Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

X. Luku.
Isä ja poika

Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut, hän tuli isäänsä vastaan.

– Isä, – Maksim sanoi, – olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa kanssasi.

– Mistä? – kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa. Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.

– Minä lähden huomenna, – jatkoi Maksim, – anna anteeksi, isä!

– Mihin? – kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa Maksimiin.

– Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on tarpeeksi!

– Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla! Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?

– Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta kuitenkaan en saata jäädä.

– Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on tänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun tsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi? Miksikä, juuri nyt?

– Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi, etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta jätin lähtemättä. Mutta tänään, – jatkoi Maksim, ja veri kuohahti hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta, vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, – silloin sydämeni sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että totuus ei ole teidän puolellanne.

– Hän vainen on sinulta mielen vienyt' – huusi Maljuta, joka jo muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan – vai hän sinulta on mielen vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla niistä pääse, koira!

– Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! – sanoi Maksim, tehden ristinmerkin; – Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken, mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin – jatkoi Maljutan poika innostuneena – tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!

Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.

– Maksimushka! – hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin hänen pedonnaamansa salli, – et ole oikeaan aikaan alottanut lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?

Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.

– En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi katsoa, että isäni on… Maksim herkesi.

– No? – sanoi Maljuta.

– Että isäni on – pyöveli! – änkytti Maksim ja loi maahan katseensa, ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen sanan.

Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. – Ero on pyöveleillä! – hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. – Toinen on alhainen ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!

– Vaikene, isä! – sanoi Maksim, nousten seisomaan: – älä murra sydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut turmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa häirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi katkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin lempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte tunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä vihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että juurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!

– Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? – sanoi ilkeästi hymyillen Maljuta. – Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska ja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko yksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän edessämme? – Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut? Jos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat! Tsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit saavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu kenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden kirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat ovat, sitä ei sovi kieltää.

Katkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä voittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut sellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi peloksi.

Mutta Maljuta ei sitä huomannut.

– Maksimuska, – hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja koonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää kanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä lähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin riemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt, tahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi, niin luulen, että söisin hänet elävältä!

Maksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.

– Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän sydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?

– Ei mikään, isäni!

Maljuta salasi kiukkunsa.

– Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee sinun karanneen luotaan?

– Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus. Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!

– Mutta miten käy äitisi? – sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen keinoon. – Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle! Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!

– Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, – vastasi huoaten Maksim. – Äiti antaa minulle anteeksi.

Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.

Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.

– Kuule, maitosuu, – hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, – tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät isääsi halveksimasta!

Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän, että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen isällistä tahtoaan.

– Kas, – jatkoi Maljuta, – olenpa haastellut kanssasi, kohta on keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt! Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin – saapa minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama! kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan! Kyllä hänelle tämän maksan!

Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.

Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.

– Herra Jumala! – sanoi Maksim itsekseen. – Sinä näet sydämeni; tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi, Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani, et milloinkaan näe minua enää!

Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin, tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.

– Hyvästi, Bujan, – sanoi Maksim, – vartioitse meidän taloamme, palvele uskollisesti äitiä. – Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos ja lennätti pois vanhempainsa talosta.

Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.

XI Luku.
Öinen juhlakulku

Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut, jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki imettäjänsä, Onufrevnan.

Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat kaikin tavoin suositella häntä.

Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan – Iivana oli silloin neljän vuoden vanha – oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut, mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.

Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää tutisi suonenvedontapaisesti.

Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi tahi itsekseen höpisisi.

– Mitä? – sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, – rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule, mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!

– Herkeä, Onufrevna, – sanoi tsaari nousten, – itse et tiedä mitä puhut.

– Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?

Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.

– Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan. Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa; silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!

Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.

Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa. Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden jälkeen.

Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.

– No, mitä, isäseni? – sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi, – mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin, olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista, lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin, mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin rukouksillani pelastaa!

Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.

– Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan haltuun!

– Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? – Mutta älä sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No, kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi, antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.

Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.

Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.

Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.

– Kas, – hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella!

Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!

Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.

Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.

– Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken varistamaan sinulle piittinää…

– Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve…

– Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole mikään munkki.

Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.

– Onufrevna, – sanoi hän äkkiä peloissaan, – kuka siellä käy etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.

– Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.

– Tulee, tulee joku! – Tulee tänne! Katso, Onufrevna!

Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana näyttäytyi Maljuta.

– Kuka se on? – kysyi tsaari, hypäten pystyyn.

– Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, – vastasi imettäjä, vihaisesti katsellen Maljutaa, – Grishka Skuratov, kas, kuinka säikäytti, kirottu!

– Lukjanovitsh! – sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: – hyvä ettäs tulit, mistä?

– Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet!

– Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.

– Avaimet! – murahti vanhus; – kyllä sinua poltetaan toisessa maailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana! Kasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä ijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi nuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä pihkassa, muista minun sanoneeni!

Salama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun seisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.

Itse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin läsnäolo.

– Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, – hän sanoi, – tiedä asiasi, älä välitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä meidät!

Onufrevnan silmät välähtivät uudelleen.

– Vanha hupsu! toisti hän: – olenko minä vanha hupsu? Te muistatte minua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi, Vanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä Grjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa mukaan, mutta tämä, – jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, – tämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan vastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä; siellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja iloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!

Vanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.

Iivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti kotvasen aikaa.

– Mitä, Lukjanovitsh, – sanoi vihdoin tsaari, – tunnustivatko Kolitshevit?

– Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.

Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.

Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui.

Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.

Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain puuta.

Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin kauhistuttamaan.

Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee myrkytetty bojari.

Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.

Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.

"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen vihollisensa hajaantukoot!"

Kuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.

Tsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.

Kuollut kumarsi Iivanan edessä.

– Ole tervehditty, Iivana, – virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, – katso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!

Nämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei tiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa pukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.

Mutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra Danila Adashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.

Adashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:

– Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet mestannut minut syyttömästi!

Adashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen. Hän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat tsaarille, ja jokainen sanoi:

– Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!

Sitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, Nikita Sheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.

Tupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki sanoivat:

– Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme sinua!

Nyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki kalpeina ja verisinä.

Nyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleet Kasaanin edustalla.

Heissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan pyövelin tekemiä.

Nyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja rintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja sopersivat:

– Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät syyttömästi!

Huone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta.

Aaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja ruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen hivuksensa nousivat pystyyn.

– Elävän Jumalan nimessä, – hän lausui, – jos te olette pahoja henkiä, vihollisen voiman lähettämiä – poistukaa! Jos te todella olette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut – odottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja teidän välillä!

Kuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin vihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui ruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa oli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: – Iivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!

Tsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä huoneesta makuuhuoneesen.

– Nouskaa! – huusi tsaari: – ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on alkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun jälessäni!

Hovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun nukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan ja kiirehtivät pukeutumaan.

Moni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat maljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he kavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden kauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.

Koko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti valaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät paljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet muodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä pitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.

Kaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin kaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti leikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja, mutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja kalleille kiville.

Edellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili, äänekkäästi itkien:

– Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä! Armahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi surmaamaini sieluille rauha!

Temppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.

Soitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi tsaarille vapisevan kätensä.

– Nouse, isäseni! – sanoi Onufrevna: – minä autan sinua. Kauan sinua odotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!

Kaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.

Uusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa, riensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia ja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä vihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.

Keskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen laulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.

Vangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja alkoivat kuunnella.

– Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, – he sanoivat. – Pehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!

Slobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä, heräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.

Moni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.

– Vaiti! – hän sanoi viimein: – vaiti, ettei Maljuta kuule!

Ja Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se painoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta kaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.