Eeva

Heikkikin alkoi nauraa, mutta iloisemmin kuin kaupanhoitaja.

"Eipä tuo minkään tyhmää ole," sanoi hän, "kansassa on yleinen luulo, että nuoret herrasmiehet käyttäytyvät kaikki epäsiveellisesti ja ainoastaan siinä tarkoituksessa lähenevät talonpoikaisnaista. Jos minä, taikka joku muu pojista olisimme tarjoutuneet saattamaan, niin olisi varmaan mielellänsä suostunut kuka hyvänsä noista tytöistä."

"Raukkamaista tyhmyyttä!"

"En minä sitä juuri niin kovin raukkamaiseksi katso. Heillä on syitä tuohon luuloon, ja siinä tapauksessa minä puolestani kunnioitan Eevan pelkoa."

"Ettäkö minä muka olisin semmoinen?"

"No, noh, ota osaa siltä kannalta että sinä kuulut sellaiseen nuorten kaupunkilaisherrain luokkaan, joka ei ole liian hyvässä maineessa."

"Hm … joutavia."

Oltiin vähän aikaa vaiti. Sitten sanoi Heikki äkkiä:

"Minusta on tuo Eeva erinomaisen kaunis." Ääni oli vähän epävarma ja hän katsahti nopeasti kumppaniinsa, josko tuo mitään olisi huomannut.

"On se, kieltämättä on hän kaunis", sanoi kaupanhoitaja ajatuksissaan.

"Koulua ne tarvitsisivat, käytännöllistä koulua, aikalailla", jatkoi kaupanhoitaja vähän ajan päästä.

"Hm", pani Heikki. Hän ajatteli ainoastaan Eevan kasvoja.

VI

Isää ei miellyttänyt pitkälle nuo Eevan uudet puuhat ja ompeluyhtiön iltamissa käynti.

Hän oli ajatellut silloin, kuin Eeva oli nuorempi, että hänen pitäisi oppia työtä tekemään, tavallista talonpojan työtä, niinkuin muutkin lapset.

Mutta vahingossa sai Eeva olla niin kauan pikkuna, että taivuttaminen periaatteiden mukaan kävi mahdottomaksi…

Eevan mieleen alkoi myös vaikuttaa se yleinen mielipide, että talon-tyttären, joka nykyaikana tahtoo jostain käydä, ei sovi tehdä varsinaista talonpojan työtä … ainakin tuo osottaisi jonkunmoista sivistymättömyyttä. Siten vielä se oli sangen tärkeätä kosiain suhteen, sillä semmoista kotia luonnollisesti pidettiin varakkaana, jossa tytär sai aina vaan kotitoimissa hääriä, eikä ulko-askareihin tarvinnut mennä.

Äiti, rakkaudesta lapseensa, kannatti samaa mielipidettä. Isä kyllä ajatteli, että kun tyttö nyt on jo täysi ikäinen, niin pitäisi osata totella ja taipua. Vaan kun hän tämmöisiä vaan enimäkseen ajatteli ja toisinaan möyrysi vihapäissään ollessa ja silloin asiaan kuulumattomiakin sekaan veti, niin ne eivät tehneet tarkoituksen mukaista vaikutusta. —

Kun ompelukoneita rupesi muillekin talon-tyttärille ilmestymään, alkoi Eeva äidilleen jukittaa että hänellekin pitäisi ostaa.

"Noo, johan… Sano isällesi", käski äiti.

"Sanokaa te."

"Sano itse, jos minä sanon, niin sitten se kaiketi möläjää ja haukkuu siitä minulle. Itsellesi hän sen paremmin myöntää."

Singeriläisten koneiden tukkija alkoi kulkea talossa. Kerran hän jätti käsikoneen koeteltavaksi ja kehui että Keva näkyy sitä osaavan käyttää niin hyvästi, että hän luuli tämän jo ennenkin koneella neuloneen. Raha ei tullut kysymykseen; jos tahtoi 10 markkaa pistää käsirahaksi ja hyyrykontrahti kirjoitetaan siten, että tulee maksettavaksi 10 markkaa kuukaudessa, niin ei tuo niin vaarallista ollut, vaikka ei maksut niin säännöllisesti tulisikaan, kunhan vaan jolloinkin tulisivat. Saisi silloin tällöin, kun liikenevää rahaa on, kaupungissa käydessä pistää konttoriin. Suoraan sanoen, kone ei tällä kaupalla tulisi maksamaan paljo mitään … "ja semmoinen talo! … jopas nyt jotain, ettei tyttärellä olisi ompelukonetta, joita jo rientävät ostamaan piiatkin… Te ansaitsette yhdessä vuodessa koneen hinnan, kun itse tarpeenne neulotte… Ja ajatelkaas! kun näitä koneita myödään tuhat ja neljäsataa kappaletta päivässä, yhdessä ainoassa päivässä; eikö se puhu tavallaan koneitten kelvollisuudesta?.. Ja semmoinen tyttö! kohtahan pitää ruveta sulhaspaitoja neulomaan … jaa jaa, minä tiedän sen, mammat eivät kauan saa luonansa pitää semmoisia… No niin, tulkaahan itse vakuutetuksi koneen hyödystä… Huomenna laaditaan muodon vuoksi tuo kontrahti… Eihän sitä teidän moisten kanssa tarvittaisi ollenkaan, mutta pilan vuoksihan saatetaan tuo pistää… Niinpä niin, ukon kanssa tulen ehtoolla pakinoimaan, kun kotiin ehtii. Jumalan haltuun jääkää." Mies meni partaansa nuoleskellen kertomaan toiseen taloon samaa satua ja vielä että Latva-Kuntissa jo häneltä ostettiin kone.

Kyllä oli isä vastaan ensin, arvellen ettei Eevalta kuitenkaan tule neulottua. Mutta kun ei tyrkyttäjä-herra vienyt konettaan pois moneen päivään, neuloa vaan käski ja lopulta näytti uhkaavan jättää koneen, vaikka ei ostettaisikaan, niin äiti rupesi ajattelemaan ettei sitä enää viitsi antaakaan takaisin. Isä saatiin vihdoin taipumaan, vaikka hän sittenkin vielä murisi. Ja niin sai Eeva koneen.

Ensimmäisenä hän ryhtyi sillä vanhan karttuunahameensa helmaan lisää neulomaan ja "krymppäämään" sitä samaan tyyliin kuin neiti Sälppenströmin leningin helma. Voi kun se tuli Eevan mielestä sievä! "Voi turkanen kun sinä olet nyt komeana", sanoi piika Fretriika makeasti hymyillen, kun tuo oli ensi kertaa Eevan päällä.

"Älä nilkuta…⁵ Mutta eikö se ole sopiva alushame?"

"Niinhän minä sanoinkin."

Eeva ajatteli, että kun uskaltaisi tehdä jonkun paremman leningin tuollaiseksi, kappahäntäiseksi, jolla sopisi mennä kirkkoon… Mutta ne moukat niin kovin ilveilevät!

Hän päätti nyt tuota "alkua parempaan päin" pitää niin kauan että muutkin komeat tytöt rupeaisivat sellaisia tekemään, ja sitten sopisi vähitellen aina parantaa ja parantaa, että vihdoin kaikki hameet tulisivat tuollaisiksi. Oikeastaan tuntui aina tästälähin, kun tuommoisen suorahelmaisen pani päällensä, että sai oikein hävetä vanhan-aikuisuuttansa, kun "parempia ihmisiä" vastaan tuli. Nauratti oikein moukilla, jotka eivät tuota ymmärtäneet, ja sitten suututti, kun tiesi että ne taas nauravat niillä tytöillä, jotka kappanhäntäistä pitävät. Sen tähden vaan nauravat, kun ei itse sovi laittaa sellaisia … kadehtivat paremmiltansakin.

Pian ompeluyhdistyksen ensimmäisen kokouksen jälkeen, sai Eeva päähänsä että hänen pitäisi itse kutoa itsellensä pumpulinen vaatekangas niin itse, ettei alkuun pannessakaan saisi kukaan auttaa.

Kaikki kävi hyvin aina siihen asti, kuin piti ruveta kutomaan. Mutta nyt oli tullut varmaan pieni erehdys, sillä kankaassa ei ollut suuta.

Ei auennut, ei rahtuakaan, sotki vaan ja langat menivät ristin rastin, ettei sukkulan pistämisestä voinut olla puhettakaan.

Eeva yritti monta tuntia, ja sitten pääsi itku. Äidinkään apu ei auttanut, sillä suu oli auttamattomasti kadonnut.

Tyttö suuttui nyt ja ajoi kaiken syyn äidin selkään, kun ei häntä ollut ennen opettanut. Muuten olisi asiata käynyt nyt korjaaminen sillä, että olisi haettu joku taitava kutoja. Mutta mistä saada sellainen, joka ei koko mailmalle hoilottaisi, että hänen piti olla panemassa suuta Latva-Kuntin tyttären kankaasen?

"… Jos saavat tietää, etten minä vielä osaa kutoa, niin voi, voi-i!

Kaikki sitä sitten puhuvat ja nauravat… Kun uskaltais hakea Liisan, ettei se kenellekään puhuisi, mutta ei … voi kumminkin", vaikerteli Eeva.

Äidin oli harmi. Jos tämä olisi tapahtunut silloin, kun tyttö oli neljäntoista-vuotias, ei olisi ollut mikään häpeä mennä ketä hyvänsä apuun pyytämään. Mutta nyt kun tyttö oli jo kahdeksannella toista…

Asia oli sangen musertavaa laatua.

Miehet olivat viikkokunnalla jossain takamailla. Välttämätöntä oli että kangas saataisiin käypäkuntoon siksi kuin miehet kotiin tulevat.

Vahinko vaan, että ompeluseuran kokouskin oli samana iltana ja sieltä ei sopinut olla pois. Kotona olisi myöskin pitänyt olla katsomassa ja oppimassa kun kangasta korjattiin.

Ompeluseuran kokoukseen Eeva kuitenkin meni, siellä oli lystimpi. Pitäköön äiti huolen kankaasta, koska ei ole opettanut kutomaan. – Hänpä siitä pitikin huolen. Hankki kankurin ja kertoi sille, ettei syy ollut Eevan taitamattomuudessa että asia oli noin hullusti käynyt, vaan se oli siinä, kun oli koettanut erästä uutta ylöspano-keinoa, jota joltain oli kuullut ja sitten noin hassusti sekaantunut koko asiassa, ettei enää saanut selviämään, nuori kun oli, eikä äitikään joutanut y.m.

Onnettomuus suuri. Kun kankuri-akka paraillaan tuskitteli lankain kanssa ja ihmetteli Eevan uutta konstia, tulivatkin miehet kotiin. Emännälle pakkasi oikein kiukku päähän nousemaan, kun sallimus antoi asian yhä vaan ala-mäkeä vieriä. Akkakin aavisti jotain, sillä miesten tupaan tultua hän ei enää ääneensä mitään panetellut, vaan äänetönnä jatkoi työtänsä siksi että vihdoin sai kankaan kude-suuhun. Kun akka pois meni, syntyi pieni sanasota. Miehet olivat kiukussa, kun oli nälkä eikä ruoka ollut valmiina.

"Eikö tytär saanutkaan kangasta kokoon?" kysyi Iikka.

Tarkoitus oli hyvinkin pisteliäs. Äiti ei keksinyt sopivaa vastausta heti, eikä siis puhunut mitään.

"Saa siitäkin Eevasta joku Aatami itsellensä nolvakan", arveli Köpi.

"Älä nyt kovin … et saa itse sellaistakaan, iso-suu."

Äiti keitti puuroa paraillaan ja jätti sen kakkaraiseksi kiusallakin, koska pojat olivat noin ilkeitä.

Isä ei sanonut mitään poikain kuullen, mutta myöhemmin illalla hän äidille antoi aika ripityksen. Sanoi muun muassa:

"Tuo neuloma-konekin ostettiin, mutta yhtä kaikkipa niitä verhoja pitää kylässä neulottaa."

"Anna kun se oppii."

"Oppii", matki isä, "mitä se oppii, ei mitään – "

Mutta kankaansa kutoi Eeva sitten, kuin se oli kerran kude-suuhun saatu, suuresti taidostaan ylpeillen ja teki huolettomuudessaan muutamia vääriä raitoja.

VII

Ompeluyhdistys oli saanut niin paljon työskennellyksi, että sopi pitää arpajaiset, kun vielä muualtakin vähän lisäksi voittoja keräiltiin.

Lahtis-Heikki ei olisi tahtonut mistään hinnasta olla sieltä poissa. Eevaa hän tähysteli koko päivän ja nautti äärettömästi tämän kauneudesta. Kovin kouristi sydäntä ja mustatauti vaivasi hirveästi, kun joku muu nuorimies sattui rakastetun kanssa sanan vaihtamaan.

Hän osti melkein liian paljon arpanumeroita, mutta hän voittikin niillä: ei niin suuresti numeroituja voittoja, mutta Eevan tuttavuuden.

Mitä luonnollisin asia maailmassa on, että hän osti kaikki arpa-numeronsa Eevan uurnasta, viimemainittua voittoa saavuttaaksensa.

Kun numeroidut voitot jaettiin, niin Eeva sai etsiä kaikille hänen numeroillensa vastineen.

Jos Eeva olisi ollut joku suuri pölkkypää, niin hän kentiesi ei olisi tuossa kaikessa huomannut mitään merkillistä. Mutta hänpä ei ollutkaan semmoinen. Hän pani huomiota Heikin käytökseen. Alkoi ajatella sen merkitystä ja aivan luonnollisista syistä selitti sen itselleen eduksi.

Kun Eeva tunsi Heikin ja tiesi myöskin hänen kotinsa maineen, niin nyt kannatti riemuita sydämellä ja suulla.

Kun tanssi alkoi, ajattelivat he jo sitä jonkullaiseksi rikokseksi ruveta siihen muiden kanssa; ainoastaan silmäin peittämiseksi täytyi tuota vähäsen vasten mieltänsä tehdä.

Asia kehittyi sydämessä siksi, ettei kumpanenkaan pitänyt sitä erinomaisempana kummana, että he myöhään illalla kahden kesken jossain kävellessään tunnustivat toisilleen ajatuksensa, että pitäisi saada aina yhdessä olla.

Vielä myöhemmin he lähtivät kävelemään Latva-Kuntiin päin, Heikki saattoi Eevaa kotiin.

Pihasta aikoi hän ruveta takaisin palaamaan, mutta Eeva teki "streikin" ja vaati sisään tulemaan. Heikki oli vaan tavallinen ihminen, eikä siis luonnollisesti voinut tuota vastustaa. Hämminki kuitenkin hänen valtasi, kun portaille tultiin ja piti astua suoraapäätä tupaan, näyttelemään itseänsä talon vävynä. Hän ilmoitti ajatuksensa Eevalle. Mutta suloinen sallimus oli jo noin 30 vuotta takaperin varmaankin ajatellut tätäkin seikkaa ja pannut rakennusmiehet tekemään oven Latva-Kuntin toisesta kamarista porstuaan. Eeva siis päästi Heikin pulasta, sanomalla, ettei ollenkaan tarvitse tuvan kautta mennä, vaan päästään porstuasta hänen kamariinsa. Sitten Heikki meni estelemättä Eevan perässä.

Emäntä kun oli kamarista ääniä kuullut, tuli ovesta kurkistelemaan.

"Joko sieltä nyt on tultu?" hän kysyi päätänsä ovesta sisään pistäessään, ja hämmästyi kovin, nähtyänsä vieraan.

"Jo… Älkää nyt kovin kurkistelko."

Eevan ääni kuului tuikealta ja äiti vetäytyi kuuliaisesti toisen kamarin puolelle pannen oven kiini.

Kun Eeva oli saanut vaatetta pois päältäänsä, meni hän äidin luo.

"Kuka tuo on?" äiti sipisten kysyi.

"Kuinka niin?" Eeva nauroi.

"Noo…"

"Se on … tuo … Heikki Lahtinen."

"Sen Lahtis-Pekan poikako?"

"Niin."

"Mitä se nyt sitten tuolla on ja tänne on tullut?"

"No ettekö te nyt ymmärrä? Se on … johan te sen nyt ymmärrätte."

"Onko se sitten … sepä nyt on, eihän se sun friiaris ole?"

"Friiaris…" matki Eeva, sillä tuo kuului niin vanhan-aikaiselta, "on se, keittäkää nyt kahvia."

"Kuinka herra siunatkoon … sepä on, kun niin äkkiä… Onko se oikein vissi? Oletko sinä ikänä nähnytkään tuota poikaa ennen?" Äiti ei yleensä näyttänyt pahoillaan olevan.

"Kaa, älkää nyt niin kovin kyselkö. Mitä te nyt siitä huolitte, kun se nyt vaan on. Onko huonosta paikasta!.. Menkää nyt vaan keittämään kahvia ja älkää noin oudoissanne olko, tosi se on." Eevaa nauratti.

"Sepä nyt on", paneskeli äiti.

"Keittäkää nyt pian."

"Noo, kyllä, kyllä, mutta sepä nyt on, mä vieläkin sanon."

"Mitähän se nyt sitten on… Tuota, kuinkahan, pitäisköhän ruokaa laittaa?" Eeva arvelevaisesti kysyi.

"En tiedä … eikö tuo lie hiljan saanut syödä. On niin paha näin äkkiä, kun ei ole mitään sellaista laitettuna, jota tuollaisille pitäisi olla, kun on kumminkin komiasti oppinut kotonansa … eikä meillä ole sellaisia herraisia pöytä-astioitakaan. Onkohan se yötä?"

"En minä tiedä. Niin sellaista se nyt on, minä olen aina sanonut että pitäisi laittaa jotain, että olisi kuin muuallakin ihmisissä, mutta kun ei osteta mitään."

"Älä nyt kovin, kyllä meillä niin on kuin muuallakin talonpojissa, eikä tässä herroja varten ole tietty laittaa… Kuka sitä on ymmärtänyt, että sinua tuollaiset rupeaisivat…"

"Annetaan vehnäsiä kahvin kanssa, ehkä ei välitäkään ruuasta", sanoi Eeva.

"No niin, kyllähän minä pian laittaisin sellaista tavallista talonpojan ruokaa, mutta et sinä kuitenkaan siihen tyydy, tahtoisit kumminkin herraisemmasti laittaa."

"Kukahan sitä sitten sellaista, saisi hävetä silmänsä täyteen. Pankaa nyt edes sitä kahvia."

Eevan täytyi jo kiirehtiä sulhonsa luokse toiseen kamariin, koska se jo melkein liiankin kauan oli saanut yksin vartoa.

Äidille tuli kova kiire kahvia puuhaamaan. Luonnollisella mielihyvällä hän melkein kuiskaten tuvassa ukolle kertoi että Eevalla on kamarissa sulhanen … oikein vissi, ja että se on sen ison komean Lahtis-Pekan poika.

"Valehtelet", sanoi ukko vakavasti.

"Noo, mene katsomaan. Mihinkäs luulisit mun sellaisella menevän."

"Hm … joutavata, lie lasten touhua."

"Niin … lasten; ei kukaan ainakaan kosinut ole," sanoi äiti ja näytti siitä olevan hyvin mielissään.

Ukko tuumiskeli tätä asiaa sitten koko illan ja toisinaan kysyi jotain emännältä. Vastenmieliseltä ei asia hänestä tuntunut, sen huomasi siitä, että hän hyvin vakavana toisinaan virkkoi:

"Lasten touhua lieneekin."

"Tuota nyt tuossa, … lasten touhuahan se on aina, sellaistahan se oli meidänkin ennen."

"Noo niin, mutta tuo on niin äkkinäistä."

"Äkkinäistä," matki äiti, "kuka sen tietää kuinka kauan ne ovat toisensa tunteneet, kukajo."

"Kauanpa siellä viipyvät pojat," alkoi ukko moittia, kun ei poikia ruvennut kotiin tulemaan.

Sillä välin kuluttelivat rakastuneet aikaansa kamarissa keskustellen yhtä ja toista.

– "Kun sinut näin ensi kerran siellä iltamassa, kuin ompeluyhdistyksenne perustettiin, niin siitä lähtein olet aina ollut mielessäni," kertoi Heikki.

"Jopahan nyt…" nauroi Eeva.

"Sinä et ole minua ainakaan koskaan ajatellut."

"Olenpahan monasti."

"Muistatko Eeva, ajattelitko silloin mitään että kun olisi, niin kuin nyt?"

"Muistan."

"Ajattelitko?"

"Ei sanota."

"Et sinä sitä ajatellut, mutta minä ajattelin."

"Se ei ole totta, sinä et ajatellut sitä, etkä mitään, ei vaikka!" väitteli Eeva riemullisessa innossa.

"Aivan todella."

Eeva vakuutti kuitenkin, ettei hän sitä uskonut. Hän oli tulisessa väittelyn innossa. Mutta nyt johtui taas mieleen, että pitäisi olla jo sitä kahviakin.

"Voi!" hän huudahti, "mitähän se äiti nyt taas hissailee, kun ei tuo sitä kahvia."

Sitten hän juoksi toisen kamarin läpi tupaan huutamaan:

"Tuotteko te sitä kahvia, vai?.."

"Kohta on valmista," vastasi äiti.

Heikki kuuli kaikki, kuinka Eeva tiuskui nyt ja äsken. Sen johdosta mahdollisesti kyllä joku outo sävel rinnassa helähti, mutta kun Eeva taas takaisin tuli, niin ei sieltä enää mitään semmoista kuulunut. Hän ajatteli ainoastaan: minulla on kauniimpi morsian kuin ikänä olen yhdelläkään ihmisellä nähnyt.

Tarjoimella toi äiti kahvia. Puna tuli muorin poskille, kun Heikille kahvia tarjosi ja syvästi niiasi.

"Minä olen niin vanhaa lajia ja taitamaton tähän että … suokaa anteeksi," hän pyyteli hämillään.

"Eihän nyt mitään…" Heikki odotteli tavan mukaista esittelemistä.

Eevalle ei ollenkaan sellainen asia mieleen johtunut, eikä hän sellaisiin ollut myöskään tottunut… Pitihän äidin, yhtä hyvin kuin Heikinkin tietää kuka kumpanenkin heistä oli.

Heikki otti kumartaen kahvia.

Eevan mielestä käyttäytyi äiti niin hirveän kömpelösti, häntä harmitti ja ajatutti että mitähän tuo Heikki tuosta ajattelee.

Mutta Heikki ei ajatellut mitään, sillä hän oli ennenkin nähnyt vanhoja ihmisiä.

Kun ei Eeva muuta sopivaa moitittavaa löytänyt, josta puhua olisi sopinut, niin hän sanoi, kun äiti hänelle kahvia tarjosi:

"Eikö teillä nyt parempaa hametta ollut kuin tuollaisella…"

Pitihän sitä jollain tavalla Heikille ilmoittaa, että "on sitä meillä parempaakin kuin päälle päin näkyy. Äidillä oli kuitenkin siisti villahame sinijuovainen tummalla pohjalla, joka on nuorten neitojen kauhistus.

"Mitähän mun sitten on lukua," arveli äiti ja meni hymyillen pois.

"Äiti on niin vanhan-aikainen," täytyi Eevan sanoa äidin mentyä.

"Älähän nyt… Sellaisiahan ne ovat kaikki vanhat ihmiset ja mekin tulemme sellaisiksi, kun vanhenemme," tuumaili Heikki.

"No niin, mutta … kun tuo äiti on sellainen…"

"Minkälainen?"

"Sellainen…"

Eeva välttämättä tahtoi uskoa että Heikki oli äidissä huomannut jotain moitittavaa, vaikka vaan ei sitä tahtonut tunnustaa.

Asia loppui tähän, sillä ei Eevankaan tunto sallinut hänen äitiänsä ruveta sen enempää moittimaan. —

Kun Heikki meni pois, meni Eeva heti peilin luo sovittelemaan huiviansa, miten sievimmältä näyttäisi. Suutansa pani hän monen muodin mukaan, koetteli muistutella miten se milloinkin oli ollut, kun Heikki oli nähnyt ja häntä katsellut; hän koetti sitä hienoon nauruun ja isoon nauruun, veti pienelle ruusulle ja koetti kuinka silloin oli kun puhui.

Tyytyväisesti hän hymyili, kun tähän kyllästyi ja alkoi sitten ajatella minkälainen koti sillä Heikillä on. Komeaksi se mielessä kuvastui ja sitä oli kuullut puhuttavankin. Johtui myös mieleen Heikin isä, äiti ja sisar. Heikin isää hän ajatteli isomahaiseksi isännäksi, semmoiseksi kuin tavallisesti ovat isot maanviljeliät. Äidin hän samoin kuvitteli lihavaksi kimeä-ääniseksi emännäksi, jolla olisi silkki-pehmeät kädet ja nauravat silmät. Sisar muodostui hoikaksi, äärettömän hienoksi tytöksi, joka ei ikänä ole navetan ovea avannut, eikä mitään muutakaan tehnyt, kuin semmoisia hienoja ommellut ja lukenut paljon. Semmoinen hänen mielestään tuli olla pulskeasti elävä talon perhe. Oikein juoksi hyväätekevät viileät väreet pitkin ruumista, kun hän ajatteli tätä seuraa ja sitä kun hän ensin sinne menee Heikin kanssa, kun jokainen tulee tervehtimään häntä … perheesen kuuluvana – miniänä, ja jokainen niin tutkien päälle katsoo, niin kuinkahan silloin osaisi oikein hienosti käyttäytyä, ettei moukalta näyttäisi.

"Ah!" Mieleen juolahti että nyt sitä sopii muodostaa jonkin paremman leningin helma sellaiseksi… Täytyi noutaa muutamia leninkiä ja koettaa katsella mikä paraimmalta näyttäisi… Kas tuo punaisen ruskea musliininen… "Kun sen helmaa panee noin … ja noin, mutta se ei uletu, täytyy hakea vähän lisää että ulettuu… Noin se sitten on…" Hän piteli helmaa käsillään tiheissä laskoksissa ja katseli sitä ihannellen. Pukemisen ajatus arvattavasti alkoi muodostua tyydyttäväksi, koska hän taas ääntänsä pidätellen virkkoi: "… Kun vaan osaisi sievästi käyttäytyä!"

Hän alkoi harjoitella kättelemistä: nousi seisomaan lattialle, ojensi käden, ikään kuin jotain tervehtääkseen ja muisteli kuinka neiti Sälppenström asetti ruumiinsa … noin suoraksi … ojensi sitten kättänsä, eikä sitä ollenkaan koukkuun päästänyt silloin kuin toisen kädestä kiini piti, kerran vaan turahutti, sitten hiukan, hyvin hiukan koko ruumistaan kumarsi, päätänsä samalla noin sivulle päin hienosti vääntäen, ikään kuin hampaan kivussa… Tempun piti käydä varsin sukkelaan … käsi hyvin kankeana ja suorana niin kuin sillä olisi aikomus estää toista likelle tulemasta.

Luuli hän vihdoin jo sen osaavansa, kun oli hyvin kauan peilin edessä harjoitellut kumarrusta ja pään taivutusta.

Puhe-tapakin muistui mieleen. Täytyi ruveta ajattelemaan ja mieleensä johdattamaan, millä tavalla herrasväki kulloinkin sanoo kutakin sanaa, ja millä äänellä.

*Nämät haaveilut hän sai sen verran vihdoin mielestään poistumaan että muisti mennä syömistä kyselemään tuvasta, kun sieltä jo veljeinkin ääniä kuului.