Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

XXVII Luku.
Basmanov

Basmanovin miehet ja rosvot ympäröivät Serebrjania.

Tatarit olivat perinpohjin lyödyt, monet joutuivat vängiksi, loput pakenivat. Maksimille kaivettiin hauta, ja hän haudattiin kunniallisesti. Sillä välin Basmanov oli käskenyt levittää telttansa rannalle, ja hänen hovimestarinsa, eräs joukon alapäälliköitä, esitti Serebrjanille, että herransa pyytää saada kunnian nauttia illallista ruhtinaan kanssa.

Viruen silkkisillä tyynyillä, Basmanov jo kammattuna ja hajuvesillä valettuna katseli kuvastimeen, jota hänen edessään piti nuori palvelija, seisoen polvillaan. Basmanovin muoto osotti kummallista oveluuden, pöyhkeyden, hemmoitellun turmeluksen ja huolettoman rohkeuden sekoitusta, ja tämän kaiken seasta pilkisti esiin tuo nurjamielisyys, joka ei koskaan jättänyt opritshnikkia maallikon lähellä. Arvellen, että Serebrjanin piti halveksia häntä, hän, vieläpä täyttäessään vieraanvaraisuuden vaatimuksia, tuumi ennakolta, miten kostaisi vieraalleen, jos tämä jollain lailla ilmaisee halveksimisensa. Serebrjanin astuessa sisään hän tervehti ainoastaan päännyökkäyksellä, vaan ei liikkunut paikaltaan.

– Oletko haavoitettu, Feodor Aleksejitsh? – Serebrjani kysyi hyväntahtoisesti.

– En, en ole haavoitettu, – Basmanov sanoi, ottaen nämät sanat solvaukseksi ja päätti vastata siihen hävyttömästi: – ei, en ole haavoitettu, vaan uuvuin hiukan, kasvotkin tahtoivat vähän siellä ahavoitua. Mitäs luulet, ruhtinas, – hän lisäsi yhä katsellen kuvastimeen ja suoristellen helmisiä korvarenkaitaan: – kuinka pian ahavoituminen menee?

Serebrjani ei tiennyt, mitä vastaisi,

– Sääli, – Basmanov jatkoi: – ettemme tänään kerkiä saunaan; minun kartanooni on noin kolmekymmentä virstaa, vaan huomenna, ruhtinas, pyydän suosiollisesti, kestitsen sinua paremmin kuin tänään, saat nähdä minun tanssileikkini: kaikki tytöt pääsevät, vaan pojat – kahtakymmentä vanhemmat…

Puhuessaan Basmanov soristi kovasti kieltään.

– Kiitos, bojari, minä riennän slobodaan, – Serebrjani vastasi kuivasti.

– Slobodaan? Etkö sinä karannut vankilasta?

– En karannut, Feodor Aleksejisth, minut vietiin väkisin. Annettuani sanani tsaarille, en itse olisi lähtenyt, ja nyt antaudunkin hänen tahdolleen.

– Sinua näyttää haluttavan hirsipuuhun? Haluavalle toivonsa, pelastetulle paratiisi!²⁵ Vaan minä en tiedä palaanko minä?

– Kuinka niin, Feodor Aleksejitsh?

– No niin! – Basmanov virkkoi, ollen suuttuvinaan tai ehkä haluten vaan herättää Serebrjanissa luottamusta – palvelet tsaaria kaikella rehellisyydellä, annatpa vielä sydämmesi ja kaiken itsesi, vaan hän, huomaapas, asettaa sinua vastaan erään Godunovin!

– Näyttää hän sinuakin suosivan.

– Suosivan! Tähän asti ei ole tahtonut edes päälliköksi tehdä! Näinköhän en olekaan hänen palvelijansa! Vaan Godunov ei palvele minun tavallani. Tämä varoo itseään, ett'eivät maanomistajat hänestä ajattele pahaa. "Kuuleppas, Boris, mene kidutushuoneesen, tutkimaan bojaria!" Menen, hallitsija, kun hän ei vaan pettäisi minua: olen siihen toimeen tottumaton; käske Grigor Lukjanitshia kanssani! – "Kuule, Boris, tuolla pöydän takana tuo bojari juo vähän, vie hänelle viiniä, – ymmärrätkö?" – Kyllä, hallitsija, vaan hän epäilee minua: ehkä mieluummin Fedjka Basmanovin lähettäisit! – Ja Fedjka ei vastustele; minne lähetetään, sinne meneekin. Vaikka tsaarin katse osottaisi omaa veljeäni – niin veisin kysymättä myrkkymaljan. Muistatko, kuinka toin pöydässä istuissamme maljan Iivana Vasiljitshilta? Luulinpa tosiaan sen olevan myrkkymaljan!

Serebrjani naurahti.

– Vaan mistä hän, – Basmanov, yhä tullen hurjemmaksi: – mistä hän löytäisi sievemmän palvelijan? Oletko nähnyt tällaisia kulmakarvoja, kuin minun? Eivätkö ne ole hienot kuin sopulin karva? Ja tukka sitten! Koettele näitä, ruhtinas, eikö ole kuin silkkiä!

Inho kuvastui Serebrjanin kasvoilta. Basmanov huomasi sen ja jatkoi ikäänkuin haluten kiusoittaa vierastaan:

– Ja käteni sitten, katsoppas, ruhtinas, eivätkö ole kuin tytön? Tänään vaan hiukan känsistyivät. Sellainen on luontoni: missään en säästä itseäni!

– Tosiaankaan et säästä, – Serebrjani lausui, voimatta pidättää kiukkuansa, jos kaikki, mitä sinusta puhutaan, on totta.

– Mitä minusta puhutaan? – Basmanov keskeytti, viekkaasti räpytellen silmiään.

– Olisihan siinäkin jo tarpeeksi, mitä itse kerroit; muuten sanotaan sinusta, että sinä tsaarin edessä, Herra varjelkoon, aivan kuin tyttö tanssit hameissa!

Puna lensi Basmanovin kasvoille, mutta hän otti tavallisen häpeemättömyytensä avukseen.

– No mitä sitten, – hän sanoi, ottaen huolettoman katseen, – jospa todella tanssinkin?

– Niin silloin hyvästi, – Serebrjani lausui: – en halua kanssasi syödä illallista enkä katsella sinua!

– Aha! – Basmanov huudahti, ja teeskennelty huolettomuutensa katosi, ja silmänsä säkenöivät, jopa hän unohti sorisuttaa kieltänsäkin: – aha! lausui viimein! Minä tiedän, mitä te kaikki ajattelette minusta! Vaan minä, huomaatko, syljen teille kaikille!

Serebrjanin kulmakarvat liikkuivat, ja kätensä laskeutui miekan kahvaan, vaan muistaessaan, kenen kanssa puhui, ainoastaan kohautti hartioitaan.

– Miksi tartuit miekkaasi? – Basmanov jatkoi. – Et sillä minua peljätä. Kuin minäkin otan miekkani, niin saamme nähdä, kenen pystyy!

– Hyvästi! – Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua, mennäkseen pois.

– Kuule – Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: – jos joku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi häntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti hakkasit tatareja.

– Niin sinäkin, – Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen ulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli – et sinä minua huonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin mikäkin akka!

Basmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.

– No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan, niinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.

– Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa, niin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se on kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi, niinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa sitten kristittynä Moskovaan.

– No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö kanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä kaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun luota.²⁶ Toisinaan harmistun minäkin itseeni!

Serebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen parempaan suuntaan.

– Siis ei ole totta, – kiirehti hän kysymään, – että sinä hameissa olet tanssinut?

– Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani ylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä? Onhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en ainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko ja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan! Jospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin muutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!

– Mieluummin menisin mestauslavalle – Serebrjani sanoi.

– Noh, vai niin? – Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän katseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh, minulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä kutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?²⁷ Ja mikä hyöty on minulle siitä! Hänelle vaan kaikki – minulle ei mitään! Katsos, joku aika sitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset osottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: "Kas tuossa menee tsaarin Feodora!" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo pötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun – niin ja niin; älä salli, sanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui minua Feodoraksi. "Kuka kutsui?" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut sinua vaivaamaan, – itse olisin hänet repinyt palasiksi. "No, ota, hän sanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi". – Miksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen huonompi kuin hän? – "Miten minä sinua sitten palkitsen?" Tee minut rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! – "Ei, hän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun huvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle kunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin otettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen talouteeni!" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova jätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja rukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä. Ei aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin iloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me heitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan olinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?

– Mitä sitten?

– No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken ensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun toinen kuolee, sidomme toisen.

Serebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.

– Ei, – hän sanoi, – sidotuita en ammu.

– No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa kaataa…

– Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos, ei ole Aleksandrovan sloboda!

– Et salli, – Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat, mutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan kanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: – Oi, ruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä uskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki, mitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta slobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai Maljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi silmässäni! Kuules, ruhtinas, – hän jatkoi liehakoiden, – tiedätkö mitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle armahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee sinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata jotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista muista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä. Minä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi on, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua, ja sinä saat kiittää minua.

Kummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous ja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät Nikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki pilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen esityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti Serebrjanissa entisen inhon.

– No, – Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: – Pannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota minuun?

– Feodor Aleksejitsh, – Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa kiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, – Feodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se … kuinka sanoisin? sehän on…

– Mitä? – Basmanov kysyi.

– Sehän on saastanen teko! – Serebrjani lausui ja ajatteli, heikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.

– Saastainen teko! – Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien sen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä puhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?

– Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! – Serebrjani lausui. – Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän läsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan kenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor Aleksejitsh!

Myrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.

– Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?

– En, – Serebrjani vastasi.

Basmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi hoiperrella puolelta toiselle.

– Oh, mua orporaukkaa! – hän puheli ähkien, ikäänkuin itkisi: – orpo olen raukka, kurja! Aina niistä saakka, kun tsaari ei enää rakasta minua, jokainen vaan etsii tilaisuutta loukatakseen minua! Ei kukaan hemmottele, ei kukaan hyvälle, kaikki vaan minua sylkevät! Oi, ilotonta elämääni! – Ikävää olet sinä, koiran elämä! Vedän vyöni poikkipuuhun ja pujotan onnettoman pääni silmukkaan!

Serebrjani katseli ihmeissään Basmanovia, joka kirkui ja melusi kuin akat hautajaisissa ja joskus, salaa vaan, heitti kulmainsa alta hävyttömän katseen ruhtinaaseen, ikäänkuin haluten nähdä hänessä liikkuvat tunteet.

– Hyi! – Serebrjani vihdoin äännähti, ja aikoi lähteä, mutta Basmanov taas tarttui häneen viitan liepeestä.

– Katsos! – hän huudahti, – laulajia!

Muutamia miehiä astui sisään, jotka luultavasti olivat ulkopuolella odotelleet. He estivät Serebrjanin ulospääsyn.

– Ah, veikkoset, – Basmanov alkoi entisellä itkunsekaisella äänellään, – alottakaa laulu, mutta vähän valittavampi, alottakaa sellainen, että sieluni ikävystyisi, pakahtuisi ja eriäisi ruumiista!

Laulajat alottivat pitkän, surullisen hautajaisvirren tapaisen laulun, jonka kestäessä Basmanov yhäti väänteli itseään toiselta sivulta toiselle ja puheli:

– Hitaammin, synkemmin! – Vielä raskaammin, veikkoset! Laulakaa bojarianne hautaan! No niin! Hyvin! Mitä, eikö sielu lähde ruumiista? Eikö sen hetki ole tullut vielä? Vai onko minut määrätty vielä maailmassa nääntymään? Jos on määrätty, niin täytyy! Jos on määrätty elämään, niin täytyy elää! Tanssilaulu! – hän huudahti äkkiä, ilman mitään väliaikaa, ja laulajat, tottuneina semmoisiin muutoksiin, karjasivat tanssilaulua.

– Vilkkaammin! – Basmanov huusi, ja tarttuen kahteen hopeiseen juoma-astiaan, alkoi kalistella niitä toisiaan vasten. – Vilkkaammin, haukkaseni! Vilkkaammin, hiiden penikat! Kyllä minä teitä, ryövärit!

Basmanovin koko muoto muuttui. Ei mitään naisen kaltaista ollut enää näkyvissä hänen kasvoillaan. Serebrjani tunsi hänessä tuon saman hurjanrohkean, joka hyökkäsi tiheimpään vihollisjoukkoon ja ajoi edellään joukottain Tatareja.

– No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.

Basmanov katsahti iloisesti häneen.

– Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä todenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua pettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin saat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!

Tuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljan Basmanovin kädestä.

– Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt sellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä ajattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja sentähden: terveydeksesi!

Ja hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.

– Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan sinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä Venäjällä!

Serebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai sekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki kulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut eikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä Basmanovin melua.

– Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?

Kun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei enää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla tyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen vaatetta hänen yllensä.

– Ota takkisi, bojari, – hän sanoi, – ulkona alkaa tulla ilma kosteaksi.

Laulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.

Serebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet kokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen, luullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi kuulua vitkallista ulvomista.

– Mitä se on? – Basmanov kysyi vihaisesti.

– Skuratovin haudalla ulvoo koira, – ratsupalvelija vastasi, katsottuaan ulos teltistä.

– Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin me iloitsemme vieraan kanssa.

Serebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.

– Seis, Feodor Aleksejitsh, – hän sanoi, nousten ylös, – se on Maksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle; tarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!

– Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!

– Ei se ole minulle neulottu, – Serebrjani lausui, tuntiessaan hameen, jota Basmanov hänelle tunki, – kanna sinä sitä edelleenkin.

Ja, vastausta odottamatta, hän sylki ja lähti ulos teltasta.

Jälkeensä sateli kirouksia, herjauksia ja vannomisia Basmanovilta, mutta, kääntämättä niihin huomiota, hän lähestyi Maksimin hautaa, teki siinä syvän kumarruksen veljelleen ja, Bujanin seuraamana, yhdistyi rosvoihin, jotka Perstenin komennosta jo olivat asettuneet muutamien leimuavien tulirovioiden ympärille.

XXVIII Luku.
Ero

Aamun koitteessa jo Persten herätti joukon.

– Pojat! hän sanoi rosvoille, kun nämät olivat kokoontuneet hänen ja Serebrjanin ympärille. – Nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy eritä teistä! – Menen jälleen Volgan varsille. Jääkää hyvästi, pojat! – Älkää muistelko minua pahana, vaikka ehkä olen joskus ollut ilkeä teille!

Ja Persten kumarsi rosvoille vyötäisiinsä asti.

– Atamani! – he alkoivat yhteen suuhun, – älä jätä meitä! Mihin menemme ilmaa sinua?

– Menkää ruhtinaan kanssa, pojat, – Eilisellä työllänne ansaitsitte syntinne anteeksi; voitte ruveta entistenne kaltaisiksi; ja ruhtinas ei jätä teitä!

– Hyvät miehet, – Serebrjani lausui, – minä olen antanut tsaarille sanani, ett'en pakene hänen tuomiotaan. Te tiedätte, ett'en minä omasta tahdostani lähtenyt vankihuoneesta. Nyt minun täytyy pysyä sanassani ja viedä tsaarin haltuun pääni. Tahdotteko tulla kanssani?

– Armahtaako hän meitä? – rosvot kysyivät.

– Jumalan vallassa se on; en tahdo pettää teitä. – Ehkä hän armahtaa, mutta myös ehk'ei. Ajatelkaa, neuvotelkaa keskenänne ja sanokaa sitten, kuka tulee ja ken ei.

Rosvot katsahtivat toisiinsa, menivät vähän syrjään ja alkoivat puoliääneen neuvotella. Hetken perästä he kääntyivät Serebrjanin puoleen.

– Tulemme kanssasi, jos atamanikin tulee.

– Ei, pojat, – Persten sanoi, – älkää minua vaatiko. Ell'ette menekään ruhtinaan kera, niin ei meillä sillä tule olemaan sama matka. Kylläksi olen jo näitä seutuja kuljeskellut, nyt on jo aika mennä kotipaikoilleni. Johan me vähän riitaannuimmekin, ja sido miten tahansa katkaistua köyttä, siihen jää kuitenkin solmu. Menkää ruhtinaan kanssa, taikka valitkaa itsellenne toinen atamani, vaan ennemmin kuulkaat kuitenkin neuvoani: menkää ruhtinaan kanssa; en usko, ett'ei tsaari antaisi hänelle ja teille anteeksi tämän työnne jälkeen.

Rosvot taasen neuvottelivat, ja lyhyen miettimisen jälkeen jakauntuivat kahteen osaan. Isoin osa tuli Serebrjanin luo.

– Vie meitä! – he sanoivat: – tapahtukoon meille samoin kuin sinullekin!

– Mitä toiset arvelevat? – Serebrjani kysyi.

– Toiset valitsivat Hlopkon atamanikseen; me emme halua heidän mukaansa!

– Sinne ovat jääneet kaikki pahimmat, – Persten kuiskasi ruhtinaalle: – he eivät taistelleetkaan eilen niinkuin nämät!

– Vaan sinä, – Serebrjani sanoi, – miksi et sinä tule kanssani?

– En, ruhtinas, minä en ole muiden kaltainen. – Minulle tsaari ei anna anteeksi: vikani ovat toisellaisia. Ja täytyy tunnustaani, minun tuli ikäväni Jermak Timofejitshiä: onhan jo vuosia kulunut, sittenkuin hänen olen nähnyt. Hyvästi, ruhtinas, älä muistele pahana minua.

Serebrjani pudisti kovasti Perstenin kättä ja syleili häntä.

– Hyvästi, atamani, – hän sanoi – ikävä on minusta, että menet Volgalle, ei sinun pitäisi semmoista tointa harjoittaa.

– Ken tietää, ruhtinas, – Persten vastasi, ja hänen uskalijas katseensa sai ihmeellisen ilmauksen: – Jumala ei ole armahtamaton; ehk'en minäkään ole aina sama kuin nyt!

Rosvot alkoivat valmistautua matkalle.

Auringon noustua joen rannalla ei enää ollut näkyvissä Basmanovin telttaa eikä miehiä. Feodor Aleksejitsh oli noussut yöllä, viedäkseen ensimmäisenä sanan tsaarille saadusta voitosta.

Persten, jättäessään tovereitaan hyvästi, huomasi vieressään Miikan.

– Hyvästi sinäkin, veitikka! – hän sanoi iloisesti, – eilen palvelit tsaaria nelinkertaisesti; ei hän kiellä sinulta armoansa!

Mutta Mitka epäröiden siveli niskaansa.

– No, mitä? – Persten kysäsi.

– Eikä mitään! – Mitka vastasi veltosti, sivellen toisella kädellä niskaansa, toisella hartioitaan.

– No, kun ei mitään, niin ei mitään! – Ja Persten oli jo lähtemäisillään, kuin Mitka, rohkaisten mieltänsä, sanoi puhkuen:

– Atamani, hei atamani!

– Mitä?

– Minä en halua slobodaan!

– Minne sinä sitten haluat?

– Sinun mukanasi!

– Ei minun kanssani sovi; minä menen Volgalle!

– No, minäkin Volgalle!

– Miks'et mene ruhtinaan kera?

Mitka työnsi toisen jalkansa eteenpäin ja oli melkein sekaantua virsuihinsa.

– Opritshnikkejäkö pelkäät? – Persten kysyi leikillisesti.

Mitka alkoi sivellä milloin niskaansa, milloin hartioitaan ja kylkeänsä, vaan ei vastannut mitään.

– Vähän kai olet nähnyt heitä? – Persten lisäsi, – söisiväthän ne sinut, eikö niin?

– Morsiamen veivät! – Mitka sanoi vastahakoisesti.

Persten alkoi nauraa.

– Kylläpä muistat pahan! Et tahdo sopia heidän kanssaan! Liity sitten Hlopkon joukkoon!

– Ei haluta, – Mitka sanoi päättävästi: – haluan kanssasi Volgalle!

– En mene minäkään suoraan Volgalle!

– En minäkään suoraan!

– Minne sinä sitte?

– Sinne, minne sinäkin!

– Oh, niin hän takertui kiinni kuin vihdan lehti saunassa! Niin tiedäpäs, että minun täytyy ensin käydä slobodassa!

– Miksi? – Mitka kysyi ja töllisteli atamaniin.

– Miksi! miksi! – Persten matki, alkaen kadottaa kärsivällisyyttään: siksi, että viime vuonna siellä jyrsin pähkinöitä, mutta kuoret unhotin.

Mitka katseli ihmetellen häntä, vaan äkkiä naurahti ja irvisti suutansa korviinsa saakka, mutta silmistä lähti pitkin ohimoita säteenläiset viirut; ne antoivat kasvoille ovelan ilmauksen, joka ikäänkuin tahtoisi sanoa: minua, veikkoseni, ei ole niin helppo puijata; minä kyllä tiedän, ett'ei slobodaan mene pähkinän kuoria etsimään, vaan jotain muuta.

Kuitenkaan hän ei sitä sanonut, vaan toisti nauraen:

– No, minä tulen kanssasi!

– Mitäs tehdä hänelle! – Persten tuumaili, kohauttaen hartioitaan. – Häntä ei näy saavan eriämään; no, tule sitten kerallani, hölmö, vaan älä sitten minua moiti, jos hirtetään sinä siellä.

– Hirttäkööt! – Mitka vastasi tyynesti.

– Oikein, poikani. Sellaisesta pidän! Jätä toverit joutuisasti hyvästi ja sitten matkalle!

Mitkan uneliaat kasvot eivät tulleet virkummiksi, mutta äkkiä hän alkoi kömpelösti tallustella toveriensa luo ja suuteli kolmasti jokaista siihen taipuvaista ja taipumatonta, keneen hän tarttui hartioista, keneen päästä.

– Atamani, – Serebrjani virkkoi, – emmekö kulje samaa tietä?

– Emme, bojari. Mistä minä kuljen, sieltä ei sinun sovi tulla. Minä saavun slobodaan ennenkuin sinä, ja jos kohtaisimmekin toisemme, niin älä tunne minua; muuten emme me kohtaakaan: sinun tullessasi olen jo lähtenyt slobodasta: täytyy ainoastaan lopettaani muutamia toimia.

Serebrjani arvasi, että Perstenillä oli jotain kätkettynä slobodan seuduilla, eikä siis pakottanut. Pian lähti kaksi osastoa eri suunnille. Suurin kulki Serebrjanin jäljessä jokea myöten pitkin viheriäistä niittyä, jolla vielä näkyi eilisen taistelun merkkiä, heidän perässään laahusti Bujan, pää alaspäin ja riippuvalla hännällä. Usein se juoksi Serebrjanin luo, surkeasti vinkuen ja kääntyi sitten vehreään hautakumpuun päin, kunnes korkea ruoho sen peitti näkyvistä. Toinen, vähäisempi osasto meni Hlopkon mukana. Persten poistui kolmanteen suuntaan ja hänen jäljessään tallusteli harvakseen Mitka, huojuen milloin tälle milloin tuolle puolen.

Laaja aavikko tuli tyhjäksi, ja entinen hiljaisuus vallitsi siellä, ikäänkuin sodan huudot eilen eivät sitä olisi häirinneetkään. Ainoastaan siellä täällä kulki laitumella harhaan juosseita Tatarien hevosia, sotahaarniskoita virui siellä täällä. Joen kukkaisilla rannoilla livertelivät kiurut, kohoten siniselle taivaalle, sorsat kutsuivat toisiaan tiheissä kaislikoissa, ja pikkulinnut, sirkutellen, räpistelivät oksalta toiselle, tai laulellen istuivat sulitetuille nuolille, jotka taistelun aikana olivat maahan pudonneet ja jääneet törröttämään viheriälle niitylle suokukkasten keskelle, niinkuin nekin olisivat kukkia ja kasvaneet siinä, ties Jumala, kuinka kauvan.