Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

– Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? – kysyi Serebrjani.

– Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin pahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin heidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä virkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni, hän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä kaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne kaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo, opritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja metropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja sillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! – Siitä päivin alkoi hän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet ylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa tekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki talot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset omistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta juuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän sen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta pyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja koiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan Venäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen uskollisia palvelijoitaan, – eikä heitä vastaan ole missään tuomioistuinta eikä tutkintoa!

– Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? – huomautti Serebrjani.

– Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole Jumalasta?

– Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä?

Miksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?

– Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt? Ilman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi sanonut?

Serebrjani rupesi miettimään.

– Niin, – hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: – hallitsijatta ei olisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano hänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette kaikkia ja vaikenette?

– Minäpä en vaikene, ruhtinas, – vastasi Morosov arvokkaasti. – En koskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa. Kutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei kutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas, kellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei ole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät eivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen mielit. Basmanovit, isä ja poika – enpä tiedä, kumpiko on inhottavampi! Maljuta Skuratov – puoleksi teurastaja, puoleksi peto, ikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov – hän möisi isänsä ja äitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä vähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä kumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua – ruhtinas Afanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se kirottu! Mutta mitäpä hänestä!

Morosov viittasi kädellään. Toiset mietteet valtasivat ukon. Serebrjanikin vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli sitä kauheata muutosta, mikä tsaarissa oli tapahtunut, ja unhoitti ajaksi ne suhteet, joihin kohtalo oli asettanut hänet Morosoviin.

Sillä välin olivat palvelijat kattaneet pöydän.

Huolimatta minkäänlaisista estelemisistä Drushina Andrejevitsh pakoitti vieraansa maistelemaan monilukuisia ruokalajeja: erilaisia hyytelöitä, paisteja, keitoksia, kalakukkoja ja etikassa paistettua sianlihaa. Mutta kun heidän eteensä oli asetettu erilaisia juomia, täytti Morosov itselleen ja ruhtinaalle pikarillisen malvasiiria, nousi pöydästä seisaalleen, heitti taaksepäin pitkät hiuksensa ja sanoi: kohottaen pikarin korkealle.

– Korkean hallitsijamme, tsaari Iivana Vasiljevitshin malja.

– Valaiskoon Jumala hänen mielensä ja aukaiskoon hänen silmänsä! – vastasi Serebrjani, kohottaen pikarin, ja molemmat ristivät silmänsä.

Jelena ei näyttäytynyt aterian aikana, eikä ollut saapuvilla bojarien keskustelussa.

Paljon vielä kertoeli Morosov valtakunnan asioista. krimiläisten (tatarien) hyökkäyksistä Rjasanin alueelle, kyseli Serebrjanilta Litvan sodasta, ja tuomitsi ankarasti Kurbskin karkaamista (Puolan) kuninkaan luo. Ruhtinas vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin ja kertoi viimeksi tappelustaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä, torastaan heidän kanssaan Moskovassa ja kohtauksestaan heikkomielisen kanssa, päätettyään muuten olla mainitsematta jälkimäisen salaperäisiä sanoja.

Morosov kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti. – Pahoin, ruhtinas, – hän sanoi, silittäen korkeata otsaansa, – hyvin pahoin. Että he rosvoamista harjoittivat siinä kylässä, sitä ei ensinkään ole ihmetteleminen: kylä, näet, on minun, mutta mikä tilus on epäsuosiossa olevan bojarin, sitä on nyt jokaisen oikeus ryöstää. Se on tunnettu asia: minkä voi ottaa – ottavat; mitä eivät saa irtikiskotuksi, sen polttavat poroksi; raavaskarjan pistävät kuoliaaksi. Se on heidän tapansa. Heikkomielisen kyllä tunnen. Hän on oikea Jumalan mies. Ei sinua yksistään hän ensikohtauksessa ole nimeltä maininnut, mutta jokaisen näkee hän ikäänkuin halki. Häntä pelkää tsaarikin. Monta kertaa on hän Iivana Vasiljevitshille sanonut totuuden vasten silmiä. Ollappa enemmän sellaisia pyhiä miehiä, niin kenties opritshninaa ei olisikkaan! Sano, ruhtinas, jatkoi Morosov, – milloin olet päättänyt käydä tsaaria tervehtimässä?

– Huomenna, päivän valjetessa, kohta kun hänen korkeutensa tulee makuuhuoneestaan.

– Kuinka, ruhtinas? – Nyt on jo hämärtänyt, ja sinulla on päälle sadan virstan ajettavaa!

– Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?

– Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa, hallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan, elää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä anteeksiantamusta.

– Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole vielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän valjetessa, lähden kauppalaan.

– Älä matkusta, ruhtinas!

– Miksikä en, bojari?

– Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.

– Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!

– Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä muistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi kädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle armollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun kohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan, ruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.

– Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!

– Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi, orjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!

– Bojari, muistele, mitä itse puhuit Kurbskista. Häpeällistä olisi venäläisen bojarin piiloittautua tsaariltaan.

– Nikita Romanitsh, Kurbski oli kavaltaja. Hän meni tsaarin vihollisen puolelle; mutta kuka minä sitävastoin olen? Olenko minä hallitsijan vihollinen?

– Anteeksi, bojari, anna anteeksi ajattelematon sana, mutta mitä on tuleva, sitä ei voi välttää!

– Jos sinä, Nikitushka, jäät luokseni, kenties tsaarin viha lauhtuu, kenties me metropoliitan kanssa saamme asiasi suoraksi, mutta nyt putoat kuin piki hiillokselle!

– Elämämme on Jumalan kädessä, bojari. Ei ole hyvä viekkaudella koettaa pitkittää sitä enemmän, kuin minkä Jumala hyväksi näkee. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta, – lisäsi Serebrjani, nousten seisovalleen, – kiitoksia ystävyydestä (näitä sanoja lausuessaan hän väkisin hämmentyi), mutta minä lähden. Hyvästi, Drushina Andrejevitsh!

Morosow katseli ruhtinasta surullisella osanotolla, mutta selvästi näkyi, että hän sisimmässä sydämessään hyväksyi hänen menettelynsä, ja ettei hän itse olisi käyttäytynyt toisin, jos olisi ollut ruhtinaan sijassa. – Siunatkoon Jumala sinua, Nikita Romanitsh! – hän sanoi nousten penkiltä ja syleillen ruhtinasta, – pehmittäköön Herra tsaarin sydämen. Palaos vahingoittamattomana kauppalasta, kuin nuorukainen palavasta pätsistä, ja silloin syleilen sinua, kuten nyt syleilen, kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!

Sananlasku sanoo: jalkamiestä seurataan portille, ratsastajaa hevosen luo. Ruhtinas ja bojari erosivat etehisen kynnyksellä. Oli jo pimeä. Ajaessaan pitkin pisteaidan viertä, Serebrjani näki puutarhassa valkean puvun. Hänen sydämensä tykyttää. Hän pysähti ratsunsa. Jelena lähestyi pisteaitaa.

– Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, – minä kuulin keskustelusi Drushina Andrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan… Jumala sinua varjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!

– Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin surmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra minulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna! Tapahtukoon kanssani Jumalan tahto!

– Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä ajatteleminen! – Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?

– Menköön se! – sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.

– Pyhä Jumalan äiti! – Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!

Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut häntä vaatinut?

Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas äkkiä.

– "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella, loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"

– Minä en voi olla menemättä, – sanoi hän päättäväisesti. – En yksin voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon. Jää hyvästi, Jelena!

Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän heittäytyi epätoivossaan maahan.

– Aukene allani, kostea maaemo! – hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!

Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan päätti hän temmata itsensä irti hänestä.

– Jelena, jää hyvästi! – hän sanoi: – jää hyvästi, sydämeni, päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me vielä näemme toisemme!

Pilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana sateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat notkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten viheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös hänen rakastettunsa!

Katsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki hänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se vaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija puutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?

VII Luku.
Aleksandrovan sloboda.⁷

Tie Moskovasta Troitskaja Lauraan⁸ ja Laurasta Aleksandrovan slobodaan tarjosi erittäin eloisan kuvan. Alinomaa karahuttivat sillä tsaarin sanansaattajat; suuret joukot pyhissävaeltajia kävivät jalkasin; opritshnikkiosastoja riensi edestakasin; haukanpitäjiä läksi kauppalasta eri kyliin eläviä kyyhkysiä hakemaan; kauppamiehiä kulki tavaroineen, istuen kuormillaan tahi ratsain seuraten pitkiä jonoja. Laumoja ilvehtijöitä kuleksi gudokineen, volinkoineen ja balalaikoineen.⁹ Ne olivat hyvin kirjavasti puettuina, kulettivat kesyjä karhuja mukanaan; lauloivat lauluja, tahi kerjäsivät rikkailta matkustajilta.

– Armahtakaa, herrat, meitä, – puhuivat he kaikissa äänissä, – teille Jumala antoi talot ja tavarat, mutta meidät käski elämään teidän antimistanne, älkää siis hylätkö meitä köyhiä ihmisiä, hyvät herrat!

– Isämme, taattosemme! – lauloivat toiset pitkäveteisesti, istuen tien vieressä: – antakoon Herra teille hyvän terveyden! Saattakoon Jumala teidät Sergei Troitsin luostariin!

Toiset lisäsivät näihin sanoihin erilaisia kokkapuheita, niin että moni matkustaja palkinnoksi iloisesta sanasta heitti heille kokonaisen kultarahan.

Usein syntyi tappeluita ilvehtijöiden ja niiden kerjäläisjoukkojen välillä, jotka yltympäri kaupungeista ja luostareista riensivät slobodaan, elääksensä tsaarin almuista.

Myöskin sokeita guslinsoittajia¹⁰ ja satujenkertojia kuleksi, guslit olkapäillä ja pitäen toinen toisestaan kiinni.

Tässäpä oli hälinää, laulua ja torailua. Hevoset, ihmiset, karhut – hirnuivat, huusivat, kiljuivat. Tie kulki tiheän metsän halki. Huolimatta tästä ihmispaljoudesta, tapahtui toisinaan, että aseellisia rosvoja hyökkäsi kauppiasten kimppuun ja ryöstivät ne putipuhtaiksi.

Rosvoilemiset Moskovan seuduissa lisääntyivät erittäinkin siitä ajoin, kun opritshnikit alkoivat ahdistaa kokonaisia talonpoikaiskyliä ja kokonaisia porvarien asumia pikkukaupungeita. Kun näiltä ihmisiltä ryöstettiin heidän asuntonsa ja toimeentulonsa, liittyivät he rosvoparviin, varustautuivat murroksiin ja tulivat lukuisuutensa vuoksi hyvinkin vaarallisiksi opritshnikoille. Opritshnikit, vangittuaan rosvoja, hirttivät heidät armotta; sentähden eivät rosvotkaan jääneet heille velkaa, kun sattuivat saamaan opritshnikeitä kynsiinsä. Muutoin eivät rosvot yksistään ryöstäneet teillä. Ilvehtijät ja kerjäläiset, kohdattuaan illansuussa huonosti suojellun kuormaston, säästivät usein rosvoilta vaivannäöt. Kauppiaiden oli pahin kaikista. Heitä ryöstivät sekä rosvot että ilvehtijät, kerjäläiset ja juopuneet opritshnikit. Mutta he lohduttivat itseään sananlaskulla, että tappio ja voitto asuvat nurkittain, eivätkä herenneet matkustamasta slobodaan, sanoen: "Jumala on armollinen, kenties pääsemme perille". Ja tuntematonta on, miten se tapahtui, mutta tiliä tehdessä kävi aina selville, että kauppiaat jäivät voitolle.

Troitskaja Laurassa Serebrjani kävi ripillä ja Herranehtoollisella.

Saman tekivät hänen seuralaisensa. Ottaessaan jäähyväiset Nikita Romanovitshilta, siunasi arkkimandriitta hänet kuten sitä, joka menee varmaan kuolemaan.

Noin kolmen virstan päässä slobodasta seisoi puomin luona sotilasvahti ja pysäytti matkustavaiset, kysyen jokaiselta: kuka hän on ja min tähden matkustaa njevoljaan (orjuuteen)? Tähän nimitykseen oli kansa pilalla jumittanut sanan: sloboda, joka muinaiseen aikaan oli merkitykseltään sama kuin svoboda (vapaus). Myöskin Serebrjani ja hänen orjansa saivat kestää tarkan tutkinnon heidän matkansa tarkoituksesta. Sitten päällysmies otti heidän aseensa, ja neljä opritshnikkiä istui hevosen selkään saattaakseen matkustajia. Pian näkyivät kaukana tsaarinlinnan maalatut kuvut ja eriskummaiset, kullatut katot. Kas tässä, mitä sanoo tästä linnasta historiankirjoittajamme,¹¹ Iivanan aikuisten ulkomaalaisten todistusten mukaan.

"Tässä kamalan hupaisessa asunnossa Iivana pyhitti suurimman osan aikaansa kirkonmenoihin. Tahtoipa hän vielä muuttaa linnan luostariksi ja lemmikkinsä munkeiksi: hän valitsi opritshnikeistä 300 miestä, kaikista pahimmat, nimitti heidät veljeskunnaksi, itsensä apotiksi, ruhtinas Afanasi Vjasemskin taloudenhoitajaksi ja Maljuta Skuratovin lukkariksi, antoi heille patalakit eli kalotit, ja mustat messukasukat, joiden alla heillä oli kullanhohtavat, sopulinnahalla reunustetut kauhtanat; laati heille luostarisäännöt ja oli itse esimerkkinä niiden noudattamisessa. Näin kuvaillaan tätä Iivanan luostarielämää. Aamulla kellon neljättä käydessä hän poikineen ynnä Maljuta Skuratov menivät kellotorniin soittamaan huomenmessuun, veljet kiiruhtivat kirkkoon; ken ei saapunut, rangaistiin kahdeksan päivän vankeudella. Kirkonmenoa jatkettiin kello kuuteen tahi seitsemään saakka. Tsaari veisasi, luki ja rukoili niin hartaasti, että hänen otsaansa joka kerta jäi merkki voimakkaista, maahan asti ulottuvista kumarruksista. Kello kahdeksan kokoonnuttiin taas jumalanpalvelukseen, ja kello kymmenen istuttiin veljespöytään, kaikki, paitsi Iivanaa, joka seisoen luki ääneen mieltäylentäviä opetuksia. Sillävälin veljet söivät ja joivat, minkä jaksoivat: joka päivä näytti juhlalta: ei viiniä eikä olutta säästetty; ruoantähteet kannettiin linnasta torille, köyhille jaettaviksi. Apotti, se on tsaari, söi jälestäpäin, haasteli lemmikkiensä kanssa uskonnonasioista, nukahti vähän, tahi meni vankilaan, kiduttamaan jotakin onnetonta. Tämä kauhistava näytelmä näkyi ilahuttavan häntä; hän palasi sydämellisesti tyytyväisennäköisenä, laski leikkiä ja puhui tavallista iloisemmin. Kello kahdeksan mentiin iltamessuun; kymmenettä käydessä Iivana läksi makuuhuoneesensa, missä kolme sokeata kertoeli hänelle satuja; hän kuunteli niitä ja nukkui, mutta ei pitkäksi aikaa: puoliyössä nousi, ja hänen päivänsä alkoi rukouksella. Toisinaan esitettiin hänelle kirkossa valtioasioita; toisinaan Iivana antoi julmimmat käskynsä aamu- tahi puolipäivämessussa. Tämän elämän yksitoikkoisuuden keskeytti hän tarkastusmatkoillaan, kävi luostareissa, sekä läheisissä että etäisissä, tarkasteli rajalinnoituksia, pyydysti petoeläimiä metsissä ja erämaissa; eritoten hän rakasti karhunpyyntiä, mutta siitä huolimatta hän aina ja joka paikassa käsitteli valtakunnan asioita, sillä maalaisbojarit, jotka tosin nimeksi olivat valtuutettuja valtakunnan hallitsijoita, eivät uskaltaneet mitään päättää, kysymättä tsaarin tahtoa."

Tultuaan kaupunkiin Serebrjani huomasi, että tsaarin linna eli luostari oli erotettu toisista rakennuksista syvällä kaivoksella ja vallilla. Vaikeata on kuvata tämän asumuksen komeutta ja vaihtelevaisuutta. Ei yksikään akkuna ollut toisensa kaltainen, ei yksikään pilari ollut muodoltaan ja väriltään samannäköinen kuin toinen.

Paljous kupukattoja koristi kuin ruunu koko rakennusta. Ne tunkeutuivat toinen toisensa viereen, kiipesivät toinen toisensa päälle, ja näyttivät leijailevan juuri kuin tuulenhengen kohottamat kuplat. Kulta, hopea, moniväriset tiilet peittivät kuin kimaltelevat suomukset linnaa, huipusta aina maahan asti. Kun aurinko sitä valasi, ei etäältä voinut päättää, linnako se oli, vai jättiläiskukkain pensas, vai kasuaarilinnutko lentää löyhöttivät taajassa parvessa ja levittivät päivänpaisteessa tulenhohtavia höyheniään.

Ei kaukana linnasta, oli kirjapaino ynnä siihen kuuluvat kirjasinvalimo, latojain asunto ja eri rakennus ulkomaalaisille mestareille, joita Iivana oli kutsuttanut Englannista ja Saksasta. Kauempana sijaitsivat lukemattomat hovipalvelijain huoneet, joissa asuivat ylimmäiset ja alemmat huoneenhaltijat, vanteenpanijat, kokit, leipojat, tallirengit, koirien hoitajat, haukanpitäjät ja kaikenlaiset muut hoviammattilaiset.

Slobodan kirkot loistivat myöskin rikkaudellaan. Kuuluisa Jumalan äidin temppeli oli ulkoapäin peitetty kirkkailla maalauksilla; joka tiilikivellä kiilsi risti, ja kirkko näkyi pukeutuneen kultaiseen verhoon.

Tämä viehättävä näky karkoitti ajaksi synkät mietteet, jotka eivät olleet jättäneet Serebrjania koko matkalla. Mutta väleen vastenmielinen näytelmä muistutti ruhtinasta asemastaan. He kulkivat muutamain hirsipuiden ohitse, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä. Siellä oli myös mestauslavoja pölkkyineen ja valmiine kirveineen. Lavat ja hirsipuut, maalatut mustalla värillä, olivat rakennetut lujiksi ja kestäviksi, eivät yhtä päivää, yhtä vuotta varten, vaan moneksi vuodeksi.

Kuinka pelvoton ihminen lieneekin, ei hän milloinkaan ole mielessään välinpitämätön, kun häntä odottaa läheinen kuolema, ei kunniakas kuolema keskellä miekkain kalsketta tahi tykistön jyrinää, vaan salainen, häpeällinen kuolo halveksitun pyövelin kädestä. Näkyi, ettei Serebrjani, ajaessaan mestauspaikan ohitse, osannut tukahuttaa sisällistä liikutustaan, vaan että se väkisin kuvastui hänen tuntehikkaissa kasvoissaan; saattajat katselivat ruhtinasta ja nauraa virnistelivät.

– Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, – lausui yksi heistä, osoittaen hirsipuuta: – ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä silmiäsi pois.

Miheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja pudisti päätään.

Saavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas hevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu renkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä kerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat inhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli heille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli pihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi noppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä, heittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran peräkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua vaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan kerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa. Jokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja kalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä koristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen kokonaisuuden.

Yksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se oli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta kasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu rikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei hänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista naismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin hyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa kanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle; mutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä istujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi kentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi heihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti tiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti nauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja erkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä käsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia. Äkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi suorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa. Kerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän kasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen pelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa. Silmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä silmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä ypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja silloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä, tavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin temmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli unohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan. Nuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. – Niin, niin! – hän sanoi: – hae miekkaasi!

Yksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se ruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan tätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.

– Nouse, bojari! – joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.

Ruhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin, jota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi selällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä hänen jalkainsa juuressa.

Opritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa ilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut ruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.

– Kunnon nuorukainen! – sanoi hänelle Serebrjani, – mainitse minulle sukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!

– Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! – vastasi opritshnikki.

– En rakasta sitä, ja vähät minusta, vaikka se vietäisiin.

Tällainen outo vastaus kummastutti Serebrjania, mutta hänen pelastajansa oli jo kadonnut.

– No, isäseni, Nikita Romanitsh, – sanoi Miheitsh pyyhkien kauhtanansa liepeillä karhun verta ruhtinaasta, – minäkös olin peloissani! Jo minä, isäseni, huusin karhulle: huu, huu! jotta jättäisi sinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle terveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on tehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi hänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, – lisäsi Miheitsh kuiskaten! – Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa karhuja on päästetty kahleistaan?

Miheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa, eikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.

Tsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina rautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen opritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja iloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin palkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi, annettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin luostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi tsaarin vihan uhrien edestä.

Pian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että tsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on. Saatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat jälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee sinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.

Tämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei kenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi ajaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus kesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten oli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.

Tämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka valmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla selittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt kutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä olivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien kutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.