Eeva

IX

Kotiin päästyään tunsi Eeva kyllä itsensä vapaammaksi, mutta ikävöitsi ja ihaili kuitenkin Lahtisen puhtaita oloja ja olisi mielellänsä tahtonut täällä kotonakin kaikki sellaiseksi muodostaa. Se ei kuitenkaan äkkiä voinut tapahtua, kun ei hänellä ollut paljon valtaa. Vaan kun se kerran jäi, niin into lauhtui mielestä ja tottui taas kotiin semmoisenaan tyytymään.

Vahvaksi vakuutukseksi jäi Eevaan kuitenkin, että kaikki oli tuolla toisessa pitäjäässä paremmin ja komeammin kuin kotipitäjäässä. Siitä hän useille ystävilleen kertoi, ja sanoi kuinka oli se ja se paikka laitettu, kuinka se oli komeaa ja mukavaa, niin että oikein meikäläiset hävetä saa kun niin paljon ollaan jälessä, eikä mitään osata niin herroiksi laittaa kuin siellä…

Eikä hän nyt enää muuta ajatellutkaan kuin muuttamista ja sitä varten hän jo teki valmistuksiakin. Koko aika meni niissä, niin ettei kotiaskareet hänestä ollenkaan toimittajaa saaneet.

Ja kun lauantaipäivä saapui, niin aina vaan silmät portille päin kääntyivät ja Heikkiä sydän odotti.

Kahtena lauantaina se toivo toteutuikin kauniisti. Mutta tuli kolmas; ja kun Heikin tavallinen saapuma-aika ohi kului, niin tuli sydän levottomaksi. Aina vaan silmät kääntyivät ulos, eikä mitään näkynyt. Alkoi jo pimeä tulla … sydän pakotti ulos menemään … portille asti ja sieltä katsomaan kauas maantielle…

Heikkiä ei tullut sinä iltana.

Kun niin myöhä tuli, ettei enää odottaakaan sopinut, niin se ajatus levoitti, että Heikille oli mahdollisesti joku este tullut ja että hän huomenna kuitenkin tulisi. Monellaiset ajatukset sitten makuulla ollessa vielä pelottivat ja unta varastivat… Jos ei enää tulisikaan?.. Mutta toivo kuitenkin sai ylivallan, sekä toi unen ja rauhan.

Heikki tulikin sunnuntaina.

Tällä kertaa iloitsi Eeva hänen tulostaan enemmän kuin koskaan ennen. Koko talon väellä oli hyvä mieli, sillä eipä olisi kellekään hupaista ollut, jos noin vaan olisi nyt tuo juttu päättynyt, taikka jotain ikäviä tapauksia väliin tullut. Pihalle riensivät vastaan ottamaan Eeva, ja pojatkin hevosta riisumaan.

Mutta erinomaisen harvasanainen oli Heikki tällä kertaa. Oli kuin joku raskas huoli olisi sydäntä painanut … ei iloista mieltä näyttänyt olevan muuta kuin äkkinäisiä tuulahduksia, jotka pian ohi menivät ja huolen merkit kasvoilla sitä huomattavammiksi tekivät.

Eeva koetti tiedustella syytäkin, mutta ei saanut tietää. Peitellen sanoi Heikki, sen ei olevan mitään ja koetti hymyillä.

Kun Heikki oli pois lähtenyt, meni Eeva kamariinsa ja itki. Sydän aavisti pahaa, … jos Heikki … mutta eihän se nyt ajattelisi semmoisia … pitäähän hän minusta niin paljon. Mutta kun hän oli noin kummallinen… Voi kumminkin jos hän eroa ajattelee… Mikähän mulle neuvoksi tulisi sitten?.. Mutta eihän se nyt kumminkaan… Muita asioita lie ollut ajateltavana, niin kuin kaikilla ihmisillä aina on…

Tällä tavalla sai Eeva lohdutetuksi itseänsä. Viikon kuluessa hän levottui johonkin määriin. Lauantai-iltaa kuitenkin aina pelkäsi, että jos ei tulisikaan silloin.

Vaan ennenkuin lauantai ehtikään, sai hän erään; päivänä näin kuuluvan kirjeen:

"Entinen Eevani!"

… Herra Jumala! … mitä se on? … entinen? – Hän jatkoi:

"Olen tutkinut sydämeni tilaa ja ajatellut sitä, että olemmeko me toisiamme varten luodut. Olen tullut siihen päätökseen, että me liian äkisti ja lapsellisen kiihkon valtaamina teimme lupauksen ikuisesti liittyä yhdessä olemaan. En katso tarpeelliseksi pitää pitkiä puheita ja antaa selvityksiä, ja sanon siis suoraan, että minä olen tullut katumapäälle ja purkaan täten liittomme. – Koska emme ole vielä mitään suuren arvoista toisillemme ostaneet ja antaneet, niin minun puolestani olkoon kaikki sillään. Minä luulen ettei tämä minun päätökseni sinuakaan kovin surulliseksi tee. Luultavasti oli se Luojan sääntö, ettei meistä pitänyt paria tuleman.

Ystävällisesti Heikki L."

Tämä näytti olevan Eevalle kova isku. Kirjettä lukeissaan hän vapisi ja loppuun ei hän tahtonut ehtiä ollenkaan. Hengitys kävi raskaaksi ja silmät harhailivat levottomasti jo toista paikkaa kirjeessä tutkien, kun ei vielä ollut toisesta päässyt selville.

"Herra Jumala!"

Tuntui niin kuin olisi kylmää vettä kaadettu pitikin ruumista. Kasvoja ei voinut kääntää pois kirjeestä. Hän yritti lukea sitä uudelleen ja yhä uudelleen … yhtä ja toista kohtaa…

"Oi Jumala!"

Sanat tulivat sydämestä. Kirjettä ei hän enään katsellut, vaan käveli tuskissaan toiselle puolelle kamaria ia sitten pääsi itku. Liikkeelle lähtö ja itku vaikuttivat sen, että kiitävät ajatukset saivat jotain pysyvää jalan sijaa ja alkoi saada itse jotain selvää siitä mitä ajatteli.

… Mitä, mitä olen minä tehnyt, että hän erokirjan teki?.. Se ajatus selvisi ensimäisenä kysymykseksi. Tuli montakin asiaa mieleen, mutta ei mistään itseänsä tarpeeksi syylliseksi katsonut:

"Voi, voi mikä häpeä!" hän oikein ääneensä jatkoi. "Voi Heikki, kuinka sinä saatoit?.. Minä pöllö, joka olen ollut niin ylpeä oman pitäjään pojille ja jos nyt … nyt … voi-i! Nyt ne vaan pilkkaavat ja nauravat kun olen saanut vasikan nah … voi-i herra… Mikähän kumminkin sen Heikin tuli? Ainakin hän moittii mua köyhäksi…"

Äiti tuli kuulemaan mistä kirje oli tullut, ja kuuli Eevan ääneensä vaikeroivan.

"Mikä sinun nyt on?" kysyi hän kummeksien, "eihän se kirje…?"

"Mitä, kirje?"

"Mikä se kirje on?"

"Ei mikään."

"No tottapa jokin?"

Eeva ei vähään aikaan sanonut mitään.

"Erokirja," sanoi hän vihdoin ja purskahti itkemään.

"Hääh? Mitä sinä nyt puhut?"

Äidin kasvoilla kuvastui suuri hämmästys ja hänen ruumiinsa oikein kumartui, kun hän tuota kysyi.

Mutta Eeva ei sanonut mitään, itki vaan.

"No … mitä se sanoi?" kysyi äiti.

"Ei se mitään sanonut."

Äidinkään silmät eivät paljon liikkuneet, pään mukana vaan kääntyivät ja tuijottivat. Pari kertaa hän siunasi.

Pöydältä otti hän käteensä kirjeen.

"Tämäkö se on?" kysyi hän ja katseli paperia, ikään kuin olisi siitä jotain ymmärtänyt. Eevalta ei tullut vastatuksi.

"No älä poraja⁶ tuollaisen perään!"

"Niin, mutta ei te tiedä…"

"Mitä en minä tiedä? Sen ainakin tiedän ettei se porulla parane."

"Niin mutta sitä saa niin hävetä, joutuu kaikkien pilaksi."

Nyt pääsi äidiltä taas siunaus sydämen pohjasta, ja ääntänsä hän tuskin sai kulkemaan kun hän kysyi tarkkaan Eevaa katsellen:

"Mitä … eihän sun ole asias huonosti?"

Tumma puna nousi Eevan poskille ja hän sanoi:

"Kehtaatte tuollaisia… Jos niin olisi, niin minä en tässä enää seisoisikaan."

Äidin rintaa helpotti.

"No älä sitten turhia poraja, kyllä niitä on muitakin… Vaivainen kelvoton kun tuolla lailla toisen sydämen syötteli. Eikö hän mitään sano syyksi?"

"Ei … ja tietäähän sen muutenkin. Tämä on niin köyhä koti ja moukkainen, mulla."

"Älä sinä aina kotiasi syytä ja vanhempiasi. Mistä se komeus ja rikkaus tässä nyt olis otettu. Koetettu on kyllä ja sinun suhteesi ainakin on kaikki tehty mitä on voitu, jotta olisit saanut olla komiain joukossa. Liiankin komeasti sua on laitettu, enemmän kun varat olisivat riittäneetkään, niin ettei sun ainakaan sovi siitä syyttää, eijo."

"Ei meillä ole mikään paikka niin kuin muualla ihmisissä."

"Mitä, mikään paikka? Älä ole niin kovin turski. Ei tuollainen tarvitsekaan miestä. Sinunko tähtes nyt olis koko talo pitänyt herrastaloksi mullistaa?" Äiti rupesi itkemään ja silmiänsä pyhkimään. "Tuollaisia niistä sitten saa, kun kyllä koetetaan passata ja holhota; ja kun tulee olkapää olkapään tasalle, niin haukutaan vain palkaksi, jota paremmin koettaa heidän mieltänsä noudattaa. Se on niin, jota enemmän kissaa silittää, sitä ylemmäs se häntänsä nostaa"…

Äiti meni pois itkien ja loukattuna.

Nyt Eevan sydän vasta katsoikin olevan syytä itkuun, kun äitikin tuolla lailla puhui ja vasten silmiä sanoi, ettei tuollainen miestä tarvitsekaan… Turvaa ei tuntunut olevan missään eikä lohdutusta.

Vaan kun toivottomuuden puuska ohi meni ja vakuutukseksi jäi, että Heikin yksin oli syy kaikkeen, niin sitten alkoi vihan puuskaukset Heikkiä kohtaan sydämessä mylleröidä. Ja kun tämäkin ohitse meni, niin jälelle jäi kodin halveksiminen ja vahva vakuutus siitä, että kodin huonous se oli ollut ainoa syy siihen, että oli erokirjan saanut.

X

Pitäjäällä naurettiin, kun kuulluksi tuli, ettei Latva-Kuntin Eevan ja Lahtis-Heikin naimisesta tulekaan mitään. Ihmiset sanoivat: "Saipa nenäänsä tuo Eeva, kun menee yli säätynsä komeudessa." Toiset arvelivat että ylpeys käy aina lankeemuksen edellä, ja vielä että ei pitäisi nuolla ennen kun nokahtaa. Muutamat sanoivat Eevalle: "Mitä tuosta huolit, vieläpä kun mieskin", mutta takapuolella jo nauroivat: "Liian hyvä se oliskin ollu Latva-Kuntin Eevalle." Eevan sukulaiset taas koettivat asiaa toisilla väreillä maalata, mutta sitä ei kukaan ottanut uskoakseen.

Yleensä oli tämä tapaus pitäjäläisille erinomainen nautinto ja luultavasti muutamat elivät ruoatta monta päivää, kun vaan saivat tätä tärkeätä asiaa juosta paikasta paikkaan kertomassa. Heikin arvo kohosi merkillisesti ja satumaisia juttuja tiettiin kertoa Lahtis-Pekan rikkaudesta ja Heikin hyvistä avuista. Mutta Latva-Kuntilaisia katseltiin melkein kuin rikoksen tekiöitä.

Vaan Latva-Kuntissa tästä kaikesta tiettiin ainoastaan vähän arvaamalla.

Latva-Kuntin isäntä mörähteli vihoissaan, kun emäntä hänelle sanoi että "siinä se nyt oli koko morsiusjuttu".

"Sitähän siitä oli tullakin … sellaisesta touhusta."

Ja kun hän oli asiaa enemmän ajatellut ja tullut siihen päätökseen, että asiaan oli Eevan syy, alkoi hän taas ääneensä äidille sanoa:

"Olet kasvattanut sellaisen 'fröökynän' siitä, ettei mihinkään pysty."

"Minun niskaaniko siitä nyt taas…" puollusteli äiti.

"Älä siinä aina… Ei huoli kukaan koko mukulasta, kun ei mitään taida."

"No kyllä se nyt jotain taitaa," sanoi äiti, "niin kovin alha…"

"Älä valehtele. Olet opettanut, niin ettei kelpaa mihinkään."

Emännällä ei muuta neuvoksi kuin mennä pois ja ruveta itkemään.

Mutta vähitellen unohdettiin asia pitäjäällä ja Latva-Kuntissakin mielet vähitellen tyyntyivät.

* * * * *

Kaupanhoitaja oli eräänä päivänä muutamia kuukausia edellä kerrottuin tapausten jälkeen, tuonut talokas Repposen, joka oli noin neljänkymmenen ijässä oleva leskimies, katsomaan Latva-Kuntin Eevaa. Eeva miellyttikin miestä siihen määrään että tämä olisi ollut valmis suuremmoisiinkin uhrauksiin, saadakseen Eevan itselleen vaimoksi.

Eevasta tuntui asia alussa vähän vastenmieliseltä, erittäinkin siitä syystä, kuin Repposella oli pieniä kasvatettavia lapsia ja muutenkin. Hän ei ollut tällaista avioliittoa koskaan ajatellut ja alussa, tätä ajatellessa, se oli maittavinaan niin ikävältä ja jokapäiväiseltä, ettei haluttanut juuri ollenkaan… Mies miehenä kyllä olisi muuten mukiin mennyt, mutta kun se oli leski.

Vaan koti oli hyvä ja se oli se, joka Eevan sai asiaa ajattelemaan.

Äidin mielestä oli tytöllä nyt silmin nähtävä onni edessä, jota vastaan ottaessa ei olisi kannattanut vähääkän aprikoida. Eevan täti sanoi samaa ja kehui ettei sitä semmoista tilaa aina ole avoinna, ja että jokainen meidän pitäjään tytöistä sen aivan arvelematta vastaanottaisi, jos vaan saisi… "Ketä sinä oikein haluat, kun ei kukaan kelpaa?" täti sitten vielä hymyillen kysyi, ikäänkuin uskoen että Eeva se olikin, joka ei Heikistäkään huolinut.

Tämä otaksuminen muuten Eevaa riemastutti, mutta hän joutui nyt vertailemaan Heikkiä ja Repposta toisiinsa. Siitä seurasi, että Heikkiä tuli ikävä, mutta Repponen olisi saanut mennä sen pitkän tien. Mieleen tuli niin elävästi ne hetket, jolloin Heikin kanssa ensi kertaa yhdessä oli. Se muisto väänsi silmiin katkeria kyyneliä, jotka tuntuivat siltä kun ei niitä voisi ikänä kuivata. Hän ei ollut koskaan ennen niin itkenyt, eikä Heikkiä niin katkerasti kaivannut kuin nyt. Hän kysyi itseltänsä, miksi se näin oli. Kyllä tosin silloinkin, kuin ero tuli, oli pahalta tuntunut, mutta kun se oli ohi mennyt ja mieli vähän ennättänyt tasaantua, niin melkein jo oli unohtanut koko Heikin, kun muita toivoi.

Nyt kun tämä tuli, jota kohtaan ei ollenkaan saattanut samoja tunteita tuntea kun Heikkiä kohtaan, hän huomasi odotuksessa erehtyneensä, ja se tuntui niin karvaalta.

Mutta tämä kohtaus oli ohitse menevää laatua. Tuota avioliiton ajatusta tottui sietämään sitä mukaa kuin Reppostakin, jota aina ylistettiin. Verrattain helpolla asian käytännöllinen puoli voitti Eevan sydämen, eikä hän tuntenut itsellensä sanottavaa väkivaltaa tekevänsä kun rupesi Repposen morsiameksi.

Ja nyt, todella morsiamena ollessaan, rupesi Eeva osottamaan käytännöllistä toimeliaisuutta enemmän kuin koskaan ennen. Siihen ensinnäkin oli syynä se, että valmistuksissa itsestään oli paljon vaivaa ja puuhaa, kun kaikki piti hyvin nopeasti kuntoon saada, sillä Repponen toivoi saavansa Eevan mitä pikemmin, sitä parempi, kotiinsa viedä. Toiseksi tunsi Eeva vaistomaisesti että avioliitto leskimiehen kanssa, jolla oli isonlainen talous ja lapsia, tuo myötänsä paljon vastuksellisia velvollisuuksia, kun pitää kohta ottaa aisoihin kiini ja vetää nousumäessäkin. Ei ollut toivottavissa vähääkään oppimisen aikaa, niin kuin siinä tapauksessa, jos olisi poikamiehen kanssa naimisiin joutunut ja tullut miniäksi.

Eeva ei hävennyt jollekin ystävällensä kertoa pelkoansa siitä, kuinka se emännän toimi nyt oikein ruvennee menemään, kun ei ole tottunut. Tästä oli jokainen valmis lohduttelemaan: "kyllä kissa kynnet löytää, kun puuhun pitää," "ei sitä kukaan ole mäntä kädessä syntynyt," "oppia kaikkein pitää" j.n.e.

Ja Eeva alkoi uskoa että se niin on, teki kaikellaisia töitä ahkerammin kuin ennen ja antoi äidin opettaa.

Mutta kun muuton aika lähestyi, muuttui hän taas levottomammaksi, eikä hän tiennyt itsekään, mikä sen vaikutti. Koti tuntui entistään rakkaammalta ja vapaammalta. Kyllä miellytti uusi kotikin, sillä se useissa suhteissa ja erittäinkin varallisuudessa oli melkein täydelleen ihannekuvia vastaava. Mutta kun ne nyt olivat varmaan tavoitettavissa, muuttui vakuutus, ja hän rupesi ajattelemaan, että "tämä ei sittekään ole semmoista, jota minä odotin… Miksikähän ei se ole sellaista, vaikka se siltä näyttää…? Kun Repponen oliskin nuori!"

Tässä kävi väreitä sydämen läpi, sillä hän tunsi, että se kohta toivoista oli ijäksi mennyttä kalua. Jos vaan olisi Repponen ollut nuori, poikamies, niin Eeva ajatteli ettei hän olisi ikänä toisellaista eikä parempaa onnea kaivannutkaan … mutta kun Repposella oli lapsiakin. Eevan piti äitipuoleksi, siis kohta tulla luettavaksi vanhain ihmisten lukuun… Voisikohan vanhaa miestä rakastaa, sellaistakaan, jolla ei lapsia ole? Ei Eeva sitä uskonut. Mutta kun taas tämä kipein kohta lauhtui, helpotti, niin tuli mieleen: Rakastanevatko nuo muutkaan kaikki?.. Enpä sitä usko, ei ainakaan siltä näytä… Eihän se kovin kuuma rakkaus taida nuortenkaan välillä kovin kauvan kestää, vaan kylmenee kun vanhetaan…

Mutta elämän pää-asiallisimmat toivomukset näytti naimisen kautta kuitenkin toteutuvan. Olihan siis luonnollista että jotain piti uhrata… Ei kissakaan kaikkia saa mitä se pyytää…

Eeva rupesi käsittämään että kaikessa tapauksessa täytyy mukaantua ja hän mukaantuikin: erittäinkin muiden vaikutus tätä asiata paljon edisti.

* * * * *

Silloin kun hän kotoansa lähti, ei hän itkenyt ensinkään; toimellisesti vaan puuhaili tavarakuormainsa panoa ja iloitsi kun niiden luku kasvoi toiselle kymmenelle. Repponen näytti tänään niin nuorelliselta ja vilkkaalta, ettei Eevalla ollut mitään ajatusta häntä vastaan.

Kun nousi komeaan kiesiin Repposen viereen ja uljas hevonen korskuen lähti kiitämään … kun silmäsi sitten vielä väkijoukkoa ja tavarakuormiansa pihalla, niin iloisesti hän kädellään vielä jäähyväisiksi hoivasi ja "hyvästi!" huudahti.

"Se on oikein!.. Älä vaan itke!.. Onnea matkalle!" huudettiin.

"Suru pois, vaikka ei sitä olisikaan!"⁷ huusi Eeva ja silloin jo mentiin.

Mutta äidiltä pääsi itku.

"Älkää itkekö," lohdutteli moni, "ei sitä tarvitse itkeä, kun lapsensa tuollaisille tiloille saa."

"Ei suinkaan sen puolesta," hän sanoi, "tarvitsekaan itkeä, mutta monta sitä muistuu mieleen, kun lapsensa kotoa pois saattelee, josta on monta murhetta kantanut ja vaivaa nähnyt … eikä tiedä mitä vieläkin saa nähdä." —

Ja Eevaa vietiin hurjaa kyytiä. Samallaiset tunteei ja samallaiset ajatukset liikkuivat hänen mielessään nyt kuin silloinkin, koska Heikin kanssa Lahtiseen meni. Hyvältä tuntui, kun ei Heikin muistokaan enää mitään huomattavaa ikävää mieleen tuonut. Ajatuksissa liikkui.

"… Tämä on komeata!.. Tuolta ikkunoista ja nurkista kadehtivat ihmiset nyt uteliaasti katselevat… Menee se nyt … (hän tarkoitti itseänsä) kadehtikaa jos tahdotte… Paremmin mun sittenkin käy, kuin monen muun…"

XI

Repponen oli aina ollut luonnostaan säännöllinen ja vaativainen, mutta näitä ominaisuuksia ei Eeva tullut alusta-alkain tuntemaan. Luultavasti oli tähän syy siinä, että hän ihmetteli Eevaa, ensiksikin tämän kauneutta ja sitten sitä, että tämä oli hänestä huolinut… Uskoi muuten, että Eeva oli häneen yhtä mielistynyt kuin hän Eevaan. Tämä oli niin ihanaa, niin hurmaavaa miehelle, joka jo oli ollut 15 vuotta naimisissa ja nähnyt, miten rakkaus tahtoo itsestäänkin muuttua jokapäiväiseksi. Repponen ei tahtonut millään tavalla ruveta nyt jouduttamaan tätä muutosta. Tuntuihan niin lämpöiseltä, kun jokapäivä näki kotonansa nuoren kauniin naisen, jota sai nimittää emännäkseen. Uusi veri virtasi suonissa. Siellä se pulppusi ja roiski kuten kiehuva koski, kiihottaen jo vakaantunutta luonnetta intohimoisesti säilyttämään lemmen sulo-ihanteita, jopa siinä pyrkimään mahdottomiin asti. Synti olisi ollut mielestään noita kuvia häätää. Pelkkää mieletöntä konnamaisuutta itseänsä kohtaan, lausua jotain vaativaista, joka Eevan mieltä olisi saattanut loukata ja pakottaa häntä tekemään jotain vasten tahtoansa. —

Silloin kun Eeva oli taloon tulossa, sanoi Repponen eräällä kerralla vanhimmalle 13:ta vuotiaalle tytöllensä:

"Emelia, niin se nyt on, että kyllä teillen taitaa tulla uusi äiti, mutta kyllä te äitiä tarvitsettekin. Muista sinä Emelia se, ettet sanallakaan vastusta häntä … pitää tehdä kaikki mitä hän käskee, muista nyt se… Ja te toiset, Maiju ja Helmi, muistakaa tekin se… Hän tulee olemaan nyt teidän äitinne, joka hoitaa ja rakastaa teitä niin kuin toinenkin äiti, joka hautaan vietiin. Into on vielä niin pieni, ettei hän ymmärrä, jos häntä varoittaakin, mutta kyllä äiti opettaa itse lapsen." Tätä sanoessaan otti isä kolmivuotiaan poikansa syliinsä ja suuteli sitä. Toiset lapset, joista Maiju oli kahdeksanvuotias ja Helmi viisivuotias, kuuntelivat hiljaisina isän puhetta uudesta äidistä. Ei he näyttäneet iloisilta, pikemmin surullisilta; kovin he ainakin olivat vakavia. Isältä ei jäänyt huomaamatta tuo, muulloin iloisten lasten surumielinen käytös.

"Pelkäättekö te?" hän kysyi. Ääni värähteli liikutuksesta ja kysymys tuli ikään kuin väkisin.

Emelia ja Maiju käänsivät kasvonsa ja alkoivat itkeä. Helmi katsoi ensin totisena isän kasvoihin, mutta kun toisten itku paisui yhä valtavammaksi tyrskinäksi niin lapsi ei enää voinut vastustaa, vaan liikutus tarttui häneenkin mahtavalla voimalla.

Isä ei voinut enää niitä pidättää: voitollisina tunkivat kirkkaat kyyneleet silmäkuopista ja kulkivat kuumasti polttaen poskipäitä myöten. Hän hyrski itkuansa pidätellen eikä voinut sanoa mitään ehkäistäksensä lasten itkua, johon Intokin muiden esimerkkiä seuraten oli hänen sylissään jo liittynyt. Mutta hänen ei ollutkaan tarvis puhua, ei kysellä syytä lasten itkuun. Sydän puhui selkeätä kieltä, josta ei voinut erehtyä. "Herra Jumala! noinko nuo lapset pelkäävät uutta äitiä?.. Miksi pitää jo heilläkin oleman tieto … aavistus siitä ettei voi elämässä olla muuta kuin – yksi äiti?"…

Sydän pakotti ehdottomasti sanomaan lapsille jotain lohduttavaa.

"Tulkaa isän tykö," hän sanoi, ja lapset menivät vielä nyyhkien.

Taas hänen valtasi itku ja vaikka ei alussa niin aikonutkaan, sulki hän kaikki yht'aikaa syliinsä.

"Isä teillä on ainakin … lapseni," sai hän samotuksi. Orvot ymmärsivät tarkoituksen; tunkivat rakkaasti yhä lujemmin isän rintaan, nojaten ja kaulaillen.

Mutta tämän kohtauksen loppu-osa vaikutti lasten sydämissä enemmän Eevan eduksi, kuin mitkään kehumiset ja määräykset tottelevaisuuteen.

* * * * *

Eeva oli ollut jo joitakuita aikoja uudessa kodissaan. Tämä aika oli ollut kokemuksista rikas: Velvollisuudet, jotka tyttö-aikana olivat olleet vaan ikään kuin todellisuuden leikkikaluja, joita sai mielin määrin käyttää tahi olla käyttämättä, esiintyivät nyt äkkiä vaativaisina. Ei mikään keino näyttänyt kyllin voimakkaalta niitä poistamaan, jos poistamista ajattelikin. Tunto vaati taipumaan uusien olojen mukaan.

Jos pakotus tuohon olisikin heti ilmestynyt ulkoa päin, siten esimerkiksi, että mies olisi sanonut: tuota ja tuota pitää sinun tekemän, ja noin pitää sinun tekemän, eikä noin kuin teet, – niin Eeva olisi ollut valmis vastustamaan, sillä hänen luonteessaan ei ollut ollenkaan kehittynyt nöyryyden, palvelevaisuuden tunne. Vaan nyt olikin asia päin vastainen; pakotusta ulkoa päin ei tullut, mutta sen sijaan tuli se itsestä, omasta rinnasta; ja hän oli yleensä tottunut aina sydämensä taipumuksia seuraamaan.

Mutta nyt oli tottumus päinvastainen tuolle rinnasta tulevalle velvollisuuden tunnolle. Tämän ristiriidan johdosta sielussa syntynyt taistelu teki mielen orjalliseksi; orjallisuus tuli syystä ettei hänellä ollut kykyä vakuutuksensa toimeen-panemiseen: puuttui taitoa.

Tällainen olo olisi käynyt hyvinkin hankalaksi, jos vielä olisi pitänyt sitä uskoa, että muutkin tiesivät hänen kykenemättömyytensä. Mutta sitä ei tarvinnut uskoa. Sopihan peittää taidottomuutensa sillä, ettei käytännössä juuri kenenkään neuvoja heti varteen ottanut, vaan teki niin kuin tahtoi ja itse parhaaksi näki … vähitellen sopi sitten muistiin pantuja neuvoja varteen ottaa, ikään kuin omina keksintöinä. Jospa olisikin pitänyt olettaa, että muut hänen toimintakykynsä samoin vaillinaiseksi huomasivat, kuin hän itsekin, niin olisihan se ollut siihen määrään rusentavaa ja arvoa alentavaa, ettei olisi viitsinyt enää emännän nimeä kantaakaan. —

Kun Repposen tulisin rakkauden puuska oli lauhtunut, rupesi hän huomaamaan vaimonsa toimissa yhtä ja toista, joka ei häntä tyydyttänyt, erittäinkin oli semmoista se, kun ei väen ruoka tahtonut koskaan tulla oikealla ajalla pöytään ja että se oli toisinaan erinomaisen huonosti laitettua. Ensin hän ei tahtonut uskoa itseään, vaan oletti mieluimmin että Eeva mahdollisesti on oikeassa, teki hän mitä tekikin. Arvelipa moitteensa ehkä tulevan omasta kärtyisestä luonnostaan ja oikein pelkäsi että jos tuo kärtyisyys rupeisi hänessä taas valtaan pääsemään, niin ei hän voisi hillitä itseänsä. Lohdutteli silläkin itseänsä, että talon vanha maine pelastaa Eevan huonoon emännyyden maineesen tulemasta, siksi kuin tottuu sitä itse kannattamaan. Mitä työväkeen tulee, niin siitä hän ajatteli: … eipä nuo taida sitä niin erittäin moittia … ja jos moittivatkin, niin ainahan heillä on moittimisen syytä parhaimmistakin laitoksista…

… Kyllähän oppii; sillä hän rauhoitti itseänsä.

Mutta eräänä päivänä hän sattui kuulemaan, kun työväki jossain, hänen likellä olostaan tietämättä, keskusteli:

"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi renki Erkki.

"Ei ollut," myönsi Matti päätä vääntäen, "sen kuvainen, ei osaa leipääkään tehdä, on niin litsattua ja sitkeää kuin kissan liha."

"Ja joka ei ole sellaista, on palanutta."

"Mitä se on, on ehkä uunin vika, mutta teidän piimä!.. Mitä saakelin kotkeloa se on? Oikein minua ulostaa, kun vielä ajattelen sen ilkeää makua." Päivämies pudisteli itseään ja osoitteli ikään kuin kyökätäkseen.

Rengit nauroivat, niin että olivat katketa ja katsoivat toisiinsa.

"Annetaanko teillä voita enää koskaan väelle?" kysyi päivämies.

"Antoi se tämäkin emäntä alussa, mutta nyt ei ole enää näkynyt pariin kuukauteen muuta kuin sunnuntaiaamuisin."

"Mistä antaa, kun ei ole. Ensin kun hän tuli oli Maija-Stiinan kokoamaa pankkoa, mutta se on tietysti loppunut."

"Onko niin?" huudahti päivämies kysyen, "ja semmoinen karja; eikö teillä ole toista kymmentä lypsylehmää?"

"Onhan niitä, mutta en minä ainakaan tiedä mihin se maito joutuu."

"Saatteko te syödä maitoa?"

"Noo … saamme, ja kuinka sattuu … kun muikoaa."

"Mutta mitä ajattelee isäntä? Eipä entisen emännän aikana niin oltu, eikä olisi saanutkaan olla."

"En tiedä," arveli Erkki, "eipä näy siitä juuri mitään huolivan."

"Petoko sitä malttaa sitten uutta ja koreaa emäntäänsä niin komenteerata," nauroi Matti.

"Uusi aina hempeämpi, ehkä vanha kuitenkin parempi… Mutta sen minä sanon, että jos vanhat merkit tilansa pitävät, niin kyllä Repposen Jaakko on sellainen Jaska, että hän ei kauan kärsi tuollaista," arveli päivämies suurella varmuudella.

"En minä tiedä," sanoi Erkki, "tuleeko siihen mitään muutosta."

"Kyllä minä uskon ainakin," väitti Matti, "että muutos siinä tulee ja ankara, kyllä minä isännän tunnen, minä olen ennenkin häntä palvellut. Mutta syy on nyt vielä vaan siinä, että hän liiaksi tykkää emännästänsä, eikä viitsi puhua, mutta kyllä se pian ohi menee."

"Niin minäkin luulen… Mutta minkähänlainen tuo lie lapsille?"

"Ei lienee kovin kehuttava, vaikka ei tuo erittäin pahaltakaan ole näyttänyt."

"Tiuskuupa se kyllä niille, erittäinkin Emelialle."

Päivämies pudisteli päätään.

"Ei sitä olisi kukaan köyhä tässä kylässä suonut, että sen vainajan lapset olisivat äitipuolen käsiin joutuneet."

"Piika Maija tässä tuonaan ainakin kertoi että oli ollut vähällä jo lyödä Emeliaa."

"Hm

"Kyllä siitä hyvää tulee." —

Isäntä oli kuullut tarpeeksi. Kuinka kovin se hänen sydäntään kouristi mitä hän oli kuullut… Oi, oi, noin kaukanako sitä jo mennään että palveliatkin tuollaisia kertovat… Oma sydän todisti todeksi kaikki mitä oli kuullut, paitsi sen, että Eeva lapsille olisi paha, sitä ei hän ollut koskaan kuullut eikä nähnyt itse. Lienee se ollut liioittelua, koska ei miehetkään mitään päteviä esimerkkiä tietäneet kertoa. Mutta ei juolahtanut mieleenkään, että miehiä sopisi nuhdella emännän parjaamisesta. —

Koko päivän hän nyt salaisesti tarkasteli emännän toimia. Ei puhellut paljon mitään, mutta sen sijaan katseli ympärilleen ja ajatteli.

Hän huomasi että lapset jokainen olivat erinomaisen nöyriä äitipuolelleen, mutta hän oli myöskin tässä nöyryydessä huomaavinaan jotain orjallisuutta.

Miesten puhe oli aina mielessä ja se tuntui niin todelliselta, että hän melkein rupesi tuntemaan kiukkua vaimoansa kohtaan – ensi kerran.

Olikohan todella asian laita huonosti?.. Hän kävi navetassa. Lehmät makasivat heinäpahnoilla, mutta kuitenkaan eivät ne näyttäneet hyviltä … vaan surkastuneilta, huonoilta ja pystö-karvaisilta. Siitä ei voinut kuitenkaan erinomaisesti Eevaa syyttää, koska oli itse kieltänyt häntä navettaan menemästä… Mutta saisi hän sentään katsomassa käydä, että piiat paremmin hoitaisivat elukoita, vaikkapa ei itse työhön koskisikaan – ajatteli hän.

Mieli oli niin levoton, että täytyi tarkastaa kaikkia paikkoja. Ruokapuodissakin hän jollain tekosyyllä kävi. Kun oli sen oven avannut, pääsi hiljainen kirous suusta … jauhoastiain kannet olivat enimmäkseen auki jätetyt, niin että hiirillä oli hyvin suuri vapaus niissä pengostaa. Useita palvatuita liha-könttejä, jotka ennen tavallisesti rippuivat katossa nuorista, ajelehti nyt siellä täällä epäsiisteissä paikoissa ja homeisina.

Yhtä hän otti tarkemmin katsellaksensa ja huomasi siinä lukemattomia valkoisia elukoita matelevan ja koikkailevan. Juustot, se vähä mitä niitä olikin, olivat viheriässä homeessa… Ennen niitäkin oli ollut monta vertaa suuremmat varastot ja ne oli tarkoin voitu suojella liika-kasvannaisilta.

Repponen tunsi sydämessään murhetta ja kiukkua. "Voi, voi," hän huokasi ja kynsi päätänsä.

Likaisuus väen tuvassa ei ollut tänäpäivänä satunnainen. Kuitenkin näytti siltä, kun olisi harso nyt Repposen silmiltä pois vedetty ja hän olisi tuon likaisuuden nyt vasta ensi kerran huomannut. Viilipyttyjä oli lautasella hirmuisen vähä hänen mielestään; sekin nyt tuli huomatuksi.

Kulkiessaan paikasta paikkaan, oli hän näkevinään piikain silmistä, minkälaisella ivalla häntä katselivat ja luuli heidän täydellisesti aavistavan mitä varten hän nyt paikkoja noin tarkasteli ja mitä hän ajatteli. Se oli kiusallista…

Eeva oli koko päivän ollut kamarissa ja yrittänyt neuloa jotain koruompelua niin ahnaasti, ettei ollut tilaisuudessa isännän toimia huomata.

Kun isäntä oli kyllästynyt tarkastuksiinsa, meni hän kamariinsa, pani tupakkaa pitkään piippuun ja rupesi ajattelemaan.

Ehdottomasti johtui mieleen verrotella talouden hoitoa entisen ja nykyisen emännän aikana. Verrottelu ei päättynyt Eevan eduksi.

Selvää oli, että tätä menoa ei enää pitkälle voisi kärsiä … tulee häviö; ehdottomasti täytyisi puhua Eevalle ja kehoittaa kauniisti häntä toisin taloutta hoitamaan.

Tuli mieleen sekin, että ennen oli ajatellut synniksi, vaatia Eevan tekemään toisin kuin itse ajatteli. Ei se synniltä nyt enää näyttänyt, vaan pelkältä tarpeen vaatimalta … niin tarpeelliselta ettei auttaisi huolia, vaikka Eevan mielikin vähän pahaksi menisi… Täytyyhän hänen oppia vähän paremmin täyttämään velvollisuutensa…

Elämäkin Eevan kanssa alkoi jo taipua jokapäiväiseksi kääntymään. Tuo ei erityisesti miestä surettanut: melkeinpä nauratti, kun oli kaikellaisia lapsellisia toivonut ja uneksinut naimisiin mennessään. Eihän ne elämässä semmoiset haaveet toteudu…

Intohimoisimmat rakkauden tunteet olivat vähitellen, huomaamatta jäähtyneet. Elämän käytännöllinen puoli anasti etu-oikeutetun sijansa… Lapsille on Eeva ainakin hyvä, hän ajatteli, jos toisinaan huutaa ja ärjyykin, niin kylläpä ne sitä tarvitsevatkin. —

Lapset olivat menneet Eevan kamariin ja leikkivät siellä. Isä tunsi sen johdosta rinnassaan helpotusta ja riemua, ettei heitä sieltä pois ajettu.

Rupesi kuulumaan Innon itku.

"Mikä sen tuli?" kuului Eeva kysyvän.

"Kaatui."

"Älä nyt niin huuda poika… Kuka sen kaatoi?"

"Itse kaatui, kun juoksi."

"Älä nyt poika huuda, niin kuin henki menis. Vie Maija se tupaan Emelialle … ja mene sinäkin, Helmi, tupaan."

Isä oli huomaavinansa tuossa äänessä välinpitämätöntä kylmyyttä…

Ennen ei tuollaisia ollut niin tullut merkille pannuksi…

"Mitä Into itkee?" kysyi isä, kun Maiju poikaa kantaen meni hänen huoneensa läpitse ja poika vielä surkeasti itki.

"Kaatui ja loukkasi nenäänsä, raukka." Maiju katseli säälien Innon nenää, jossa oli pieni naarmu.

"Eikö äidillä ollut voidetta, jota olisi siihen pannut?.. Älä itke Into … lapseni."