Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

– Herra suojelee lauhkeamielisiä, – Godunov sanoi, luoden siveästi silmänsä alas. – Mutta kaikki tapahtuu hänen pyhän tahtonsa mukaan! Jää hyvästi, ruhtinas, näkemiseen asti; elä unohda, että lupasit kutsua minut häihin.

He syleilivät ystävällisesti toisiansa ja Nikita Romanitsh kävi iloisemmaksi. Hän oli tottunut ajatukseen, ettei Godunov erehtyisi luuloissansa ja hänen levottomuutensa Jelenan suhteen hävisi. Hetkisen kuluttua ajoi hän jo jalkaväkensä etupäässä; mutta ennenkuin he lähtivät slobodasta, tapahtui seikka, joka sen ajaa luulon mukaan, oli pahana ennustuksena.

Erään kirkon luona seisautti sotaväen joukkoa kerjäläiset, jotka tunkeutuivat kirkon portaitten ääressä, poikki kadun, ja jotka odottivat rikkaita almuja joltain mahtavalta henkilöltä, joka oli kirkossa.

Ajaen hitaasti eteenpäin, antaakseen kerjäläisjoukolle aikaa väistyä, kuuli Serebrjani sielumessun ja kysyi, kenen edestä rukoillaan? Hänelle vastattiin, että Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski pitää sielumessun poikansa Maksim Grigorjevitshin edestä, jonka tatarit tappoivat. Siinä samassa kuului huuto, ja kirkosta kannettiin ulos tunnoton, vanha nainen; kyyneleet valuivat hänen laihoilla kasvoillansa, ja harmaat hiuksensa putosivat epäjärjestyksessä samettilakin alta. Se oli Maksimin äiti. Maljuta, siviilipuvussa, tuli ulos portaille ja hänen silmänsä kohtasi Serebrjanin silmiä, mutta Maljutan kasvoissa ei ollut tällä kertaa petomaisuus, vaan ainoastaan tylsämielisyys. Käskettyään laskea vaimon kirkon etehiseen, hän palasi kirkkoon kuulemaan sielumessua, mutta rosvot ynnä Serebrjani, paljastettuaan päänsä ja silmiään ristittyään, kulkivat kirkon portin sivutse ja kuulivat kirkosta juhlallisesti kaikuvan: "pyhien kanssa anna rauha!"

Tuo surullinen laulu ja Maksimin muisto vaikutti synkästi Serebrjaniin, mutta hän muisti Godunovin lohduttavaiset sanat, jotka kohta poistivat sielumessun surullisen vaikutuksen. Tien kääntyessä tummaan metsään, katsahti hän taaksepäin Aleksandrovin slobodaan, ja kun Iivanan palatsin kultaiset huiput katosivat näöstänsä, tunsi hän helpoituksen, ikäänkuin kuorma olisi vierinyt hänen sydämmeltään!

Aamu oli raitis, kirkas. Entiset rosvot, nyt hyvästi puettuina ja aseissa, astuivat tasaisin askelin Serebrjanin ja häntä seuraavien ratsastajien jälessä. Viheriän tumma metsä ympäröi heidät joka sivulta. Serebrjanin tulisenrohkea ratsu repäsi sivutsemennen lehtiä alasriippuvista oksista, mutta Bujan, joka Maksimin kuoltua yhä seurasi ruhtinasta, juoksi hänen edellään ja kohotti usein, tuulta haistellen, karvaisen kuononsa tahi käänsi päänsä sivulle ja huipisti korvansa, kun joku kaukainen jyske kuului metsästä.

XXXIX Luku.
Viimeinen kohtaaminen

Muutaman päivän Serebrjani kulki sotajoukkoneen. Eräällä yöleiri-paikalla, josta tie kulki Neitsyt-luostariin, jätti hän miehensä ja ajoi Miheitshiä vastaan, joka oli luvannut tuoda hänelle vastuun bojarittarelta.

Koko yön ajoi hän lakkaamatta. Aamun koittaessa, lähestyen erästä tiehaaraa, näki hän sammuvan rovion ja Miheitshin istuvan sen lähellä. Molemmat hänen hevosensa olivat läheisyydessä, satuloittuina, laitumella.

Kuullen kavioiden kopsetta, hypähti Miheitsh seisoalleen.

– Armaiseni, ruhtinas Nikita Romanitsh! – huusi hän, tunnettuaan ruhtinaan: – elä aja etemmäs, isäseni! Käänny takasin, ei sinulla ole mitään siellä tekemistä!

– Mitä on tapahtunut? – kysyi Serebrjani ja sydämmensä seisahtui lyömästä.

– Kaikki on loppunut, armaiseni! – Ei suonut Herra meille onnea!

Serebrjani hypähti maahan.

– Puhu! – sanoi hän: – mitä tapahtui bojarittarelle?

Vanhus oli ääneti.

– Mitä on tapahtunut Jelena Dmitrievnalle? – kysyi peljästyneenä Serebrjani.

– Ei ole enää Jelena Dmitrievnaa, armaiseni! – lausui Miheitsh synkästi. – On vain sisar Evdokia!

Serebrjani horjui ja nojautui puuhun, Miheitsh katsoi häneen surulla.

– Mitäs tehdä, Nikita Romanitsh! – Niin oli Jumalan tahto. Emme me syntyneet onnelliseen aikaan!

– Kerro kaikki! – sanoi Serebrjani toinnuttuaan. – Elä säästä minua.

Milloin bojaritar otti hunnun?

– Kun hän sai kuulla Drushina Andrejitshin mestauksesta, armaiseni, kun luostariin tuli tsaarilta synodik, ynnä kaikkien mestattujen nimiluettelo ja käsky rukoilla heidän sieluinsa edestä; juuri päivää ennen, kun minä tulin hänen luokseen.

– Näitkö sinä hänet?

– Näin, armaiseni.

Serebrjani tahtoi sanoa jotain eikä voinut.

– Hetkisen vain näin, – Miheitsh lisäsi, – ei hän tahtonut ensin minua vastaanottaa.

– Mitä hän käski sanoa minulle? – tuskin taisi lausua Serebrjani.

– Että sinä rukoilisit hänen edestänsä, armaiseni.

– Eikö mitään muuta?

– Ei mitään, armaiseni.

– Miheitsh! – ruhtinas lausui, hetkisen vaiti oltuansa: – saata minut luostariin, tahdon ottaa jäähyväiset häneltä.

Vanhus pudisti päätään.

– Miksi tahdot mennä hänen luo? Elä häiritse häntä enää; hän on nyt sama kuin pyhä. Palatkaamme sotaväen luo ja lähtekäämme suoraan Shisdriin!

– En voi! – Serebrjani lausui.

Miheitsh taas vain pudisti päätään ja toi hänelle toisen hevosistaan.

– Istu tämän selkään, – sanoi hän, huoaten, – omasi on liiaksi uupunut.

He ajoivat, ääneti, luostariin, Tie kulki koko ajan metsää pitkin. Kohta kuului veden kohinaa ja kaislojen välissä juokseva puro välkkyi tiheän ruohon läpi.

– Tunnetkos tuota paikkaa, ruhtinas? kysyi Miheitsh synkästi.

Serebrjani nosti päätänsä ja näki paikan, jossa ei kauan sitten oli ollut tulipalo. Siellä täällä maa oli kaivettu, mutta rakennuksen jäännökset ja rikkoutunut myllyn ratas osoittivat, että siinä oli ollut mylly.

– Se oli silloin, kun he ottivat kiinni noidan, – huomautti Miheitsh, – niin he hävittivät myös hänen asumuksensa, luulivat siinä löytävänsä aarteen, susi heidät syököön!

Serebrjani katseli hajamielisesti tuota paikkaa ja he ajoivat edemmäs.

Muutamien tuntien kuluttua alkoi metsä harventua. Puitten välissä näkyi valkoinen kivimuuri, ja hoidetulla kentällä oli luostari. Se ei seisonut, niinkuin muut luostarit, korkealla paikalla. Ahtaista rautaristikkoakkunoista ei näkynyt laveita, luostariin kuuluvia maita, ja silmät kohtasivat ylt'ympäri ainoastaan puun runkoja ja kuusien synkkää vihreyttä, joka ahtaana piirinä ympäröi luostarin aitauksen. Paikka oli yksinäinen ja synkkä; luostari näytti olevan köyhä.

Ratsastajat astuivat alas hevosen selästä ja kolkuttivat pieneen porttiin.

Kului muutamia hetkiä; kuului avainten helinää ja lähestyviä askeleita.

– Ylistys Herralle Jesukselle Kristukselle! – sanoi hiljaisesti Miheitsh.

– Ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! – vastasi portinvartija-sisar, avaten portin, – Ketä te tahdotte, herrat?

– Sisar Evdokia, lausui puoli ääneen Miheitsh, peljäten sillä nimellä uudestaan repiä herransa sielun haavaa. – Tunnethan sinä minut, äiti kulta, minä äsken kävin täällä.

– Ei, herrani, en tunne; minä olen vasta tänään määrätty portin vartijaksi, mutta minua ennen oli sisar Agnia…

Ja nunna katsoi peljästyneenä äsken tulleihin.

– Ei siitä mitään, äitiseni, – Miheitsh jatkoi, – laske meidät sisään. Ilmoita abbedissalle, että ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani on tullut.

Portinvartija katsahti peljäten Serebrjaniin, vetäytyi takaisin ja sulki kiireesti portin.

Kuului, miten hän kiiruusti meni pois, lausuen: "Herra Jesus Kristus, armahda meitä!"

"Mitä tää tietää?" ajatteli ratsupalvelija; "miksi hän pelkää minun herraani?"

Hän katsoi ruhtinaasen ja ymmärsi, että hänen pölyinen sotahaarniskansa, piikkisen pensaston rikkirepimä pukunsa ja levoton katseensa oli peljästyttänyt portinvartijan. Tosin olikin Nikita Romanitshin kasvot niin muuttuneet, että itse Miheitshikin ei olisi häntä tuntenut, jos ei olisi tullut hänen kanssansa yhdessä.

Muutamien minuuttien kuluttua kuului taas portinvartijan askeleet.

– Suokaa anteeksi, herrat, – hän sanoi vapisevalla äänellä portin takaa; – nyt ei abbedissa voi ottaa teitä vastaan; tulkaa huomenna, aamumessua jälkeen.

– Minä en voi odottaa! – Serebrjani kiljasi ja töykäten jalallansa porttiin, rikkoi hän salvat ja astui aitauksen sisään.

Hänen edessänsä seisoi abbedissa, melkein yhtä kalpeana, kuin hän itse.

– Vapahtajan nimessä, – hän lausui vapisevalla äänellä, – seisahdu! Minä tiedän, minkä tähden sinä tulit… Mutta Herra rankaisee murhan, ja viaton veri tulee sinun päällesi!

– Arvoisa äiti! – Serebrjani vastasi, käsittämättä hänen pelkoansa, mutta liian levotonna hämmästyäkseen: – arvoisa äiti, laske minut sisar Evdokian luo! Anna minun vain yhden silmänräpäyksen nähdä hänet! Anna minun ottaa häneltä jäähyväiset!

– Ottaa jäähyväiset? – toisti abbedissa: – tahdotkos ainoastaan ottaa jäähyväiset?

– Anna minun ainoastaan ottaa häneltä jäähyväiset, ja annan kaiken omaisuuteni sinun luostariisi!

Abbedissa katsoi häneen epäillen.

– Sinä tulit väkivaltaisesti sisään, sinä nimität itsesi ruhtinaaksi, mutta Jumala tiesi, ken sinä olet! Jumala tiesi, mitä varten tulit… Tiedän opritshnikkien nyt ajavan ympäri luostaria ja surmaavan niiden vanhurskaitten vaimoja ja tyttäriä, joita äsken Moskovassa mestattiin… Sisar Evdokia oli mestatun bojarin puoliso.

– En minä ole opritshnikki! – Serebrjani huusi; – minä antaisin itse kaiken vereni bojaritar Morosovin edestä! Päästä minut bojarittaren luo, arvoisa äiti, päästä minut hänen luoksensa!

Varmaankin näkyi Serebrjanin kasvoissa totuus ja avomielisyys.

Abbedissa rauhoittui ja katsoi häneen sääliväisesti.

– Minä rikoin sinua vastaan! – hän sanoi. – Mutta kiitos Kristukselle ja hänen puhtaalle äidillensä, nyt näen, että erehdyin. Ylistetty olkoon Kristus, ijankaikkinen Kolminaisuus ja kaikki pyhät, ett'et sinä ole opritshnikki! Peljästytti minut portinvartija, minä jo mietin, miten vain pitkittäisin aikaa, että ennättäisimme piiloittaa sisar Evdokian! Vaikeat ajat on meillä, herrani! Ei Jumalan kartanoonkaan maapakolainen saa lymytä! Jos sinä olet Morosovin ystävä tahi sukulainen, niin minä saatan sinut sisar Evdokian luo. Tule minun kanssani tänne, bojari, hautakammion ohitse; hänen kammionsa on aivan keskellä puutarhaa.

Abbedissa saattoi ruhtinaan puutarhan kautta yksinäiseen kammioon, joka oli ruusu- ja kirsimarjapensaiden ympäröimänä. Siellä istui oven edessä penkillä Jelena, mustassa puvussa ja hunnussa. Laskeuvan auringon säteet lankesivat hänen yllensä tiheiden vaahterien kautta ja kultasi hänen ylitsensä niiden kellastuneita oksia. Kesä oli loppumaisillaan; ruusupensaitten viimeiset kukat karisivat; erakon musta puku oli niiden vaaleanpunaisilla lehdillä peitetty, Synkästi katseli Jelena vaahterapuitten keltaisten lehtien hitaista putoamista, ja ainoastaan lähestyvien askeleitten kapse häiritsi hänen mietteitänsä. Hän kohotti päänsä, huomasi abbedissan ja nousi seisoalleen, astuakseen häntä vastaan, mutta, äkkiä nähtyänsä Serebrjanin, huudahti, painoi kätensä rintaan ja laskeusi voimatonna penkille.

– Elä peljästy, lapsukaiseni! – abbedissa sanoi hänelle ystävällisesti, – bojari on sinun tuttavasi, sinun miesvainajasi ystävä, joka tuli ottamaan sinulta jäähyväiset!

Jelena ei voinut vastata; hän vain vapisi ja ikäänkuin peljästyksissään katseli ruhtinasta. Kauan molemmat olivat ääneti.

– Kas, – Serebrjani vihdoin lausui, – kas, miten meidän oli toisiamme kohtaaminen!

– Ei meidän sopinut muuten kohdata toisiamme! – Jelena sanoi tuskin kuuluvasti.

– Miksi sinä et odottanut minua, Jelena Dmitrievna? – Serebrjani sanoi.

– Jos minä olisin odottanut sinua, – hän kuiskasi, – ei minulla olisi riittänyt voimia … sinä et olisi päästänyt minua… On muutenkin minulla paljon syntiä, Nikita Romanitsh…

Taas äänettömyys. Serebrjanin sydän löi kovasti.

– Jelena Dmitrievna! – hän sanoi mielenliikutuksesta katkenneella äänellä: – minä otan ikuisesti jäähyväiset sinulta, ikuisesti, Jelena Dmitrievna… Anna minun viimeisen kerran katsoa sinuun … anna viimeisen kerran katsoa sinun silmiäsi … heitä pois huntusi Jelena!

Jelena nosti laihalla kädellänsä mustan vaipan, joka peitti yläpuolen kasvoistansa ja ruhtinas näki hänen lauhkeat, itkusta punaset silmänsä ja kohtasi tutun, siveän katseen, joka oli himmentynyt valvomisesta ja sieluntuskista.

– Hyvästi, Jelena! – hän huusi, langeten kasvoillensa ja kumartaen hänen jalkainsa juureen: – jää hyvästi ijäti! Suokoon Herra minun unohtaa, että me olisimme voineet tulla onnellisiksi!

– Ei, Nikita Romanitsh! – lausui synkästi Jelena, – ei onni ollut meille aiottu! Drushina Andrejitshin veri olisi ollut onnen ja meidän välillä. Minun tähteni hän meni maanpakoon, minä rikoin häntä vastaan, minä olen syyllinen hänen kuolemaansa! Ei, Nikita Romanitsh, me emme olisi voineet olla onnelliset! Ja kuka nyt on onnellinen!

– Ja, – toisti Serebrjani: – kuka on nyt onnellinen! Ei Herra ole armollinen pyhälle Venäjälle, mutta en kuitenkaan ajatellut, että meidän olisi tullut elävinä ijäisesti erota!

– Ei ijäisesti, Nikita Romanitsh, – Jelena surullisesti huokasi, – mutta vain täällä, tässä elämässä. Niin luultavasti piti olla. Eihän meille yksin vain iloa, kun koko maa kärsii suurta surua ja tuskaa!

– Miksi, – Serebrjani lausui synkästi, – miksi en kaatunut tataarin miekasta! Miksi ei tsaari minua mestannut, kun tulin hänelle tunnustamaan. Mitä minulle nyt jää maailmaan?

– Kanna ristisi, Nikita Romanitsh, kuten minäkin. Sinun kohtalosi on helpompi kuin minun, Sinä voit puollustaa isänmaatasi, mutta minä voin ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja itkeä syntiäni!

– Mikä isänmaa? Missä on meidän isänmaamme! – Serebrjani huudahti. – Ketä vastaan on meidän sitä puollustaminen? Ei tatarit, vaan tsaari hävittää isänmaan! Ymmärrykseni on hämmentynyt, Jelena Dmitrievna… Sinä yksin vielä ylläpidit järkeni, nyt on kaikki pimennyt; en näe enää, missä on valhe, missä totuus. Kaikki hyvä hukkuu, kaikki pahuus voittaa! Usein, Jelena Dmitrievna, muistin minä Kurbskin, ja ajoin pois ne syntiset ajatukset, niin kauan, kuin elämälläni oli vielä päämaali, niin kauan, kuin minulla vielä oli voimaa, mutta nyt ei minulla enää ole päämaalia ja voima on loppunut … järkeni hämmentyy…

– Valistakoon sinut Jumala, Nikita Romanovitsh! Siitäkö, että onnesi hävisi, rupeat hallitsijan viholliseksi, käyt koko valtakuntaa vastaan, joka on hänelle alammainen? Muista, että Jumala lähettää meille koetuksia, että voisimme kohdata toinen toisemme toisessa elämässä. Muista, koko entinen elämäsi ja älä valehtele itseäsi vastaan, Nikita Romanitsh!

Serebrjani painoi alas päänsä. Hänessä leimuava vihansa jätti sijaa ankaralle velvollisuuden tunnolle, jossa hän oli kasvatettu ja jonka hän tähän asti piti sydämessänsä pyhänä, ehkä ei aina voinut sille alistua.

– Kanna ristisi, Nikita Romanitsh! – toisti Jelena. – Mene, minne tsaari sinut lähettää! Sinä kieltäysit kirjotuttamasta opritshninaan, ja omatuntosi on puhdas. Mene Venäjän maan vihollisia vaataan; mutta minä en lakkaa rukoilemasta molempien edestä viimeiseen hetkeeni asti!

– Jää hyvästi, Jelena, jää hyvästi, sisareni! – huudahti Serebrjani, heittäytyen hänen luokseen.

Hän kohtasi levollisella katseella Serebrjanin tuskallisen katseen, syleili häntä niinkuin veljeä ja suuteli kolme kertaa, pelvotta ja hämittä, sillä tuossa jäähyväissuutelossa ei enää ollut sitä tunnetta, joka kaksi kuukautta sitä ennen, Morosovin puutarhan aituuksella, oli heittänyt hänet ruhtinaan syliin ehdottomasti ja vasten tahtoansa. – Jää hyvästi! – toisti hän, ja, laskien alas huntunsa, poistui kiireesti kammioonsa.

Alkoivat soittaa iltamessuun. Serebrjani katsoi kauan Jelenan jälkeen. Hän ei kuullut, mitä abbedissa hänelle puhui, ei tuntenut, kun hän otti hänen kädestänsä ja saattoi aituuksen luo. Ääneti istahti hän hevosen selkään, ääneti ajoi Miheitshin kanssa kuusimetsää pitkin. Luostarikellon ääni vihdoin herätti hänen tunnottomuudestansa. Hän nyt vasta käsitti koko onnettomuutensa. Sydämmensä särkyi tuosta soitosta, mutta hän alkoi kuunnella sitä lemmellä, ikäänkuin siinä soisi Jelenan viimeinen hyvästijättö, ja kun tasaiset lyönnit, sulaen yhteen kaukaiseen huminaan, vihdoin katosivat illan ilmaan, näytti hänestä, että kaikki, mikä oli hänelle kallis, temmattiin pois hänen elämästänsä ja yltä ympäri valloitti hänet kylmä, toivoton yksinäisyys…

Seuraavana päivänä jatkoi Nikita Romanitshin sotajoukko matkaansa, joutuen yhä edemmäs tummiin metsiin, jotka, pienillä väliteillä, yhtyivät Bojanskin tuuheihin metsiin. Ruhtinas ajoi joukon edellä, mutta Miheitsh seurasi häntä, uskaltamatta häiritä hänen äänettömyyttänsä.

Ajoi Serebrjani, pää alas vaipuneena, ja kesken synkkiä ajatuksiansa, kesken kaiken toivottomuuden, loisti hänelle, ikäänkuin kaukainen aamurusko, yksi ainoa lohduttava tunne. Se oli tieto, että hän oli elämässään täyttänyt velvollisuutensa, niin paljon kuin taisi, että hän oli astunut suoraa tietä, eikä kertaakaan siitä tahallansa poikennut. Tuo kallis tunne, joka surujen ja onnettomuuksien keskellä asuu, ikäänkuin poisryöstämätön aarre, jokaisen kunniallisen ihmisen sydämessä ja johon verraten kaikki maailman komeus, kaikki, mikä on ihmisten pyrintöjen päämaalina, on tomu ja tuhka!

Ainoastaan tuo tieto teki hänelle elon mahdolliseksi, ja hän, uudistaen muistossaan jäähyväisottonsa kaikki eri seikat, toistaen itselleen Jelenan jokaisen sanan, löysi synkän lohdutuksen ajatuksessa, että tosin olisi tunnotonta iloita nykyaikaan, ja ettei hän tahdo erota veljistänsä, vaan kantaa heidän kanssansa osansa yhteisestä onnettomuudesta.

Godunovin sanat johtuivat hänen mieleensä, ja hän naurahti katkerasti, muistaessansa, millä itseluottamuksella Godunov puhui ihmissydämen tuntemisestansa. "Näkyy", ajatteli hän, "ettei Boris Fedoritsh voi kaikkea tietää. Valtion asiat ja Iivana Vasiljevitshin sydän ovat hänelle tiettyjä; hän tietää edeltäpäin, mitä Maljuta sanoo, mitä joku opritshnikki tekee, mutta niiden tunteet, jotka eivät etsi omaa hyötyänsä, ovat hänelle tuntemattomat".

Ja ehdottomasti Serebrjani muisti Maksimin ja ajatteli, ettei hänen kaimansa olisi niin päättänyt. Hän ei olisi sanonut, ei hän rakkaudesta olisi mennyt Morosovin kanssa naimisiin, hän odottaa sinua! Hän olisi sanonut: kiirehdi, veljeni! älä viivyttele silmänräpäystäkään, älä säästä hevosta, vaan pidätä häntä niin kauvan, kun vielä on aikaa!

Ja ajatellessaan Maksimia, tuntui Nikita Romanitshin yksinäisyys vielä synkemmältä, sillä hän tunsi, ettei kukaan enään niin liki yhdisty häneen, ei kenenkään sielu sula hänen sieluunsa, ei kukaan auta häntä saamaan selvää niin monesta, jota hän rehellisessä sydämessään himmeästi tuntee, mutta jota hän, tapahtumien melskeissä ei ehdi pukea määrättyyn muotoon…

Ja hänen elämänsä on menevä menoansa, huolimatta siitä, jos hänen parhaimmat pyrintönsä sopivat tahi ei, sen raskaisin vaatimuksiin, ja ehkä se vielä kauan kehrää kirjavaa lankaansa, jossa jokaista erityisyyttä, erikseen otettuna, ei voi käsittää, mutta jossa kaikki ilmestykset rippuvat toinen toisistaan, eroittamattomalla siteellä, vuotaen toinen toisestansa välttämättömänä seurauksena.

Serebrjani painoi alas päänsä, heitti irralleen ohjakset ja ajoi käyden synkkään metsään, yhtä synkkään, kuin hänen ajatuksensa. Rosvojen tasaiset askeleet häiritsivät erämaan hiljaisuutta. Sen villit asukkaat, oravat ja kiipeejät, tottumattomat tuossa erämaassa pelkäämään ihmistä, eivät piiloutuneet sotureita nähdessään, vaan kiipesivät ylemmille oksille ja katsoivat sieltä uteliaasti ohitse kulkijoihin. Kirjavat tikat riippuivat kiinni puiden sammalisissa kuorissa, käänsivät punasta päätänsä, katsellen kulkijoita ja alkoivat taas koputtaa kuivaan puuhun.

Yksi sotureista, luonnon juhlallisuudesta innostuneena, alkoi puoli ääneen laulaa, toiset yhtyivät siihen, ja kohta kaikki äänet sulivat yhteen kööriin, jonka sointuisat aallot kaikuivat kauvas tuuheitten puitten alla…

Tähän voisi lopettaa tämän synkän kertomuksen, mutta on vielä mainittava muista henkilöistä, jotka ehkä ovat ynnä Serebrjanin kanssa herättäneet lukijan mielenkiintoa. Itse Nikita Romanovitshista kuulemme vielä kerran kertomuksemme lopussa, mutta sitä varten on seitsemän toista kymmenen raskaitten vuosien pois heittäminen ja muuttaminen Moskovaan, Sipirian valloituksen voittorikkaaseen aikaan.

XL Luku.
Jermakin lähettiläiskunta

Paljon aikaa kului siitä päivästä asti, kun Serebrjani läksi slobodasta anteeksi saaneitten rosvojen etupäässä. Monenlaisia muutoksia tapahtui siitä asti Venäjällä. Mutta Iivana, niinkuin ennenkin, milloin antoi itsensä epäluuloihin ja mestautti kaikkein parhaimpia, kaikkein kuuluisempia kansalaisia, milloin taas tointui, katui julkisesti ja lähetti luostareihin kalliita lahjoja ja pitkät synodikit,⁴⁰ mestattujen nimineen, käskien pitää rukouksia heidän sielunsa rauhasta. Hänen entisistä lemmikeistään ei säilynyt ainoatakaan. Viimeinen ja mahtavin heistä, Maljuta Skuratov, joka ei koskaan kärsinyt maanpakolaisuutta, tapettiin Paidinin piirityksesssä, eli Weissensteinin, Liivinmaassa ja hänen kunniaksensa Iivana poltti roviolla kaikki saksalaiset ja ruotsalaiset sotavangit.

Sadottain ja tuhansittain läksi venäläisiä, jotka olivat kadottaneet kaiken toivon parempiin aikoihin, joukottain pois Litvaan ja Puolanmaahan.

Yksi ainoa onnellinen tapaus vain tapahtui tämän ajan kuluessa. Iivana käsitti hyödyttömyyden valtion ja'osta kahteen osaan, joista vähempi kidutti suurempaa ja, Godunovin vaikutuksesta, hävitti hän opritshninan. Hän palasi asumaan Moskovaan, mutta hirmuinen hovi Aleksandrovin slobodassa jäi ikuiseksi ajaksi autioksi.

Mutta sillä aikaa tuli paljon onnettomuuksia syntymämaamme ylitse. Nälkä ja rutto hävitti kaupunkia ja kyliä. Muutamia kertoja khani hyökkäsi meidän maihimme, ja kerran hän poltti kaikki Moskovan etukaupungit ja suuren osan itse kaupungista. Ruotsalaiset hyökkäsivät päällemme pohjoisesta; Stefani Batori, valtiopäivillä valittu Sigismundin jälkeen, uudisti litvalaisen sodan ja huolimatta meidän sotajoukkojamme urhoollisuudesta, voitti meidät taidollansa ja valloitti meiltä läntiset maakunnat.

Vaikka tsarevitsh Iivana oli osallisena isänsä hirmutöihin, tunsi hän tällä kertaa valtakunnan häpeän ja pyysi tsaarilta luvan lähteä sotajoukkoneen Batoria vastaan. Iivana luuli hänen aikomuksensa olevan syöstä hänet pois valtaistuimeltansa ja tsarevitsh, jonka Serebrjani oli kerran Hiidenkuiluilla pelastanut, ei nyt voinut välttää hirmuista kuolemaa. Raivon vimmassa isänsä tappoi hänet terävän sauvansa iskulla. Kerrotaan, että Godunov, joka heittäytyi heidän väliinsä, tuli myöskin raskaasti haavoitetuksi ja jäi henkiin ainoastaan permiläisen vieraansa, Stroganovin, lääketaidon avulla.

Tuon murhan jälkeen Iivana synkässä epätoivossa kutsui kokoon neuvoston, julisti tahtovansa mennä luostariin ja käski valita toisen tsaarin. Kuitenkin, suostuen bojarien hartaisiin pyyntöihin, jäi hän vielä valta-istuimelle ja tyytyi katumukseen ja rikkaisiin lahjoihin luostareihin, mutta kohta alkoivat taas mestaukset. Niin hän, Oderbornin todistuksen mukaan, tuomitsi kuolemaan kaksi tuhatta kolme sataa henkeä siitä, että he antoivat viholliselle muutamat linnat, vaikka itse Batori oli ihmetellyt heidän urhoollisuuttansa.

Kadottaen maakuntiansa toisen toisensa perään, joka taholta vihollisten ahdistamana, nähdessään valtakunnan sisällisen häviön, tuli Iivanan ylpeys kovasti loukatuksi ja tuo tuskallinen tunne näkyi hänen käytöksessään ja ulkomuodossaan. Hän oli huolimaton puvussaan, korkea vartalonsa köyristyi, silmät himmentyivät, alaleuka rippui ikäänkuin vanhuksella ja ainoastaan muitten läsnäollessa pakoitti hän itsensä, ojentui ylpeästi ja katsoi epäluuloisesti läsnäoleviin, jos joku huomaisi hänen alakuloisuutensa. Noina hetkinä oli hän vieläkin hirmuisempi kuin suuruutensa päivinä. Ei koskaan vielä Moskova ollut sellaisen epätoivon ja pelon alaisena.

Tuohon murheelliseen aikaan tuli odottamaton viesti kaukaisesta idästä ja lohdutti kaikki sydämet ja muutti yleisen murheen iloksi.

Kaman kaukaisilta rannoilta tuli Moskovaan ylhäiset kauppamiehet Stroganovit, sen saman vieraan sukulaiset, joka paransi Godunovin. Heillä oli tsaarilta annetuita kirjeitä Permin maan tyhjien paikkojen omistamisesta ja asuivat niissä hallitsevina ruhtinaina, permiläisistä maaherroista riippumattomina, omalla hallituksella ja henkivartijaväkineen, ainoalla ehdolla, että he suojelisivat rajoja sipirialaisista villeistä kansoista, jotka vähän aikaa sitten olivat Venäjän epäluotettavina vasalleina. Khani Kutchumin häiritseminä puisissa linnoissansa, päättivät he lähteä Kivisen-vyön yli ja itse hyökkäytyä vihollisen maahan. Tuon aikeen paremman menestyksen vuoksi kääntyivät he muutamien rosvojen puoleen, eli, kuten he kutsuivat itsensä kasakkain atamaneiksi, jotka joukkoineen hävittivät Volgan ja Donin rantoja. Etevimmät niistä oli Jermak Timofejev ja Ivan Koltso, joka muinoin oli kuolemaan tuomittu, mutta ihmeellisellä tavalla pelastui tsaarin joutsimiehiltä ja oli kauan aikaa tietämättömissä. Saatuansa Stroganoveilta lahjoja ja kirjeen, jossa he kutsuttiin voittorikkaasen ja kunnialliseen tekoon, – Jermak ja Koltso kolmen muun atamanin kanssa nostivat lippunsa Volgalla, kokosivat uljaista vapaa-ehtoisista sotajoukon ja tulivat Stroganovien kutsunnalla. Neljäkymmentä strugia⁴¹ lastattiin heti ruokavaroilla ja aseilla ja pieni sotajoukko, Jermakin johdolla, jumalanpalveluksen pidettyään, kulki iloisesti laulaen Tshusovoj jokea ylös Traarin synkkiin vuoriseutuihin. Joka paikassa lyöden vihollisia heimoja, vetäen alukset joesta toiseen, saapuivat he Irtishin rannoille, missä he löivät ja ottivat vangiksi Sipirian etevimmän sotapäällikön Mametkulin ja valloittivat Sipirian kaupungin Irtishin korkealla ja jyrkällä vierteellä. Tyytymättä tähän valloitukseensa, lähti Jermak kauemmaksi, alisti koko seudun Obiin saakka ja pakoitti voitetut kansat suutelemaan veristä miekkaansa koko Venäjän tsaarin Iivana Vasiljevitshin nimessä. Silloin vasta hän antoi tiedon menestyksestänsä Stroganoveille ja lähetti samaan aikaan suositun atamaninsa Ivan Koltson Moskovaan kumartamaan suurelle tsaarille ja tervehtimään häntä uudella valtakunnalla.

Tuota ilahuttavaa sanomaa tuoden, tulivat Stroganovit Iivanan luo ja kohta heidän jälkeensä tuli Jermakin lähetyskunta.

Riemu kaupungissa oli erinomainen. Kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosmessuja, kaikki kirkonkellot soivat ikäänkuin pääsiäisenä, Tsaari, osoitettuaan suosionsa Stroganoville, määräsi juhlallisen, vastaanoton Ivan Koltsolle.

Kremlin suuressa salissa, tsaarillisessa loistossaan ja mahtavuudessaan istui Iivana Vasiljevitsh valta-istuimellaan, Monomahin⁴² lakki päässään, kultaisessa puvussa joka oli pyhien kuvilla ja kalliilla kivillä koristettu. Hänen oikealla puolellansa seisoi tsarevitsh Fedor, vasemmalla – Boris Godunov. Istuimen ympärillä ja ovilla seisoivat rindit,⁴³ valkeissa atlaskauhtanoissa, hopeisilla koristuksilla koristetut kirveet olallaan. Koko sali oli täynnä ruhtinaita ja bojareja.

Mielensä rohkaistuaan sanomasta, jonka Stroganovit olivat tuoneet, ei Iivana enään ollut niin synkän näköisenä ja hänen huulillansa näkyi hymyily, kun hän kääntyi Godunoviin jollain huomautuksella. Mutta hänen kasvonsa oli hyvin vanhentuneet, rypyt olivat vähän syvemmät, päässään oli vain vähän hiuksia, mutta parta oli aivan lähtenyt.

Boris Fedoritsh oli viimeisinä vuosina hyvin ylentynyt. Hän oli tullut tsarevitsh Fedorin langoksi, joka oli nainut hänen sisarensa Irinan ja hänellä oli nyt tallimestarin korkea virka. Kerrottiinpa, että Iivana Vasiljevitsh, tahtoen näyttää miten kalliit Godunov sekä miniänsä olivat hänen sydämellensä, kohotti kerran kolme sormeansa ylös ja lausui, osoittaen niihin toisella kädellänsä: "Kas Fedor, kas Irina, kas Boris; ja yhtä kipeätä kuin minun käteeni tuntuisi, jos joku noista sormistani hakattaisiin pois, yhtä raskasta olisi sydämelleni kadottaa yhden noista kolmesta armaasta lapsestani".

Tuommoinen erinomainen suosio ei vaikuttanut Godunovissa ylpeyttä eikä itserakkautta. Hän oli niinkuin ennenkin nöyräluontoinen, ystävällinen jokaista kohtaan, hänen kaunis vartalonsa sai vielä arvokkaamman näön ja sen mahtavuuden, joka sopi hänen korkeaan asemaansa.

Ei Godunov kuitenkaan saanut niin suurta kunniaa ja valtaa vahingoittamatta siveellistä arvokkaisuuttansa. Ei aina onnistunut hänen taipuvaiselle luonteellensa välttää asioita, joita hänen omatuntonsa ei voinut hyväksyä. Niin hän, nähden Maljutan olevan liian mahtavan kilpailijan ja epäillen voivansa alentaa häntä Iivanan silmissä, rupesi hänen likimmäiseksi ystäväksensä ja vielä vahvemmin sitoakseen heidän molemminpuoliset etunsa, nai hän hänen tyttärensä. Kaksikymmentä vuotta, vietetyt semmoisen tsaarin valta-istuimen läheisyydessä, kun Iivana Julma oli, ei voineet olla vaikuttamatta Boris Fedoritshiin ja hänessä tapahtui jo tuo surullinen muutos, joka, senaikuisten henkilöitten ajatuksen mukaan, muutti pahantekiäksi kaikkein korkeimmilla luonnonlahjoilla varustetun henkilön.

Katsoen tsarevitsh Feodoriin, ei kukaan voinut olla ajattelematta, että ne kädet olivat heikot, joilla Iivanan kuoltua valtakuntaa oli ylläpitäminen. Ei vähintäkään järjen eikä sielun voimaa näkynyt hänen herttaisissa, mutta elottomissa kasvoissaan. Hän oli jo kaksi vuotta naimisissa, mutta hänen katseensa oli vielä lapsellinen. Vartaloltaan oli hän vähäinen ja heikko, kasvoiltaan vaalea ja turpea. Hän hymyili yhä ja katseensa oli ujo ja peljästynyt. Ei syyttä puhuttu, että tsaari, kaivaten vanhempaa poikaansa, joskus lausui Feodorille: "Lukkariksi olisi sinun pitänyt syntyä, Fedja, mutta ei tsarevitshiksi!"

"Onhan Jumala armollinen", ajattelivat monet: "olkoon tsarevitsh heikko; hyvä on, ettei hän ole isänsä, eikä vanhimman veljensä luontoinen! – Kyllä häntä auttaa hänen lankonsa Boris Fedorovitsh. Ei hän anna valtakunnan hävitä!"

Hovilaisten kuiskaukset palatsissa häiritsi äkkiä torvien äänet ja kellojen soitto. Saliin astui kuuden hovimestarin jälessä Jermakin lähettiläät, heitä seurasi Maksim ja Nikita Stroganov sekä heidän setänsä Semjon. Heidän jäljessään kannettiin kalliita turkiksia, kaikenlaisia kummallisia koristeita ja joukko erinomaisia, ei ennen nähtyjä aseita.

Ivan Koltso, joka astui lähetyskunnan etupäässä, oli lähes viidenkymmenvuotias, keskikorkuinen, vahvavartaloinen mies, vilkas, teräväsilmäinen, tuuhealla, mustalla parralla, jossa oli vähän harmaita karvoja.

– Suuri hallitsija, – hän lausui, lähestyen valtaistuimen portaita: – sinun kasakka-atamanisi, Jermak Timofejef, ynnä kaikki sinun maanpakolaisesi, Volgan kasakat, jotka sinun armosi on kuolemaan tuominnut, ovat koettaneet katua rikoksiansa ja kumartavat sinua, tervehtäen sinua uudella valtakunnalla! Lisää, suuri hallitsija, sinun valloitettuihin Kasanin ja Astrakanin kuningaskuntiin myös Siperia, niin kauan kun kaikkein Korkein sallii maailman seisoa!