Eeva

VIII

Viikon päästä tuli Heikki taas ja sai sillä kertaa tutustua kaikkiin Latva-Kuntin perheen jäseniin.

Parin viikon kuluttua siitä, vei Heikki Eevan kotiansa katsomaan.

Lähdettäessä oli ilma kirkas ja Eeva sai istua kauniisen, uudenaikaiseen rekeen. Komeat olivat hevonen, puetit ja rekivaatteet.

Mieli oli niin keveä ja sydän lenteellä. Eeva toivoi että kaikki ihmiset hänen nyt näkisivät, että saisivat kadehtia … raukat. Sellainenkin ajatus oli, että kaikki tuntemattomat ainakin herroiksi luulevat. Kun ihmisiä vastaan tuli, ja niitä tulikin kaikellaisia, yksinkertaisempia ja niitä toisia, niin Eevan teki mieli aina jotain ilkkua ja sanoa Heikille, mihin huomioon hän tuosta ja tuosta tuli … kun oli niin "kamala"… "Herra jee, katso kuin tuo ämmä oli itsensä suurella huivilla mökkelöinyt! hi, hii … ja piuksut kun miehillä!"…

Ah, kun se oli hupaista, tehdä noita tärkeitä havannoita ja samalla näyttää sulhollensa korkeata sivistyskantaansa, puhumalla noiden ohikulkevain ihmisten auttamattomista puutteista!

Heikki ei kaikisti juuri mitään vastannut, myhähtihän vaan ja toisinaan sanoi: "niin on."

Kun kiivaasti ajettiin kylien läpitse ja ihmiset heitä töllistellen väistyivät tien syrjään, niin oikein Eevan päätä huimasi ja toisinaan pieni huudahduskin pääsi, kun sitä mielessään kuvitteli miten ihmiset nyt paraillaan heitä ihmettelevät: "Siinäpä meni komea pari ja hyvällä hevosella," … ja kuinka he sitten vielä perään katsoivat ja upeutta ihmettelivät…

Mutta Heikin sydämelle rupesivat Eevan huudahdukset ja naurut ennen pitkää tuntumaan niin kuin pikkuisilta vasaran-iskuilta.

Jo ennenkin oli hän toisinaan ajatellut, että kuinkahan se nyt oikein on, kun se asia niin äkkiä päätettiin?.. Onkohan tuo Eeva juuri sellainen kuin hän toivoo, sisällisesti sivistynyt ihminen?.. Johtui mieleen kaikellaisia erityisiä tapauksia, jotka sotivat vastaan tätä mielipidettä ja nostivat sydämessä kummallista pelkoa. Sitten hän vielä ajatteli, että Eeva oli melkein liian valmis lupaukseen, isältä ja äidiltä kysymättä … ja eiköhän ollut ollenkaan kilpakosioita? Olisi mielestänsä ollut parempi kuin olisi ollut niitä … olisi voinut enemmin rakastaa, jos omin silmin olisi nähnyt muidenkin pitävän Eevasta. Ja jos sittenkin Eeva olisi häneen suostunut ja muut hylännyt, … olisi tuntunut niin suloiselta saada yksin olla tuon halutun aarteen omistajana.

Kun hän syvemmältä rupesi tätä miettimään, niin sydämen valtasi omituinen väristys. Ehdottomasti, vaikka hän tahtoi sitä tunnetta olemattomaksi ja suorastaan mahdottomaksi tehdä, tungeskeli se ajatus ettei hän voi ollenkaan hyväksyä niitä luonteen ominaisuuksia, joita hän Eevassa oli tullut tuntemaan.

Kun hän tähän asti mietiskelyissään pääsi, niin silloin tuli niin paha olla ettei siitä tullut helppoa muulla kun johdattamalla mieleensä Eevan kauniit kasvot ja vartalon. Silloin kaikki ikävät varjot poistuivat, sydän lämpisi ja hehkui taas tulisen intohimoisesti. Jos hän silloin sattui istumaan, niin hän hypähti ylös, ikään kuin paetakseen noita vainoavia ajatuksia, jotka häneltä tahtoivat riistää hekumallisen riemun. "Eeva on minun ja hän on kaunein tyttö, mitä ikänä olen nähnyt…" Tämä ajatus karkoitti muut, ja tuskain haihduttua tuntui siltä, kun ne olisivat vaan olleet pahoja unia ja kun ei niillä todellisuudessa voinut olla mitään vastinta tuohon kauniisen tyttöön nähden, niin teki oikein mieli laulaa ja tanssia.

Tällä matkalla hän nyt tuota – "Eeva on kauniimpi tyttö kuin ikänä olen nähnyt" – ajatusta kehitti ja punnitsi. Mutta nyt oli se etu poissa, joka kotona aina oli ollut, se nimittäin, että kotona ei Eeva ollut nähtävissä, vaan ajatuksissa muodostui hänen kuvansa kaikkia Heikin ihanteellisia vaatimuksia vastaavaksi. Tällä kertaa oli Eeva vieressä. Hänen puheissaan oli paljon tuota – sydämen sivistymättömyyttä – joka ei Heikkiä miellyttänyt, ja joka samalla himmensi sitäkin ihanteellista kuvaa, joka ulkomuodosta oli ajatuksissa ollut. Kun hän katseli Eevan kasvoja nyt, niin ei nekään olleet hänen mielestään niin ihanat kun ennen. Mutta tuota ei hän uskonut, sillä hän piti sydämessään olevan kuvan todellisempana kuin sen mikä vieressä oli. Ajatteli että matka oli rasittanut ja suuri huivi, joka oli pään ympäri kiedottuna, rumensi ja esti kasvoja täydessä kauneudessaan esiintymästä.

Tämä ajatus pani hänen kiihkeästi ajamaan että pääsisi ensimaiseen lepopaikkaan jossa Eeva saisi ottaa huivin pois ja hän, Heikki, todistuksen siitä, että hänen idealikuvansa oli oikea. Siellä, kun Eeva istui ja lämmitteli takkavalkealla ja puhui paljon ja ystävällisesti talon väen kanssa eikä mitään sellaista, joka olisi Heikille ollut vastenmielistä; ja kun talon väki kunnioituksella kohteli ja silmäyksillään osoitti ihantelevansa Eevaa, niin Heikki taas rupesi iloitsemaan Eevan omistamisesta… Kuinka sievästi se sentään vaatetti, tuo röijy valkoisine kaulapitseineen ja tuo leninki, jonka helma sievissä laskoksissa ja noin herrasmaisesti kapoitettuna noin ja noin … ja sitten nuo kasvot!..

Heikki uiskenteli hurmautuneena rakkauden intohimoisissa laineissa.

Eevan sydämessä oli se, jota sanomme rakkaudeksi, kohdannut orpolapsen kohtalon. Ei siten, ettei hän olisi Heikistä pitänyt ensinkään, mutta siten, että pää-aseman siellä oli vallannut se loisteliaisuuden halu, jonka hän tämän naimisen kautta aikoi saada täytetyksi. Kun hän kuvitteli mieleensä tulevia elämän nautintoja, niin ei hän hetkeksikään unohtanut Heikkiä, vaan piti sen asian järjestykseen kuuluvana, että he yhdessä tulisivat kaikesta hupaisuudesta osallisiksi. Sen enempää rakkautta Heikkiä kohtaan ei hän kaivannut, sillä hän todella luuli ettei rakkautta voikaan olla muullaista kuin mitä hän tunsi. Hän siis tunsi näin: "Minä saan miehen aimo paikasta, Tästä varmaan hyvin paljon puhutaan pitäjäällä ja sanotaan että niistä tulee komea ja kuuluisa pari… Ainakin kaikki tytöt kadehtivat, kun minä pääsen sellaiseen paikkaan ja saan niin komean miehen…"

Kuta lähemmäksi ehdittiin Heikin kotoa, sitä vilkkaammin liikkuivat Eevan mielikuvitukset siellä. Taas esiintyivät nuot lihavat vanhemmat ja hieno, komea sisar. Kuvitteli, kuinka ne kaikki ovat heidän tullessaan pihalla vastaan ottamassa ja sanovat hänelle: terve tullut, eikä niinkuin moukat tuota tavallista: hyvää päivää. Kuvastui myöskin mieleen, miten piiat asioikseen juoksevat pihalla sankoja kantaen ja puita hakemassa, mutta pääasiassa kuitenkin häntä katsellen sitten toisilleen kertoakseen ja hänen pulskeuttaan ylistelläkseen… Kartano oli äärettömän komea, punaiseksi maalattu ihan joka paikasta, tuparakennus kaksikerroksinen, sen edessä moniruutuisilla ikkunoilla varustettu kuisti, josta mennään tupaan ja kamareihin ja kamareista saliin, jossa on komeat matot, topatut sohvat, soututuolit ja satullipeilit ja … ja… Hänen mielikuvituksensa loi semmoisen komeuden, että häntä toden teolla rupesi oikein pelottamaan kuinka siellä osaa olla, ettei oudolta näytä, kun ei koskaan ennen ole semmoisissa paikoissa ollut.

"Joko nyt pian ollaan kotonasi?" kysyi Eeva usein.

"Ei nyt vielä, mutta pian," Heikki vastasi.

Eeva odotti ja odotti. Katseli laajalle ympärillä olevia taloja ja aina eteenpäin, itsekseen arvellen, kun jonkun talon näki:

"Onkohan se tuo?"

Kun semmoisten ohi ajettiin, niin Eeva sanoi:

"Tuota jo siksi luulin."

"Vai tuota… Tuollaiseksiko sinä kotoani ajattelit?"

"Niin, en minä tiedä."

He olivat valtatieltä poikenneet Lahtiseen vievälle kujalle. Eeva ei sitä tietänyt, luuli vaan yhä matkaa jatkettavan.

"Noh…?" äännähti Eeva kun Heikki pysäytti hevosen kotinsa pihassa.

Heikki nousi nauraen reestä.

"Joko nyt ollaan perillä?" Eeva alkoi silmäellä ympärilleen ja nousta reestä.

Ei ollut läheskään sellaista, kun hän oli mielessään kuvitellut. Suuremmoista sentään oli kartanolla kaikki, joka merkitsi, ettei pesä ollut huono. Piika, joka hääräili navetan puolessa, alkoi lipaista tupaan. Eeva katseli häntä kaiken matkaa ja näki että piika tuo'tuostakin lurkautti häneen ja nauroi. Vastaanottajia Eeva jo ehti kaivata ja ajatteli että, kun ei renki tule edes hevosta riisumaan ettei Heikin tarvitsisi. Samassa kun he Heikin kanssa alkoivat tupaan päin astua, ilmestyi portaille nainen aivan kotitekoisissa vaatteissa, eikä suurestikaan vastaava niitä mielikuvia, joita Eeva oli Heikin sisaresta nähnyt. Tyttö tuli hymyillen luokse.

"Saan esittää: morsiameni … sisareni."

Eeva muisti tarkkaan harjoituksensa, ojensi kätensä neiti Sälppenströmin lailla, sillä hienolla tavalla, jolla näkemältä on niin kuin tarkoitus estää toista lähemmäksi tulemasta, teki pää- ja vartaloväännökset tarkan järjestelmän mukaan.

Hilta, se oli Heikin sisaren nimi, pudisti tarjottua kättä sydämellisesti.

"Terve tullut," hän sanoi, "toivon että täällä tulette hyvin viihtymään." Hiltan ääni vapisi liikutuksesta, sillä hän ajatteli sitä elämän matkaa, jota hänen veljensä ja tuo kaunis Eeva olivat, niin sanoaksemme, tänään alottaneet.

"Toivotan onnea," jatkoi Hilta, katellen veljeänsäkin.

Mentiin kolmisin sisään, sillä muita ei näkynyt tulevan ulos vastaan ottamaan. Eeva oli huomannut Hiltan liikutuksen ja häntä kummastutti tuollainen sydämellisyys. Mutta kuitenkin oli Hiltan käytös tehnyt sen, että hän paljoa rohkeampana astui sisään.

Eteisestä päästiin kamariin. Se oli siisti, mutta ei puoleksikaan sellainen kuin Eeva oli otaksunut – komea ja loistava.

Vanhan puolisen vaimon näki Eeva siellä, kun sisään menivät.

"Äitini," esitti Heikki…

He ottivat toisiaan kädestä ja Eeva suoritti tervehdyksen taas kaikilla taiteellisilla tempuilla.

Vanhahko, pieni emäntä katseli häntä tarkoin silmiin ja piti yhä kiini kädestä.

Eevaa kylmöitti, sillä noin tarkkaa tarkastelua ei hän ollut ikänä osannut aavistaa … oli otaksunut sen tapahtuvan noin vaan salamykkään.

"Hän siunaa ne kuin Herraa pelkäävät, sekä pienet että suuret," virkkoi emäntä vihdoin, yhä katsellen silmiin.

Eeva hämmästyi, niin että posket vaalenivat, sillä tämmöisestä vastaanotosta ei ollut edes pientä piirtoa hänen mielikuvituksissaan harhaellut.

"Herra siunatkoon teitä, enämmin ja enämmin, teitä ja teidän lapsianne," jatkoi hän. "Näillä kalliilla Pyhän raamatun sanoilla sanon minä sinun tervetulleeksi huoneeseni."

Eeva tunsi sydäntään suuresti helpottavan, kun vanha vaimo laski hänen kätensä irralle ja ystävällisellä äänellä kysyi jotain Heikiltä ja Heikki siihen vastasi.

"Vaatetta pois nyt," emäntä sanoi hymyillen Eevalle. "Älä nyt kursaile turhia."

Heikki meni vetämään päällys-takin hihasta "niin, niinhän…" ja naurahteli. —

Eeva rupesi nyt vasta tulemaan tajullensa, sillä emännän tervehdys oli häneen koskenut niin kummallisesti. Se särki kerrassaan monen hetken luomat mieliivät, jotka olivat muodostuneet kokonaan komeus-periaatteen ja semmoisen kaavan mukaan, jota hän oli tottunut ajattelemaan sivistyksen mahdollisimman korkeana täydellisyytenä.

Heikki lähti hevosta korjuun hoitamaan. Eevaa oikein helpotti, kun emäntä meni pois ja Hilta tuli sijaan, häntä saliin johdattamaan.

Ujo oli Eeva ison aikaa niin ettei paljon mitään puhetta tahtonut tulla, vaikka ei salissakaan niin pelottavan hienoa ollut kun oli luulotellut, istua uskalsi kyllä, mihin päin tahansa.

"No mitä sieltäpäin nyt kuuluu?" alkoi Hilta kysellä, kun he olivat sohvaan istuutuneet.

"Enpähän tiedä, eipä juuri mitään."

Hilta haki valokuva-albumin ja antoi sen Eevan katseltavaksi.

"Haluatko kuvia katsella?"

"Sehän on hauskaa."

Eeva käänteli vitkaan albumin lehtiä ja kyseli tuo tuostakin, mikä ja kuka oli kunkin kuvan alkuperäinen malli.

Sillä aikaa Hilta miettiväisenä syrjästä katsahti väliin hänen kasvoihinsa ja tuon muodikkaan leningin liepeisiin.

"Se on hupaista, kun on noin paljon valokuvia," sanoi Eeva, pannen albumin pois.

"On se, noin joutilaina hetkinä, kun tuntuu ikävältä olo, ja ottaa albumin, niin on kuin joutuisi keskelle suurta ystäväseuraa."

"Niin."

"Onko Eevalla paljon valokuvia?"

"Ei minulla ole näin paljoa … vähä vaan."

"Toimiiko ompelu-seura siellä ahkerasti?" kysyi Hilta vähän ajan perästä.

"Eipä juuri nyt enää. Arpajaisten jälkeen ei herrasväkikään ole enää näyttänyt mitään huolivan koko seurasta."

"Onko niistä sitten niin suurta kaipausta. Se on tunnettu asia, että jos herrasväkeä ja talonpoikaisia ryhtyy yhdessä jotain toimimaan, niin säätyeroitus sen tekee pitemmän päälle mahdottomaksi."

"Kyllä meidän seura sitten kuolisi kaiketi, jos et siinä olisi heidän apuansa," arveli Eeva innokkaasti.

"Miksi niin?"

"On niin vähän meitä talonpoikaisnaisia."

"Mikähän siihen on syynä?"

"En minä tiedä. Alussa niitä kyllä oli enemmän, mutta ei ne nyt enää ole tulleet."

"Minä luulen arvaavani," sanoi Hilta innokkaasti, "mikä tuohon on syynä, sillä meidän pitäjäässä on siinä suhteessa myös hiukan kokemusta. Teidän seurassanne taitaa vallita liian hienot tavat, niin että yksinkertaisempiin tapoihin tottuneen tulee siellä ikävä olla."

"No en minä tiedä," sanoi Eeva epäillen ja ajatteli että tapain hienostuttaminenhan onkin yksi ompeluseuran pää-tehtäviä.

Hilta hymyili.

"Kyllä se niin on. Mutta ei tuo mikään kumma ole, että siellä niin on; niin se on melkein kaikkialla käynyt, missä kansallisia seuroja ensin on perustettu, että niihin on tahdottu heti alussa istuttaa niin hieno henki, että kun yksinkertaisesta kodista oleva tulee seuraan, niin hänen täytyisi heti perinpohjin muuttua, jos hän siellä viihtyisi. Ja kun ei kuitenkaan kukaan voi niin muuttua, niin jäädään ennemmin vanhoihin tapoihin, joissa saadaan säilyttää vapautensa."

"Kyllähän se niin on." Mutta Eeva ei käsittänyt tätä.

"Kansalliset edistyspyrinnöt nuorison kesken pitäisi alottaa silta-hypyistä ja siitä vähitellen ylöspäin kehittää."

"Taitaisi sitten paremmin onnistua," nauroi Eeva.

"Ei ne tahdo täälläkään tuota myöntää, eikä Heikkikään ole minun kanssani samaa mieltä."

"Riitelettekö siitä?"

"Kyllä väliin, niin että räikkyy, mutta isä on minun puolellani ja kun hän tulee, niin Heikin ei auta mitään."

"Vai ei auta," nauroi Eeva.

"Ei. Mutta emmekö mene veljeni kirjoja katselemaan?"

"Mennään vaan."

Tytöt menivät Heikin kamariin, toisiinsa jo hyvin tutustuneina.

Eeva alkoi vähitellen toipua outoudestaan ja päästä luonteensa puolesta entiseen asemaan.

"Herra siunaa, kun hänellä on paljon kirjoja, niin kun opettajalla!" huudahti Eeva, kun Hilta oli kirjakaapin oven avannut.

"Onko Eeva hyvin paljon lukenut?"

"En minä kovin paljoa, kun ei ole itsellä kirjoja, eikä ole aina niin lainatuksikaan tullut, vaikka kyllähän niitä lainakirjastossa olisi … mutta en minä viitsi paljon lukea kun ajattelen että mitä siitä on hyvää…"

Hilta oli ottanut useita kirjoja pöydälle, kädessä oli hänellä Vänrikki Stoolin tarinat.

"Näitä minä luen ja ihailen aina," sanoi hän.

"Vai niin, mitä ne ovat?"

"Vänrikki Stoolin tarinat."

"Ovatko ne hupaisia?"

Hilta katseli vähän kummastuneena Eevaa ja näytti epäilevän ettei ollut oikein kuullut… Noinko vähän on Eeva lukenut, veljeni morsian?..

"No johan Eeva niitä on lukenut," sanoi hän sitten.

"En minä ole, minkälaisia ne ovat?" Eeva kurkisti kirjaan, joka oli avoinna Hiltan kädessä.

"Torpan tyt-tö, mikä se on?"

"Tottako ettet sinä ole lukenut näitä?"

"Ihan totta, mitä minä nyt sitä narraisin. Kyllä niitä on paljon muitakin kirjoja, joita en minä ole lukenut."

Eeva sai käteensä kirjan ja alkoi lukea:

"Jo päivä laski suruinen, tul' ilta ihanainen, Majoille maille valahti, jo rusko sammuvainen."

… "Tämä on laulua," virkkoi Eeva.

"Niin on."

Eeva luki edelleen, mutta hän ei ollut harjaantunut vähääkän runojen lausumiseen, josta syystä hän luki epävakaisesti ja sisällys tuli hämärästi käsitetyksi.

"Kaunis laulu," arveli hän, saatuaan loppuun.

Hilta nyt jo uskoi täydellisesti että Eeva puhui totta sanoessaan ettei hän ole lukenut paljon mitään… Kaunis laulu … ajatteli hän, ja tuo arvostelu tuntui sellaiselta kun ei Eeva olisi osannut tehdä vähääkän eroitusta tämän ja tavallisten arkki-veisujen välillä. He pitivät molemmin kirjan kansista ja Hilta veti sen vaistomaisesti itselleen.

 
"Tee hauta mulle, äitini! jo päättyi päivät multa;
Paennut tappelua on tuo kurja sulho-kulta.
Mua muisti hän ja itseään, ja sua totellen,
Hän petti toivon veljien, maan petti isien."
 

Hilta oli ikään kuin haltioissaan, lausuessaan näitä säkeitä. Hänen tavallisesti tyyneet, vakavat kasvonsa hehkuivat, silmät säihkyivät ja koko sielussaan näytti hän noita samoja tunteita tuntevan. Hän loi Eevaan katseen, jonka olisi saattanut selittää tarkoittavan: "Ymmärrätkö nyt, ettei tämä ole mitään tavallista 'kaunista laulua', tuommoista kurjaa rakkauden ruikutusta, jota intohimot synnyttävät, vaan tämä on jotain toista?"

Eevaa ihmetytti ensinnä Hiltan käytös, mutta sitten hän rupesi nauramaan, sillä hän luuli että toinen leikin vuoksi vaan noin "kummaili."

Tämä loukkasi Hiltan tunteita siihen määrään, ettei hän voinut enää viimeisiä säkeitä tuosta runosta lausua, vaan alkoi äänetönnä selailla kirjaa, koettaen niin paljon kuin mahdollista peittää todellisia ajatuksiaan, muista asioista puhumalla. Mutta vähän ajan kuluttua otti Eeva uudelleen Torpan tytön puheeksi.

"Hänpä oli outo tuo tyttö, kun tahtoi kuolla siitä, ettei sulho kuollut… Ei hän ainakaan rakastanut," sanoi hän.

"Mistä sitä voi päättää?" kysyi Hilta hymyillen.

"Kun olisi tahtonut, että sulhon olisi pitänyt kuolla."

"Niin, eipä taitanut rakastaa. Veljeni on varmaankin sinulle tuosta lauseesta hyvin kiitollinen."

Molemmat nauroivat, mutta Hiltalla ei enää ollut halua väitellä. Eevan arvo laski hänen mielessään hurjaa vauhtia.

Kirja oli taas joutunut Eevan käteen.

"Täällä on paljon lauluja, aivan lauluja koko kirja."

"On siellä."

"'Döbeln Juuttaalla,' kas, tuota erään kerran meidän ompeluyhtiön iltamassa lausui lyseolainen Pekkanen."

"No eikö siellä ole useampia näitä runoja lausuttu?"

"Runoja … niin, niin, runojapa niiden nimet olikin – Kyllä minä luulen ja muistelen nyt että on, mutta ei ole tullut pannuksi niin mieleen."

"Tässä on Päivärinnan Elämänhavannoita, 'Mökin Maiju,' onko Eeva sitä lukenut?"

"Olen, niitä minä olen lukenut useampiakin; ne ovat hupaisia. Sillä Maijulla oli surkea kuolema, onkohan se tosi?"

"Kyllä kai, kuinkas muuten."

"Voi Jumala, kun se siellä myllyn harjalla istui, kun mylly oli keskijoessa, jäiden keskellä ja kun se sitten sinne hukkui. Kun minä sitä luin, niin minä oikein itkin ja ajattelin että onkohan se tosi."

"Kyllä semmoista tapahtuu maailmassa," sanoi Hilta, nähtävästi iloissaan siitä että kuuli Eevankin voivan olla tunteellisen, kun on semmoista kysymyksessä, jota hän käsittää.

Heikki tuli nyt sisään.

"Mitä te täällä juttelette?" kysyi hän, "Stooliko taas on Hiltalla käsissä?"

"Niin on, ja me puhumme myöskin Mökin Maijusta. Eeva vaan arvelee, että liekö se totta."

"Kukapa sitä niiden kaikkein toden peräisyyden tietää."

"Minun mielestäni," sanoi Hilta, "voi kaikkia kuvauksia ja kertomuksia pitää totena tavallansa, sillä jostain tosielämän tapauksesta kirjailiat aina ottavat alkua kuvaukseensa."

"Luonnollista, tietäähän tuon jokainen," arveli Heikki.

"Kyllä niissä on kirjoissa paljon, jota ei voi uskoa, ja jota pannaan vaan sitä varten että olisivat hupaisia lukea, niin kuin satuja ja…" sanoi Eeva.

"Mitä saduista!" Hilta huudahti ja meni pois huoneesta.

"Missä sinun isäsi on?" kysyi Eeva Heikiltä.

"Metsässä kuuluu olevan miesten kanssa, luultavasti saapuu pian kotiin."

Metsässä? … ajatteli Eeva, … kuinka hänkin metsässä kulkee tällaisen talon isäntä…

"Sinullapa on paljon kirjoja," alkoi Eeva uudelleen taas ihmetellä.

"Kuinkahan isäsi on antanut näin paljon ostaa?"

"Eihän niitä niin paljon ole. Mitä isään tulee, niin hän niitä on useita ostanutkin ja hän lukee itsekin."

Tässä Eevalle taas uutta ihmettelemistä. Hän oli tottunut ajattelemaan ja näkemäänkin, että tuommoiset isot maanviljeliät eivät ensinkään viitsi lukea muuta jos sanomalehtiä ja että he parhaasta päästä komealle hevosella ajelevat vaan kaiket päivät tuttaviansa tapaamassa, totia juoden ja paperossia poltellen. Nyt hän vielä oli kuullut että Lahtinen oli oikein puita hakemassa metsästä.

"Välskärin kertomuksia," luki hän erään kirjan kannesta, jonka oli pöydältä käteensä ottanut. "Ovatko nämät hauskoja?"

"Etkö sitten ole niitä lukenut?" ihmetteli Heikki. "Nehän nyt ovat niitä paraita, mitä on suomalaista kaunokirjallisuutta."

"En minä ole tätä kirjaa ikänä nähnytkään."

"Sinun pitää sitten ottaa ja lukea se ja vielä kaikki muutkin osat; niitä on kaikkiaan viisi." Heikki toi kaapistaan kaikki Välskärin kertomukset.

"Vooi … en minä voisi ijässäni lukea noin paljoa, ei vaikka…"

Heikki nauroi.

"Onhan niitä koko kasa, mutta kyllä ne ovat niin hauskoja, että ne piankin lukee."

Hilta tuli huoneesen nyt ja pyysi saliin kahville tulemaan. Sinne mentiin. Emäntäkin oli siellä ja tuli vielä isäntäkin, joka äsken oli kotiin saapunut.

Eeva lensi taas punaiseksi poskilta, sillä eihän ollut mitään tavallista seisoa ensi kertaa tulevan appensa edessä. Tämä mies vastasi ulkomuodoltaan jokseenkin sitä kuvaa, joka Eevan mielikuvituksissa oli hänestä syntynyt. Oli kuitenkin ystävällisempi nähdä ja vikkeläkielisempi.

"Terve tullut," sanoi isäntä ja hänkin oli hiukan hämillään. Eeva tunsi tällä kertaa olevansa paraiten tyytyväinen tervehdyksensä onnistumiseen. Se johtui luultavasti siitä, että isäntä oli jokseenkin sellainen kuin hän sen oli ajatellut… Sai siis tervehtiä, niin kuin puoleksi vanhaa tuttua.

Isäntä olikin hilpeä leikin puhuja ja sai nuoret pian rattoisasti nauramaan.

Eevasta tuntui tämä niin somalta, kuin kaikki, koko perhe oli yhdessä kahvia juomassa, eikä kukaan toisilleen vinosanoja antanut, että hän todella kotiutui Lahtisessa ja rupesi ajattelemaan, että näin sitä pitäisi aina olla.

Eeva oli rattoisalla mielellä, puhui vilkkaasti ja paljon.

Vanha emäntä kutoi sukkaa; ei ottanut paljon osaa keskusteluun, mutta oli pelkkänä korvana. Isäntä keikkui soututuolissa tupakoiden ja Heikki nojaili sohvassa. Hilta oli mennyt muihin askareisin.

"Kyllä se minusta," puhui isäntä, "on hyvä asia että sivistys kansan keskuudessa karttuu, sillä en minä ole niitä, jotka tuota pitävät pahana enteenä; mutta se on mielestäni huono merkki, että sivistys usealla taholla tahtoo muodostua vaan pintapuoliseksi koreilemiseksi. Sen tähden on peljättävä, että jos tuommoista menoa kestää, sivistys tulee kansalle kauheaksi loukkauskiveksi."

Ukko näkyi pääasiallisesti puhuvan Eevalle, sillä hän luuli tytön häntä täydellisesti käsittävän. Eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että hänen tuli kiittää juuri tuota Eevan käsittämättömyyttä siitä, ettei tämä hänen puhettaan loukkaukseksi ottanut. Eeva ei tiennyt olevansa tuommoinen pintapuolinen koreilia, vaan ajatteli itsensä johonkin määrään kehittyneeksi. Tätä edellytti Lahtis-Pekkakin.

"Niin … kyllähän se niin on, myönsi Eeva.

"Niin se on," jatkoi ukko Eevaan katsoen ja hymyillen. "Nuoret naiset alkavat hyvällä menestyksellä matkia herras-naisten vaatetusta ja useat heistä pitävät sen sivistyksenä kun tuon osaavat. Vielä tottuvat he kyllä monikin käyttäytymään hyvinkin hienosti ja sitten ajattelevat että se on sivistystä. Mutta jo se, että he luulevat olevan tarpeellista sivistyneelle ihmiselle pitää päällään hienoja vaatteita, jos tahtoo jostain käydä, osoittaa että ovat kokonaan väärällä tolalla. – En minä nyt tätä sano sinulle Eeva," paranteli ukko nauraen, "sillä tuo tapa on liiaksi yleinen tytöissä, että siitä erityisesti sopisi ketään moittia."

Isäntä oli tyytyväinen kun sai sydämensä puretuksi.

"Kyllähän se onkin semmoista," Eeva sanoi omistamatta isännän moitetta itselleen, "meidän pitäjäässä ainakin yksin huonoimmat piiatkin pakkautuvat vaatetuksessa talontyttärien rinnalle ja sitten ei palkat tahdo piisata, ei ollenkaan."

"No, niinkuin paremmat edellä, niin huonommat perässä."

"Mutta se on ainakin väärin että huonommat menevät parempain perässä," arveli Eeva.

"Aivan niin, sitähän juuri olen tahtonut sanoakin; vaatteissa vaan mennään sivistyneiden perässä, eikä ollenkaan tiedoissa ja taidoissa: 'Kuinka paremmat edellä, niin huonommat perässä'."

"Meidän pitäjäässäkin ovat jo piiatkin ruvenneet käyttämään hanskoja," nauroi Eeva.

Emäntä loi vakavan katseen Eevaan, silmät viipyivät pitemmän aikaa leningin helmaa tarkastelemassa ja suun soppiin ilmestyi hieno surullinen hymy.

"Niin täälläkin. Se vasta sopiikin, lempo soikoon!"

Isäntä nauroi.

Heikki oli tullut äitiinsä. Hän ei ollut paljon puhuvainen, jonka tähden hän nytkin aniharvoin jotain sanoi: kuunteli vaan ja naurahteli isän ja Eevan keskustellessa.

"Kyllä ne naiset menevät muotiensa kanssa niin kuin virran mukana, mutta me pojat, me pysymme alallamme," hänkin vihdoin sanoi koomillisen vakavasti.

"Kyllä, parahiksi. Tämän aikuisille nuorille miehille ei arkivaatteeksikaan tahdo enää kelvata muu kuin verka… Ei ole mitään kiittämistä," arveli isä.

"Pojathan ne vasta kaikki tahtovatkin uuden aikaista," nauroi Eeva, "ja niillä pitää olla komeat jos komeat hevoset ja pulkat ja supsiiniturkit ja…"

"Niin, sitä varten että akan saisivat," jatkoi isäntä.

Naurettiin yksimielisesti.

Eeva katseli ulos ikkunasta maantielle päin.

"Herra Jumala, kun ajetaan kovasti!" hän äkkiä huudahti, "voi siunaa! kukahan tuo on?"

Eeva parka! Hän kosketti tietämättänsä isäntäväen arkaa kohtaa, sillä ei kukaan saanut talossa koskaan lausua turhaan Jumalan nimeä, saamatta emännältä vakavia ja ankaria nuhteita, eikä isäntäkään tuota sietänyt.

Kun Eevan huudahdus kuului, katsahti Heikki hämmästyneenä äitiinsä ja sitten isäänsä. Isäntä katseli hämillään lattiaan ja emännän kasvot osoittivat surullista levottomuutta. He eivät kumpanenkaan liikahtaneet paikoiltaan katsoakseen. Heikki meni muodon vuoksi.

"Katso nyt, tunnetko?"

"En tunne, lienee joku juopunut."

"Voi Jumala, jos se kaatuisi!" jatkoi Eeva yhä katsellen.

Emäntä meni ulos. Kasvoilla kuvastui ankara sisällinen liikutus, joka pani hänet melkein kuumeentapaisesti kiirehtimään. Heikki oli levoton ja näytti hyvin onnettomalta, sillä hän tiesi liian hyvin mitä äiti nyt ajatteli Eevasta.

"Jaahah, jaahah," rupesi isäntä paneskelemaan ja läksi myöskin pois.

Heikin teki mieli varoitta Eevaa välttämään tuota siunailemista ainakin hänen vanhempainsa kuullen, mutta pelotti että Eeva ottaisi pahaksi. Ja kun sitten oli muusta tarinaa ja asian suurin tärkeys mielestä haihtui, niin jäi varoitus sanomatta.

Ehtoolla, kun Eeva ja Hilta olivat kamarissa ja Hilta ompeli, niin Eeva äkkiä, oikein muun puheen välissä kysyi:

"Hilta, onko sun äitisi jumalinen?"

"On… Kuinka sinä sitä nyt satuit kysymään?" Hilta ei voinut hämmästystänsä peittää, sillä Eevan kysymys tuntui pilkalliselta.

"Kysyin vaan, kun olen huomannut hänen olevan semmoisen. Laskeeko hän sinua mihinkään joukkoihin?"

"Mitä sinä nyt tarkoitat, kenenkä joukkoihin?"

"Toisten nuorten…"

"Laskee, vaikka kyllähän hän estääkin toisinaan."

"Mitähän niiltä vanhoilta tarvitseekaan aina kysyä lupaa." Eeva nauroi.

"Kyllä minun ainakin täytyy ja Heikinkin."

"Sepä on… Ei minun ainakaan tarvitse koskaan kysellä. Eikö se tunnu hyvin orjalliselta?"

"Ei tunnukaan, kun siihen on tottunut ja sitä paitsi, minuun on kasvanut vakuutus, että se on oikein."

"Jos minun pitäisi lupaa kysyä vanhemmiltani aina," jatkoi Eeva, "niin minä en pääsisi minnekään, sillä isäni on niin vanhan-aikainen, niin että ei hän ymmärrä mitään tämänaikaisista asioista."

"Vai niin; mutta nyt minun täytyy mennä navettaan. Mene nyt ottamaan Heikin kirjastosta jotain luettavaa niin kauaksi, että saat aikasi kulumaan."

"Navettaanko? Pitääkö sinun navettaan?"

"Tietysti, kuinkas muuten," nauroi Hilta.

Eeva ei sanonut mitään enää, katseli vaan oudostellen Hiltaa, joka kiireesti meni.

Aina vaan tuli uutta kummastelemisen syytä. Olihan hän ajatellut ettei semmoisen talon tyttären tarvitsisi navettaan mennä. Hän rupesi ajattelemaan että kyllä Hilta ainakin tuntee itsensä onnettomaksi ja alkoi surkutella sitä, kuinka kovan kotikurin alaisena täytyy niinkin komean talon tyttären olla… Kaikilla sitä on tuskansa tässä maailmassa. Eeva tunsi itsensä melkein onnellisemmaksi Hiltaa.

Kaksi päivää viipyi Eeva Lahtisessa. Lopulta alkoi olonsa tuntua jo ikävältä ja orjalliselta, johon lienee paraastaan se seikka vaikuttanut, että kukin siellä teki aina jotain työtä, eikä alituiseen joutanut hänen kanssaan kukaan jaaritella. Sitten vielä piti puheet olla niin punnituita ja tarkkaan ajateltuja; jos jotain sanoi semmoista vapaata, jota oli oppinut, niin ei kukaan hilpeästi nauranut eikä puheesen osaa ottanut. Erittäinkin emäntää hän jo tässä lyhyessä ajassa oppi vaistomaisesti pelkäämään ja karttamaan sen vakavuuden tähden, jota tämä kaikessa osoitti. Hiltan kanssa hän viihtyi melkein niin kuin puolipakosta, sillä tämän luonne oli Eevan mielestä raukkamainen, joka turhaan äitiä orjaili, eikä koskaan oikein hupaisella tuulella näyttänyt olevan. Heikin kanssa ei ollut paljon juttelemista. Ainoa, joka häntä huvitti johonkin määrään, oli isäntä; kun hän oli saapuvilla, niin siiloin oli hupaista, sai nauraakin totuttuun tapaansa, kun se kiusaili ja niin paljon hupaista leikkiä laski.