Hän katseli hetken lamppu kädessä nukkuvia lapsia. Lämpöinen näytti heidän olevan. Lämmintä tunsi isäkin ja sitä seurasi hyvää tekevä pudistus ja tuntui siltä kuin kylmyyttä olisi sisästä pois paennut lämmön edestä. Hän rupesi riisuutumaan ja aikoi panna makaamaan lasten äärelle. Sohva oli soukalla ja sitä hän aikoi leveämmälle vetää hiljaa … hiljaa, ettei lapset heräisi.
"Kuinka et sinä tänne tule?"
Eeva seisoi unisin silmin kamarin ovella. Mies säpsähti ensin ja katsoi taaksensa. Ei puhunut kuitenkaan mitään, rupesi vaan tasoittamaan vuoteen syrjää. Vähän ajan päästä hän sanoi:
"Kyllähän minä täälläkin pysyn."
Vastaus oli hiljainen, mutta Eevassa se kuitenkin vaikutti värisyttäviä tunteita.
"Niin… Mitä tuo tietää tuollainen…"
"Eihän siellä ole ollut avainta suullakaan?"
"Onpa."
"Vai niin. No mennään nyt sitten."
Isäntä meni hyvin myrryisen näköisenä. Eeva teetteli itkua ja pyyhkieli silmiään mitään puhumatta.
"Mikä itkettää?" Repponen istui ja katsoi vakavasti vaimonsa silmiin; ääni oli kuitenkin ankarallainen, jolla kysymys tehtiin. Eeva ei vastannut, pyyhki vaan yhä silmiään.
Into ja Maiju makasivat samassa huoneessa ja olivat potkineet peiton pois päältänsä.
"Pane peite lasten päälle."
Eeva totteli kohta. Repi peitteen ensinnä heidän altansa ja heitti sen sitten huolettomasti päälle.
"Älä tee enää sitä, kuule, toista kertaa, älä!"
Repponen heitti itsensä kovasti vuoteelle.
"Mitä … mitä Jumalan tähden minä nyt olen tehnyt?" Eeva katseli lasten sänkyyn, ikään kuin näyttääksensä luulevansa, että puhe oli lasten peiton panemisesta.
"Sitä illallista," sanoi Repponen.
"Mitä … mitä ill…"
"Suu kiini!"
Nyt sai Eeva todella vapista ja totta syytä itkeä. Hän istui tuolille niin tekemään.
"Tule makaamaan ja kohta!"
Käskyä täytyi seurata ja kohta täytyikin. Ajatuksiinkaan ei johtunut että sitä uskaltaisi vastustaa istumista jatkamalla.
"Siunaa nyt," käski mies, kun valkea oli sammutettu, mutta ei hän puhunut enää yhtä kovalla äänellä kuin äsken.
Eeva koetti olla niin hiljaa ettei hengitystäkään olisi kuulunut.
"Kuulitko?" Nyt oli ääni jo koko joukon heleempi.
"Lakkaa nyt jo … äläkä niin kovin kiusaa," puhui Eeva itkun äänellä.
Mies käänsi itsensä ja nukkui pian.
Eeva voihkasi ja käänteli itseänsä taas, mutta ei siunannut … ei ainakaan siinä merkityksessä kuin Repponen olisi tahtonut ja sitä ajatteli.
XIV
Kaksi vuotta on kulunut.
Hajalla hiuksin ja kovin likaisissa, vaikka muodin mukaisissa vaatteissa imettää Eeva nuorta lastansa kätkyessä tuvan lattialla. Into odottaa vieressä hiljaisena ja nöyränä, valmiina soutamaan.
Huomaamatta on pihaan tullut vieraita; huomaamatta ne tulevat tupaan asti.
"Hyvää päivää."
Tuliat olivat entiset tuttavamme, Kaupanhoitaja ja ylioppilas Pekkanen.
Eevan oli selkä oveen päin. Hän käänsi päätään; vavahti kun tunsi tulijat. Veri nousi kasvoihin ja hätäisen silmäyksen loi hän vaatteisinsa ennen kuin tervehtimään nousi.
Täytyi kuitenkin nousta kättelemään… Silmiään ei voinut nostaa, vieraita kasvoihin katsoakseen tervehtiessään.
Vieraatkin näyttivät hämmästyneiltä ja hapuilemiselta tuntui kyselemisien etsintä.
Kamariin Eeva pujahti, kun oli saanut kätellyksi vieraita ja ilmoitetuksi ettei Repponen ole kotona.
"Voi!" hän niin kuin tuskan perästä äännähti kamariin päästyänsä ja alkoi tulisella hopulla koota sinne tänne heitetyitä vaatteita tuoleilta, sängyiltä ja lattialta. Kovin olivat matotkin likaiset ja läjätyt; täytyi niitä heittää suoriksi ja sitten luudalla enintä rikkaa päältä pois käväistä. Ja vaaterievulla tomua hoivia pöydiltä ja tuoleilta. Hyvää ei tullut, ei Eevan omastakaan mielestä tyydyttävää, sillä kaikkialla oli istuvaa likaa.
Mutta mitä siihen nyt teki.
Toisesta kamarista hän kävi siistimpiä vaatteita päällensä panemassa ja sitten tuvasta vieraita käskemään. Ne olivat jo menneet ulos.
"Herrajee!" Hän ei ollut äsken huomannut heitä edes istumaan käskeä.
"Älkäähän nyt noin menkö… Tulkaa nyt vielä tupaan," huusi Eeva portailta, kun vieraat hevostansa irti kirvottelivat, He katselivat toisiaan, suu vähän omituisessa hymyssä.
"Olisi kiirettäkin vähän, ja kun ei Repponenkaan sattunut kotona olemaan," virkkoi Kaupanhoitaja.
"No tehkää nyt niin hyvin ja tulkaa sisään, älkää nyt noin…" Tarkoitus oli sanoa "komeita olko," mutta ei hän sanonutkaan. Vieraat sen kuitenkin ymmärsivät.
"No jospahan tuota nyt…"
"Niin, eihän tässä nyt niin tulinen kiire ole."
Vieraat menivät sisään ja vietiin kamariin. Eeva löysi ja tarjosi isännän papyrosseja. Meni sitten tupaan kahvia laittamaan. Missä lienevät talon muut olijat olleet, kun Into vaan yksin kätkyttä souteli isossa tuvassa. Vapauteen paloi kai lapsen mieli ja olo kävi ikäväksi yksin olla ja vielä hankalallaisessa toimessa. Ei huomannutkaan, kun kätkyt toisinaan unohtui ja soutamatta jäi.
"Souda!"
Märkä vaate läjähti; kietoutui pään ympäri, otti kipeää ja tuntui muutenkin ilkeältä. Into säikähti niin että ylöspäin hypähti ja alkoi itkeä.
"Huuda nyt … muutama, ja herätä se lapsi vielä…"
Eevaa kiukutti vieraiden odottamaton tulo, kun kaikki paikat oli niin…
Täytyi edes johonkin vihansa ajaa.
Kovin kuitenkin Innolta itku pakkasi, kun kipeä jälki kirveli poskella ja korvan lehdissä … ja muutenkin tuntui niin katkeralta.
"Jos et sinä tuki nyt suutasi, niin saat uudestaan … kun vieraitakin on kamarissa."
Ei lapsi ymmärtänyt mitä se häneen koski, että vieraita kamarissa oli, mutta pelosta täytyi kuitenkin koettaa lakata. Itsepintaisesti nikotus toisinaan hytkäytti, silloin aina sydän vavahti ja silmät äitipuoleen päin arasti lensivät.
Eeva meni kamarissa käymään.
"Souda nyt, että se nukkuu." Nyrkki tutisi ilmassa uhaten … sanoja vahvistaen.
Into koetti kahden käden soutaa, varovaisesti … varovaisemmin, ettei enempää kallistuisi toiselle, kun toisellekaan puolelle, ja velipuoli heräisi.
Sokerinpalan toi Eeva hyvitteeksi.
"Kas niin pitää soutaa."
Hyvältä tuntui tuo … saattoi unohtaa koko lailla paljon, mutta kuitenkin jäi vielä karvasta mieleen… —
Eeva tarjosi kahvia vieraille.
"No, mitenkä se emäntä nyt jaksaa?" alkoi Kaupanhoitaja kysellä.
"Tuossahan menee päivästä toiseen."
"Varmaankin kuluu aika täällä hyvin?"
"Noo, kuluuhan se, puuhat vievät niin paljon aikaa, ettei jouda ikävöimään."
"Hm… Onko emäntä saanut täällä paljon uusia hyviä tuttavia?"
"Ei paljon," Eeva vitkaan vastasi. Jatkoi sitte puolittain surumielisesti: "Kun näihin oloihin tullaan, niin ei sitä paljoa jouda ystävistä huolia. On niin paha," hän silmäili moittien ympärilleen, "kun on niin paljon touhua ja puuhaa, ettei ehdi edes huoneita siivota. Meilläkin niin harvoin käy herraisia vieraita, ettei aina tule siivosta niin lukua pidetyksi… No käy niitä nyt sentään joskus ja saa väliin oikein hävetä, mutta mitäs tähän tekee." Sitten hän vielä lisäsi ikään kuin innostuneena:
"Ei sitä tyttönä tiedetä, mitä eteen tulee, kun akaksi tullaan."
"Semmoisenko kokemuksen Eevakin on saanut?" kysyi Kaupanhoitaja katsellen häntä.
"Sellaisen. Kyllä sitä tyttönä ollaan niin kiltejä9 että pois tieltä, kun ei tiedetä vielä mitään maailman menosta. Sitä puuhaillaan yhtä ja toista maailman hulluudessa ja ajatellaan että sillä ja sillä lailla minä teen, kun miehen saan. Mutta kaiketi toisin sitä asiat käyvät kun luullaan."
"Minusta nähden," sanoi Pekkanen, "ei avioliitto kaikissa tapauksissa tule sortamaan nuoruuden mielikuvituksia. Kyllä silloin sortaa, jos mielikuvitukset ovat liian korkealle lennelleet ja jos ei jo silloin tule lukuun ottaneeksi avioliiton vakavia puolia ja mieltänsä niitäkin myöten muodostaneeksi. Mutta avioliiton taipaleelle lähtiessä tarvitsee varustaa mukaansa evääksi hyvä vakallinen siveellisyyden voimaa voidakseen tulevia vaiheita vastaanottaa."
"Ei kukaan silloin niin pitkälle ajattele, eikä sillälailla!" huudahti Eeva.
"Niin, mutta minä sanoin että sivistyneen ihmisen pitäisi sillä tavalla tehdä."
"Jopahan se niin taitaisi olla, mutta ei suinkaan ne herratkaan, ainakaan kaikki, niin tarkoin ajattele, vaikka ainakin ovat sivistyneitä," arveli Eeva.
Pekkanen naurahti.
"Ei suinkaan."
Pekkanen ymmärsi, että Eeva käsitti asiaa osaksi oikein, osaksi väärin, yleensä sangen pintapuolisella tavalla. Teki mieli ruveta selvittämään sitä, jota hän katsoi erehdykseksi, sitä nimittäin, kun kansa katsoo ja pitää herras-sivistystä semmoisena täydellisyyden mallina, jonka aivan kelvollisena ja muuttamattomana tulisi siirtää kansan omaksi. Mutta hän hillitsi itsensä, kun huomasi kuulijansa liian pintapuoliseksi, käsittämään ollenkaan sivistyksen asiaa.
"Kun sellaiseen lapsijoukkoon joutuu, kun meilläkin, niin kyllä siinä tarkenee."
"Kyllä kai, kyllä," myönsi Kaupanhoitaja.
Eeva toi toiset kupit kahvia. Kupit hän todella oli välillä pessyt, mutta pyyhin-vaatteesta oli niihin jäänyt hienoa nöyhtää, joka inhoittavasti törrötti ja teki herroille vastenmieliseksi koskea koko kuppeihin niistä juodakseen. Sitten vielä sattui silmät Eevan hajanaisiin hiuksiin, joita ei huivi kyennyt kylläksi ohjissa pitämään. Tuon hätäisesti päälle heitetyn röijyn hijain alta tunkivat itsepintaisesti näkyviin toisen, likaisemman röijyn hijat, tehden sitä inhoittavamman vaikutuksen, kuin jos ei ensinkään olisi tahdottu tuota peitellä.
Ja tämä nyt oli se entinen itsestänsä paljon pitävä Latva-Kuntin Eeva.
Mikä on hänestä tehnyt tuommoisen?
Eipä juuri mikään. Kiiltävällä kultauksella ei ole pysyväisyyttä. Se hivuu pois, aina vähitellen. Ennemmin tahi myöhemmin tulee oikea aine näkyviin. —
Kaupanhoitaja ja Pekkanen istuivat taas reessä matkalla.
"Mitä sinä nyt ajattelet tuosta Eevasta?" kysyi Kaupanhoitaja, kun he olivat ajaneet ulos Repposen pihasta.
"Ajattelen, että hänestä, joka oli ennen Riikinkukko, on nyt tullut porsas," sanoi Pekkanen totisesti.
Kaupanhoitaja nauroi niin, että oli vähältä katketa.
"Älä nyt naura; minusta ei ole asia niinkään leikillinen. Ei saata vaatiakaan, että Eeva tähän tapaan kehittyneenä pystyisi velvollisuuksiansa täyttämään, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei häntä milloinkaan liene semmoisia varten kasvatettu. – Sinä myös saat ottaa tästä itsellesi esimerkkiä, koska aina sitä puollustat, että kansan nuorisoon on ennen kaikkea tyrkytettävä käytöspuolista sivistystä."
"Niin noh, mutta mitä hittoa se tähän kuuluu ja millä tavalla sinä nyt tällä esimerkillä aiot sitä mielipidettä kumota? Onko Eeva sitten mielestäsi käytännöllisesti sivistynyt?"
Kaupanhoitaja nauroi taas ja Pekkanenkin.
"Sinä tahdot pysytellä yhä vaan pintapuolella," sanoi viimemainittu. "Mutta silloin kun Eeva oli tyttönä, ettekö pitäneet häntä hienoimpana kaikista talonpoikaistytöistä, jotka yhteen aikaan olivat siinä ompelu-seurassanne?"
"No, kyllä … ja hän olikin."
"Kuori petti."
"Hm … kyllähän hänen taitamattomuutensa jo monasti huomattiin ja saatiin sillä nauraakin. Mutta mitä siitä, en minä ole Eevaa koskaan semmoisena pitänyt, jommoiseksi yleensä toivoisin kansan naiset tulevan."
"Vai niin, se on hyvä ettet niin kovasti ole pettynyt tässä asiassa. Mutta sanoppas nyt veikkonen, minkälaiseen sivistystilaan sinä yleensä toivoisit kansan naisten kehittyvän?"
"Semmoisiksi että he nyt yleensä osaisivat käyttäytyä sivistyneitten tavalla ja ihmisittäin."
"Mutta mitenkä sinä saat heitä tuohon tilaan, jos et anna heille sitä oppia, että he tulisivat vakuutetuiksi tuolla tavalla käyttäytymisen paremmuudesta?"
"Tuo vakuutus kasvaa heihin itsestään ilman mitään sivuvaikuttimia, kun he vaan oppivat käytös-tavat."
"Totta puhut, mies hyvä, kas sinäpä vasta puhutkin totta! Ylpeys ja loisteliaisuuden-himo kasvaa heihin itsestään, sitä mukaa kuin he saavat siihen tilaisuutta ja taitoa. Mutta onko tämä sivistystä? Minä sanon ettei se ole sukuakaan sille. Vahinko, hirmuinen vahinko, että tuollainen käsite jo on hyvin suuressa määrässä levinnyt kansamme tyttäriin. Iso osa heistä on eksytetty uskomaan, että he ovat silloin sivistyneitä, kun osaavat koreasti kiekkaella ja vaatettaa itsensä uusimman muodin mukaan. Mutta jos kysyt sellaiselta naiselta, 'mitä tarkoitusperää kohden hän aikoo elämässä pyrkiä?' niin hän epäilemättä vastaa sinulle tuon viattoman: 'en tiedä'. Mutta sydämessään hän ajattelee: 'saadakseni rikkaan ja hyvän miehen.' Rupea tällaiselle sitten tarjoomaan sivistyttäviä oppeja, niin hän nauraa, sillä hän tietää olevansa sivistynyt, koska hänen vaatteensa on muodin mukaan laitetut. Opillinen sivistys tuottaa velvollisuuksia, mutta se tuottaa myöskin velvollisuuden tunnon. Opillinen sivistys tekee omaajastaan käytöspuolisestikin sivistyneen. Mutta paljas käytöksellään koreilia – sillä en saata sanoa näitä muiksi kun koreilioiksi – ei voi enää itse hyvyyden tunnossaan ottaa vastaan ulkoapäin tulevia sivistäviä vaikuttimia ja itsessä ei semmoisessa niitä löydy."
"Älä nyt enää, kyllä minä nyt jo toistaiseksi uskon," nauroi Kaupanhoitaja.
"Usko jos tahdot, mutta niin se on."
"Mutta mikähän oikein totuudessa sai sen Heikin tuosta Eevasta luopumaan?" kysyi Kaupanhoitaja.
"Äitinsä."
"Tottako? vai akat… No onneksi se oli."
"Mutta se onkin nainen, se muija! Toista en sinulle tiedä osoittaa niin kelvollista perheen-äidin perikuvaa. Mitä muuten tulee Eevaan, niin luulen, että jos hän olisi Heikin vaimoksi tullut ja Lahtisen emännän kasvatuksen alle, niin hänestä olisi voinut tulla kelpo nainen.
"Kukapa tietää," epäili Kaupanhoitaja.
"Minä tiedän sen, sillä tuolla muijalla on jonkullainen salainen voima, jolla hän ehdottomasti voi valloittaa mielet puoleensa. Sitä paitsi käy hän itse aina hyvänä esikuvana edellä. Pois on hänestä ulkonainen kiilto ja pois koko perheestä. Minä luulen että Eeva ei voinut sisällistä ihmistänsä peittää ollessansa siellä Heikin kanssa ja tuota ei muija voinut hyväksyä."
"Vaan käski Heikin antaa rukkaset."
"Minä luulen että hän on niin tehnyt, ja Heikki oli siksi heikkoluontoinen ettei hän voinut vastustaa, kun hänelle Eevan sisällinen kuva näytettiin, vaan oli valmis antamaan rukkaset… Kas tässä näkee kuinka lujaa se rakkaus on, joka perustuu ainoastaan vaatteiden ja kasvojen katselemiseen!"
"Heikkoluontoiseksiko sanot Heikkiä, kun hän kykeni luopumaan Eevasta?"
"Niin. Vahvat luonteet ensiksikin eivät tuulahda tekemään tuollaisia hullun-äkkinäisiä rakkaus-liittoja. Mutta sitten kun he kerran rakastuvat, niin he eivät ulkoapäin tulevain vaikutusten kautta niin hevin omasta kannastaan luovu."
XV
Repponen oli käymässä Latva-Kuntissa. Appensa kanssa hän istui kamarissa tupakoiden ja tarinoiden. Vilkasta ei keskustelu ollut, mikä lieneekin kieliä salvannut.
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi Repponen vihdoin äkkiä ja katsahti ikään kuin hätäytyneenä appiukkoonsa. Itsekin hämmästyi lausettaan. Kauan oli sanat jo suussa pakottanut; kauan oli tehnyt jo mieli siitä puhua. Nyt se tapahtui.
Appi käänsi kasvonsa lattiaan.
"Vai niin." Ääni vavahti hiukan.
"Se on raskasta … ei tahdo jaksaa kaikin ajoin kantaa." Repposen ääni vavahteli ja hän katseli lattiaan.
"Vai niin."
Mutta Repponen kun oli päässyt alkuun, halusi puhua enemmän, purkaa sydäntänsä, jossa nuo asiat karvastelivat.
"Ensin kun hän tuli meille," jatkoi hän vähän ajan päästä, "en minä tuntenut häntä, taikka oikeammin, hänen taipumuksiansa; minä vaan pidin hänestä niin paljon … tykkäsin niin kovin, etten katsonut sopivaksi häneltä mitään vaatia. Mutta en minä tiennyt että se oli niin taitamaton, ettei nyt itsestänsä vähää edes ymmärtäisi talouden hoitoa… Kyllä tuon huomasin pian, mutta en puhunut mitään, ajattelin ja toivoin että kyllähän oppii…
"Mutta kun rupesi käymään aina vaan huonommasti ja huonommasti, niin täytyi minun vihdoin ruveta puhumaan ja kauniisti neuvomaan…
"Silloin vasta tulin häntä tuntemaan … suuttui kun tärpätti10 … ei muka tarvinnut mun neuvojani. Sitten sain minä kuulla ettei hän ollut itseänsä minulle kauppaamassa ollut ja että, mitä varten minä olin häntä vetänyt meille…
"Voi herra Jumala, kun tuo leikkasi sydäntäni!..
"Minä rupesin sitten ajattelemaan, että ei sitä pitäisi vanhana nuorta naida ja … kun on lapsiakin. Kun minä kuitenkin koetin – sillä minua vaati pakko siihen – neuvoa ja pyytää häntä paremmin huolta pitämään taloudenasioista, niin sitte hän, minun kiusallani, rupesi itse tekemään työtä niin kuin hullu, kun tiesi että tuo pisti minun vihakseni.
"Pian hän kuitenkin siihen kyllästyi, kun en minä kieltänyt, vaan annoin hosua. Mutta siitä asti rupesi hänellä olemaan merkillinen taipumus keksiä kaikissa minun puheissani jotain pistoja ja kiusantekoja itseänsä vastaan.
"Jos milloin pyysin hänen jotain tekemään, niin näin että hän aina enemmän taikka vähemmän suuttui… Minä huomasin että hän oli ruvennut sydämestänsä halveksimaan minua.
"Lapsi-raukkani! … heille ei hän ole äiti. No ei sitä sovi sanoa, että hän olisi pahinta laatua äitipuolia, on niitä huonompiakin, mutta kun minä rakastan lapsiani ja näen ettei hän rakasta ollenkaan, ei edes täysin suvaitse heitä, niin käy niin harmiksi monasti, kun ajattelee, että mitä heistä tuollaisessa hoidossa tulee."
Repponen nojasi poskea kättä vasten pöydän nurkalla ja kärsi huolettavien ajatusten sortoa. Latva-Kunti oli toisessa päässä pöytää samallaisessa asemassa.
"Anna selkään," sanoi hän vihdoin, "tottahan tuollainen mies nyt akkansa saa taipumaan."
Repponen katsahti hämmästyneenä appeansa, ikään kuin tullaksensa vakuutetuksi että oli kuullut oikein.
"Ei!" sanoi hän vihdoin pontevasti, "minä en lyö vaimoani, minä kuritan ainoastaan lapsiani ja teidän olisi tullut tehdä samoin."
"Hm… En minä ole paljon huolinut koko tytön kasvatuksesta … äitinsä hallussa tuo paraiten oli. Jos ei lie kylläksi kurittanut ja opettanut, niin hänen syynsä se on, eikä minun … ei siitä minua tarvitse syyttää."
"Vai niin se onkin… Ilmankos…"
"Mitä, ilmankos?"
"Hänen kasvatuksestansa ei ole sitten kukaan pitänyt huolta."
"Hmm," pani Latva-Kunti, mutta ei puhunut muuta mitään.
Repponen jatkoi taas vähän ajan kuluttua:
"Ensi-aikoina oli se edes hyvä asia, että hän piti huoneissa jonkullaista puhtautta, mutta nyt on hän muuttunut, niin ettei hän puhtaudestakaan välitä mitään… Suoraan sanoen, on toisinaan oikein – sikamaista. Hän on nyt aina jossain työn puuhassa, niin ettei muka ole aikaa edes itseänsä ja huoneita siivota. Mutta mitäpä siitä työntouhustakaan, kun hän tekee kaikki niin poikkipuolin kuin huonoimmat piiat."
"Hm."
"Menee se nyt jo sentään kun minäkin olen jo paremmin tuollaiseen tottunut, eikä hän nyt enää aina vihastu, jos jotain vaatimuksiakin teen, mutta ei hän paljoa minun puheestani välitäkään."
"Hmh, sepä nyt kummaa, kuinka hänestä sellainen on tullut."
"Niin on, mutta minä ajattelen ainakin että siihen on se syynä, että häntä on kokonaan kasvatettu turhamaiseen koreiluun, niin että hän täysikasvuiseksi tultuaan ei muuta toivonut kuin päästä jonkillaiseen herraselämään, nauttimaan vaan huvista ja laiskuudesta. Jälestä päin olen ajatellut että hän ottikin minut vaan sen tähden, kun minulla oli varoja enemmän kun useilla poikamiehillä. Hän kukaties ajatteli meillä saavansa viettää herraselämää… Mutta ei se sopinut, eikä sovi vastakaan. Kun hän tuon tuli huomaamaan, ja … kun ei hän mitään minusta välittänyt, niin hän vajosi sellaiseksi kuin hän nyt on… Tämä on minulle katkeraa!"
Hän ärjäsi viimeisen lauseen äänellä, joka todisti sanain sisältöä.
"Hm."
Ei Latva-Kunti muuta tuohon tainnut sanoa. Hän yhä vaan tirkisteli lattiaan.
"Ja kun minä nyt kerran sanomaan olen ruvennut, niin sanon teille kaikki," jatkoi Repponen taas. "Ainoastaan teille tästä puhun, eikä kellekään muille … sillä sydän pakottaa sitä jollekin avaamaan. – Sanon sen vielä, etten minä pidä tätä Eevan syynä, että hän on sellainen kuin hän on. Se on teidän, vanhempain syy, jotka ette ole lapsellenne jo aikaisemmin opettaneet semmoista maailman katselemis-oppia, ettei hänessä olisi päässyt kasvamaan semmoiset pilventakaiset toiveet. – Näette nyt, mikä siitä on seuraus ollut."
"Hmm… Kuka sen tietää, mitä ne mukulat kulloinkin toivovat."
"Niin no, eipähän tiedäkään, mutta se pitää tietää että heitä pitää estää semmoisia turhia toivomasta, jotka eivät kuitenkaan koskaan voi toteutua… Sitä minä kuitenkin toivon, että hän vähitellen tasautuu kun vanhenee ja että sitä sitten jotakuinkin mennään." —
Latva-Kuntin emäntä kuunteli toisessa kamarissa oven takana tätä tarinaa; ja hän itki, itki niin että kyyneleet virtana vuotivat.
Ei hän ollutkaan päässyt vielä Eevaa murehtimasta, vaikka luuli jo silloin kaikista huolista päässeensä, kun Eeva kotoa pois vietiin emännäksi Repposeen.
Olikohan se "suru" Eevan tähden ennen niin todelliselta tuntunutkaan? Kukapa sen tietää. Mutta karvaammalta se nyt tuntui ja syyllisemmältä kuin koskaan ennen.
Kun Repponen pois lähti, niin pojat kummastelivat, miksi hän nyt noin vakainen ja harvasanainen oli, ja isäkin koko illan tavallista kärtyisemmältä näytti, sekä äiti toisinaan itkuisia silmiänsä pyyhki.
Repponen ajoi kotiinsa ja mietiskeli matkalla, oliko se ollut oikein, että tuosta oli apellensa puhunut. Katumaan ei hän ruvennut. Kummasteli vaan, kun ei apella ollut paljon mitään sanomista, ja sitten nauraa hytkähti surullisesti, kun muisti että se tytärtänsä lyömään oli käskenyt. "Ei ole kummallista, jos Eeva on sellainen," hän itsekseen mutisi. Mutta Eevalle voi hän sen johdosta paljon anteeksi antaa.