Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta
Tekst– Nähtiin, kyllä nähtiin!
– Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?
– Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!
– No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme kotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin, ja minä – ruoskan iskut!
Kauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein lähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan heidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista ajoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava Moskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.
XVII Luku.
Veren manaus
Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan porttejansa ja sammuttamaan tulta.
– Herra Jumala! – huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse Vjasemski palvelijoineen ratsasti: – Herra armahda meitä! päästä vaarasta!
Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: – Jumalan kiitos, vaara on ohitse! – ja taas ristivät silmiään.
Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään, jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa, kuin hän eksyi tieltä.
Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.
– Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, – orjani ovat jääneet jäljelle … täytyy odottaa!
Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä, sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia, samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.
– Bojaritar, – Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, – olenko minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä, kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.
– Ruhtinas! – kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: – ellei sinulla ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä…
– Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!
– Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!
– Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. – Vai luuletko, että se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.
Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen ymmärrystänsä hämmentää.
– Jelena, – hän sanoi, – minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian täytyy lähteä ijäiseen tuleen … rakasta minua, rakasta edes hetkinen … etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!.. Jelena, – hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, – rakasta minua, sinä sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!..
Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää, vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan bojarittaren.
Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta. Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä… Äkkiä seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.
Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi viedä Jelenaa suloiseen uneen.
Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen, kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin Serebrjani oli tullut.
"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. – Joko taas olen puistossa? – Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?
Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää Jelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.
– Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: – olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon. No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: – paikka on sille vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!
Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä; Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.
– Ukko kulta! – hän huudahti: – pelasta minut, kätke minua!
Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, – luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.
Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. – Jumala olkoon kanssasi, bojaritar! – hän sanoi: – kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän tappaa minut, vanhuksen.
Jelena katseli kauhistuen mylläriä.
– Sinä tiedät … hän sanoi: – sinä tiedät, ken minä olen?
– Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.
– Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna… Häntä en pelkää, ukko kulta, – minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan orjia… Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!
– Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: – vai makaa Afanaasi Ivanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. Ruhtinas Afanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä on bojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan?
Hänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!
– Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan, jos pelastat minut!
Myllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen bojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.
– Bojaritar, minun joutseneni, – hän sanoi tyytyväisin katsein: – siunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei minun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä tulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä Jumala on armollinen!
Vielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului kavionkapsetta.
– He tulevat, he tulevat! – kirkasi Jelena. Älä anna minua heille, ukko kulta!
– Hyvä, bojaritar, tule perässäni!
Mylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.
– Kätkeydy tänne säkkien taa, – hän sanoi ja sulki oven hänen jälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.
– Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!
Hän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa hänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen taakse.
Sillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri meni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.
Pian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin, kantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta. Myllyllä he pysähtyivät.
– No, tännekö poikkesimme? – kysyi vanhin ratsumiehistä.
– Tännepäin hevonen on juossut! – sanoi toinen. – Minä näin jäljet!
Täällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!
– Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!
– Herra auttakoon, – sanoivat palvelijat: – jo kolmannen kerran ruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta verenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen pisaraan! – Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin esiin!
Opritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa vastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä pisti esiin myllärin pää.
– Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin että sydän tärähteli.
– Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari, ruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!
– Mikä bojari? – vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.
– Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!
– Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!
– Ahaa, kuulitko, pölkkypää!
– Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: – pyydän anteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se ole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset, pelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja! Tuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä asut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.
– No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko sitä pidättää?
– Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa sattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala varjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti! Äh, nähtävästi ovela miekkailija – kuka löi hänen armoansa!
– Voiko pidättää verta, ukko?
– Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!
– Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän muuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!
– Niin, niin! – virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!
Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.
– Kas, kuinka hurme valuu! – hän pitkitti: – no, miten sen seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut pysäyttää, vaan nyt… Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!
– Kangistuu! – opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. – Siinä on sinulle, ukko, kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet – niin otan sinusta hengen.
– Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, – se toimi pelkää silmiä!
Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle ja alkoi loihtia:
"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee – suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa, niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele minua! Sanani on voimakas!"
– Lähestykää, isäkullat! – mylläri sanoi, – lähestykää pelotta; veri pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti … kylläpä tiesin, – kieleni jäykistyy!
Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut haavoista.
– Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!
– Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. – Vaan tässä ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!
Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.
– Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?
Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti näin:
Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski eli ei – Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua, jos pelastan bojarittaren.
Tämä poisti hänen epäilyksensä.
– En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! – hän sanoi: – enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!
– Ellet vaan, ukko, valehtelisi!
– Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!
– Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!
– Ei ansaitse katsoa, – sanoi eräs opritshnikki. – jospa olisikin jälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!
– Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!
– Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon ja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!
– Eikö ole kotona?
– Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa, eikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä on viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on teillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan pantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista! Ratsunne nyhtävät ruohoa… Se on vaan paha, että ruoho tässä on sellaista … kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa tukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.
– Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että hevosemme pakahtuisivat?
– Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät söisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät herrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole heiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin majatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous yön kauhuja vastaan … täällä on vähän epäsiistiä!
– Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot kestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?
– Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte maantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran – niin tulette majataloon!
– Me lähdemme! – sanoivat opritshnikit.
Vjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet paarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen selkään ja ajoivat jäljestä.
Tuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä, niin ukko avasi myllyn oven.
– Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä – Ole hyvä ja tule puotiin. Voi sinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on sinun parempi.
Hän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä asetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.
– Syö virkistykseksesi, bojaritar! – hän sanoi, syvään kumartaen. – Heti tuon sinulle viiniä.
Juostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja savimaljan.
– Onneksesi, bojaritar!
Ukko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti hänen iloiseksi.
– Ryyppää, bojaritar! – hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään peljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa: en semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä, bojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin huonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!
Mylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin kainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.
– Tässä on viiniä, joka kelpaa! – hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa kohden. – Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi minulle eräs hyvä mies … hänen nimensä on Persten … ha, ha! Täällä metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon, pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden sijasta saatiin mehiläisiä… Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot! Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan… Kuule, bojaritar! Hänen onneksensa … ha, ha! Ruhtinaan … ruhtinaan onneksi, ei tämän, vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh, ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani, vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin tai Serebrjanin luo … mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!
Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat. Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla; hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä, hän alkoi ääneen rukoilla.
– Ha, ha! mylläri sanoi – rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en pelkää… Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua suitsutuksella polta … kyllä minäkin osaan loihtia… En minä ole mikään semmoinen ja tämmöinen … minut tuntee vedenhaltija, metsänhaltija … minut tuntevat myöskin vedenneidot … ja noidat … ja tontut … kaikki tuntevat minut … minut … niin minut… Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!
– Herra Jumala! – Jelena vaikeroi.
– Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu, ptruu!
Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista. Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri lörpötteli oven takana itsekseen.
– Kaikki minut tuntevat! – hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla äänellään: – metsänukko … vedenukko … ja tontut … noidat… En ole mikään semmoinen ja tämmöinen! … minut tuntevat kaikki! Ptruu, ptruu!
Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.
XVIII Luku.
Vanha tuttu
Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti lakin päästään ja kuulteli jotakin.
– Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, – hän sanoi, taputellen sen pyöreätä kaulaa: – kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.
Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.
– Seiso, Galka! – hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! – luulenpa taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa! Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et pääse minusta, sinä vintiö!
Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä ravia ääntä kohden.
– No, Jumalan kiitos, – hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: – saavutinpa viimeinkin; olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin! Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!
Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.
– Isäntä, kuule isäntä!
Ei kukaan vastannut.
– Isäntä, isäntä kuule!
Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.
"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin. Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.
– Kuule, sinä rahjus! – tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.
Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.
Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.
– Terve, isäntä! – hän sanoi mielistelevällä äänellä.
– Jumala olkoon kanssasi! – mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä ystävä?
– Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin kanssa.
– Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut Jumala toi?
– Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon!
Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!
– Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten tulen kohta ulos luoksesi!
"Vai niin", – Miheitsh ajatteli: – "jospa näkisin, miten sinä, hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja pyörätkin ovat sammaltuneet!"
– Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien tarkasti oven jälkeensä.
– Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!
– Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan – metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla pyhitetty leipä, vai mukulakivi!
"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa hän ei olisi lapsia ristinnyt!"
– Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä kuulen!
– No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema; kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska sydämessä; ja mistä syystä – sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.
Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.
– Oh, vai niin! hän sanoi: – ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!
Miheitsh ihmetteli.
– Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En minä ole siitä sinulle mitään sanonut.
– Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun joskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun pyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja myös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule, kuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.
– Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen sitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt. Lähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää täytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun luoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee, lähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten oleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille palvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No, nyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi pelastaa. Jos sen teet, – niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh koskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun palvelijasi.
"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! – Miheitsh lisäsi arvelevaisesti: – jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!"
– Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan koukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä kokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin on sallittu!
– Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan onnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta kysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?
Mylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.
Kului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua, pitämättä Miheitshistä lukua:
"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun oli alhaalla, niin tulee ylös – kuulen – kaukaa kirkonkellon äänen: hautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä haudataan; ei voi kuulla, – vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.
"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin, tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat hartioista – vaan, ei tiedä, kenen."
Miheitshiä pelotti.
– Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan jälkeen?
Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään, vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin eivät näkisi mitään.
– Ukkoseni, kuule ukko! – ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:
– No? – mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan huomaamaton.
– Mitä sinä laskettelet ukkoseni?
– Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa – siinäpä tulet pienelle tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä – niiltä saat enemmän kuulla. Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, – sinulla tulee olemaan työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat pannaan kahtia!
Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.
– Ukkoseni! – Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, – sano nyt selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?
Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla, paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.
"Susi hänet syököön!" – Miheitsh ajatteli: – "mihin hän aikoi minut lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin tähden!.. Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta, annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään, Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.