Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

Tsaari kielsi sanomasta ja uudisti jälleen suosiollisesti kysymyksensä.

– Me olemme iloista väkeä, – sokea vastasi: – olemme kulkeneet isoja ja pieniä kyliä, tulemme Muromista slobodaan, toimitamme turhanpäiväisiä kujeita, ilahuttaaksemme hyviä ihmisiä, ketä hevosen selkään asetamme, ketä kiiruhdamme.

– Vai niin! – tsaari, jota sokean vastaukset miellyttivät, sanoi: – te olette siis Muromilaisia, silmänkääntäjiä. Onko teillä Muromissa vielä sankareita?

– Miks'ei! – sokea vastasi änkyttämättä: – ei tämä kumppanikaan joutava ole; on vielä meillä Mihei-ukkokin: hän nostaa itsensä tukastaan verskan

19

19

  Venäjän tuuma.

 maasta ylös; on täti Uljana: hän kulkee yksin kuorman päällä.

Kaikki opritshnikit alkoivat nauraa. Tsaarista ei pitkään aikaan ollut tuntunut niin hauskalta.

"Tosiaankin iloista väkeä," hän ajatteli: "nähtävästi he eivät ole täältä kotoisin. Sadunkertojani ovat minua ikävystyttäneet. Yhtä ja samaa he aina lörpöttävät, ilvehtijänikin ovat minua kylläksi kiusanneet. Siitä saakka kun minä liian varomattomasti tein pilaa yhdelle heistä, he kaikki ovat ruvenneet pelkäämään minua; rohkeata sanaa et enää saa kuulla; niinkuin olisi ollut minun syyni, ett'ei tuon lurjuksen sielu kyllin lujasti ollut kiinni hänen ruumiissaan!" – Kuule, mies: osaatko kertoa satuja?

– Minkälaisia, – sokea vastasi, – ja kelle kertoisin. Mehän kerroimme ukko voivodalle pörhökarvaisesta pukista ja sen kaulasta: silloin kuin pukki, tuli itse voivoda ja puistaen päätään käski ajaa meidät pois koko talosta. Sen koommin emme kerro.

Vaikea on kuvata naurua, joka kajahti opritshnikkien joukossa. Ukko voivoda ei ollut tsaarin suosiossa: Sokean pilkka tuli hyvään aikaan.

– Kuulkaa, miehet, – tsaari sanoi: – menkää slobodaan, suoraan hoviin; odottakaa siellä minun tuloani, – tsaari nimittäin lähetti teidät. Kun olette syöneet ja juoneet ja minä olen tullut kotiin, niin kuuntelen teidän satujanne.

Kuullessaan: "tsaari," sokeat hämmästyivät.

– Isä – hallitsija! – he huudahtivat, langeten polvilleen: – älä suutu meidän raa'asta, talonpoikamaisesta puheestamme! Älä käske meiltä kaulaa katkaista: tietämättömyydestä olemme syntiä tehneet!

Tsaari naurahti sokeiden pelolle ja ajoi taas jatkamaan metsästystä, vaan sokeat oppaineen tallustivat slobodaan päin.

Niin kauvan kuin opritshnikkein joukkoa näkyi, he pitelivät toisistaan kiinni ja kompastuivat tuon tuostakin; mutta heti kun tien käänne kätki heidät näkyvistä, seisahti nuorempi sokeista, vilkasi kaikille suunnille ja sanoi toverilleen:

– Etkö väsynyt, ukko Korshun, kompastelemiseen? Eikös tule ikäväksi, kun kauvan kulkee? Miksi sinä, ukko, niin rypistelit kulmiasi. Vai harmittaako sinua työ, johon ryhdyimme?

– Eikö mitä, vastasi vanha rosvo: – kun menen, niin en katso taakseni; vaan itsekään en tiedä, mikä minun tuli: niin raskas on sydämmeni, jommoinen se syntymästäni asti ei ole ollut. Mitä tahansa ajattelikin, niin sama tulee aina mieleen!

– No, mikä sun mieleesi tulee?

– Kuule, atamani. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta kuin tuska on minua rasittanut ja vaivannut, vaan ei kukaan Volgan varrella eikä Moskovassa sitä tiedä, kellekään en siitä ole sanaakaan sanonut, olen kantanut tuskaa sielussani kaksikymmentä vuotta, kuin myllynkiveä kaulassani. Koetinpa paastotakin ja tahdoin ilmoittaa papille kaikki, vaan rukoilla en voinut – ja lakkasin paastoamasta. Vaan nyt se taas minua rasittaa ja vaivaa: on kuin helpoittaisi, siitä puhuessani. Sinulle ei tietysti ole niin vaikeaa puhua, kuin papille; olethan sinä samanlainen, kuin minä.

Syvä suru kuvastihe Korshunin kasvoilta. Persten kuunteli äänetönnä.

Molemmat rosvot istuutuivat tien viereen.

– Mitka, – Persten sanoi oppaalle, – istahda vähän matkan päässä meistä ja katsele meitä; jos jonkun näet, niin huomauta meille; mutta ole tarkka, älä laiminlyö: sinä olet kuin kuuromykkä, äläkä tuhlaile sanoja!

– Hyvä, – Mitka sanoi: – älä pelkää, en tuhlaa!

– Sulje sinä veitikka vaan suusi! Älä puhu meidän kanssamme. Totuttele olemaan ääneti! muuten jos jollekulle sanankin äännät, muista silloin meitä ja itseäsi!

Mitka etääntyi noin sata askelta ja heittäysi pitkäkseen, nojaten kyynärpäillään maahan ja asettaen leukansa kämmentensä varaan.

– Kas siinä on reima poika, Persten sanoi, katsellen hänen jälkeensä, – vaan tyhmä kuin saapas. Vaan jätä hänet – kerranko sitä hairahtuu! Mitäs tehdä, parempaa ei ole. Hän ei ainakaan jätä pälkääseen! taistelee itsensä ja meidän puolesta, jos, Jumala armahda, meille tulee tukala. No niin, ukko, nyt ei kukaan kuule meitä, puhu, mikä rasitus sinua vaivaa? Oh, minkälaiseen aikaan se sinuun sattui!

Vanha rosvo laski kähäräpäisen tukkansa alas ja vei kätensä otsalleen.

Hän tahtoi puhua, mutta alkaminen oli vaikeata.

– Näetkös, atamani, – hän sanoi: – kylliksi olen ihmisiä eläessäni tappanut, etten muistakaan kaikkia! nuoruuteni ihanne oli verinen paita! Olipa kauppias, tai vanha akka, niin puukko kylkeen vaan – ja silloin oli loppu. Vaan nyt, jos sattuisi jotakuta toimittamaan mailmasta pois, – ei käsi liiku. No niin! enpä tahdo sinua vakuuttaa! luullakseni sinäkin olet lähettänyt tästä mailmasta kylläksi kansaa; eihän se ole sinulle outoa, vai kuinka?

– No mitä siitä? – Persten vastasi, nähtävästi vastenmielisenä.

– Ethän sinä, enkä minä, ole mitään eukkoja, emmekä kauniita tyttöjä; paljon on meidän sydämmellämme veritöitä vaan sanopas sinä, atamani, minulle: onko sinusta tuntunut, kuin jotain tekoasi muistelet, kuin pihdit puristaisivat sydäntäsi ja milloin hiki, milloin kylmyys sinut valtaisi päästä jalkoihin asti, ja sitten ahdistaisi ja kalvaisi, niin ettei voi kertoa?

– No kylläksi, mistä aijotkaan kysyä! ei nyt ole siihen aikaa.

– Tosiaankin, – Korshun jatkoi, – paljon olen tekojani unohtanut, vaan yhtä en voi unhottaa. Siitä on parikymmentä vuotta, me elelimme Volgan varrella, kuljimme kymmenellä aluksella; atamaninamme oli Danilo Kotj; sinusta ei silloin vielä kuultu, minut tunnettiin silloin jo joukossa, ja usein ylistettiin Korshunia. Me ryöstimme rikkaitakin laivoja ja rosvosimme valkamissa, vaan mitä saimme, sen jaoimme tasan, eikä Danilo Kotj sallinut riidellä. Mikäs olisi ollut suotuisampaa? Hupaisaa oli elämä, aina ravittuina, aina vaatteissa. Kun pukeuduimme kirjaviin viittoihin ja huippulakkeihin, ja liikutimme aluksemme peräsintä, niin kylien ja kaupunkien asukkaat kokoontuivat rannoille katselemaan meitä, reima miehiä, ja ihailemaan jaloja poikia! Me vaan soutelemme ja laulamme, huudamme täyttä kurkkua, lähetämme laukauksia pistooleistamme ilmaan, iskemme silmää kauniille tytöille. Vaan toisinaan kun levähdämme piikkinemme ja pyssyinemme, niin aluksemme ruohottuvat sill'aikaa metsissä. Hyvä oli elanto, mutta lempo minut riivasi. Ajattelen kerran itsekseni: Mitäpäs minä teen enemmän työtä kuin muut, vaan saalis on yhtäläinen. Päätin siis mennä yksin pyyntiin, saalista saadakseni, antamatta joukolle, vaan ottaakseni itselleni kaikki. Pukeuduin kerjäläiseksi, samoin kuin nyt, ripustin eväskontin selkääni ja lähdin esikaupunkiin päin, arvellen, eiköhän joku kulkene ohitse? Odottelen, odottelen; vaan ei näy, ei kuulu kuormastoa, kauppiasta eikä ketään. Minua rupesi harmittamaan. Hyvä on, ajattelen: ell'ei Jumala anna etua, niin nyt ryöstän, kuka tahansa tuleekin ohitseni, olkoon vaikka oma isäni! Samassa kuin näin ajattelin, niin tulee maantietä pitkin köyhä eukko, kantaen niinikopsassa jotakin, kopsa oli liinavaatteella peitetty. Heti kuin hän oli tullut kohdalleni, hyppäsin pensaikosta esille. – Seiso akka, sanoin! Anna kopsa tänne! – Hän heittäysihe minun jalkoihini: – Mitä tahdot, ota, vaan älä koske tähän kopsaan! – Aha, ajattelin, siinä sinä, nähtävästi, piilotatkin tavarasi, ja tempasin kopsan häneltä. Ja eukko alkaa huutaa ja soimata minua, vieläpä pureskella kättänikin. Olin kyllä ennestäänkin huonosta onnestani vihoissani, vaan nyt muutuin vielä enemmän. Piru sysäsi minua kylkeen: minä tempasin veitseni ja työnsin sen akan kurkkuun. Vaan kohta kun hän kaatui, peljästyin. Olin jo juoksussa, vaan mietittyäni, palasin ottamaan kopsaa, arvellen, koska tapoin muijan, niin eihän sitä aivan ilman pidä jäädä! Otin kopsan, avaamattani sitä, ja syöksyin metsään. Juostuani vähän matkaa, jalkani alkoivat horjua, ja minä ajattelin: istun ja levähdän katsoakseni, paljonko sain saalista. Aukasin kopsan ja katsoin: siellä oli pieni lapsi, joka tuskin ja tuskin hengitti. "Voi sinua penikkaa!" ajattelin: "senkötähden muija ei tahtonutkaan antaa kopsaa! Sinunko lemmon tähden olen tehnyt syntiä!"

Korshun yritti jatkaa, vaan vaikeni, vaipuen mietteihin.

– Mitä teit lapselle? – Persten kysyi.

– Mitäkö, häntä täytyi hoitaa? Mitäkö tein? Niin mitä!

Ukko vaikeni taas.

– Atamani, – hän sanoi äkkiä, – kun ajattelen tätä, niin sydämmeni on pakahtua. Niin, erittäin tänään, kun pukeuduin kerjäläiseksi, niin muistan sen aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaan en tiedä, miksi se nyt johtui mieleen, vaikka en pitkään aikaan ole sitä ajatellut. Sanotaan, ett'ei se ole hyvä, että äkkiä rupee ajattelemaan yhtä ja toista, joka jo on muistista haihtunut…

Vanhus huokasi raskaasti.

Molemmat rosvot olivat ääneti. Samassa suhahtelivat heidän yllään siivet, – ja tummanruskea haukka putosi vanhuksen jalkoihin. Samassa jahtihaukka Adragan tasaisesti liiteli ilmassa ja lentäen ohitse, ei onnistunut laskeutua uhrinsa kimppuun.

Mitka heilutti kädellään. Kaukaa ilmestyi haukankesyttäjiä.

– Ukko! – Persten sanoi kiireesti: – unohda menneet; me emme ole nyt rosvoja, vaan sokeita sadunkertojia. Tuolta tulee tsaarin väkeä, kohta ovat täällä. Tule joutuin, ukko, pirteäksi, jatka niitä kokkapuheita.

Vanha rosvo pudisti päätään.

– Tämä ei ennusta minulle hyvää, – hän sanoi, osottaen kuollutta haukkaa. – Tämä valkea haukka saatti minut toivottomuuteen. Näetkö, ei sitäkään ole enää. Tappoi, ja sitten katosi!

Persten katsoi terävästi häneen ja siveli suuttuneena päätään.

– Kuule, ukko, – hän sanoi: kuka tietää, mitä sinulle tänään on tapahtunut! Vaan en tahdo sinua vasten mieltäsi pakottaa. Sanotaan: sydän on tietäjä. Eihän suinkaan sinunkaan sydämmesi turhaan aavista onnettomuutta. Jää sinä, minä menen yksin slobodaan.

– En, – Korshun vastasi, en minä siitä mitään puhunut. Jos se on minun onneni, että menetän pääni slobodassa, niin mitäs tehdä. Siten on nähtävästi syntymässäni määrätty. Mutta mistä puhe olikaan. Tunnetko, atamani, Volgan varrella olevaa Bogoroditskin kylää?

– Miks'en, tunnenhan.

– Sen kylän tienoilla, noin viiden virstan päässä, on paikka, jota kutsutaan Popoff-Krugiksi.

– Senkin tiedän.

– Muistatko siellä olevaa vanhaa tammea?

– Muistan senkin, vaan enää ei ole sitä tammea siellä, se on hakattu pois.

– Tammen ehkä hakkasivat, vaan kannon jättivät.

– No mitä siitä?

– No niin. Minä, näet, en enää koskaan saa nähdä Volga-emoa, vaan ehkä sinä vielä palaat takaisin syntymäseuduillesi. Kun tulet Volgan varrelle, niin mene Popoff-Krugille. Etsi sieltä vanha tammen kanto. Löydettyäsi sen, laske puoliväliin yhdeksänkymmentä askelta länteen, päivänlaskuun päin. Luettuasi askelet, ala kaivaa maata siitä paikasta. Sinne, – Korshun jatkoi, alentaen ääntään, – minä kaivoin menneinä aikoina rikkaan aarteen. Siellä on paljon kultaa ja dukaatteja, sekä hopearuplia. Kaivettuasi saat kaikki omaksesi. Ei minun sovi ottaa aarteita mukaani toiseen mailmaan. Vaan kun joskus ajattelet, että siellä saat vastata kaikesta, mitä minä täällä tein, sillä öisin pakkanen muualla kipristää nahkaa! Sentähden, atamani, sittenkuin minua ei ole enää, käske minun jälkeeni toimittaa sielumessua. Se on paljoa varmempaa. Vaan älä säästä rahoja messussa. Maksa hyvin papille; toimittakoon, niinkuin asia vaatii, ettei mitään jäisi laimiin. Vaan minun nimeni on, – kuten tiedät – Ameljan. Ihmiset kutsuivat vaan minua Korshuniksi, mutta Ameljaniksi minä ristitty olen; niin toimittakoon pappi sielumessun Ameljanin jälkeen; ja maksa sinä vaan hänelle hyvin, älä surkeile rahoja, atamani, minä jätän sinulle rikkaan aarteen! – kyllä piisaa ijäksesi!

Korshunin keskeyttivät ratsastavat haukankesyttäjät.

– Hei raukat! – huudahti yksi heistä: – sanokaa, minne lensi jahtihaukka?

– Kylläpä sanoisin, veikkoset, – Persten vastasi, – vaan neljäkolmatta vuotta sitten, tummeni silmät!

– Kuinka niin?

– Kun menin kerran vuorille, kivistä sammalia repimään, niin näen – kasvavan tammen, jonka ontelossa paistetut kananpojat vitisevät. Minä kiipesin onteloon, söin kananpojat, tulin vahvemmaksi, enkä voinut päästä ulos sieltä! Mitäs tehdä! Juoksin kotiin kirvestä etsimään; aukasin onteloa suuremmaksi, ja sitten pääsin pois; vaan, hakatessani, arvattavasti, pirstat soensivat silmäni; siitä saakka en ole mitään nähnyt; välistä kun syön kaalia, niin olen pistää lusikan korvaani; tahtoohan nenäkin palaa, vaan minä raapaisen niskaan.

– Tehän olette – haukankesyttäjä sanoi, nauraen, niitä sokeita, joita tsaari puhutteli! Bojarit nauravat teitä vielä nytkin. No niin, miehet, me huvitimme isä-tsaaria päivällä, vaan teidän on vuoronne huvitella hänen armoansa yöllä. Sanotaan, että hallitsija tahtoo kuunnella teidän satujanne.

– Suokoon Jumala terveyttä hänen tsaarilliselle armolleen! – Korshun tokasi, muuttaen äkkiä käytöksensä. – Miks'ei hän kuuntelisi! Kun kieli vaan kulkee, niin kerromme vaikka aamuun asti!

– Hyvä, hyvä, – haukankesyttäjät sanoivat: – toisella kertaa lörpöttelemme teidän kanssa. Nyt menemme etsimään jahtihaukkaa, auttamaan toveria. Ellei Trifon löydä Adragania – niin hän pääsee pian päästään; isä-tsaari ei laske leikkiä!

Haukankesyttäjät ratsastivat kentälle.

Persten ja Korshun taas tarttuivat Mitkaan ja kulkivat slobodaan päin.

Tuskin ennättivät ensimäiselle asunnolle, kuin näkivät kaksi laulajaa, jotka soittivat kanteletta ja lauloivat täyttä kurkkua:

Kuin naapurillamme

Hauskaa oli juttua!

Kun rosvot saavuttivat heidät, niin eräs laulajista, punatukkainen nuorukainen, jonka päässä oli sulalla varustettu lakki, kumartui Perstenin puoleen.

– Jo on ruhtinaasi ollut neljä tai viisi päivää vankihuoneessa! – hän sanoi supisten, jatkaen uudestaan lauluansa. – Kaikki olen saanut tietää. Huomenna on hänellä kovat. Hän istuu suuressa vankilassa, vastapäätä Maljutan asuntoa. Mistä nurkasta voisi kukko päästä?

– Ole vaiti – Persten vastasi, vilkaisten sinne suuntaan, joka oli vankilaa vastapäätä.

Punatukkainen laulaja näpähytteli kaikin sormin kanneltaan ja, kääntyen Perstenistä, ikäänkuin ei olisi puhunutkaan hänen kanssaan, pitkitti heleällä äänellä:

Kuin naapurillamme

Hauskaa oli juttua.

XXI Luku.

Satu

Iivana Vasiljevitsh, metsästykseen väsyneenä, vetäysi tavallista aikaisemmin makuuhuoneeseensa.

Pian tuli Maljutakin, vankilan avaimet mukanaan.

Tsaarin kysymykseen Maljuta vastasi, ettei mitään uutta ollut tapahtunut, että Serebrjani tunnusti taistelleensa Morosovin puolesta Moskovassa, missä hän tappoi seitsemän opritshnikkiä ja haavoitti Vjasemskia.

– Mutta – Maljuta lisäsi – hän ei tahdo taipua sinun mielipiteeseesi, ja todistaa Morosovia vastaan. Huomenmessun jälkeen tutkimme häntä vielä, mutta joll'ei hän piinakoneen taikka tulen avulla todista Morosovia vastaan, niin ei sovi enää odottaa: silloin ollee paras lopettaa hänet.

Iivana ei vastannut mitään. Maljuta aikoi pitkittää, mutta samassa vanha Onufrevna eukko astui sisään.

– Isäseni, – hän sanoi, – sinä lähetit aamulla tänne kaksi sokeata: he ovat sadunkertojia, niinkö? he odottavat täällä eteisessä.

Tsaari muisti heidän kohtauksensa ja kutsutti sokeat sisään.

– Vaan, isäseni, tunnetko heitä? – Onufrevna kysyi.

– Mitä?

– No, sokeitahan ne lienevät?

– Kuinka? – Iivana sanoi, ja epäilys valtasi hetkeksi hänet.

– Kuule minua, hallitsija, – eukko jatkoi: pidä vaarilla näitä sadunkertojia; minä aavistan, ett'eivät hyvää puuhaile; pidä varasi, isäseni, kuule minua!

– Mitä tiedät heistä? Puhu! – Iivana sanoi.

– Älä kysy minulta, isäkulta. Minun tietoani ei sanoin selitetä; aavistan, että he ovat pahoja ihmisiä, vaan miksi niin luulen, – älä kysy. Turhaan en vielä ketään ole varoittanut. Jospa äiti-vainajasi olisi kuullut minua, niin ehkä hän nyt vielä eläisi terveenä.

Maljuta katsoi kauhistuneena eukkoa.

– Miksi minua tirkistelet! – Onufrevna sanoi. – Sinä surmaat ainoastaan syyttömiä, vaan tutkia häijyjä ihmisiä, ei ole sinun asiasi. Vainusi ei riitä siihen, punainen koira!

– Hallitsija! – Maljuta huudahti: – salli minun koetella näitä miehiä. Pian saan tietää, mitä he ovat ja kenen lähettämiä!

– Ei tarvitse, – Iivana sanoi: – minä tutkin itse heitä. Missä he ovat?

– Tuolla, isäkulta, oven takana, – Onufrevna vastasi, – seisovat eteisessä.

– Anna minulle, Maljuta, varusteeni seinältä; ole sitten menevinäsi kotiin, vaan kun he tulevat sisään, palaa eteiseen ja kätkey sotilaiden kera tämän oven taa. Heti kuin huudan, astukaa sisään ja ottakaa ne kiinni. Anna tänne Onufrevna sauva.

Tsaari pukeutui haarniskaansa, asetti sen päälle mustan messupaidan, heittäytyi vuoteelle ja asetti viereensä saman sauvan, jolla hän vähän aikaa sitten lävisti ruhtinas Kurbskin sanansaattajan jalan.

– Nyt tulkoot sisään! – hän sanoi.

Maljuta asetti avaimet tsaarin päänalustalle ja meni ulos eukon keralla. Pyhäin kuvain edessä olevat lamput valaisivat tupaa heikosti. Tsaari lepäsi vuoteellaan väsyneen näköisenä.

Persten ja Korshun astuivat sisään, varovasti liikutellen jalkojaan ja hapuillen käsillään.

Persten tutki tarkalla silmäyksellä tuvan ja siinä löytyvät esineet.

Vasemmalla puolen ovea oli pankko; etusopessa oli tsaarin vuode; pankon ja vuoteen väliin oli tehty ikkuna seinään; tätä ikkunaa ei koskaan suljettu luukulla, sillä tsaari piti siitä, että auringon ensi säteet tunkeusivat hänen makuuhuoneesensa. Nyt kuu pilkisteli ikkunasta, ja sen hopeinen loiste leikki muurin kirjavilla tiileillä.

– Terve, te sokeat, Muromilaiset velikullat, silmänkääntäjät! – tsaari sanoi, katsoen tarkkaan, mutta vaan sivumennen rosvojen kasvonpiirteitä.

– Eläköön sinun tsaarillinen armosi monta vuotta terveenä! – Persten ja Korshun vastasivat, kumartaen maahan asti. – Puolustakoon, suojelkoon ja olkoon Jumalan äiti sinulle armollinen, että sinä säästät meitä raukkoja, poloisia ihmisiä, jotka maita mantereita tallustamme, näkemättä Jumalan kirkasta valoa! Suojelkoon sinua pyhä Pietari ja Paavali, Iivana Sulopuhuja, Kusma ja Demjan sekä Hutioin ihmeidentekijät ja kaikki pyhät miehet. Antakoon Jumala sinulle kaikki, mitä pyydät ja rukoilet! Ikuisesti käyös kullassa, mukavasti syö'os ja juo'os, makeasti nukkuos! Vaan vihamiehiäsi ikuisesti nikottakoon ja nälättäköön; joka päivä heitä ijes painakoon ja oinaan sarvet ahdistakoon!

– Kiitos, kiitos, raukat! – Iivana sanoi yhä katsellen rosvoja: – joko kauvankin olette sokeina olleet?

– Nuoruudesta asti, isäkulta, – Persten vastasi, kumartaen ja notkistaen polviaan, – molemmat olemme nuoruudesta asti olleet sokeita! Emmekä muista, koska olemme Jumalan aurinkoa nähneet!

– Mutta kuka opetti teitä lauluja laulamaan ja satuja kertomaan?

– Itse Jumala, isäkulta, itse Jumala piti entiset ajat arvossa!

– Kuinka niin? – Iivana kysyi.

– Meidän vanhuksemme kertovat, – Persten vastasi, – ja guslansoittajat laulavat siitä: entiseen aikaan kun Kristus nousi ylös taivaaseen, niin itkivät köyhät, vaivaiset, rammat ja koko kerjäläisten joukko: mihin sinä, Kristus Jumalanpoika, lennät? Kelle meidät jätät? Kuka meitä syöttää ja juottaa? Ja Kristus, taivaan tsaari, sanoi heille:

"Minä annan teille, hän sanoi, kultaisen vuoren, hunajaisen virran, viinipuutarhat ja mehuisat hedelmät; te tulette syötetyiksi, juotetuiksi ja verhotuiksi! Silloin Iivana Jumaluusoppinut sanoi: Oi sinä, lempeä Vapahtaja. Älä anna heille kultavuoria ja hunajavirtoja, äläkä viinitarhoja ja mehuisia hedelmiä. He eivät ymmärrä niitä hallita; rikkaat ja mahtavat tulevat ja ottavat pois heidän omaisuutensa. Vaan anna sinä, Kristus, taivaan tsaari, heille sinun nimesi, ja ihanat laulut sekä mainiot sadut vanhasta muinaisuudesta ja hurskaista ihmisistä. Kun he raukat maata kulkevat, niin kertovat mainioita satuja, ja jokainen ottaa heidät vastaan ja kestitsee vierasvaraisesti." Ja Kristus sanoi: "Tulkoon, niinkuin sanoit, Iivana! Saakoot he ihanat laulut, heleät guslat ja jalot sadut; ja sille, joka heitä ruokkii ja pimeinä öinä suojaa, valmistan sijan paratiisissa; sille eivät paratiisin portit ole suljetut!"

– Amen! – Iivana sanoi. – Mitä satuja taidatte?

– Taidamme kaikenlaisia, isäkulta tsaari, mitä sinun armosi suvaitsee kuunnella. Osaan kertoa sinulle Jersh Jerskovitshistä, Tshetinikovin pojasta, Semjonien perheestä, Gorinitshin kärmeestä, mainioista gusloista, Dobrinjn Dikititshasta ja Agundinista…

– Miksi sinä, – Iivana keskeytti: – yksin kerrot satuja ja miksi ukko tuli kanssasi?

Persian huomasi, että Korshun oli melkein koko ajan ollut ääneti, ja vapautti hänen epämukavasta kertojan tilasta, hän muutti kohta käytöksensä ja alkoi laskea pilaa.

– Ukkoko? – hän sanoi, astuen huomaamatta Korshunin jalalle: – tämäpä, näet, on minun toverini, Amedka Gudok; pitkä on hänellä parta, mutta järki on lyhyt; kun juttelen hänelle jotakin jokapäiväistä, mautonta, niin hän ylistää ja kiittää minua ja on vaiti. Niinkö, ukko, valkoparta, ankan käynti, kanan askelet? Enkö poikkeisi tieltä!

– Tietysti! – Korshun tokasi, tointuen: meidän lasimme on täynnä viheriäistä viiniä, vaan kun join reunoilta, juon pohjaankin. No, ukko, kukon ääni, myyrän silmä. Antaa mennä eteenpäin!

– Hei, kuinka vuohet hyppivät vuorilla! – Persten sanoi, polkien jalkaansa: vuohet hyppivät, kärpäset surisevat, ja Eufrosyne eukon vasen korva kohisee!..

– Voi kätkyeni! – Korshun keskeytti, myöskin polkien jalkaa: – katsos kuin rapu istuu hiekkaruutalla; rapu ei sure, vaan hurisee kouraansa; kuin vesi tulee lähelle, niin vaara pakenee!

– Oh, isäkulta hallitsija, Persten lopetti, nöyrästi kumartaen, älä katso meitä karsaasti: tämä ei ole satu vaan ainoastaan pieni juttu!

– Hyvä! – Iivana sanoi haukotellen.

– Minä pidän toisinaan reima miehistä; alkakaa jutella Dobrinjasta, ehkä minä, kuunnellessani, nukun!

Persten kumarsi vielä kerran, rykäsi ja alkoi:

"Kievin ruhtinaan Vladimirin luona oli loistavat pidot, joihin oli kutsuttu ruhtinaita, bojaria ja uljaita sankaria. Jo läheni ilta, ja pidot olivat puolivälissä, kaikista tuntui ihmeelliseltä, kun sotatorvi kajahti. Vladimir, Kievin ruhtinas, korotti äänensä ja lausui: oi, ruhtinaat, bojarit ja uljaat sankarit! Lähettäkää kaksi urhoollista sankaria: kuka uskalsi asettua Kievin edustalle? Kuka uskalsi puhaltaa torveen ruhtinas Vladimirin kuulten.

"Nuoret miehet melusivat kartanolla; teräksiset miekat helähtelivät kupeilla; rautanuijat kolahtelivat kauniita porraspuita vastaan; lakkia lenteli sinne tänne ilmassa. Uljaat sankarit pukeutuvat varusteihinsa, istuutuvat jalojen ratsujen selkään ja ajavat aukealle kentälle…"

– Odotapas! – Iivana sanoi, varmistaakseen kertojaa kuuntelemishalustaan: – minä tunnen tämän sadun. Kerro ennemmin Akundinista!

– Akundinista? – Persten sanoi hämmästyksissään, muistettuaan tässä sadussa ylistettävän epäsuosiossa olevaa Novgorodia: – isäkulta, hallitsija, satu Akundinista ei ole hyvä, se on talonpoikamainen; tämän sadun ovat tyhmät Novgorodin talonpojat keksineet; ja minä isä-tsaari, olen sen ehkä jo unohtanutkin…

– Kerro, sokea! – Iivana sanoi ankarasti: – kerro, niinkuin se on, mutta älä rohkene jättää ainoatakaan sanaa siitä pois!

Ja tsaari nauroi itseksensä sitä tilaa, johon oli kertojan saattanut.

Vaikka Persten oli itselleen siitä vihoissaan, että oli esittänyt tämän sadun, niin hän kuitenkin, tietämättä, kuinka hyvin Iivana itse jo tunsi sen, päätti umpimähkään alkaa kertomuksensa, jättämättä mitään pois.

"Muinoin eli vanhassa Novgorodissa, etukaupungissa, nuorukainen Akundin; tämä Akundin, nuorukainen, ei pannut olutta, ei polttanut viinaa eikä harjottanut kauppaa; vaan hän, Akundin, kuljeskeli itsenäisenä ja matkusteli Volhovan joella pienoisilla laivoilla. Kun Akundin asettuu lastattuun veneeseen, niin hän panee vaahteraisen melan tammisien liitoksiin, vaan itse hän heittäyhe perään. Venonen alkoi purjehtia Volhovan joella, ja saapui jyrkälle rantamalle. Samassa tulee ohikulkeva matkaaja rannalle ja tarttuu Akundinin valkoisiin käsiin ja johdattaa hänet hautakummulle ja seisautettuaan siellä, hän sanoi: – Katsopas nuori mies Rostislavlin kaupunkia Okajoen varrella, ja katsottuasi huomaa, mitä tehdään Rostislavlin kaupungissa? Kun Akundin katsoi Rostislavlin kaupunkia, niin hän näki siellä olevan suuren kurjuuden: nuoren rjasanilaisen ruhtinaan Gleb Oljgovitshin entiset palvelijat seisoivat torilla ja tahtoivat väkisin lähteä kaupungista. Vaan samassa pitkin Oka-jokea uiskentelee hirvittävä kummitus, käärme Tugarin. Tuo käärme Tugarin oli kolme sataa syltä pitkä, hännällänsä se tappoi rjasanilaisen sotajoukon, seljällänsä se lohkoi jyrkät rannat ja vaatii itse vanhat lunnaat. Samassa matkaaja tarttui Akundinin vaaleihin käsiin ja lausui: Oi sinä, hyvä nuorukainen, mainitse nimesi ja syntysi! – Tähän Akundin vastasi: – kotoisin olen Novgorodista, nimeni on Akundin Akundinitsh."

– "Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja kolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun veljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on sinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! – Lausumatta sanaakaan, Samjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja kuollessaan, hän saattoi lausua: – voi sinua, lapsukkani, Akundin Akundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin tervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja lapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja valtaa."

– Kylläksi! – tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä, että hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. – Ala toinen satu!

Persten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan asti.

– Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi teeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: – Enköhän kerro sinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai tahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?

Iivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä kerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:

– Mitä osaat hurskasta, raukka?

– Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista, Galubinin kirjasta…

– No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, – kerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä kuunnella jotakin hurskasta!

Persten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi:

"Kun kerran pilvet olivat synkät ja kauheat, niin syntyi tuima Ukon sää; silloin putosi taivaasta Galubinin kirja. Sen kirjan luo kokoontui neljäkymmentä tsaaria ja tsarevitshia, neljäkymmentä kuningasta ja kuninkaan poikaa, neljäkymmentä ruhtinasta ja prinssiä, neljäkymmentä pappia ja papinpoikaa, paljo bojareita, paljon sotaväkeä, monta lajia, heikkoja kristittyjä. Näistä oli viisi vähempi-arvoista tsaaria: olipa tsaari Isai, Vasili tsaari, Kostnjatin tsaari, Volodimer tsaari, Volodimerin poika, oli viisas David Jeorijevitsh tsaarikin.

"Niin lausui Volodimer tsaari: – Kuka meistä, veikot, on taitava lukemaan? Kuka lukisi tämän Golubinin kirjan? Puhuisi meille Jumalan maailmasta; mistä punainen aurinko on saanut alkunsa? Mistä on valoisa kuu saanut alkunsa? Mistäpä tuhannet tähdet? Mistä loistava ruske? Mistä rajut tuulet? Mistä uhkaavat pilvet? Miksikä yöt ovat pimeitä? Miksikä meistä on tullut maailmankansa? Mistä meille maanpäällä on tsaarit tulleet? Mistä on tullut bojari- ja ruhtinas-sääty? Mistä oikeauskoiset talonpojat?

"Kaikki tsaarit vaikenivat. Silloin heille vastasi viisas David Jeosievitsh tsaari: – Minä puhun teille, veikot, siitä tästä Golubinin kirjasta: se kirja ei ole vähäinen; se on neljäkymmentä syltä pitkä ja kaksikymmentä syltä paksu; jos yrittää nostaa sitä – niin ei se nouse: käsin ei voi sitä pidellä; riviä ei näe kaikkia; lehtiä ei osaa lukea; sitä kirjaa ei lue jokainen; sitä on kirjoittanut H. Iivana Hurskas, ja lukenut on sitä profeeta Isai, hän luki sitä kolme vuotta, kerkesi ainoastaan kolme lehteä; luinhan minäkin – vaan en kuitenkaan! Itsestään kirja aukeni, lehdet kääntyivät, sanat menivät itsestään. Minä sanon teille, herrat, ei se käy katselemalla, sen sanon teille, veikot, ei sitä lueta tavallisella tavalla, muinaisissa on muinaista käytettävä.

"Meidän punainen aurinkomme on saanut alkunsa Jumalan loistavista kasvoista: pieni kirkas kuu Hänen rinnoistaan; tuhannet tähdet Jumalan silmistä; kirkas rusko Hänen puvustaan; rajut tuulet ovat – hänen henkäyksiään; uhkaavat pilvet ilmaisevat Jumalan mietteitä: pimeät yöt hänen vihaansa. Maailman-kansa on Adamista, Adamin päästä tsaarit ovat tulleet; hänen luistaan – ruhtinaat ja bojarit; hänen nivelistään on talonpojat tulleet; samoista on vaimonpuolikin alkunsa saanut!

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: – Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, sinua ymmärtäväisintä tsaaria, David Jeosievitsh! Sano vielä meille:

"Kuka on ylin kaikkia tsaaria? Mikä maa kaikkien maiden äiti? Mikä meri kaikkien m