Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

XXXII Luku.
Vjasemskin taikapussi

Iivana Vasiljevitsh käski kutsua Morosovia.

Kenttä taas hiljeni. Kaikki katsoivat odotuksessaan tsaariin ja pidättivät hengityksensä.

– Bojari Drushina – Iivana sanoi juhlallisesti, nousten istuimeltaan: – Sinä olet Jumalan tuomion kautta puhdistautunut minun edessäni. – Herra Jumala on sinun vihollisesi häviöllä näyttänyt sinun oikeutesi, ja minä en jätä sinua armottani. Älä lähde slobodasta ilman käskyäni. Mutta se on, – Iivana synkästi jatkoi, – vain puolet asiasta. Vielä on itse tuomio täyttämättä. Tuokaa tänne Vjasemski.

Ruhtinas Afanasi Ivanovitshin tultua, tsaari katsoi kauvan häneen sanattomalla katseella.

– Afonja, – hän vihdoin sanoi, – sinä tiedät, että minä pidän lujasti sanani. Minä määräsin, että ken teistä, joko itse tahi taistelijansa kautta, joutuu taistelussa häviölle, hän mestataan heti. Sinun taistelijasi hävisi, Afonja!

– Niin, – Vjasemski vastasi päättävästi, – käske lyödä pääni poikki, hallitsija!

Kummallinen hymyily kierteleikse Iivanan huulilla.

– Ainoastaanko pään poikki? – hän lausui ilkeästi, – Luuletko, että sinulta lyödään vain pää poikki? Siten kävisi ehkä, jos sinun vain olisi Morosoville vastaaminen, mutta sinun ylläsi on vielä toinen vääryys ja toinen kirous. Maljuta, anna tänne hänen taikapussinsa!

Ja otettuaan Maljutan käsistä nauhasen, jonka Vjasemski oli pois heittänyt, kohotti Iivana sen, pitäen toisesta päästä.

– Mikä tämä on? – hän kysyi, katsoen julmasti Vjasemskin silmiin.

Ruhtinas aikoi vastata, mutta tsaari ei antanut hänelle aikaa.

– Viekas palvelija, – hän lausui ankarasti, ja läsnäolevien suonia pitkin kävi kylmä värähdys, – viekas palvelija! minä sinut otin valta-istuimeni lähelle; minä korotin sinut, osoitin sinulle yltäkyllin suosiota; mutta mitä sinä teit? Sinä saastaisessa sydämessäsi ikäänkuin kyykäärme ajattelit hukuttaa minut, sinun tsaarisi; tahdoit loihtimisella hävittää minut ja sentähden luultavasti sinä pyrit opritshninaan? – Mikä opritshnina on? – Iivana jatkoi, silmäillen ympärilleen ja korottaen ääntänsä, että koko kansa voi kuulla häntä. – Minä, niinkuin viinatarhan isäntä, olen Herran Jumalan asettama kansani yli, viljelemään viinitarhaa. Mutta minun bojarini ja valtioneuvosto ja neuvosmiehet eivät tahtoneet minua auttaa, ja aikoivat minut hävittää; silloin otin minä teiltä viinamäkeni ja annoin sen muille työntekijöille. Ja se on opritshnina! Kutsutut eivät tulleet häihin, ja minä lähetin torille ja teitten haaroihin ja käskin kutsua kaikkia, jotka löytyisi. Ja se on taasen opritshnina! Nyt kysyn kaikilta: mitä ansaitsee vieras, joka, tultuaan häihin, ei ole pukeutunut häävaatteisiin? Miten on hänestä pipliassa sanottu? "Sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja heittäkää hänet ulos pimeyteen: siellä on oleva itku ja hammasten kiristys!"

Niin puhui Iivana, ja kansa kuunteli ääneti noitten evankeliumin sanain omavaltaista vertausta, säälimättä Vjasemskia, mutta syvästi liikutettuna mahtavan lemmikin nopeasta lankeemisesta.

Ei kukaan opritshnikeistä tahtonut eikä uskaltanut puhua sanaakaan Vjasemskin puollustukseksi. Kaikkien kasvoissa kuvastui kauhistua. Ainoastaan Maljutan pedonkaltaisissa silmissä ei näkynyt muuta kuin alttius heti toteuttamaan tsaarin käskyjä, ja vielä Basmanovinkin kasvoissa näkyi ilkeä ilo, vaikka hän koetti peittää sen välinpitämättömyyden varjolla.

Vjasemski ei pitänyt tarpeellisena puollustaa itseään. Hän tunsi Iivanan ja päätti kärsivällisesti kantaa häntä odottavia kipuja. Hän näytti lujalta ja arvokkaalta.

– Viekää hän pois! – tsaari sanoi. – Minä määrään hänelle samanlaisen mestauksen, kuin sille rosvolle, joka tunkeutui minun luokseni makuuhuoneesen ja nyt odottaa palkkaansa. Mutta etsikää ja tuokaa slobodaan noita, jonka kanssa hän oli yhteydessä. Antakoon hän kidutustutkimuksessa vielä uusia todistuksia.

– Julma on tämän maailman ruhtinaan viha – Iivana jatkoi, nostaen silmänsä taivasta kohden; – hän, kuten kiljuva jalopeura, käy ympäri, etsien minua nielläksensä. Mutta minä luotan Jumalan armoon, enkä Herran avulla anna petoksen juurtua Venäjällä!

Iivana astui alas ylennykseltä ja, istuttuaan hevosen selkään, lähti takaisin hoviin, opritshnikkien ympäröimänä, jotka olivat ääneti.

Maljuta lähestyi, köysi kädessä, Vjasemskia.

– Älä pane pahaksi, ruhtinas! – hän sanoi pilkaten, sitoessaan hänen käsiään selän taakse, – meidän on vain palveleminen!

Ja ympäröittyään Vjasemskin vartijoilla, vei hän hänet vankilaan.

Kansa alkoi poistua ääneti tahi kuiskaamalla puhuen tapahtumasta, ja kohta oli vielä äsken niin monilukuisella väellä täytetty paikka tyhjänä.

XXXIII Luku.
Basmanovin taikapussi

Vjasemskia tutkittiin, mutta ei mitkään kiduttamiset saattaneet häntä lausumaan sanaakaan. Erinomaisella tahdon lujuudella kärsi hän ääneti hirmuisia kidutuksia, joilla Maljuta koetti pakoittaa häneltä tunnustuksen pahasta aikomuksesta tsaaria vastaan. Ylpeydestäkö, ylenkatseestako, vaiko siitä, että elämä hänelle oli vastenmielinen, ei hän edes koettanut heikentää Basmanovin kannetta, että hän itse oli kohdannut hänet myllyllä.

Tsaarin käskystä otettiin mylläri kiinni ja tuotiin slobodaan, mutta hänen kiduttamistansa ei vielä aloitettu.

Basmanov luuli kanteensa menestyksen olevan tirlitshin vaikuttaman, jonka hän aina kantoi yllänsä ja tuli vielä enemmän vakuutetuksi sen lumoavasta voimasta, kun Iivana ei osoittanut vähintäkään epäluuloa, ja vaikka hän niinkuin ennenkin pilkkasi Basmanovia, oli hän kuitenkin hänelle jotenkin suosiollinen.

Hävitettyään yhden kilpailijoistaan, nähdessään taas Iivana Vasiljevitshin yhä kasvavan suosion ja tietämättä myllärin istuvan slobodan vankilassa, kävi Basmanov vielä ylpeämmäksi. Hän, seuraten hänelle annettuja neuvoja, katsoi rohkeasti tsaarin silmiin, puhui vapaasti leikkiä hänen kanssansa ja vastasi röyhkeästi hänen pilkkaamisilleeen.

Iivana Vasiljevitsh kärsi sen kaikki.

Kerran, ollen tavallisilla ajoillaan, hän likimmäisten lemmikkiensä, niiden joukossa molemmat Basmanovit, kuultuansa likimmässä luostarissa aikaista puolipäivä jumalanpalvelusta, meni johtajan luo kammioon ja suvaitsi vastaanottaa hänen kestitsemisensä.

Tsaari istui penkillä pyhäin kuvien alla; hänen lemmikkinsä, paitsi Skuratov, joka ei ollut saapuvilla, seisoivat pitkin seiniä, mutta abboti, syvästi kumarrellen, asetti pöydälle hunajaa, erilaisia marjahilloja, maitoa, ja tuoreita munia.

Tsaari oli hyvällä päällä; hän maisteli joka ruokalajia, puhui suosiollisesti leikkisanoja ja piti uskonnollisia puheita. Basmanoville oli hän entistä suosiollisempi ja Basmanov tuli vielä enemmän vakuutetuksi tirlitshin voimasta.

Samassa tuokiossa kuului muurin takana kavioiden kopsetta.

– Fedja, – Iivana sanoi, – katso, ken sinne tuli?

Basmanov ei ennättänyt oven luo, kun se avautui, ja kynnyksellä näkyi Maljuta Skuratov.

Hänen katseensa oli salaperäinen, ja hänessä näkyi ilkeä ilo.

– Astu sisään, Lukjanitsh! tsaari sanoi ystävällisesti: – millä viestillä sinut Jumala tuo?

Maljuta astui kynnyksen yli ja vaihetettuaan katsetta tsaarin kanssa, alkoi ristiä silmiänsä pyhäin kuvien edessä.

– Mistä tulet? – Iivana kysyi, ikäänkuin ei hän olisi ensinkään odottanut häntä.

Mutta Maljuta, viivyttäen vastausta, kumarsi hänelle ensin, vaan meni sitten abbotin luo.

– Siunaa, isä, – hän sanoi, kumartuen ja siinä samassa vilkasi Feodor Basmanoviin, joka äkkiä tunsi pahan aavistuksen.

– Mistä tulet? – Iivana uudisti, iskien salaa silmää Skuratoville.

– Vankihuoneesta, hallitsija, noitaa tutkin.

– Noh, entä sitten? – tsaari kysyi ja vilkasi Basmanoviin.

– Yhä vaan jupisee, vaikea on saada selville. Yhden me vain ymmärsimme, kun aloimme katsoa hänen niveliänsä: "Vjasemski ei vain yksin minun luonani käynyt: kävi myös Feodor Aleksejevitsh Basmanov ja otti minulta juuren ja kantaa sitä nyt kaulassaan!"

Ja Maljuta taas katsoi Basmanoviin. Basmanov vaaleni. Koko rohkeutensa hävisi.

– Hallitsija, – hän sanoi, koettaen näyttää levolliselta, – luultavasti valehtelee hän minusta sentähden, kun annoin hänet ilmi sinun armollesi!

– Mutta, – Maljuta jatkoi, – kun me aloimme polttaa hänen jalkapohjiansa, niin hän sanoi, että Basmanov tarvitsi tuon juuren, vahingoittaakseen sinun terveyttäsi.

Iivana katsoi ankarasti Basmanoviin, joka horjahti tuosta katseesta.

– Isä tsaari! – hän sanoi; viitsitkö kuulla, mitä mylläri puhuu! Jos minä olisin pitänyt yhtä hänen kanssansa, olisinko minä hänet antanut ilmi?

– Senpä me näemme! Avaapas kauhtanasi, katsotaanpa, mitä sinulla on kaulassasi?

– Mitä muuta, kuin risti ja pyhäinkuva, hallitsija! – Basmanov lausui äänellä, joka oli kadottanut kaiken varmuutensa.

– Avaa kauhtanasi! – Iivana Vasiljevitsh lausui uudelleen, Basmanov avasi vedontapaisesti pukunsa ylimmäiset napit.

– Ole niin hyvä, – hän sanoi, antaen Iivanalle ketjut pyhäinkuvineen.

Mutta tsaari huomasi, paitsi ketjuja, myös silkkinauhan Basmanovin kaulassa.

– Mutta mikä tämä on? – hän kysyi, itse avaten hänen kauluksensa rubiinisoljen ja vetäen paidan alta esiin nauhan pussineen.

– Se on, – Basmanov vastasi, ponnistaen viimeiset voimansa: – se on, hallitsija … äidin siunaus.

– Katsomme tuota siunausta! – Iivana antoi pussin Grasnoille. – Kas tuossa, avaa se, Vasjuk!

Grasnoi ratkoi veitsellä verhon ja aukaistuaan siihen käärityn palttinapalasen, puisteli siitä jotain pöydälle.

– Noh, mitä se on! – tsaari kysyi ja kaikki kumartuivat uteliaasti pöydän yli ja näkivät muutamia juuria ja sammakon luita.

Abboti risti silmiään.

– Noillako äitisi siunasi sinut? – Iivana Vasiljevitsh sanoi pilkallisesti.

Basmanov lankesi polvilleen.

– Anna anteeksi, hallitsija, orjallesi! – hän huusi peljästyneenä. – Nähdessäni sinun vihasi minua kohtaan, särkyi sydämmeni, ja päästäkseni jälleen sinun suosioosi, pyysin mylläriltä tuota juurta. Se on tirlitsh, herrani! Mylläri antoi sen minulle, että sinä taas mieltyisit minuun, sinun orjaasi, mutta pahaa aikomusta sinua kohtaan, Jumala sen tietää, ei minulla ollut!

– Mutta sammakon luut? – Iivana kysyi, nauttien Basmanovin pelvosta, jonka röyhkeys jo kauvan sitten oli häntä ikävystyttänyt.

– Luista en minä tiennyt mitään, hallitsija, Jumala tietää, en mitään tiennyt.

Iivana Vasiljevitsh kääntyi Maljutaan.

– Sinä sanot, – hän lausui, – noidan todistaneen Fedkasta: minkä vuoksi Fedka kävi hänen luonansa: vahingoittaakseen minua?

– Niin, hallitsija! – ja Maljuta väänsi suutansa, iloiten vihollisensa onnettomuudesta.

– Noh, mitäs, Fedjusha, – tsaari jatkoi pilkaten, – sinut on silmätysten asetettava noidan kanssa. Häntä on jo tutkittu; koettele sinä myös kidutusta, muuten sanovat: tsaari vain kiduttaa maalaisia, mutta säästää opritshnikkiänsä.

Basmanov lankesi Iivanan jalkain juureen.

– Ihana aurinkoni; – hän huusi, tarttuen tsaarin ohabnin³⁰ helmaan: – valoni, herrani, älä minua hukuta, aurinkoiseni, kuuni, valkohaukkaseni,³¹ kärppäni! Muista, miten olen sinua palvellut, miten sinun tahdostasi en kieltänyt mitään.

Iivana kääntyi pois.

Basmanov tuskissaan heittäytyi isänsä luo.

– Isä! – hän vaikeroi: rukoile sinä hallitsijaa, että hän lahjoittaisi elämän orjallensa! Pukekoot minun ylleni ei ainoastansa sarafaanin³² vaan myöskin narrinkaapun! Minä ilolla palvelen tsaaria narrina!

Mutta Aleksej Basmanoville oli sekä isän- että säälintunteet vieraat. Hän pelkäsi osanottavaisuudella poikansa kohtaloon saattaa itselleen maanpaon.

– Pois, – hän lausui, työntäen Feodoria, – pois, sinä petturi! Ken ei ole uskollinen tsaarille, hän ei ole minun poikani! Mene, minne hänen tsaarillinen armonsa sinut lähettää!

– Pyhä abboti! – nyyhki Basmanov, laahaten polvillaan isänsä tyköä abbotin luo: – pyhä isä, rukoile minun edestäni tsaaria!

Mutta abboti seisoi hämillään, luoden silmänsä alas ja vapisi koko ruumiistaan.

– Jätä isä abboti rauhaan! – Iivana lausui kylmästi. – Jos on tarpeen, niin hän jälkeenpäin pitää sinulle kuolleen sielunmessun.

Basmanov katsoi ympärilleen rukoillen, mutta kohtasi vain vihollisia tahi peljästyneitä kasvoja.

Silloin hänessä tapahtui muutos.

Hän käsitti, ett'ei voinut välttää kidutusta, joka oli yhtä julma kuin mestaus ja tavallisesti loppui sillä; hän käsitti, ett'ei hänellä enään ollut mitään jälellä ja sillä vakuutuksella palasi hänen päättäväisyytensä.

Hän nousi seisoalleen, ojensi suoraksi vartalonsa, pisti kätensä vyöhön, katsoi röyhkeästi pilkaten Iivanaan.

– Armollinen hallitsija! – hän sanoi, pudistellen päätänsä, suoristaakseen sotkeutuneita kutriansa: – armollinen hallitsija, lähden sinun käskystäsi piinaan ja kuolemaan. Anna minun sanoa sinulle viimeinen kiitos kaikesta sinun suosiostasi! En mitään pahaa ajatellut sinua vastaan, mutta synnit ovat minulla sinun kanssasi yhteiset! Kun vievät minut mestattavaksi, kerron joka ainoan niistä kansalle! Mutta sinä, isä abboti, kuule nyt minun tunnustukseni! —

Opritshnikit ja itse Aleksej Basmanov eivät antaneet hänen jatkaa. He veivät hänet kammiosta pihalle ja Maljuta, asetettuaan hänet sidottuna hevosen selkään, vei hänet heti slobodaan.

– Sinä näet, isä, – Iivana lausui abbotille, – minkälaisilla sekä ilmeisillä että salaisilla vihollisilla minä olen ympäröitty! Rukoile Jumalaa minun, ansaitsemattoman, edestä, että Hän antaisi hyvän lopun minun aikeilleni, että Hän siunaisi minua, suurta syntistä, puhdistamaan pois petoksen juuren!

Tsaari nousi seisoalleen ja, ristittyänsä pyhäin kuvien edessä, astui abbotin eteen siunattavaksi.

Abboti ja koko veljeskunta saattoivat hänet vavisten muurin ulkopuolelle, jossa tsaarin tallirengit odottivat komeasti satuloittuine hevosineen, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun tomupilvi oli peittänyt tsaarin soturineen, eikä enään kuulunut hevosten kavioiden kopsetta, seisoivat munkit vielä, silmät alas luotuina, eivätkä uskaltaneet kohottaa päätänsä.

XXXIV Luku.
Narrin kaapu

Samana aamuna tuli Morosovin luo, joka tsaarin tahdosta oli jäänyt slobodaan, kaksi hovimestaria pyytämään häntä tsaarin päivälliselle.

Kun Drushina Andrejevitsh tuli hoviin, olivat kaikki salit jo opritshnikkejä täynnä, pöydät katetut, palvelijat komeissa puvuissa valmistivat makupaloja.

Bojari, katsoen ympärilleen, huomasi, että paitsi häntä ei ollut ainoatakaan maalaisbojaria, ja luuli tsaarin osoittavan hänelle erinomaisen kunnian.

Kas, jo soivat hovin kellot, torvet toitottivat, ja Iivana Vasiljevitsh, suosiollisella, ystävällisellä katseella astui saliin, Tshudovan luostarin arkimandriitan Levkin, Vasili Grasnoin, Aleksej Basmanovin, Boris Godunovin ja Maljuta Skuratovin seuraamana.

Kumarruksiin vastattuaan istautui hän lautasensa ääreen ja kaikki sijoittuivat paikoilleen pöydän ympärille virka-arvonsa mukaan. Yksi tyhjä paikka jäi vain Godunovia alempana.

– Istu, bojari Drushina! – sanoi tsaari suosiollisesti, osoittaen tyhjää paikkaa.

Morosovin kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

– Hallitsija, – hän vastasi, – samaten kun Morosov on tehnyt kaiken ikänsä, samaten hän tekee kuolemaansa asti. Liian vanha olen, hallitsija, ottamaan uusia tapoja. Aja minut jälleen maanpakolaisuuteen, aja minut pois kasvoisi edestä, – mutta alemmaksi Godunovia en istu!

Kaikki katsoivat hämmästyksissään toisiinsa. Mutta tsaari nähtävästi odotti tuota vastausta. Hänen kasvonsa jäivät levollisiksi.

– Boris; – hän lausui Godunovilie, – on kohta kaksi vuotta, kun tuommoisesta vastauksesta annoin bojari Drushinan sinun valtaasi. Mutta näyttää jo olevan aika muuttaa tapaani. Varmaan ei ole meidän maalaisia, vaan maalaisten meitä käskeminen! Luultavasti en minä ole isäntä omassa pirtissänikään! Tulee minun, kurjan, koota kampsuni ja paeta palvelijaparkoineni jonnekin kauvemmaksi; Ajavat he minut pois täältäkin kurjan maankulkijan, niinkuin he ajoivat Moskovasta.

– Hallitsija, – Godunov sanoi nöyrästi, haluten pelastaa Morosovin, – ei meidän, vaan sinun on paikat määrääminen. Vanhukset hyvin pitävät vanhoista tavoista, ja älä sinä vihastu bojariin, että hän muistaa järjestystä. Jos sallit, hallitsija, istahdun minä Morosovia alemmaksi, sinun pöytäsi ääressä ovat kaikki paikat hyviä!

Hän teki liikkeen, aikoen nousta istuimeltaan, mutta Iivana pidätti hänet katseellaan.

– Bojari on tosin vanha, – hän lausui kylmäverisesti ja hänen itsensä hillitsemisensä tuon suoran vastahakoisuuden suhteen täytti kaikki läsnäolevaiset odotuksella. Kaikki aavistivat, että jotain eriskummallista on tulossa, mutta eivät arvanneet, millä lailla tsaarin viha ilmestyy, jonka tuloa ennusti keveä liike hänen kasvoissaan, muistuttaen kaukaisen ilmavalon värähtämistä.

Kaikkein rinnat olivat pakahtua ikäänkuin lähenevän myrskyn edellä.

– Niin, – Iivana jatkoi levollisesti, – bojari on nuorempi ikävuosiansa. Kovin hän rakastaa laskea leikkiä. Minä myös rakastan laskea leikkiä ja valtioasioista sekä rukouksesta vapaana aikana rakastan huvitella. Mutta siitä päivästä saakka, kun narrini Nogatjev kuoli, ei ole ketään, joka minua huvittaisi. Drushinalle, näen minä, on se ammatti mielenmukainen; ja koska minä lupasin osoittaa hänelle suosiotani, niin määrään hänen ensimmäiseksi narrikseni. Tuokaa tänne Nogatjevin kaapu ja pukekaa se bojarin ylle.

Väreet tsaarin kasvoilla kävivät vilkkaammiksi, mutta hänen äänensä oli levollinen, kuten ennenkin.

Morosov seisoi, kuin jos ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hänen tummanpunaiset kasvonsa vaalenivat, veri tulvaili sydämeen, silmät säihkyivät, mutta kulmakarvansa ensin lähenivät toisiaan, vaan sitten yhtyivät niin uhkaavasti, että Iivana Vasiljevitshinkin lähellä hänen muotonsa näytti hirmuiselta. Hän ei vielä uskonut korviansa, hän epäili, josko tsaari todellakin aikoo julkisesti häväistä hänet, Morosovin, vanhan bojarin, jonka palvelukset ja muinainen kunnia oli kaikille jo aikoja sitten tunnetut? Hän seisoi ääneti, luoden Iivanaan liikumattoman, kysyvän katseen, ikäänkuin odottaen, että hän ottaisi sanansa takaisin. Mutta Vasili Grasnoi nousi tsaarin viittauksesta ylös pöydästä ja läheni Drushina Andrejevitshiä pitäen käsissään kirjavaa kauhtanaa, joka oli puoleksi kultakankainen, puoleksi sarkainen, monin paikoin parsittu, kulkusilla ja kelloilla peitetty.

– Pue yllesi, bojari! Grasnoi sanoi: suuri hallitsija lahjoittaa sinulle tämän kauhtanan edesmenneen narrinsa Nogatjevin jälkeen!

– Pois! – Morosov huudahti, työntäen pois Grasnoin: – älä rohkene kajota bojari Morosoviin, jonka esi-isiä sinun esi-isäsi ovat palvelleet koirain vartijoina ja orjina!

Ja, kääntyen Iivanaan, lausui hän harmista vapisevalla äänellä:

– Hallitsija, ota sanasi takaisin! Käske surmata minut! Henkeni yli on sinulla valta, mutta kunniani yli ei ole kenelläkään valtaa!

Iivana Vasiljevitsh katsoi opritshnikkeihin.

– Tottahan puhuin, sanoessani, että Drushinaa miellyttää leikin lasku.

Kuulitteko? Minulla ei ole valtaa lahjoittaa hänelle kauhtanaa!

– Hallitsija, – Morosov jatkoi, – Herran Jumalan nimessä rukoilen sinua: ota sanasi takaisin! Sinä et vielä ollut syntynyt, kun jo sinun isä-vainajasi palkitsi minua! Kun jo minä Habari Simskin kanssa löin tshuvashit ja tsheremissit Sviagilla, kun ruhtinaitten Odojefskin ja Mstislavskin kanssa ajoin pois Okasta Krimin perintöruhtinaan ja torjuin tatarien hyökkäykset Moskovasta! Paljon haavoja minä sain, paljon verta vuodatin sinun isäsi palveluksessa sekä sinun, hallitsija! En säästänyt päätäni sodassa enkä bojarien neuvostossa, väitin sinun ala-ikäisenä ollessasi sinun ja sinun äitisi puolesta Shuiskin ja Belskin kanssa! Kunniani vain minä säästin enkä kenenkään, koko elämässäni antanut sitä tahrata! Sinäkö nyt häpäiset harmaita hiuksiani? Sinäkö pilkkaat isäsi palvelijaa? Käske mestata minut, hallitsija, käske minun panna pääni mestauspölkylle, ja minä menen yhtä iloisena kärsimään, kuin ennen menin taisteluun!

Kaikki olivat ääneti, liikutettuina Morosovin voimakkaasta puheesta: mutta yleisen äänettömyyden kesken kuului Iivanan ääni:

– Kylläksi lörpötelty! hän lausui julmasti, muuttuen pilkkaamisesta ilmi vihaan: – sinun tyhmät puheesi, ukko, todistavat, että sinusta tulee hyvä narri! Pue yllesi narrin kaapu!

– Te, – tsaari jatkoi, kääntyen opritshnikkeihin, – auttakaa häntä; hän on tottunut, että häntä palvellaan. Jos Morosov olisi totellut, tahi, langeten tsaarin jalkoihin, olisi pyytänyt nöyrästi armoa, ehkäpä Iivana Vasiljevitsh olisi leppynyt. Mutta Morosovin ulkomuoto oli liian päättäväinen; jopa hänen pyynnössäänkin kuului ylpeys, ja sitä Iivana ei voinut kärsiä. Hän tunsi leppymätöntä vihaa kaikkia vahvaluonteisia vastaan, ja yksi syistä, jonka tähden hän käänsi sydämensä pois Vjasemskista, itsekään sitä havaitsematta, oli ruhtinaan itsenäinen luonne.

Silmänräpäyksessä opritshnikit tempasivat Morosovin päällystakin pois ja vetivät hänen yllensä kauhtanan kelloineen.

Iivanan viimmeisten sanain jälkeen ei Morosov enään vastustanut. Hän antoi pukea itsensä ja katsoi ääneti, miten opritshnikit nauraen oikaisivat ja nyhtivät hänen päällensä kauhtanaa. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään; hän mietti itsekseen.

– Mutta lakin unohditte! – Grasnoi sanoi, painaen Morosovin päähän kirjavan lakin, ja, astuttuaan taaksepäin, kumarsi hän hänelle maahan asti.

– Drushina Andreitsh! – hän sanoi, – kumarramme, sinua tervehtäen uuteen virkaasi! – Huvita meitä, kuten Nogatjev vainajakin huvitti!

Silloin Morosov nosti päänsä ja loi katseen kokoontuneihin.

– Hyvä! – hän virkkoi lujasti ja vakavasti: – otan vastaan tsaarin armon! Bojari Morosov ei sopinut istumaan Godunovin rinnalle; mutta tsaarin narrin sopii istua tsaarin pöytään Grasnojen ja Basmanovien kanssa. Väistykää vartijat! sijaa uudelle huvittajalle! Laskekaa esiin narri ja kuunnelkaa kaikki, miten hän huvittaa Iivana Vasiljevitshiä.

Morosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin väistyivät.

Helistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille, Iivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä olisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.

– Miten minä sinua huvittaisin? – hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä pöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. – Liian oppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää! Minkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun sinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla hevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain vartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit, kun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun sijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän partojansa.

Opritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin päälle; tsaari pidätti heitä merkillä.

– Mutta, – Morosov jatkoi, – tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä; kohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita miehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin ikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi ja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän vaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme Kristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista kapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin pukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä tappamaan, vaan yöllä kafismia³³ laulamaan. Sinä itse, verellä tahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua. Tuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä, olisi voinut keksiä.

– Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein huvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi hyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä aikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut pohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee khaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä, jotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit pyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko Venäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen, suutelet hänen jalustimiansa!

Morosov vaikeni.

Ei kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää. Tsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä, vaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin puitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja kätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.

Kaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa tsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään, peljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.

Yht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui, osoittaen Morosoviin:

– Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!

– Älä tee sitä! – tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja mielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: – anna hänen armonsa puhua loppuun!

Morosov katsoi ylpeästi ympärilleen.

– Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan! – Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi jälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö syystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt hänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja olisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään unohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan hänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta pyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella huviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta Jumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.

– Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, – Morosov jatkoi ja hänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, – silloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä päätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!

– Silloin, – Morosov huusi, nousten seisoalleen, – silloin sinä, hallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit hänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun saastaisia kerjäläisiäsi.

Julma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen narrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski tulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli vastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana heleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa kasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä, että Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.

– Hallitsija, – Morosov jatkoi ääntänsä korottaen – uusi narri on sinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan, kun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu sinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi ja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun tulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet sinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, kaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen, valittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena päivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa puvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan päällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi, sulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä heitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen enkeleillensä on valmistettu!

Morosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin lemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.

Ei kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien välitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit hämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana Vasiljevitshille:

– Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?

– Vankeuteen, – äänsi Iivana, vetäen henkeään. – Säästäkää hänet! Ruokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on aika; sinä vastaat päälläsi hänestä.

Iltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.

Kolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan kiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan Iivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta kestämättä, myöntyivät kaikkeen.

Paljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä kiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa, nimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku kasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.

Iivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain mielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten lähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä yhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että se peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen tapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.

Samana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin. Mylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta Korshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä vielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia, vielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.

Tuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään yöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan pois ja meni rukoushuoneeseensa.