Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

XIV Luku.
Korvapuusti

Samaan aikaan, kun Maljuta ja Homjak, opritshnikkiosaston seuraamana, kuljettivat tuntematonta Hiidenkuilulle, istui Serebrjani ystävällisesti keskustellen Godunovin kanssa pikareilla täytetyn pöydän ääressä.

– Sano, Boris Fjodoritsh, – puhui Serebrjani, – mikä tsaariin tuli tänä yönä? miksi koko sloboda nousi yölliseen jumalanpalvelukseen? Tahi tapahtuuko se teillä usein?

Godunov kohotti olkapäitään.

– Suuri hallitsijamme, – hän sanoi, – usein vaikeroi ja itkee pahantekijöitään ja usein rukoilee ja itkee heidän sieluinsa edestä. Mutta että hän kutsui meidät öiseen rukoukseen, sitä ei ensinkään ole ihmettelemistä. Itse Basilius Suuri sanoi toisessa kirjeessään Gregorius Saziansilaiselle: mikä toisille aamu, se hurskaille on puoliyö. Keskellä öistä hiljaisuutta, kun eivät silmät eivätkä korvat päästä pahennusta sydämeen, on ihmisymmärrykselle soveliasta seurustella Jumalan kanssa.

– Boris Fjodoritsh! Olen ennenkin sattunut näkemään, kun tsaari rukoili; mutta ei se käynyt niin. Nyt on kaikki muuttunut toisin. Ja opritshninasta minä en pääse selville. Ne eivät ole munkkeja, vaan ryöväreitä. Moniaita päiviä sitten kun palasin Moskovaan, minä kuulin ja näin niin paljon hirveitä tekoja, että on vaikeata uskoakin. Varmaankin ovat kietoneet hallitsijan pauloihinsa. Sinähän Boris Fjodoritsh, olet häntä lähellä, hän rakastaa sinua, sinä saattaisit sanoa hänelle opritshninasta?

Godunov hymyili Serebrjanin yksinkertaisuudelle.

– Tsaari on armollinen kaikille, – sanoi hän teeskennellyssä nöyryydessä, – minullekin osoittaa armoaan ei ansioitteni mukaan. Ei minun tule tuomita hallitsijani tekoja, ei minun ole tsaaria neuvominen. Mutta opritshninaa ei ole vaikeata käsittää: maa kokonaan on hallitsijan, kaikki me olemme hänen korkean kätensä alla; minkä hallitsija ottaa omiksi tarpeikseen, se onkin hänen, mutta minkä meille jättää, se on meidän; kenen käskee olemaan luonaan, se on häntä lähellä, mutta ketä ei käske, se on kaukana. Kas siinä koko opritshnina.

– Niin, Boris Fjodoritsh, kun sinä puhut, näyttää selvältä, mutta itse asiassa ei ole siten. Opritshnikit hävittävät ja rääkkäävät maalaisia pahemmin kuin tatarilaiset. Niitä vastaan ei ole mitään tuomio-istuinta. Koko maa joutuu niiden kautta perikatoon! Sinun pitäisi sanoa tsaarille. Sinua hän uskoisi!

– Ruhtinas, Nikita Romanitsh, paljon on pahuutta maailmassa. Eivät sentähden ihmiset hävitä ihmisiä, että toiset ovat opritshnikkeja, toiset maalaisia, vaan sentähden, että sekä nuo että toiset ovat ihmisiä. Olettakaamme, että sanoisin tsaarille: mitähän siitä lähtisi? Kaikki kääntyisivät minua vastaan, ja tsaari itse minuun suuttuisi!..

– Mitä sitten. Suuttukoon, mutta sinä olet tehnyt omantunnon mukaan, olet sanonut hänelle totuuden!

– Nikita Romanitsh! Totuutta ei sovi aina sanoa, se on sanottava järkevästi. Jos olisin ruvennut vastustelemaan tsaaria, aikoja sitten minua ei olisi täällä, mutta jollen minä olisi ollut täällä, kuka eilen olisi pelastanut sinut mestauspölkystä?

– Mikä on asia, se asiana pysyy, Boris Fjodoritsh, antakoon Jumala sinulle terveyttä, hukkaan olisin joutunut ilman sinua!

Godunov luuli saaneensa ruhtinaan vakuutetuksi.

– Näetkös, Nikita Romanitsh, – hän jatkoi, – hyvä on seista totuuden puolesta, mutta yksinään tantereella ei ole sotapäällikkö. Mitä sinä tekisit, jos esimerkiksi neljäkymmentä ryöväriä sinun silmiesi edessä alkaisivat raadella syytöntä?

– Mitäkö tekisin? Minä kävisin miekkoineni kaikkien neljänkymmenen kimppuun ja alkaisin paukuttaa, kunnes heittäisin henkeni Herran käsiin. – Godunov katseli häntä ihmetellen.

– Ja heittäisit henkesi, Nikita Romanitsh – hän sanoi, – päästyäsi viidenteen, korkeintaan kymmenenteen ryöväriin, ja jälelle jääneet kumminkin surmaisivat syyttömän. Ei, parempi on olla heihin koskematta, ruhtinas, mutta kun rupeavat tapettua ryöstämään, silloin pitää huutaa, että Stepka on ottanut itselleen enemmän kuin Mishka, niin he itsekin lopettavat toinen toisensa.

Serebrjanin ei ollut sellainen vastaus mieleen. Godunov huomasi sen ja muutti puheenaineen.

– Kas, – sanoi hän, katsoen ikkunasta, – kukahan se tänne nelistää, kaula sojossa? Katso, ruhtinas, eiköhän ole sinun ratsupalvelijasi?

– Tuskinpa! – vastasi Serebrjani: – hän pyysi tänään päästäkseen toivioretkelle parinkymmenen virstan päähän…

Mutta tarkemmin katseltuaan ratsastajaa tunsikin ruhtinas hänet Miheitshiksi. Ukko oli kalpea kuin kuolema. Satulaa hänen allansa ei ollut; hän näkyi heittäytyneen ensimäisen ratsun selkään, mikä käsiin sattui, ja vasten kaikkea säädyllisyyttä, kiiti hän nyt pihaan, aivan kauniitten ikkunain alle.

– Isäseni Nikita Romanitsh! – huusi hän jo kaukaa, – sinä juot, syöt, virkistät itseäsi, mutta murhetta et tunne. Vast'ikään kohtasin minä tuolla puolen kirkkoa Maljuta Skuratovin ja Homjakin, molemmat ratsain, ja heidän keskessään, kädet sidottuina, kenenkä luulisit? itse tsarevitshin, ruhtinaan! Ne kirotut olivat panneet hänen päähänsä mustan paslikan, mutta tuuli löyhytti paslikkaa, ja niin tunsin tsarevitshin! Hän katsoi minuun, juuri kuin apua pyytäisi, mutta Maljuta, susi hänet syököön, lennätti paikalle ja vetäsi taas paslikan hänen silmilleen!

Serebrjani hypähti paikaltaan.

– Kuuletko, kuuletko, Boris Fjodoritsh? – huusi hän säkenöivin silmin. – Vai pitäisikö odottaa vielä, että ryövärit riitautuisivat keskenään! – Ja hän syöksi alas portaita.

– Tuo tänne hevonen! – huusi hän, kiskaisten suitset Miheitshin käsistä.

– Mutta tämä hevonen ei sovi sinulle, isäseni, – sanoi Miheitsh, – tämä on pahanpäivänen koni, eikä satulaakaan sillä ole … ja mitenkä sinä sellaisella hevosella saattaisit tsaarin luo ajaa?..

Mutta ruhtinas oli jo hypännyt selkään ja lennätti, ei tsaarin luo, vaan Maljutaa takaa-ajamaan.

On olemassa muinainen laulu, kenties Iivanan aikuinen, joka omalla tavallaan kertoo tässä mainitun tapauksen:

 
Kun perustukset pantiin Moskovan,
Syntyi tsaari Iivana Vasiljevitsh.
Kun läksi alle kaupungin Kasanin,
Alle Kasanin kaupungin, alle Astrakanin:
Hän Kasanin otti ohi mennessään,
Vangitsi tsaarin, hänen tsaarittarensa;
Hävitti Pihkovasta petoksen,
Pihkovasta ynnä Novgorodista.
Mitenkä hävittäisi Moskovasta sen!
Virkkoi Maljuta ilkeä Skuratovitsh:
"Voi sinua, tsaari Iivana Vasiljevitsh!
Petosta et poista ikipäivinäs!
Sinua vastapäätä istuu vastustajasi,
Syöpi kanssasi yhdestä astiasta,
Juopi kanssasi yhdestä pikarista,
Vaatteensa saapi yhdestä olkapäästä!"
Ja tsaari asian arvasi,
Tsarevitshia vihasi.
"Voi, te ruhtinaat sekä bojarit,
Tsarevitsh ottakaa käsistä valkeista,
Pukekaa musta puku päällensä,
Kuljettakaa hän suohon liejuiseen,
Tuonne syvään Hiidenkuiluhun,
Äkisti hänet siellä surmatkaa!"
Bojarit kaikki kilvan poistuivat.
Jäi yksin ilkeä Maljuta vaan,
Tsarevitshin hän otti käsistä valkeista,
Puetti hänet mustiin vaatteisin,
Kuljetti sitten suohon liejuiseen,
Tuonne syvään Hiidenkuiluhun.
Sai tiedon Nikita Romanitshin palvelija,
Istui hevosluuskan selkähän,
Pian nelisti luo Nikita Romanitshin:
"Hoi, isäseni, Nikita Romanovitsh!
Sinä juot, syöt, virkistät itseäsi,
Et petoksesta tiedä ensinkään!
Putoaa tähti taivaan alainen,
Sammuupi liekki kirkkaan tuohuksen,
Tsarevitshia koht' ei olekaan!"
Nikita Romanitsh säikähtyy,
Heittäytyy hevosluuskan selkään,
Pian suolle liejuiselle lennättää,
Tuonne syvälle Hiidenkuilulle.
Hän iski Maljutaa korvalle:
"Sinä Maljuta, Maljuta Skuratovitsh!
Et palaa tätä sinä nielekään,
Palasta tästä sinä tukehdut!"
 

Kenties ei tämä laulu olekaan todellisten tapausten kanssa yhtäpitävä, mutta ainakin siinä ilmaantuu sen vuosisadan henkeä. Vaillinaisina ja hämärinä saapuivat kansan korville tiedot siitä, mikä tapahtui tsaarin hovissa tahi tsaarin läheisten piirissä, mutta siihen aikaan, jolloin säädyt eivät vielä olleet tavoiltaan eroitettuina, eivätkä eläneet toisilleen vieraina, nämät tiedot, vaikkapa haettujakin, eivät poistuneet todenmukaisuuden rajoista ja säilyttivät itsessään yleisen elämän ja yhteisten käsitysten leiman.

Sellainenko sinä olit, ruhtinas Nikita Romanovitsh, jommoiseksi sinua kuvataan – siitä tietävät tuskin Kremlin muurit ja vanhat tammet Moskovan tienoilla! Mutta sellaisena sinä esiinnyit minulle, äänettömän mielikuvituksen luomana, iltahetkenä, kun ketoja peitti pimeys, kaukana haihtui hyörivän päivän hälinä, mutta lähellä kaikki oli hiljaa, ja tuskin tuuli suhahti lehdissä, ja tuskin illan kovakuoriainen lenteli sivutse. Ja surullisena ja voimakkaana puhui minussa isänmaanrakkaus, ja kirkkaana esiintyi usvasta meidän onneton ja kunniakas muinaisuutemme, koska, ikäänkuin pimeyden estämän näön korvaukseksi, minussa avautui sisällinen silmäni, jolle vuosisadat eivät tehneet mitään haittaa. Sellaisena sinä ilmestyit minulle, Nikita Romanovitsh, ja selvästi näin minä sinut kiitävän ratsun selässä Maljutaa takaa-ajamassa, ja minä olin siirtynyt siihen kauheaan aikaan, jolloin ei mitään ollut mahdotonta!

Serebrjani unhotti, että hän oli ilman miekkaa ja pistooleja, eikä hän tuntenut haittaa hevosestakaan, vaikka se olikin vanha. Olipa se virkku ratsu aikanaan, palvellut jo vuotta parikymmentä sekä matkoilla että tappeluissa; lepoa se vaan ei ollut voinut saada itselleen vanhuudessakaan; oli vetänyt vettä ja märkiä heiniä, kärsinyt kepin iskuja!

Nyt tunsi se seljässään olevan voimakkaan ratsastajan, ja muisteli menneitä aikoja, jolloin hän kantoi urhoja tuimiin taisteluihin, ja häntä ruokittiin parhaimmilla kauroilla, ja juotettiin mesikämmenen medellä. Hän pullisteli punasia sieramiansa, lengotteli kaulaansa lentäen ajamaan takaa Maljuta Skuratovia.

Maljuta ratsastaa synkässä metsässä opritshnikkiensa kera. Hän kiiruhtaa heitä Hiidenkuilulle, asetellen verhoa tsarevitshille, ettei opritshnikit tietäisi, ketä kuolemaan viedään. Jos he sen saisivat tietää, niin he luopuisivat Maljutasta, ja silloin pääsisi lintu häkistä. Mutta opritshnikit ajattelevat, miksi tuommoinen hoikka mies ratsastaa Homjakin ja Maljutan keskellä, ja ihmettelevät vaan sitä, että hän viedään niin kauvas tapettavaksi.

Maljuta kiiruhtaa vaan opritshnikkeja, kiihoittaa hevosia, antaa piiskalla läimäyksiä heidän koville lautasilleen.

– Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit! Eihän tsaari vaan olisi ruvennut arvelemaan, ja lähettänyt ajamaan meitä takaa!

Maljuta-pyöveli ajaa nelistäen synkässä metsässä, häntä katselevat lintuset, kurotellen kaulojansa, mustat korpit lentelevät hänen päänsä kohdalla – jo on lähellä Hiidenkuilu!

– Kuulepas, – sanoo Maljuta Homjakille, eiköhän kuulu takanamme kavioin kopsetta?

– Ei, – vastaa Homjak, – sehän on omain hevostemme kavioin kaiku.

Ja yhä enemmän kiiruhtaa Maljuta opritshnikkeja, yhä useimmin saa hevoset piiskan sivalluksia.

– Kuule, – sanoo hän Homjakille, – eiköhän joku huuda takanamme?

– Ei, – vastaa Homjak, – meidän puheemme vaan kaiku kertoo.

Maljuta kiihoittaa hevoisia.

– Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit. Jolleipa olisi perässämme takaa-ajajia!

Äkkiä Maljuta kuulee takanaan: – Seiso, Grigori Lukjanitsh!

Serebrjani saavutti Skuratovin ja oli jo hänen takanaan. Hänen hevoskulunsa ei jättänyt häntä.

– Seiso, Maljuta, huusi Serebrjani toistamiseen ja, saavutettuaan Skuratovin, antoi voimakkaasta kädestä hänelle aimo korvapuustin.

Voimakas oli Nikita Romanovitshin lyönti. Puusti kajahti kuin pyssyn laukaus; aika kahina syntyi, lehdet värähtelivät puissa; pedot juoksivat syvälle metsään, minkä jalat jaksoivat; puitten ontelosta lensivät muljosilmäiset tarhapöllöt; ja talonpojat kaukana repien vennää, katsahtivat toisiinsa ja sanoivat ihmeissään:

– Kuules, kuinka jymähti! näinköhän vanha tammi sortui Hiidenkuiluun?

Maljuta luiskahti satulasta. Nikita Romanovitshin vanha hevonen kompastui ja kaatui maahan, heittäen henkensä.

– Maljuta! – huudahti ruhtinas, nousten jaloilleen, – älä yrittele enää turhia! Tällä kerralla sinä menehdyt!

Ja temmattuaan Maljutan miekan hänen huotrastaan, alkoi huimia sillä hänen pääkallonsa ympäri.

Äkkiarvaamatta suhahteli toinen miekka ruhtinaan pään kohdalla. Matvei Homjak näet oli kiiruhtanut herrallensa apuun. Nytpä syntyi kiivas ottelu Homjakin ja Serebrjanin välillä. Opritshnikit hyökkäsivät ruhtinaan kimppuun paljastetuin miekoin, mutta puut ja kivilohkareet suojelivat, niin ettei kaikki voineet häntä yht'äkkiä ympäröidä.

Nyt on, – ajatteli ruhtinas torjuen lyöntejä, – kysymys elämästä, puhumattakaan tsarevitshin pelastuksesta! Jospa voisi kestää vaikka vaan puolituntisen, niin ehkä Jumala lähettäisi jostakin apua!

Ja tuskinpa hän niin oli miettinyt, kun läpitunkeva vihellys kajahti metsässä; äänekkäät huudot vastasivat siihen. Muuan opritshnikeistä, joka jo oli kohottanut miekkansa iskeäkseen ruhtinasta, kaatui halaistuin päin maahan, ja hänen ruumiinsa yli näkyi Vanjuha Persten, heilutellen veristä tshekaniansa. Samassa silmänräpäyksestä rosvot hyökkäsivät, kuin susilauma Maljutan palvelijain kimppuun, ja heidän välillään syntyi käsikahakka. Kylläpä Maljuta seuralaisineen koetti tehdä hyökkäystä vihollisia vastaan, vaan mistään ei ollut tie auki, kaikkialla vaan metsää ja murroksia. Useat uupuivat siihen, vaan toiset pian toipuivat. Huudettiin ja vannottiin. Liian uskaliaat joutuivat tallattaviksi. Itse Persten saatuaan haavan käsivarteensa, heilutti jo heikommin tshekaniansa, kun taas uusi vihellys kimahti metsässä.

– Pojat, olkaa rohkeat! – huudahti Persten – sieltäpä tulee ukko Korshun avuksi!

Ja tuskin oli hän lopettanut puheensa, kun Korshun jo vuorostaan ryntäsi opritshnikkien kimppuun, ja heidän kesken alkoi tiukka ja mitä verisin kahakka!

Ratsasmiesten oli vaikea vastustaa metsässä jalkamiehiä. Hevoset kohosivat takajaloilleen, kaatuivat nurinniskoin ja painoivat ratsastajat allensa. Opritshnikit rupesivat kuoleman pelosta epäröimään. Homjakin miekka viuhtoi kuin vihuri, hänen päänsä päällä leimusi salama.

Äkkiä yleisen tungoksen ajalla kuului jyminä. Väkevä Mitka syöksähti joukkoon, ja tunki aivan suoraan Homjakin luo, kaataen ilman eroitusta sekä viholliset että ystävät. Mitkä tunsi morsiamensa ryöstäjän. Kohotettuansa molemmin käsin aimo korentoansa, viskasi hän sillä vihollistaan. Homjak väisti sen, vaan lyönti sattui hevoseen. Ratsu kaatui kuolleena maahan, korento meni kappaleiksi.

– Odota! – sanoi Mitka, retustaen Homjakia kohti – nyt et pääse kynsistäni.

Taistelu taukosi. Ei ollut kenen kanssa tapella, kaikki opritshnikit makasivat kuolleina, ainoastaan Maljuta pelastui nopealla argamakillaan.

Rosvot alkoivat lukea miehiänsä, paljoa ei ollut jälellä. Olivatpa hekin kyllin monta menettäneet. – Kah, – sanoi Persten, tultuaan Serebrjanin luo ja pyyhkäistyään hien otsaltaan, – katso bojari, missä yhteen yhdyttiin!

Serebrjani, heti rosvojen ilmestyttyä, syöksi tsarevitshin luo ja vei hänet hevosineen varjoon; tsarevitsh oli sidottu satulaan. Serebrjani katkasi miekallaan köydet ja auttoi tsarevitshia kulkemaan, otti liinan, jolla hänen suunsa oli tukittu, pois. Koko taistelun aikana ei hän mennyt hänen luotansa, ja suojasi häntä omalla ruumiillansa.

– Tsarevitsh, – sanoi hän, nähdessään, että rosvot alkoivat ryöstää kuolleita ja ottaa kiinni sinne tänne juosseita hevosia, – taistelu on loppunut. Kaikki sinun kavaltajasi ovat kuolleet, ainoastaan Maljuta yksin pääsi pakoon, vaan minä luulen, ettei hänkään kauan hengitä, kun tsaari käskee häntä etsiä.

Tsarevitshin nimen kuullessaan, astui Persten takaperin.

– Kuinka? – sanoi hän: – onko tämä tsarevitsh? hallitsijan poika? Katsopas kenen avuksi Jumala joudutti! Katsopas ketä nuo roistot sidottuna kuljettivat!

Ja atamani heittäytyi Ivan Ivanovitshin jalkoihin.

Tieto hänen läsnäolostaan levisi nopeasti rosvojen joukossa. Kaikki lakkasivat tutkimasta kuolleiden taskuja ja tulivat kunnioittamaan tsarevitshia.

– Kiitän teitä hyvät ihmiset, sanoi hän suopeasti, ilman tavallista korskeuttaan: – keitä tahansa olettekin, kiitän teitä!

– Eikä mitään, armollinen herra! vastasi Persten, – olisinpa sen tietänyt, että sinua kuljetetaan, niin en olisi tuonut neljääkymmentä nuortamiestä, vaan kaksi sataa.

Silloin ei tämä Skurlatovitsh olisi päässyt kynsistämme; me olisimme ottaneet hänen elävänä, ja sinun läsnäollessasi hirttäneet! On minulla kuitenkin, katsos, hänen apulaisensa; hän on minulle vanha tuttu, ja silloin kun ei ole kalaa, on rapukin kalan vertainen.

Kuule mies, sinähän pidät häntä tallessa, eikö niin?

– Minä, niin minä! vastasi Mitka, maaten vatsallaan, päästämättä uhria altansa.

– Tuo tänne se, älä pelkää, ei se puikahda kynsistä! Ja te, pojat, hellittäkää hiukan silmuketta kuulustelua varten ja valmistakaa hirttonuora.

Mitka nousi seisaalleen. Hänen altansa kohosi terve pulska nuorukainen, mutta samalla kuin hän käänsi kasvonsa rosvoihin, huudahtivat he kaikki hämmästyksestä.

– Hlopko! – kaikui jokaisen huulilta: – Hlopkohan tämä on! Hän rutisteli Hlopkoa opritshnikkina.

Mitka katseli, väännellen suutaan.

Hlopko voi töintuskin hengittää – Voi mua pöllöä, – lausui viimein Mitka, – sinuako minä rutistelinkin! Mikset puhunut?

– Miten minä olisin puhunut, kun sinä minun kurkkuni päällä istuit, sinä senkin hylje! Hyi!

– Mutta miten sinä jouduit minun alleni?

– Miten! Kuinka! Kun sinä "kontio" viskasit hevosta otsaan, niin ratsastaja kaatui minun päälleni, ja sinä "lurjus" syöksit minun niskaani hänen sijastansa, hänet sinä jätit omiin valtoihinsa, arvaapas iloitsiko hän!

– Oh mua tomppelia! – sanoi Mitka repien tukkaansa.

Rosvot purskahtivat nauramaan. Itse tsarevitshikin myhähteli. Homjakia ei mistään löydetty.

– Mitäs tehdä, – sanoi Persten, hänen aikansa ei ole vielä tullut, vaan oli miten oli, jos Jumala suo, eipä hän toisella kertaa livukaan kynsistäni! Ja nyt, tsarevitsh, suo minun nyt miehineni saattaa sinua tielle. Se on ehkä sopimatonta, tsarevitsh! Eihän minun, halvan ihmisen sopisi puhua sinun armosi kanssa, vaan mitäs tehdä, ilman minua et täältä ehkä palajaisikaan!

– No pojat, – pitkitti Persten, – kokoontukaa nyt suojelemaan hänen tsaarillista armoansa. Sitten hän kääntyi Serebrjanin puoleen ja sanoi: istu sinä bojari tälle hevoselle ja suvaitse minun ottaa sinun hevosesi.

– Kylläpä sinä, Korshun, luullakseni, mieluisasti jalkasinkin kuljet, eikä sinunkaan, Mitka, ole etäinen!

– Ei mitään, sanoi Mitka, tarttuen yhtä hevosta, joka tästä juoksi, sivulle, – istunhan minäkin!

Hän nosti jalkansa kannukselle, vaan jaksamatta pysyä siinä, hän kellahti vatsalleen hevosen selkään, ajoi ravia muutaman sylen sillä tavalla, ja viimein kohosi satulaan.

– Aha! – huudahti hän, heilutellen jalkojansa ja viskellen kyynäsvarsiansa.

Koko joukko liikahti metsästä, ympäröiden tsarevitshia.

Kun viimein tultiin aukealle, ja etäältä häämötti Aleksanderin slobodan katto, niin Persten seisahti.

– Armollinen herra tsarevitsh, – sanoi hän, hypäten hevosen selästä, – tästä pääset nyt sinä tietäsi, tuollahan näkyy jo sloboda. Ei sopisi meidän enää viipyä sinun tsaarillisen armosi kanssa. Sitä paitsi tuolla maantiellä pöllyää tomu; sieltä tulee luultavasti sotilaita. Hyvästi, armollinen herra, älä etsi; vasten tahtoa Jumala toi!

– Odota, mies! – sanoi tsarevitsh, joka, vaaran vältettyänsä, alkoi tulla entiselleen. – Odota, mies! Sanopas edeltäpäin, mitä bojarisukua olet, mitä kullattua viittaa kannat?

– Armollinen tsarevitsh, – vastasi Persten nöyrästi, – paljo on meitä bojareja täällä ilman sukunimeä, paljo ruhtinaita ilman kantasukua. Käytämme sitä, minkä Jumala lähetti!

– Mutta tiedätkö, – jatkoi tsarevitsh ankarasti, että sellaisia ruhtinaita varten, kuin sinä olet, on korkeat asunnot torilla, etkä sinä itse osta viittaasi? Ellet sinä tänään olisi tehnyt minulle palvelusta, käskisin minä noiden ratsumiesten ottamaan teidät kaikki kiinni ja viemään slobodaan. Mutta tämänpäiväisen tähden annan minä sinun entisen rosvoamisesi anteeksi, ja puhun tsaari-isälle sinun puolestasi, jos tunnustat hänelle vikasi!

– Kiitän suosiostasi, armollinen herra, suuresti sinua kiitän; vaan minun aikani tsaarille vikoja tunnustaakseni ei ole vielä tullut. Raskaat ovat syntini Jumalan edessä, suuret ovat syyni tsaarin edessä; tuskinpa isä-tsaari antaisikaan anteeksi, ja vaikka antaisikin, niin oi sovi jättää tovereita!

– Kuinka? sanoi tsarevitsh ihmetellen, etkö jätä rosvoilemistasi, kun minä itse lupaan puolustaa sinua? Onko sinusta rosvoileminen maantiellä sopivampaa, kuin kunniallisesti eläminen?

Persten alkoi sivellä mustaa partaansa ja näytti, viekkaasti hymyten, kaksi riviä tasaisia ja valkeita hampaita, niin että hänen tummat kasvonsa näyttivät vielä tummemmilta.

– Armollinen herra! – sanoi hän: – sitävartenhan hauki on meressä, ettei ruutana nukahtaisi! Tottumattomana en ryhdy sota- enkä kauppa-asioihin. Jää hyvästi, isä; tuolla kohoaa jo tomu; aika on lähteä; kala etsii syvempää, vaan veljemme – missä on vähän vahvempi alusta!

Ja Persten katosi pensastoon, vetäen hevosen mukaansa. Rosvot yksi toisensa perään katosivat puitten sekaan, ja tsarevitsh Serebrjanin kanssa ratsastivat slobodaan ja pian kohtasivat joukon ratsuväkeä, jota johdatti Boris Godunov.

Mitä tsaari teki tällä ajalla? Kuulkaamme, mitä tietää siitä laulu ja miten se ilmituo tämän ajan käsitteet kansassa.

 
Mitä sanoo tsaari julma:
"Voi teitä ruhtinaat ja bojarit!
Mustiin pukeutukaa,
Huomenmessuun tulkaa.
Tsarevitshin sielumessua kuullaan,
Teidät, bojarit, minä kattilassa keitän."
Bojarit kaikki peljästyivät,
Mustiin pukeutuivat,
Huomenmessuun kokoontuivat,
Tsarevitshin kuolinmessua kuullaksensa.
Tulipa Nikita Romanovitsh,
Kirjava nuttu yllä,
Toi kerallaan nuoren tsarevitshin,
Asetti hänet pohjoisoven ääreen.
Mitä sanoo tsaari julma:
"Voi sinua, Nikita Romanovitsh!
Miksi herjaat edessäni?
Kun tähti taivahalta putosi,
Että pyhän neitseen kynttilän sammutti,
Ei enää jäänyt minulle nuori tsarevitsh."
Mitä sanoo Nikita Romanovitsh:
"Voi sinua oikeauskoisin tsaari!
Me emme tsarevitshin kuolinmessua laula,
Me laulamme ylistysvirsiä!"
Hän tarttui tsarevitshin valkeaan käteen,
Vei hänet pohjoisista ovista!
Mitä sanoo tsaari julma:
"Kuules Nikita Romanovitsh!
Miten sinut palkitsen?
Puolenko annan valtakuntaa?
Vai paljonko kultaa on tarvis?"
– "Voi sinua, tsaari Ivan Vasiljevitsh!
Älä anna puolta valtakuntaa eikä kultaa,
Vaan anna rosvo Skurlatovitsh.
Hänet vien nevalle vetelälle,
Tuonne Hiidenkuilulle!"
Miten sanoo tsaari Ivan Vasiljevitsh:
"Tuoss' on rosvo Maljuta,
Menettele hänelle, miten tahdot!"
 

Niin kertoo laulu; mutta niin ei itse asiassa ole. Aikakirjat näyttävät meille, että Maljuta vielä kauvan jälkeen v. 1565 oli Ivan Vasiljevitshin luona suuressa arvossa. Moni tsaarin lemmikeistä kaatui eri aikoina uhrina hänen epäluuloillensa. Ei säilyneet Basmanovit, ei Grjasnoi, eikä Vjasemski, vaan Maljuta ei joutunut koskaan epäsuosioon. Vanhan Onufrevnan ennustuksen mukaan hän ei kärsinyt vaivaa tässä elämässä ja kuoli kunniallisella tavalla. Pyhän Josef Volotskan luostarinsa, johon hänen ruumiinsa on haudattu, sanotaan Maljutan tapetuksi tsaarin toimesta.

Kuinka Maljuta puhdistautui panettelustaan – emme tiedä.

Saattaa olla, että Iivana, sittenkuin hänen mielensä oli tyyntynyt, piti lemmikkinsä käytöstä kiihkon erehdyttämänä: saattaa niinkin olla, ettei hän vielä nyt täydellisesti lakannut kantamasta epäluuloa tsarevitshia kohtaan. Olipa miten tahansa, niin Skuratov ei ainakaan kadottanut tsaarin luottamusta, vaan tästälähin tuli hän yhä rakkaammaksi Iivanalle. Tähän asti oli hänen vihamiehensä ollut ainoastaan Venäjän kansa, nyt tuli myös itse tsarevitsh hänen vihollisekseen. Iivana oli vaan hänen ainoa tukensa. Yleinen viha Maljutaan vakuutti tsaarille hänen uskollisuutensa. Yllytys Basmanovia vastaan ei myöskään ollut turha. Iivanan sydämessä iti epäilyksen siemen, ja vaikkei hän kohta päästänytkään sitä juurtumaan, niin kylmeni nähtävästi hänen ja hovimarsalkkinsa väli, sillä tsaari ei koskaan antanut anteeksi sille, jota hän varoi, vaikka viimein itsekin tunsi pelkonsa turhaksi.