella riemulla menneisiin kurjuuden päiviin taaksepäin. Vaan jo jouluna rupesi jälleen ajattelemaan, että jos tässä rengiksi rupeaisi? Leena yhytti Iikkaa mietiskelemässä ja sanoi että hänkin kyllä piiaksi menisi, jos vaan sattuisi paikkoja saamaan.

Joulun jälkeen Iikka saikin paikan, mutta Leena ei. Vaan eihän sillä suurta väliä. Iikka kun sai talosta ruoan, niin Leenan sopii syödä Iikan palkkaa. Sitä hän kävikin sitten ahkeranlaisesti poimimassa joka mielitekoon kuin lapset vitkaan kypsyviä karviaismarjoja.

Vaan pian rupesi Iikka muikeasti katselemaan, kun akka niin usein kävi. Leena oli mielestänsä liian hyvä syömään – söi Iikan palkan niin tyysten, ettei tahtonut enää tupakkarahoiksi riittää. Siitä rupesi nurisemaan Leenalle ja kyselemään, että etkö sinä nyt mitään saisi tehdyksi, että edes vähän ansaitsisit? Leena karvautui: miksei hän tehdyksi saisi melkein vaikka mitä, kun vaan sais tekemistä! Siinä oltiin, eikä se siitä parantunut. Iikka ajatteli, että kun Jumala antaa kesän, niin kylläpä tuo sitten työtä saanee, että itsensä elättää, vähän säästöllekin panee ja hän, Iikka, säästää niinikään.

Jumala antoi ensin keväimen ikäänkuin suun avajaisiksi, sitten kesän täydessä runsaudessaan. Mutta murusia siitä vaan varisi Leenan osalle, kunnes tuli leikkuuaika. Silloin sitä sai syödä ja herkutella leikkuukekkereissä, ja mieli ihastui. Vaan vaatteet olivat jo siksi kuluneet, että leikkuupalkoilla välttämättä täytyi nyt saada uudet, ristiraitaiset vaatteet ja karttuunahuivin. Kun sitten vielä rahoja riitti pieneen panokseen kahvia ja sokeria niin… Ja totta puhuen, tyhjän säästäminen ei maksa vaivaansa!

Tuli vielä riihiaika. Kaikki tiesivät, että kyllä se Leena riihityössä on täysi ihminen. Sai "riihimiehen" paikan samassa talossa, missä Iikkakin oli. Mutta sekin oli niin lyhytaikaista ansiota, että jo ennen lokakuun loppua oli Iikalle ruinuttamassa että pyydä nyt isännältä yhtä markkaa, kun aivan mun kenkäni hajoavat jalkaan. Nyt Iikka julmistui ja sanoi, ettei hän pyytäisi, vaikka et ikänä kenkiä näkisi! —

Siitä on jo muutamia vuosia kulunut. Jumala on siunannut heidän avioliittonsa kahdella perillisellä. Mutta tässä, kun tuli köyhävuosi, ei Iikka sattunut saamaan rengin paikkaa, kätevämpiä kun oli kyllä menemään alennetuilla palkoilla. Nyt ei auttanut muu, kuin istua tyhjäntoimittajana murjottaen, koturina, syödä kun oli, olla syömättä kun ei ollut. Aina kun oli vaivais-avun antopäivä, lähetti akan sinne evästettynä muistutuksilla, että pitäisi enempi antaa… "Eihän niin vähällä voi mitenkään neljä elävää ihmistä toimeen tulla. Pitää sanoa, että lapset ovat kipeinä ja mulla on sydänalustatauti."

Ja herra ties eikö hänellä edes lie ollut jotain sellaista, kun oli nuo ennen niin paksut posket ohkaisiksi käyneet ja ääni kähisi, kuin olisi ollut viime viikkoja elävä keuhkotautinen. Ihmiset osoittivat viisaan näköisinä sormillaan ja sanoivat: "Kas nyt, enkö minä sitä sanonut? Minä sitä samaa sanoin, muistattehan? – että kerjuu siinä on edessä ennen pitkää, kun kaksi kelvotonta yhteen menee."

Tuota sanoessaan tuntuivat eukot ikäänkuin huokuvan omasta hyvinvoinnin tunnostaan ja omistavan itselleen kunnian siitä, että olivat "juuri niin sanoneet". Vaan jos he sen sijaan, että härsytellen noille, mielestään kelvottomille "niin sanoivat", olisivat silloin ottaneet äidillisesti Leenan hampputukkaan ja vieneet makaamaan tuvan yli sänkyyn, olisivat sitten antaneet Iikalle ympäri korvia, niin molemmat varmaankin olisivat vähän lauhtuneet halussaan pyhään aviosäätyyn päästä.

Jos heillä nyt, kun itse kykenemättöminä kunnon tavalla leipäänsä ansaitsemaan, kun nälkäiset lapset voivotellen itkevät viattomina ihmiskunnan leväperäisyyden uhreina, kyselisi: "mitä sanoisit nyt, jos silloin kun sinä pihisit rakkaudesta kuin kumipallo ja kiirehdit tulisella vauhdilla avioliiton satamaan, olisi joku ottanut sinun otsatukkaasi ja sanonut:

"Hiton kakara, etkö ymmärrä huuttia, taikka minä annan, että tuntuu!"

Iikka ja Leena ihan varmaan huutaisivat yhteen suuhun:

"Ah, hyvä isä, kunpa joku hyvä ihminen oliskin sen tehnyt!"

1893.

Isäntä, hevonen ja koira

"He-voi-nen!"

Se lentää kuin ihme, katkaisee kolkkoa talvista taivalta. Kuuvalossa näkee valkean huurun nousevan hevosen ruumiista ja haihtuvan hitaasti tyvenessä pakkas-yössä. Tilanomistaja Kouttinen, "hän itse" istuu reen perässä, paksun turkin sisässä ja huutaa tuon tuostakin hevoselle, kiirehtii sen kulkua, kun on niin kylmä ja kiire. Hevonen juoksee, taival lyhenee. Jo häämöittää kuuvalossa tuolla taloinen ryhmä. Yhä kovemmin juoksee hevonen, senkin on niin kylmä, menis mielellään kotiin, ottais loimen selkään ja appeita eteen. Niitä kai se nyt muistaa, niiden perään juoksee…

"Tpruu!" Isäntä tempaa suitsista; on tultu kestikievarin tiehaaraan ja sinne käännytään. Kummallista: musta tekee pientä tenää, se tahtoisi vaan kotiin rientää. Juuri kuin edellyttäen sitä, mitä otaksuu mustan ajattelevan, äännähtää Routtinen:

"Nooh, pian siellä käydään … mene vaan."

Juuri kuin järkevälle, ajattelevalle kumppalille! Ja musta, ikäänkuin ymmärtäen puhelun, menee, mutta hienosti huomattavaa vastenmielisyyttä osoittaen. —

On niin kylmä. Musta värisee selkä koukussa kestikievarin pihassa. Jo kaksi tuntia on Routtinen itse sisällä ollut. Porstuan kamarin ikkunasta tuikkaa valkean valo. Yhtämyötään mustan pää sinne kääntyy ja kummallisesti odottelevan näköisillä silmillään tuijottelee valoa kohti. Taivaslaella heloittaa kuu täysimmillään. Sen valossa sopii katsoa mustan silmiin, kun se tuonne akkunaan tirkistää! Huomio kiintyy yhä enemmän hevoseen: sen kyyryyn vetäynyt selkä, koukistuneet etupolvet, nuo ripuksissa olevat korvat, jotka pienenkin äänen, tahi rahinan kuullessa luppoutuvat tarkalla huomaavaisuudella kuuntelemaan. Mikä kärsimys, mikä tuskallinen odotus, mikä ihmisellisen järkevä tunnelma sen silmistä luistaa! Ja se on vaan eläin, rääkätty, opetettu ja kilpa-ajoissa palkittu. —

"Minulla on sellainen hevonen, että pois siitä olla pitää!" huutaa hän itse siellä porstuan kamarissa ja lyö nyrkkiä pöytään kestikievarin nenän edessä.

"Hyvä se hevonen on", kehuu toinen, "eikö sille vilu mahtane tulla siellä, kun näin kylmä on?"

"Viluko?" Hän rupesi kiroilemaan. Vai vilu! Ja jos tuleekin niin tulkoon, kyllä hän itse lämmittää… Koni on hänen omansa, eikä siihen tule kenenkään mitään. Hänen hevosensa pitää oppia kaikkeen, hän on isäntä, hevosmies ja kyllä hän tietää hevosten "vääsingin." Hänen hevosensa pitää olla niinkuin ajatus. "Sillä on lihaa päällä, ei sitä ole opetettu näljällä elämään!"

Nyrkki taas läjähti pöytään – ja musta vavahti, katsoi ikkunaan.

Vihdoin Routtinen tuli ulos. Kun hän portaille astui, höristeli musta jo vastaan. Se oli niinkuin nuhteen ja anteeksiannon tapaista ystävällistä mutinaa.

Routtinen oli juonut ja hoiperteli. Musta katseli tarkoin tutkien, kun hän hoiperrellen läheni. Isännän likelle tultua musta yht'äkkiä kuorsasi, heilautti voimakkaalla heitolla päätä, pudisteli sitä, kuopasi jalallaan lumista pihaa ja kiinnitti vauhkat, pelkoa osoittavat silmänsä isäntäänsä.

Yhä valaisi kuu mustan silmiä, joissa hurjistunut ilme aste asteelta tuli yhä selvemmäksi. Tuuli, joka oli alkanut hiukan henkiä, toi jo portailta asti oluen hajua mustan sieramiin. Kun isäntä pääsi ääreen, kurotti se päätänsä häntä kohti, kuorsahti rajusti ja alkoi levottomasti muutella jalkojaan.

Kievarin isäntä tuli Routtisen kanssa. Selitettiin jalkoihin sekautuneet suitset. Musta riehui ja tahtoi paeta jokaista isäntänsä lähestymisen yritystä. Routtinen huusi ja karjui. Sai vihdoin kievarin avulla itsensä lähtökuntoon.

Musta lähti kuorsaten hyppäämään kuin hirmua pakoon. Routtinen ei tahtonutkaan sitä kiinni pidellä vaan huutaen ja rähisten lisäsi sen vauhtia.

Kotipihaan saavuttiin klo 12 yöllä. Kontistuneena oli mies rekeensä nukkunut. Hevonen seisahti rauhallisesti tallin eteen, hirnahti, tallista vastasivat toiset… Renki jo tulee ulos porstuan ovesta ja lähenee hitaasti, unisin silmin ja myrryisenä rekeä.

Tarkastettuaan ja saatuaan selville, että isäntä siellä vielä sentään elävänä kuorsailee, tyrkkää hän tätä kylkeen ja murahtaa:

"Eiköhän olisi paras nousta."

"Häh?" Routtinen unentöpperössä kysyy.

Renki jo silloin mustaa valjaista päästelee ja sieltä sanoo:

"Te olette nyt jo kotona."

"Hääh?" tutkii isäntä vielä mutta alkaa kuitenkin jo nousta. Pääsee vihdoin oikein seisomaan ja kompuroi reestä pidellen hevosen ääreen tämän lautasia vasten käsillään nojailemaan. Siinä halli alkaa häntä ystävällisesti lähennellä, hyppii ulisten rinnoille, kiertelee sinne tänne ja heiluttaa mielihyvissään häntäänsä.

"Halliko se on?" tuumii Routtinen ajatuksiinsa vaipuneena ja ystävällisesti. Mutta samalla musta liikahtaa, käsi luiskahtaa sen lautaselta ja isäntä kaatuu… Musta pelästyi, halli alkoi haukkua ja renki riensi auttamaan isäntää. Tämän sappi oli jo ehtinyt paisua kovasti ja puhisten koperoitsi hän reestä jotain.

Musta jo oli asettunut, se höräili ystävällisesti rengille, haisteli sitä ja turpaansa sen kaulalle pani ja siihen puhalteli. Matti päästeli valjaita, olisi jo mielellään jonkun ystävällisen sanan sanonut mustalle. Mutta jostain syystä ei hän nyt tahtonut ääntään ilmoittaa, hiljaa vaan oli kuin myyrä.

Muut eivät sitä huomanneet mitä hän itse aikoi, ennenkuin ruoska läimähti mustan lautasille yhden … kaksi … kolme … useampia kertoja.

Syntyi yleinen epäjärjestys. Musta hyppi kuin hullu. Matti sitä koetti kiinni pidellä ja kieltää sekä isännälle karjua… Meniskin muuten ja ottais ruoskan pois, mutta musta yllättelee karkuun, se riehuu niin vietävästi, että ajokalut jalkoihin sekautuvat ja Matinkin aatami jo tahtoo nousta.

"Mi-minä olen itse minä!" Samassa sai Matti ruoskasta ympäri korviaan kihelmöivän läimäyksen. —

On aamu. Routtinen on jo noussut, pukenut housut ja saappaat jalkoihinsa. Halli pistäytyy kamarin oven raosta sisään ja juoksee häntää heilutellen isäntänsä luokse viisailla silmillään tämän katseita etsien. Mutta Routtisella on pää kipeä ja koiran ystävyys tuntuu tunkeilemiselta ja härnäämiseltä. Hän potkasee sitä jalkaan armottomasti, kovasti ja älähtää:

"Ka hullunako se on tuo koira?"

Kiljahtaen juoksi koira sängyn alle, korvat luimussa, ruumis matalana ja häntä koipien välissä asettui sieltä sitten kummallisen kysyvänä tutkimaan isäntänsä synkeitä silmiä.

Tuossa olisi Routtisen pitänyt osata katsoa vähän syvemmältä hallinsa silmiin! Mutta hän vaan haukotteli väsyneesti, tuijotteli yhteen kohti ja paneusi vihdoin uudelleen makaamaan. Silloin koira tuli sängyn alta, katsahti luihusti vielä isäntäänsä ja meni oven luo, vingahti, raapasi ovea ja näkyi tahtovan kaikella muotoa pois kamarista. Ovi avattiin tuvasta päin ja koira puikahti nähtävällä riemulla pois isännän seurasta – jonka kanssa hän hyvin usein sängyssä makasi.

1894.

Isä on Ameriikassa

Samoin kuin tuhansille muille, talollisille ja mökkiläisille, oli Vareslahden Mikollekin ensin "pistänyt päähän" ajatus Ameriikkaan menosta. Siitä se rupesi tehomaan ja paisumaan, kunnes se sydäntalvella, tuossa tammi- ja helmikuun aikoina tuntui jo vieneen miehen auttamattomiin. Se ei ollut enää kalvea ajatus, jota saattaa sietää, se oli paisunut mokottavaksi sydämmen tuskaksi. Ajatus jo eli aivan Ameriikan "toiveiden vuorilla" ja kaakerteli siellä etsien tuota ikuisesti etsittyä elämänkiveä.

Ensin se oli ollut vaan yksityinen salaisuus, Mikko kärsi ja iloitsi vaan itse ajatuksistansa. Mutta erään kerran kun vaimo tuskitellen vaikerteli, että "kun ei tämä kitu näy meidän mökistä koskaan loppuvan", silloin Mikko puhkasi paiseen ja sanoi: "Loppuu se, kun lähden tässä kevätpuolella Ameriikkaan."

"Sinäkö?" kysäsi vaimo, ja kummallinen, ilon ja omituisten aavistusten tapainen loisto värehti silmistä.

Sinä päivänä ei vaimo enää tuskitellut. Hän kohteli vaan jonkullaisella suuremmalla huomaavaisuudella miestänsä.

Lähtöpuuhista tulikin tosi kevätpuoleen. Mikko sai matkarahat panttaamalla kartanonsa niiden vakuudeksi.

Vaan mitä lähemmäksi tuli lähdön ajat, sitä ajattelevaisemmaksi kävi vaimo. Kun mies toisinaan kyseli, että "mikä sinua vaivaa?" ei sanonut juuri mitään syytä.

Lähtöpäivä tuli. Vaimo itki aamusta alkaen – eikä se suinkaan parantanut hänen hiukan kipeitä silmiään…

"Älä nyt itke", sanoi mies usein. "Jos kaikkivaltias onnea suo, niin eihän tässä nyt ijäksi erota."

"No ei suinkaan, mutta…"

"Mitä mutta?"

Miehen mielestä piileili tuossa jotain epäluuloista. Vasta sitten kun eronhetki löi, vaimo hyvästellessä kavahti kaulaan haikeasti itkien ja änkyttäen:

"Älä unohda, isä, minua … muista lapsia…"

"Unohda! Mitä sinä ajatteletkaan… Sinä puret sydäntäni epäluulollasi."

"En, Mikko rakas, en sitä tarkoita. Mutta kun maailma on niin kavala … ja minulle hoidettavaksi jää nuo kolme pienoista. Tupa on matkarahoistasi pantattuna ja… Älä pahastu, isä, mun sydämmeni on niin täysi…"

Mikko oli jo ollut sanomaisillaan kovan sanan, mutta sydän pehmisi, kun vaimo yhä kaulassa riippui. Sitten otti hän lapset vuorotellen syliinsä, suuteli, suuteli, vuorotellen yhtä ja toista ja sitten vielä äitiä…

Hyvä Jumala! Mikko ei ollut koskaan luullut olevan niin vaikeata jättää niitä. Ja niinkuin tulva tuli päälle ajatus: jos tulisi joku ja tarjoisi työtä, niin en menisi, en.

Mutta lähteä täytyi.

Vaimo itkeskeli pari päivää. Se oli haikeata, mielikuvitusten tuottamaa sydämmen tuskaa. Vaan sitten ne alkoivat vähitellen kuivaa "tollareita" ajatellessa. Lapsetkin niitä ajattelivat, kertoivat kylässä: "Ameriikan taaloja isä lähettää makeisrahoiksi."

* * * * *

Ensimmältä Mikko kirjoitti usein. Lähetteli rahojakin, vähän silloin, vähän tällöin. Lupasi aina tuonnempana isompiakin summia lähettää, pani nyt aluksi vaan niin kuin maistiaisiksi.

Kului vuosia. Kirjeiden välit harvenivat harvenemistaan, rahakirjeiden vielä arveluttavammin. Oli huonot ajat, piti muutella ja sairastaakin, kertoi. Mutta kehoitusta parempaa toivomaan riitti aina.

Vaan äidin katseet rupesivat jo surullisiksi käymään: leipä alkoi tehdä yhä kiinteämmin tiukkaa.

* * * * *

Jo on Mikko ollut poissa viisi vuotta. Toista vuotta on siitä, kun on kotiinsa kirjoittanut.

Tulee kevät.

Pääsky palaa Pohjolaan, rakentaa pesänsä myöskin Vareslahden matalan mökin räystään alle. Päivät pääksytysten se kertoo lapsille etelän hedelmällisistä maista, missä rusinat kypsyvät ja pulleat, komeat viikunat notkistavat emäpuiden mahtavia oksia. Lapset eivät ymmärrä mitä pääsky kertoo, mutta että se on jotain ihanaa, jotain, josta kannattaa riemuita sen he ymmärtävät: taputtavat ihastuneina pieniä, laihoja kätösiänsä.

"Onkohan tuo pääsky nähnyt isää?" virkahtaa eräänä päivänä keskimmäinen lapsista, tyttö.

"Voi kun tietäis!" vanhin sanoo. Ja nuorin, johdatettuna ajattelemaan isästä, jota ei hän ensinkään muista, kysäsee:

"Oliko isä väkevä?"

"Oli", vanhin vakuuttaa.

"Kun isä tulis kotiin!" sanoo keskimäinen. – Mutta isästä vaan ei kuulu mitään.

Mökin ympärys vähitellen ruohistuu, marjapensas multipenkin vieressä alkaa kukkia. Äiti kääntää perunamaatilkut kivenkoloissa ja kätkee sinne siemenen, lapset innokkaina apulaisina. Kesän tullen, alkaa lasten kalpeille poskille nousta hiukan punakampi ruso… Niinhän se on kuin ruokaa tuo ihana kevätilma! Äidinkin sydän kevenee hiukan, suven armaus sitä sivelee toivon hienoisella pensselillä ja antaa tulevaisuudelle hiukan vaalakamman värin. Hän vetää perunamaan seipään nenään tuulettumaan Mikon karvalakin, levittää turkit ja huivin aidalle, – näkeehän kotiin tullessa, ettei täällä ole unohdettu, eikä annettu koin vaatteita raiskata.

Siihen tulee juuri isäntä, jolta Mikon matkarahat ovat lainatut.

"No, kuuluuko siltä Mikolta enää mitään?" kyselee.

Vaimo vähän hätäilee. Paha sanoa niin, paha näin. "Noo, ei siltä nyt aivan hiljan ole…"

"Koko lurjus sekin! Jollei siltä nyt pian tule rahoja, niin mun täytyy myydä tämä mökki ja nuo peltotilkut. Vähän ajan kuluttua ei ne enään riitäkään."

Vaimon sydän tahtoi ehtyä, eikä voinut keksiä juuri mitään sanottavaa. Vasta sitten, kun mies lupaa tulevaan kevääseen vielä odotella, vasta sitten alkaa henki helpommin kulkea. Tulee syksy.

Äidin silmässä on yhä useammin kyynel. Hänen painava mielialansa puhkee toisinaan nurpeaksi, tuskalliseksi purkaukseksi lapsia kohtaan. Silloin kyyristyvät he penkin loukkoon, pimeään soppeen ja yksi kolmesta kuiskaa:

"Kun ei se isä tule kotiin!" Siihen toinen virkkaa: "Niin kotiin! kun sillä on uusi akka." Lapset eivät täysin tajua koko laajuudessaan, mitä se merkitsee, kun kerrotaan, että isällä on uusi akka. Mutta katsellessa äitiä, jonka silmästä ei kyynel enää katoakaan, joutuvat he vaistomaisesti käsittämään, että isä on hyvin, hyvin häjy, että äidin on paha olla ja heillä on nälkä…

Mutta isästä vaan ei kuulu mitään!

1893.