Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

XV Luku.
Suutelu-tilaisuus

Jo on aika meidän kääntyä Morosoviin. Jelenan hämmästys Serebrjanin läsnäollessa ei jäänyt tarkkasilmäisen bojarin huomaamatta. Tosin hän ensin arveli, että Vjasemskin kohtaus oli siihen syynä, vaan pian syttyi uusi epäluulo hänen mielessään.

Jättäessänsä Serebrjanin hyvästi, ja saatettuaan hänet portaille, palasi Morosov tupaan. Hänen riippuvat kulmakarvansa värisivät uhkaavasti; syvät rypyt uursivat hänen otsaansa. Häntä tuskastutti ja ahdistutti. "Jelena nukkuu nyt," – hän ajatteli, – "hän ei odota minua; pistäydyn puistoon, kenties pääni virkistyy."

Morosov meni ulos; puistossa oli pimeä. Tultuaan aidan luo, hän huomasi valkosen vaatteen. Hän rupesi tarkastelemaan.

Äkkiä hämmästyttivät häntä lemmen puheet. Ukko seisahti. Hän tunsi naisen äänen. Aidan takaa näkyi tähtitaivaalla äänetön ratsastajan varjo. Tuntematon kumartui Jelenan puoleen ja kuiskasi hänelle jotakin. Morosov pidätti hengitystänsä, vaan tuulenpuuska heilutti puiden latvoja ja vei mukanansa tuntemattoman äänen ja sanat. Kuka tämä tuntematon oli? Näinköhän Vjasemskin on kestäväisyytensä kautta onnistunut taivuttaa puoleensa Jelena? Arvoituksen tapainen on naisen sydän! Häntä miellyttää tänään se, mitä eilen inhosi! Vai eiköhän Serebrjani olisi määrännyt hänen vaimolleen kohtausta? Kuka tiennee? Voineeko olla, että ruhtinas, jonka hän otti vastaan kuin oman poikansa, samana päivänä häntä niin verisesti loukkaisi, häntä, hänen isänsä parhainta ystävää; häntä, joka olisi ollut valmis unohtamaan kaikki oman elämänsä vaarat, säilyttääkseen vaan Serebrjania tsaarin vihasta!

– "Vaan ei," – ajatteli Morosov, – "hän ei ole Serebrjani! Tämä on joku opritshnikki, joku tsaarin uusi lemmityinen. Hänestä ei ole mitään kummaa bojarin loukkaaminen. Vaan vaimo sitten, myrkyllinen käärme! Enkö minä häntä ole rakastanut! Enkö ole häntä hoitanut kuin omaa tytärtäni! Ja eikö hän vapaasta tahdostansa ruvennut vaimokseni? Eikö hän kiittänytkin vielä siitä minua, petollinen? Eikö vannonut uskollisuutta minulle? Ei, älä luota, Drushina Andreitsh, naisen uskollisuuteen! Naisen uskollisuus – suuri huone, tamminen ovi, ja salvat rautaiset! Drushina Andreitsh kiirehti antamaan tytölle kunniansa! Sinut, vanhus, luki tulinen sydän mielettömäksi! Sinut petti nuori nainen, käärme; moskovalaiset ilkkuvat sinulle!"'

Näin ajatteli Morosov ja vaipui erillaisiin arvelmiin. Hän tahtoi hyökätä esiin. Mutta ratsastaja saattoi nelistäen ajaa pois, eikä bojari olisi saanut vihiä vihollisestaan. Hän päätti odottaa.

Vaan tänä yönä ei tuuli lakannut lehahtelemasta eikä kuu noussut pilvien alta. Morosov ei tuntenut ratsastajan ääntä eikä kasvoja. Hän eroitti ainoastaan sen, että bojaritar puhui hänen kanssaan kyynelten vallassa.

– Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, enemmän kuin punasta aurinkoa! Minä en ketään, paitsi sinua, ole rakastanut, enkä rakasta, enkä myöskään tule rakastamaan!

Samassa Jelena meni Morosovin ohitse, huomaamatta häntä. Drushina seurasi hänen jälkeensä vitkalleen.

Seuraavana päivänä ei hän näyttänyt merkkiäkään epäilyksestään. Hän oli vaan yhtä ystävällinen ja hemmotteleva hänelle kuin ennenkin. Vaan silloin, kun Jelena ei huomannut, ei bojari malttanut, vaan rypistellen kulmiansa, katseli uhkaavasti Jelenaa. Hirveätä tuumaa hän ajatteli silloin. Hän mietti, miten keksisi vihollisensa.

Kului neljä päivää. Morosov istui tuvassa tammipöydän ääressä; pöydällä oli kirja auki, purppuravärisine päällyksineen, hopeahakasineen ja koristuksineen. Mutta bojari ei ajatellut lukemista. Hänen katseensa liitelivät kirjailluista selkäniteistä koristettuihin kirjainkiemuroihin, ja mietteensä kulki vaimon huoneesta puutarhan aitaukselle.

Tämän päivän aattona oli Serebrjani palannut slobodasta, ja, lupauksensa mukaan, poikkesi Morosovin luo.

Jelena teeskenteli tänä päivänä kipeyttä, eikä tullut ulos huoneestansa. Morosov ei yhtään muuttanut käytöstänsä Nikita Romanovitshia kohtaan. Vaan, toivottaen onnea hänen onnellisesta palauksestaan ja kestiten ahkerasti arvoisata vierastansa; hän ei lakannut tutkimasta hänen kasvonsa sävyjä ja koetti tavata niissä vilpin merkkejä. Serebrjani oli miettiväinen, vaan suorapuheinen ja avomielinen tapansa mukaan; Morosov ei keksinyt mitään.

Ja mitäpä hän nyt miettikään, istuessaan pöydän ääressä avattu kirja edessään.

Hänen ajatuksensa katkasi palvelija, joka astui sisään; mutta nähdessään Morosovin rypistyneen otsan, hän pysähtyi kunnioittavasti. Morosov loi häneen kysyvän katseen.

– Armollinen herra, – sanoi palvelija, tsaarin tulee väkeä. Kaikkein edellä ruhtinas Afanasi Vjasemski; pian ovat läsnä, – otetaanko vastaan?

Samassa kuului matkarummun ääni, jota edellä kulkeva orja täristi, karkottaakseen kansaa ja puhdistaakseen tietä herrallensa.

– Vjasemskiko tulee minun luokseni? – sanoi Morosov. – Mitä hänellä olisi tekemistä? Vaan ehkä hän meneekin sivutse? Mene portille ja odota! Ja, jos hän poikkee tänne, niin sano hänelle, ettei minun taloni – ole mikään kapakka, enkä minä tunne opritshnikkejä, enkä ja'a heille leipäsuolaani! Mene!

Palvelija vapisi.

– Mitä vielä? – kysyi Morosov.

– Bojari, sinun tahtosi on minun, vaan sitä en voi sanoa Vjasemskille!

– Mene! – huusi Morosov polkien jalkaansa.

– Bojari! – sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski opritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa itse tsaarilta.

– Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa esille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan tsaarin lähettiläitä.

Sillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin parikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan, tummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin talon pihalle.

Ruhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan alta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset kalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti oli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä päättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset hansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin sahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja kirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin poimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle oli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä verhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka heilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi Ivanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat hänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät muodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo oli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.

Tämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään kuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen voikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui kirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia peitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi helisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen, joita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin otsasiteitä pitkinä ryhminä.

Drushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit astuivat alas hevosen seljästä.

Morosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen perässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.

– Ruhtinas, – sanoi Morosov, – sinut on tsaari lähettänyt luokseni. Minä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! – Ja bojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän kumarsi.

– Bojari, – vastasi Vjasemski, – suuri hallitsija käski minun sanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: – Bojari Drushina. Koko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois vihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja antaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina Andrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele vast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!

Lopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja silitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan Morosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.

Puheen alussa lankesi Morosov polvilleen. Sen jälkeen palvelijat nostivat hänet jälleen ylös. Hän oli valkea kasvoiltansa.

– Siunatkoon Pyhä Kolmiyhteys ja moskovalaiset ihmeidentekijät meidän suurta hallitsijaamme! – hän lausui vapisevalla äänellä, – ja jatkakoon hänen päiviänsä armollinen ja laupias Jumala vielä pitkiksi ajoiksi. En sinua, ruhtinas, odottanut, vaan sinä tulit luokseni tsaarin lähettiläänä – käy sisään huoneeseeni. Tulkaa, herrat opritshnikit! Pyydän, tehkää hyvin! Vaan minä menen ensin toimittamaan kiitosrukoukseni, ja tulen sitten teidän kanssanne juhlimaan myöhään yöhön asti.

Opritshnikit menivät sisälle.

Morosov kutsui orjan luoksensa.

– Istu hevosen selkään ja mene Serebrjanin luo, viemään terveisiä ja sano, että minä pyydän häntä tulemaan kestille tänä päivänä, sillä tsaari on osottanut minulle suuren armon ja ottanut minusta vihansa pois!

Annettuaan tämän käskyn ja saatettuaan vieraansa huoneihin, Morosov palasi pihan poikki kotikirkkoon; hänen edellään menivät ystävät, palvelijat ja hänen jäljessään suuri joukko orjia. Kotiin jäi ainoastaan hovimestari ja palvelijoita, niin paljon, kuin opritshnikit tarvitsivat.

Tuotiin esiin erilaisia välipaloja ja juomia, mutta päivällinen odotti vielä.

Pian tuli Serebrjani, hänkin ystäväin ja orjainsa saattamana, sillä, jos siihen aikaan bojari ratsasti arvokkaissa asioissa yksin, tahi vähälukuisen seuran kanssa, niin sitä pidettiin häpeänä.

Pöytä oli jo isossa tuvassa katettuna: palvelijat seisoivat paikoillaan; kaikki odottivat isäntää.

Drushina Andrejevitsh, toimitettuaan kiitosrukouksensa, astui sisään, puettuna hyvään vaatteukseen, kullalla kirjailtuun kauhtanaan, pitäen kädessään sopulinnahkasta lakkia. Hänen mustanharmaa tukkansa oli tasaiseksi kammattu ja partansa siistitty. Hän kumarsi vieraille ja vieraat samoin hänelle; sitten istuttiin pöytään.

Komeat pidot alkoivat, maljat ja kolpakot helähtelivät, ja paitsi näiden ääntä helähteli vielä toinenkin, joka ei sointunut yhteen iloisten pitojen kanssa. Opritshnikkien levättien alla kalisivat näkymättömät aseet.

Mutta Morosov ei kuullut tuota turmiota tuottavaa ääntä. Muut mietteet olivat hänet vallanneet. Sisällinen ääni oli sanonut Morosoville, että hänen yöllinen loukkaajansa on kestissä hänen kanssansa samassa pöydässä, ja bojari mietti keinoa sitä ilmisaadaksensa. Tämän keinon hän luuli luotettavaksi.

Jo oli monta maljaa kallistettu; he joivat tsaarin onneksi ja tsaarittaren, ja koko tsaarin huoneen kunniaksi; juotiinpa metropoliitankin ja koko Venäjän papiston kunniaksi, sitten Vjasemskin ja Serebrjanin sekä suopean isännän, vihdoinpa jokaisen vieraan malja erittäin. Kun oli kaikkien terveydeksi juotu, nousi Vjasemski ja esitti nuoren bojarittaren maljan. Sitäpä Morosov odottikin.

– Rakkaat vieraat, – hän sanoi, – sopimatonta on ilman emäntää juoda hänen maljaansa! Menkää, – hän sanoi, kääntyen palvelijain puoleen, – noutamaan bojaritar; kestitköön hän omin käsin rakkaita vieraita!

– Oikein, oikein! – melusivat vieraat: ilman emäntää ei ole hunajakaan makeata.

Hetken perästä ilmaantui Jelena puettuna kalliisen sarafaaniin,¹⁸ kahden neitsyeen saattamana; hänellä oli kädessään kultainen tarjotin, jolla oli yksi ainoa malja. Vieraat nousivat ylös. Hovimestari täytti maljan. Jelena kosketti siihen huulillansa ja alkoi kantaa sitä ympäri sekä tarjota vieraille, kumartaen jokaiselle, tavan mukaan, aina vyötäisiin asti. Aina sitä myöten kuin vieraat sen tyhjensivät, täytti hovimestari sen uudestaan.

Kun Jelena oli kaikille tarjonnut, niin Morosov, joka oli tarkasti pitänyt silmällä häntä, kääntyi vieraitten puoleen.

– Rakkaat vieraat, – hän sanoi, nyt minä pyydän, vanhan venäläisen tavan mukaan, teitä kunnioittamaan minun huonettani, älkääkä moittiko minun isännyyttäni; pyydän teitä, rakkaat vieraat, älkää halveksiko suudella minun vaimoani! Seisahdu Dmitrijevna avaralle tilalle ja anna kaikkien vuoron perään suudella itseäsi.

Vieraat kiittivät isäntää. Jelena astui vavisten uunin viereen ja loi maahan silmäyksensä.

– Ruhtinas, ala sinä! – sanoi Morosov Vjasemskille.

– Ei, ei, tavan mukaan! – huudahtivat vieraat: – suudelkoon isäntä ensin emäntää! Seurattakoon tapaa, joka isiltä on peritty!

– Olkoon niin, sanoi Morosov, ja astuen vaimonsa luokse hän ensin kumartui hänen eteensä. Kun he suutelivat, hehkuivat Jelenan huulet kuin tuli; sitävastoin Drushina Andrejevitshin huulet olivat jääkylmät.

Morosovin jälkeen oli Vjasemskin vuoro.

Morosov alkoi tarkastella.

Afanasi Ivanovitshin silmät loistivat kuin liekki, mutta Jelenan kasvot eivät värähtäneetkään. Hän ei peljännyt miehensä ja Serebrjanin läsnäollessa röyhkeätä ruhtinasta.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov ajatteli.

Vjasemski kumartui maahan ja suuteli Jelenaa; mutta kun hänen suutelunsa kesti kauvemmin, kuin oli tarpeen, niin Jelena kääntyi pois nähtävästi harmistuneena.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov toisti itsekseen.

Vjasemskin jälkeen seurasi vuorotellen jotkut opritshnikit. He kumarsivat syvään, tavan mukaan, ja suutelivat Jelenaa; mutta Drushina Andrejevits ei voinut mitään lukea hänen kasvoiltaan, paitsi rauhattomuutta. Muutaman kerran värähtelivät hänen pitkät silmäripsensä, ja katseesta päättäen hän etsi jotakuta vieraiden joukosta.

"Hän on täällä," ajatteli Morosov.

Äkkiä valtasi kauhu Jelenan. Hänen silmänsä kohtasivat miehensä katseen, ja naissydämen vaistosta hän arvasi miehensä mietteet.

Tämän rasittavan ja tuijottavan katseen aikana, katsoi hän mahdottomaksi suudella Serebrjania ja olla tässä silmänräpäyksessä vakava. Kaikki seikat heidän kohtauksistaan puutarhan aidan luona, ensimmäiseen Serebrjanin tuloon asti, elävästi kuvastuivat hänelle. Hänen nykyinen tilansa ja häntä odottava suutelu tuntuivat hänestä Jumalan rangaistukselta rikollisen kohtauksen tähden, tuon rikoksellisen suutelon tähden. Väristyttävä kylmyys virtasi pitkin hänen jäseniänsä.

– Minä voin pahoin … – supisi hän: – päästä minut, Drushina Andrejitsh…

– Pisäty, Jelena, – Morosov sanoi rauhallisesti, – odota, sinä et nyt voi lähteä pois; tätä ei ole nähty eikä kuultu; täytyyhän toimituksen lopettaa!

Ja hän loi vaimoonsa läpitunkevan, tutkivan katseen.

– Jalat ei kestä allani! … – lausui Jelena.

– Mitä? – sanoi Morosov, ikäänkuin ei olis kuullut: – sait häkää? mikä kumma!

– Pyydän teitä, ruhtinaat, käykää vaan esiin, älkää kuunnelko vaimoa!

Hän on vielä lapsi; hän on liian kaino; hänestä on tämä tapa outoa.

Siitä syystä on hän muka sairas! Käykää esiin, rakkaat vieraat, pyydän teitä!

"Missä on Serebrjani?" Drushina Andrejevitsh ajatteli, etsien häntä vieraiden joukosta silmillään.

Ruhtinas Nikita Romanitsh seisoi syrjässä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta se tavaton tarkkuus, jolla Morosov seurasi puolisoansa ja jokaista hänen luoksensa mennyttä vierasta. Hän luki Jelenan kasvoista kauhun ja rauhattomuuden. Nikita Romanitsh, aina päättäväinen, kun vaan omatuntonsa ei mistään soimannut, nyt ei tiennyt, mitä piti tehdä. Hän pelkäsi, että, jos menisi suutelemaan Jelenaa, hän enentäisi hänen hämmästystänsä; hän pelkäsi herättävänsä hänen miehensä epäluuloa, jos jäisi muita jäljelle. Jospa hän edes yhden ainoa sanan voisi sanoa Jelenalle kahden kesken, niin ehkä hän rohkaistuisi ja kenties saisi kadotetun voimansa takaisin; mutta vieraat ympäröivät Jelenaa, isäntä ei päästänyt silmiään hänestä; täytyihän sitä jotakin päättää.

Serebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö katsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi ruhtinaan.

Omasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov hänet saattoi.

Jelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen sydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli pettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun hän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa, niin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa; hän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt miehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta sydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa arka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut omatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava levottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat vastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja pyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi Nikita Romanovitshin puolesta.

Tämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti hyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen kunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen ruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen huuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja huulet äänsivät:

– Pyhä Neitsyt, auta minua!

Morosov tarttui Jelenaan.

– Oh! – hän sanoi: – semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa häkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää esille vaan, hyvät vieraat!

Morosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä rauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.

Serebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?

Kun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui huoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat pöytään.

Drushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään eikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti vieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren vähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan opritshnikkien joukosta.

– Ruhtinas, – sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, – aika on ryhtyä käsiksi!

– Vaiti! – vastasi Vjasemski sopottaen: – ukko kuulee!

– Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! – opritshnikki sanoi äänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.

– Vaiti! – toisti Vjasemski.

– Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä annan merkin!

Ja opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet voimakkaalla käsivarrella istumaan.

– Ole alallasi! – hän sanoi sille korvaan: – muuten työnnän tuon puukon kurkkuusi!

– Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! – huusi opritshnikki, nousten istuimeltaan. – Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi luottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te, ruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota, katsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin miekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!

Nämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa; mutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne herättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen hän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.

– Arvoisat vieraat! – hän sanoi, nousten pöydästä: – ulkona on jo pimeä yö! Eiköhän ole aika mennä levolle? Kaikille on pehmeät patjat ja untuvatyynyt valmiina!

Opritshnikit nousivat, kiittivät isäntää; kumarsivat ja menivät heitä varten kartanolle valmistettuihin makuusuojiin.

Serebrjani aikoi myöskin mennä.

Morosov tarttui häntä käteen, pidättäen häntä.

– Ruhtinas, – hän sanoi kuiskuttaen, – odota minua täällä!

Pidätettyänsä Serebrjanin, Drushina Andrejitsh meni puolisonsa luokse.

XVI Luku.
Ryöstö

Päivällisen aikana tapahtui talon ympärillä jotakin tavatonta.

Hämärän tullessa alkoi yhä uusia opritshnikkejä ilmaantua puutarha-aidan ja aitauksen, joka ympäröi koko taloa, vierille ja viimein itse pihaan.

Morosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.

Kun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.

Vjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta juottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen, silmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain merkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.

– Oletteko kaikki? – kysyi palvelija.

– Olemme, – vastasi tuo.

– Montako teitä on?

– Viisikymmentä.

– Hyvä, odottakaa merkkiä.

– Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.

– Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske polttamaan eikä raastamaan taloa!

– Ei käske! Onko hän minun herrani, – onko?

– Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään hänen käskynsä alla.

– Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö minua!

– Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!

– Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. – Ruhtinas on ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on minun kanssani tekemistä?

Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov, pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.

Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia. Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia, ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja yhdistykseensä Morosovin kanssa.

Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt… Jelena muisti suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov vasten tahtoaan tunsi sääliä.

– Jelena! – hän sanoi; – miksi sinä hämmennyit!

– Minä voin pahoin … Jelena kuiskasi.

– Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli sielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.

Bojaritar vavahti.

– Kun tänä aamuna, – Morosov jatkoi, – Vjasemski opritshnikkineen tuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan siinä luvussa petollisista vaimoista.

– Voi Jumalani! – virkkoi Jelena.

– Minä luin, – Morosov pitkitti, – aviorikosta koskevaa rangaistusta…

– Jumalani: – rukoili bojaritar: – ole armollinen, Drushina Andrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet … minä en ole pettänyt sinua…

Morosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.

– Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi viekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo lyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen…

– Sääli minua, Drushina Andrejitsh!

– Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin, kun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit sinä toista… Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen ääntänsä.

– Voi Jumala, voi Jumalani! – nyyhki Jelena, peittäen kasvot käsiinsä.

– Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että rakastit häntä?

Jelena itki eikä vastannut sanaakaan.

– Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin sinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut hävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et saattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle lupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun luonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin tietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin sinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana Moskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua pakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta, kuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi puolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja sitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on heikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!

– Ei, herrani, – nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: – koskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun mielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.

Kuullessaan: hän, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti mielensä ja hymyili kolkosti.

– Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän palasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin minä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle, Jelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän mieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista uskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä? Näinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä hyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on kirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun vaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!

Jelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä päättäväisyys.

– Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: – mitä tahdot tehdä?

Bojari otti povestaan pitkän pistoolin.

– Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.

Morosov hymyili kolkosti.

– Älä pelkää itsesi puolesta! – hän sanoi kylmästi: – sinua en tapa.

Ota kynttilä, ja astu edelläni.

Hän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut paikaltaan. Morosov katsahti taakseen.

– Näytä minulle valkeata! – toisti hän käskeväisesti.

Samassa kuului pihalla melua.

Useampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat toisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului tunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.

Jelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin tahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.

– Bojari! – hän huudahti, hänen katseensa leimusi: – minut, minut tapa! Minä yksin olen syypää.

Mutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli, kallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.

– Tapa minut! – pyysi Jelena epätoivoisena: – minä en tahdo, minä en voi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin sinua! Tapa minut!

Morosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt, niin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan kuvastui.

– Drusbina Andrejitsh! – kaikui alhaalla ääni: – petos! kavallus!

Opritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!

Se oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä ilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja pani sen hakaan.

Kiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja kirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.

Ovi tärähteli lyönneistä.

– Bojari! – huudahti Vjasemski: – avaa, ettei koko taloasi käännetä nurin!

– En luule sitä, ruhtinas! – vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole Venäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että väkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun meteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna unohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.

– Aukase! – ruhtinas toisti, kolistaen ovea.

– Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan ruhtinas ja bojari!

– Minä olen – opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki!

Ei minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, – kuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka koko Moskovan, saadakseni Jelenan!

Äkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen asuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut kovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui kynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.

Hänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä juoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen päässyt.

Morosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin: luoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.

Kauan ei heidän tappelunsa kestänyt.

Miekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti bojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat Jelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin. Ruhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten, laasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.

Portilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää puolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen aseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.

Kauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki palvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen lyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne. Homjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat yhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.

Kartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna punaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.

– Hei, hauskaa! – hän puhui, hykerrellen käsiään: – nyt on kestit, oivat kestit!

-~ Homjak! – huusi muuan opritshnikeista: – talon palvelijat veivät Morosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?

– Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne kartanolle, muuten tukehdumme!

– Homjak! – sanoi taasen eräs toinen: – mitä käsket tekemään Serebrjanille?

– Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja vartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan. Näitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän meidän miekkojamme muserteli!