Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

– Mitä! – sanoi eräs: – näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä häväistäviksi!

– Ei sovi, ei! lisäsi toinen.

– Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! – virkkoi kolmas: – parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!

– Se on totta! – lausui muuan vanha rosvo: – taistelukentällä on kuolemakin kaunis!

– Oli miten oli! – sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: – en tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!

– Ja minä! ja minä! ja minä! – huudahti moni.

– Teistä sanotaan, – Serebrjani pitkitti, – että te olette Jumalan unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette velvollisuutenne.

– Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.

– Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!

– Me hyökkäämme uskottomia vastaan!

– Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!

– Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!

– Pojat! ruhtinas sanoi: – ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!

– Ehkä hän niin sanoo, – rosvot huudahtivat, – kun vaan me palvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!

– Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; – virkkoi eräs.

– No enpä suinkaan minäkään! – jatkoi toinen.

– Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! – ruhtinas sanoi.

– Kuolkaamme siis! – rosvot säestivät.

– Eikö me, pojat, – Serebrjani pitkitti, – jos Venäjän vihollisia vastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!

– Juodaan!

– Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!

Ruhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.

– Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimme Iivana Vasiljevitsh! – Serebrjani lausui.

– Eläköön tsaari! – rosvot toistivat.

– Ja eläköön Venäjän maa! – lausui Serebrjani.

– Eläköön Venäjän maa! – rosvot toistivat.

– Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin viholliset! – ruhtinas jatkoi.

– Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! – rosvot huusivat kilvassa.

– Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka meidän kirkkojamme polttavat?

– Vie meitä sinne, – kaikui joka taholta.

– Tuleen tuo tatarilainen! – kirkasi joku.

– Hän tuleen! Liekkeihin! – lisäsivät toiset.

– Hiljaa, pojat! – Serebrjani sanoi: – tutkikaamme ensin häntä. Vastaa, – ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, – paljoko teitä on? Missä on teidän asemanne?

Tatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.

– Odota, ruhtinas, – Poddubni sanoi: – me irrotamme hänen kielensä.

Annappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?

– Puhun, isäkulta! – tatarilainen tulen polttamana kirkasi.

– Paljoko teitä on?

– Paljo, isäkulta, paljo!

– Kuinka paljon?

– Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan huomiseen on tullut satatuhatta!

– Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?

– Khaani toi!

– Itsekö khaani?

– Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas, Shikmat!

– Missä hänen asemansa on?

Tatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.

– Kekäle tänne, Hlopko! – Poddubni karjasi.

– Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! – tatarilainen kiirehti vastaamaan: – ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.

– Näytä tietä! – Serebrjani käski.

– En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!

Poddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.

– Löydätkö tien?

– Löysin, isäkulta, löysin!

– Hyvä, – Serebrjani virkkoi, – syökää nyt, veikkoset, syöttäkää tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä merkitsee venäläinen voima!

XXV Luku.
Valmistus taisteluun

Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.

– Nikita Romanovitsh, – hän lausui – maksoit, maksoit sinä tänään minulle siitä karhusta!

– No mitäpä, Maksim Grigoritsh, – Serebrjani vastasi, – siksihän elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!

– Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä, ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä, silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin. Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni! niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi, niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!

Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.

Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.

Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai soittokalun kielet.

– Mitä se on? – Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.

Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.

– Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän kaltaisesti suhisten, – äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen puuskauksesta.

– Jopa lakkasi! – Persten sanoi nauraen… Kas, minkälainen rinta sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!

– Mikä se oli? – ruhtinas kysyi.

– Tshebusga! – Persten vastasi. – Se on heillä sama kuin meillä jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.

Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.

– Aha! – Persten lausui: – tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän, koiranpentu, oli tukehtua!

Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.

– Kas siinä on kurkkua! – Persten sanoi. – Etäältä saat miettiä, mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!

Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.

– Ruhtinas, – Persten sanoi, – heidän asemansa saattaa olla likellä; luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat saatte huoahtaa ja tuumiskella.

– Mene Jumalan kanssa, – ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen seljästä sekä katosi pimeään.

Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan, ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti kahilaa.

Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui miekkaansa.

– Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! – Persten nauraen huudahti. – Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas, niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset; vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari, joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas, ja me ainoastaan tottelemme!

Serebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen menetellä, niinkuin tahtoi.

– Pojat, – Persten sanoi rosvoille, – me olemme vähän keskenämme jankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko joukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla kanssani tatarien leirille?

– Valitse ken hyvänsä – rosvot vastasivat, – me olemme kaikki valmiita.

– Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä seuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja sinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja Nakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut, ole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa pojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän meille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei askeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan niin, että tuntuu.

– Hyvä, hyvä, – Perstenin valitsemat vastasivat: – miten käsket, siten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.

– Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? – atamani jatkoi. – Kun saavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, – että odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja kun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja silloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat pihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja toisella on joki ynnä suo.

Ruhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.

Sitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti, pian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen piiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä, joka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.

Puolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien telttoja.

Maaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.

Noin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se valaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat allansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka lammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan pistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa aina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka oli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset tulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.

Bashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet Volgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät meidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen vihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla ja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät ylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin näpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä kirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka olivat siniset kovasta ponnistuksesta.

Muutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien, hyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän havahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai karkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?

Molemmatkin tuntuivat sopivilta. "Kas, mikä lauma, hän ajatteli, pidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se polkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät tunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti, riivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä kahdenkin askeleen päähän hiipiä!"

Ja kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.

– Rjesheto, – hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: – eihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?

– Etkö sinä? – Rjesheto vastasi hiljaa.

– Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.

– No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.

– Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit lähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa sinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja karjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.

Rjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.

– No; veikkoset, – Persten kuiskasi toisille tovereilleen: – ryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti. Katsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän; jokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun kuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja sitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?

– Olemme! – rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti itsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.

XXVI Luku.
Veljeys

Sillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen virstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.

– Ruhtinas, – Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen luotaan, virkkoi hänelle, – ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun taistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa, mutta minua haluttaisi pyytää sinua…

– Mitä, Maksim Grigoritsh?

– Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin, omatuntoni…

– Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!

– Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin slobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä. Sietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut valtasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen isän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun neitsyt Marian juhlana²⁴ tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä ajasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän joukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat vieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi onnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei kidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä vaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät katsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat, vaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään kieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella. Uskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli iloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt, ken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele niinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin parempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä katselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov tuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä vietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo tunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä ihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani – Maksim lisäsi, luoden silmänsä alas, – en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä minä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää, itsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!

– Maksim Grigoritsh, – Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti hänen käteensä, – ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!

– Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun kerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et halveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan kristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun pyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että meillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi; tietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan nyt…

– Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet; mikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on kunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla kentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla olemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme veljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!

Ja ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja antoi sen Maksimille.

Samoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin, jota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.

– Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun vielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana Vasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.

Sitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit, syleilivät toisiansa.

Maksim oli ihastuksissaan.

– Nyt, – hän iloisesti virkkoi, – olet veljeni, Nikita Romanovitsh! Mitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin ystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin, rakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun ajatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole niin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!

– Maksim, – Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna – Jumala näkee, että minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en tahdo sinusta erota.

– Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! – Jos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme yhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää Venäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin muuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!

Maksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttui Serebrjanin käteen.

Läpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi täristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä, ja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin sivutse.

– Aika on – Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa ulos: – kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua erilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!

Rosvot hypähtivät ylös maasta.

– Aika on, aika on! – kajahteli joka taholta; – ruhtinasta totelkaamme!

Ja koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki, joka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.

Silloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.

Suoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen kummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä likemmäksi leiriä.

– Kas Persteniä! – rosvot huudahtivat: – ja meikäläiset! Hepäs ovat sytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan pakanoita vastaan.

Tuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen muuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset teltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.

Tatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä rosvoja vastaan.

– Heidän kimppuunsa pojat! – Serebrjani karjasi – syöskää he veteen, ajakaa tuleen!

Ystävällinen huuto vastasi ruhtinaalle, rosvot hyökkäsivät tatareja vastaan ja teurastus alkoi —

* * * * *

Auringon noustua taistelu vielä jatkui, mutta kenttä oli kuolleiden tatarien peittämä.

Toiselta puolen tulen, toiselta taas – Serebrjanin joukon ahdistamat viholliset eivät ehtineet järjestyä, ja he joutuivat joen liejuisille rannoille, minne moni hukkui. Toiset menehtyivät tuleen, taikka tukehtuivat savuun. Peljästyneet hevoslaumat heti alussa syöksyivät asemaa vastaan, murskaten teltat ja saattivat tatarit sellaiseen sekasortoon, ett'eivät he tunteneet omaisiaan, vaan alkoivat keskenään taistella, luullen vihollisia vastustavansa. Yksi osa ennätti tunkeutua tulen kautta ja hajosi epäjärjestyksessä sinne tänne pitkin aavikkoa. Toinen, itse Shirinskin ruhtinaan Shikmatin vaivalla kokooma joukkio ui yli joen ja järjestyi toisella rannalla. Tuhansittain nuolia suhahteli sieltä riemuitsevia venäläisiä vastaan. Rosvot, joilla ei ollut ampuma-aseita, nähdessään vihollisillaan niitä, eivät kestäneet sitä ja hämmentyivät, kun vielä vajottava joki vihollisia suojeli.

Turhaan Serebrjani pyytäen ja uhaten koetti rohkaista miehiään. Jo tatarien rivit, nuolten suojassa, alkoivat takaisin uida joen poikki, uhaten hyökätä Serebrjanin selkään, kuin samassa Persten ilmestyi ruhtinaan sivulle. Hänen tumma naamansa hehkui, paitansa oli revitty, ja puukostansa valui verta.

– Olkaa alallanne, ystävät! – seiskaa, kirkkaat haukkaseni! hän huudahti rosvoille: – vai onko silmänne soentuneet? Ettekö näe, meille tulee apua?

Tosiaankin liikkui vastaisella rannalla sotajoukko taistelujärjestyksessä; sen keihäät ja pertuskat kimaltelivat nousevan auringon säteistä.

– Tatarejahan ne ovat! – lausui eräs.

– Itse sinä tatari olet! – Persten ärjäsi arvelematta. – Kuka olisi nähnyt tatarien jalkaisin kulkevan? Etkö näe tuota, joka on joukon etunenässä harmaan hevosen seljässä? Onko hänellä tatarilainen haarniska.

– Oikeauskoiset tulevat! – kajahti rosvojen keskellä: – seiskaa veikkoset, oikeauskoiset tulevat meille avuksi!

– Kas, ruhtinas, – Persten virkkoi, – he, hiidenpenikat, eivät ammu enää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on kysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän kahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!

Apujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja vaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein päiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa asestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan samanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa joukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä asussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän kypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän ohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi takajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui vihollisiaan.

Nuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.

Sillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi vihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen äsken tullut apujoukko.

Jo oli tappelua kestänyt tunnin verran.

Serebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja kiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen luokseen.

– No, Nikita Romanovitsh, – hän virkkoi: – Jumala taistelee pyhän Venäjän puolesta. Emmeköhän voi!

– Niin, – Serebrjani vastasi, – kiitos tuolle bojarille, joka kiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka hän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?

– Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?

– Tunnetko sinä sitten?

– Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän tähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh, hänet. Hän on Fedjka Basmanov.

– Basmanov? Hän? Eikö mitä?

– Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö, hameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut talonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin sydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima, ajattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, – Maksim jatkoi kiihkeästi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta. – Uskotko, Nikita Romanovitsh, en tunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi kauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten kanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot he ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan nyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka tuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy minunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko vuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin tuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi hyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla, ettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä minut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester. Kaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo anteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät ympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!

Serebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.

– Varo itseäsi, Maksim, – hän sanoi, – älä suotta pane itseäsi alttiiksi; katso, olethan jo veressä!

– Se ehkä on vihollisen verta, – Maksim vastasi iloisesti katsottuaan pukuaan; – vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut minua!

Samassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa ja lennätti nuolen Maksimia kohden.

Jäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti sekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti satulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen vielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan maahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin pitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne, kiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee, ett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen silmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen poikansa palaa.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan, hyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti päitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen poikansa!

Unohtipa Serebrjani tatarit ja taistelun, ei hän huomaa, kuinka Basmanov ajaa pakanoita, kuinka Persten miehineen ajaa pakenevia; hän näkee vaan, että nimiveljensä hevonen laahaa tätä pitkin ketoa. Serebrjani hyppäsi satulaan ja ratsasti ottamaan sitä kiinni, tarttui sen ohjaksiin ja päästi Maksimin kannuksista.

– Maksim, Maksim! – hän lausui, asettuen polvilleen ja kohottaen hänen päätään; – elätkö, veljeni? Avaa silmäsi ja vastaa minulle!

Maksim aukasi himmeät silmänsä ja ojensi kätensä hänelle.

– Hyvästi, veljeni! Ei meidän sallittu elää yhdessä. Tee yksin, mitä yhdessä halusimme tehdä!

– Maksim, – Serebrjani virkkoi, painaen huulensa kuolevan kuumalle otsalle, – etkö määrää minulle mitään?

– Vie äidille viimeinen tervehdykseni, sano, että kuolin häntä muistaen…

– Sanon, Maksim, sanon, – Serebrjani melkein itkien vastasi.

– Oi, risti, – Maksim lisäsi – se, joka on minulla, anna se hänelle … vaan minun ristini pidä muistona veljestäsi…

– Veljeni, – Serebrjani sanoi – eikö vielä ole mitään sydämelläsi? Eikö ole mitään tuskaa sydämessäsi? Älä häpeä Maksim, eikö ole muita kuin äitiäsi sääli?

– Sääli on isänmaatani, sääli pyhää Venäjää! Sitä olen rakastanut kuin äitiäni, vaan muuta ei ole sydämmelläni!

Maksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.

Hetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.

– Veljeni – hän sanoi, – jos saisin juodakseni kylmää vettä!

Joki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toi Maksimille.

– Nyt on kuin helpottaisi, – sanoi kuoleva, – kohota minua, auta minua siunaamaan itseäni!

Ruhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein, huomasi pakenevia tatareja ja hymyili.

– Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän puolestamme… Katso, miten he ovat hajonneet … vaan silmäni jo pimenee … oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!..

Veri purskasti hänen suustaan.

– Herra, Jumala, ota minun sieluni! – Maksim puheli ja kaatui kuoliaana maahan.