LIV.
Karkaus
Ei ollut epäilemistäkään ett'eikö Felton nyt ollut vakuutettu hänen viattomuudestaan. Felton oli nyt kokonaan hänen vallassaan. Vaikka enkeli olisi ilmestynyt nuoren miehen eteen mylady'ä syyttämään, olisi hän nykyisessä mielensä tilassa pitänyt häntä paholaisen lähettiläänä.
Mutta lord Winter oli ehkä voinut ruveta epäilemään Felton'ia, ja Felton silloin itse joutunut vartioittavaksi.
Sentähden rupesi hän levottomasti ja hartaasti odottamaan Felton'in tuloa. Hän oli saattanut Felton'in siihen sieluntilaan, että hänellä oli syy toivoa hänen pian palaavan takaisin, edes silmänräpäykseksi. Mutta päivä kului kulumistaan, eikä Felton'ia näkynyt ei kuulunut.
Kello löi yksi ja tavallisuuden mukaan kannettiin päivällispöytä sisään.
Silloin huomasi mylady kauhuksensa, että vartioivilla sotureilla oli toinen puku. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät rupeavan toteutumaan.
Viimein ei hän voinut olla kysymättä, minne Felton oli joutunut.
Hänelle vastattiin, että Felton oli aamupäivällä noussut satulaan ja ratsastanut pois.
Hän kysyi, oliko parooni vielä linnassa; sotamies vastasi myöntävästi ja sanoi saaneensa käskyn paroonilta että hänelle oli ilmoitettava, jos vanki tahtoi häntä puhutella.
Mylady vastasi, että hän halusi saada olla yksinänsä.
Sotamies meni, asetettuaan päivällispöydän järjestykseensä.
Felton oli siis toimitettu pois; sotilaat vaihdetut. Felton'ia siis epäiltiin.
Tämä oli pahin isku, mikä häntä oli kohdannut. Kamala tuska valtasi hänet. Hän heittäytyi vuoteellensa, mutta se poltti häntä kuin tulinen liesi. Hän loi silmänsä oveen. Sen luukku oli tukittu; parooni oli kaiketi peljännyt, että hän tuon aukon kautta taas jollakin pirullisella keinolla viettelisi vartijansa.
Hän nousi jalkeille ja juoksi ympäri huonetta kuin hullu, tai kuin rautahäkkiin suljettu tiikeri.
Viimein tyyntyi hän ja näytti rukoilevan. Mutta hän ei rukoillut Jumalaa, vaan paholaista, tuota suurta voimaa, jolla on niin suuri valta ihmiskunnassa, ja joka, niinkuin arapialaisessa sadussa kerrotaan, tarvitsee vaan kranaattiomenan sydämmen, luodaksensa uudestaan hävitetyn maailman.
Hän tiesi itsellään olevan enää vaan kaksi päivää aikaa, hän tiesi että kun käskykirjeesen oli vaan saatu Buckingham'in nimi, joka oli sitä helpompi saada, koska se oli asetettu väärälle nimelle, josta Buckingham ei voinut päästä tietoon, kestä oikeastaan oli kysymys – että kun käskykirjeesen vaan oli saatu Buckingham'in nimi, toimittaisi parooni hänet heti kohta laivaan.
Tosin saattoi hän palata maanpaosta, sitä hän ei epäillyt rahtuakaan, mutta kuinka kauvan tuo maanpako oli kestävä? Niin toimivalle ja kunnianhimoiselle sielulle kuin mylady'n, ovat ne päivät, jolloin ei nousta, kovanonnen päiviä; mitä ovat sitten ne päivät, jolloin mennään alaspäin? Vuoden tai parin kolmen hukkaaminen olisi jo koko ijankaikkisuus; miltä tuntuisi palata vasta sittenkuin d'Artagnan ja hänen ystävänsä, onnellisina ja riemuitsevina, olisivat kuningattarelta saaneet hyvästi ansaitun palkintonsa häntä kohtaan tehdyistä palveluksistansa, – nuo ajatukset olivat kalvavampia kuin mitä mylady'n laatuinen nainen saattoi sietää. Muutoin hänen voimansa yhä kasvoivat siitä myrskystä, joka riehui hänen povessaan, ja hän olisi murtanut vankihuoneensa kiviseinät, jos hänen ruumiinsa olisi silmänräpäyksenkään ajaksi saanut saman ko'on kuin hänen sielullansa oli.
Mutta yhä enemmän jännitti häntä kaiken tämän ohessa kardinaalin muistaminen. Mitähän tuo levoton, epäluuloinen kardinaali ajatteli ja sanoi hänen äänettömyydestänsä, kardinaali, joka ei ollut ainoastaan hänen tukensa ja tätä nykyä hänen ainoa suojelijansa, mutta myöskin hänen paras välikappaleensa tulevaisen onnensa ja kostonsa saavuttamiseen? Hän tunsi kardinaalin; hän tiesi että vaikka hän turhalta matkalta kotiin palattuansa mitenkin puollustaisi itseänsä vangiksi joutumisellaan, ja vaikka hän mitenkin liioittelisi kärsittyjä vaivojaan, kardinaali kumminkin vastaisi hänelle vaan ivallisella kylmyydellänsä: "Ette olisi antanut vangita itseänne!"
Näissä mietteissä kului aika iltaan asti. Kello kuusi tuli sisään lord Winter, täysissä aseissa. Tuo mies, jota mylady tähän saakka oli pitänyt tyhmänsekaisena aatelismiehenä, oli muuttunut ihmeteltäväksi vanginvartijaksi. Hän näytti arvaavan kaikki, aavistavan kaikkea ja estävän kaikki.
Hän tarkasteli huolellisesti ikkunat ja ristikot, tutki lattian ja seinät, uunin ja ovet, eikä hän eikä mylady koko tuon pitkän tarkastelun aikana hiiskunut sanaakaan.
Epäilemättä oivalsivat molemmat tilaisuuden olevan liian vakavan, että ruvettaisiin tuhlaamaan aikaa tehottomiin vihanpurkauksiin.
Mutta kun tarkastus oli päättynyt lausui lord Winter:
– Hyvä, ette te karkaa tänäkään yönä! Ettekä myöskään saa minua surmatuksi; teillä ei ole mitään aseita, ja minä olen varoillani. Te olitte alkaneet hurmata Felton-parkaani; hänessä tuntui jo teidän helvetillinen vaikutuksenne; mutta minä tahdon pelastaa hänet: hän ei pääse enää näkemään teitä, kaikki on nyt ohitse. Pankaa vaatteenne kokoon, huomenna lähdette. Minä olin määrännyt lähtönne 24: ksi päiväksi, vaan sitten arvelin kumminkin, että kuta ennemmin se tapahtuu, sitä varmempi se on. Huomenna kello 12 on käsissäni Buckingham'in allekirjoittama käskykirja. Jos sanotte sanaakaan kelle hyvänsä, ennenkuin olette laivalla, ampuu kersanttini luodin otsaanne, hänellä on semmoinen käsky. Jos te laivalla hiiskutte sanaakaan kelle hyvänsä, ennenkuin kapteeni antaa siihen luvan, heittättää hän teidät mereen, niin on suostumus.
– Se minulla oli sanottavana teille tänään. Huomenna näen teidät uudestaan, jättääkseni teille jäähyväiset.
Näin sanottuansa parooni meni.
Mylady'lla oli halveksivainen hymy huulilla, vaan raivo sydämmessä, kun hän kuunteli tuota uhkaavaa puhetta.
Hänen illallisensa tuotiin sisään. Mylady tunsi tarvitsevansa voimia; hän ei tiennyt, mitä oli tapahtuva tänä yönä, joka lähestyi uhkaavana, sillä paksuja mustia pilviä vyöryi taivaalla ja muutamat kaukaiset salamat ennustivat rajuilman lähestymistä.
Rajuilma nousi kello kymmenen; mylady'ä lohdutti nähdä luonnon yhtyvän hänen sydämmensä riehuntaan. Ukkonen jyrähteli niinkuin viha hänen sielussansa; hänestä tuntui ohitse kiitävä tuulenpuuska vinhuavan hänen otsansa ympäri, niinkuin se vinhusi puiden ympäri, joiden oksat taipuivat ja joiden lehtiä se tempoi irti; hän kiljui kilpaa myrskyn kanssa, ja hänen äänensä katosi luonnon mahtavaan ääneen, joka, samoinkuin hän, tuntui huokailevan ja vaikertavan.
Yht'äkkiä kuului naputus ikkunaan, ja erään salaman valossa näki hän miehen naaman toisella puolella ristikkoa.
Hän kiiruhti ikkunan luokse ja avasi sen.
– Felton! huudahti hän; pelastettu!
– Niin, sanoi Felton, mutta hiljaa, hiljaa! Minä tarvitsen aikaa sahatakseni ristikkoraudat poikki. Varo vaan, ett'ei sinua huomata oviluukun kautta.
– Ah, siinä on todistus, että Herra on meidän kanssamme, Felton, virkkoi mylady; he ovat tukkineet oviluukun laudalla.
– Hyvä on! Jumala on ottanut heiltä järjen, sanoi Felton.
– Mutta mitä minun on tekeminen? kysyi mylady.
– Ei mitään, ei mitään; sulje vaan ikkuna. Mene vuoteelle tai heittäydy ainakin pitkällesi vaatteissasi; kun minä olen saanut työni valmiiksi, naputan minä ruudulle. Ole valmis ensi merkinannolle.
Mylady sulki ikkunan, sammutti lampun ja meni, niinkuin Felton oli häntä kehoittanut, pitkälleen vuoteelle. Keskellä myrskyn vinkumista kuuli hän viilan nirinää ja joka salaman valossa näki hän Felton'in haamun ikkunaruudun takana.
Hän kulutti tunnin melkein hengittämättä, hiki otsalla ja sydän kauhean tuskan puristuksessa joka liikkeestä, mikä kuului käytävässä.
On hetkiä, jotka ovat vuoden pituisia.
Tunnin kuluttua naputti Felton toistamiseen.
Mylady hypähti vuoteelta ja meni avaamaan. Kaksi poikki viilattua ristikkorautaa jätti aukon, josta ihminen saattoi mahtua lävitse.
– Oletko valmis? kysyi Felton.
– Olen. Otanko mukaani mitään?
– Rahaa, jos sinulla on.
– Onneksi on minun annettu pitää mitä minulla oli.
– Sitä parempi, sillä minulta meni kaikki rahat, kun vuokrasin sinulle laivan.
– Kas tässä sanoi mylady, ojentaen Felton'ille pussin täynnä louisdor'eja.
Felton otti pussin ja heitti sen muurin juurelle.
– Tahdotko nyt tulla? sanoi hän.
– Tässä olen.
Mylady nousi tuolille ja pisti yläpuolen ruumistansa ikkunan lävitse; hän näki nuoren upseerin riippuvan nuoratikkaissa syvyyden yllä.
Ensi kerran muistutti kauhistava tunne häntä, että hän oli nainen.
Tyhjä avaruus peloitti häntä.
– Minä aavistin tätä, sanoi Felton.
– Ei se ole mitään, ei mitään, sanoi mylady, minä laskeudun umpisilmin.
– Luotatko minuun? kysyi Felton.
– Kuinka sitä kysytkään!
– Pidä kätesi kiinni toisissaan; pane ne ristiin; kas niin, sillä tavoin!
Felton sitoi nenäliinansa hänen molempien kalvosiensa ympäri ja sitten nuoran sen ympäri.
– Mitä sinä teet? kysyi mylady kummastuneena.
– Pane käsivartesi kaulaani eläkä pelkää mitään.
– Mutta minun painoni saattaa sinut tasapainosta ja me molemmat putoamme kumpikin murskaksi maahan.
– Ole huoleti, minä olen merimies.
– Tässä ei ollut aikaa kadottaa sekuntiakaan. Mylady laski käsivartensa Felton'in kaulaan ja liukui ulos ikkunasta.
Felton laskeutui hiljalleen tikkaita, askeleen erällänsä. Huolimatta heidän molempain painosta heilutti myrsky heitä ilmassa.
Yht'äkkiä pysähtyi Felton.
– Mitä nyt? kysyi mylady.
– Vaiti! sanoi Felton, minä kuulen askeleita.
– Meidät on huomattu!
Syntyi hetkisen äänettömyys.
– Mitä melua se on?
– Vartijat käyvät kiertoansa.
– Mistä kautta he kulkevat?
– Juuri meidän alitsemme.
– Huomaavatko he meidät?
– Ei, ell'ei salamoi.
– He tölmäävät tikkaiden alipäähän.
– Onneksi ovat ne liian lyhyet.
– Jumalani, tuossa ovat vartijat.
– Vaiti!
Molemmat riippuivat ilmassa, liikkumatta ja hengittämättä, kaksikymmentä jalkaa maasta, sotilaat kulkivat heidän alitsensa nauraen ja puhellen.
Tämä oli hirveä hetki pakolaisille.
– Vartijat menivät ohitse; askelten kopina eteni ja äänten sorina hiljeni hiljenemistään.
– Nyt, sanoi Felton, nyt olemme pelastetut.
Mylady veti henkäyksen ja meni tainnuksiin.
Felton jatkoi laskeutumistaan. Päähän päästyänsä, kun jalan sija loppui, laskeutui hän käsiensä varassa ja jouduttuaan viimeiseen astimeen, jalat ottivat jo maahan. Hän kumartui, nosti rahapussin maasta ja otti sen hampaihinsa.
Sitten nosti hän mylady'n syliinsä ja lähti menemään vastapäiseen suuntaan kuin minne vartijat olivat menneet. Pian poikkesi hän tieltä, kulki poikki kallioiden ja rannalle päästyänsä puhalsi vihellyspilliin.
Samallainen ääni vastasi hänelle ja viiden minuutin perästä näki hän veneen, jota neljä miestä souti.
Vene lähestyi rantaa niin paljon kuin saattoi, mutta ranta oli liian matala, vene ei päässyt kuivalle maalle asti. Felton astui veteen vyötäystään myöten; hän ei tahtonut uskoa kenenkään haltuun kallista kuormaansa.
Onneksi alkoi myrsky asettua, mutta meri aaltosi vielä kovasti; pieni vene heittelehti kuin pähkinän kuori laineilla.
– Purteen, sanoi Felton, ja soutakaa rivakasti!
Neljä miestä soutivat minkä jaksoivat, vaan meri aaltosi niin, ett'eivät airot voineet päästä kelvollisesti veteen.
Kumminkin tultiin linnasta kauvemmaksi, ja se oli tärkeintä. Yö oli pilkkopimeä; jo oli melkein mahdotonta eroittaa veneestä rantaa, ja vielä vaikeampaa oli siis eroittaa rannasta venettä.
Musta pilkku keinui meren pinnalla.
Se oli pursi.
Sillä välin kuin vene kulki eteenpäin neljän soutajansa koko voimalla, irroitti Felton nuoran ja nenäliinan, joilla hän oli sitonut mylady'n kädet yhteen.
Kun kädet olivat vapaina, valeli hän merivedellä mylady'n kasvoja.
Mylady huoahti ja avasi silmänsä.
– Missä olen? kysyi hän.
– Pelastettu, vastasi nuori upseeri.
Oi, pelastettu, pelastettu! huudahti hän. Niin, tuolla näen taivaan ja tässä meren! Ilma, jota hengitän, on vapauden! Ah, … kiitos, Felton, kiitos!
Nuori mies painoi hänet rintaansa.
– Mutta kuinka on kätteni laita? kysyi mylady; tuntuu kuin niitä olisi puristettu ruuvipenkissä.
Mylady kohotti käsivarsiansa; hänen kalvosensa olivat pahasti runneltuneet.
– Sen pahempi! sanoi Felton katsellen noita kauniita käsiä ja pudistellen hiljaa päätänsä.
– Ah, ei se mitään tee, huudahti mylady; nyt muistan kaikki.
Mylady katseli ympärillensä ikäänkuin jotakin etsien.
– Tässä se on, sanoi Felton, koskettaen jalallansa rahapussia.
Lähestyttiin purtta. Vartija-matruusi huudahti; veneestä vastattiin.
– Mikä tämä alus on? kysyi mylady.
– Tämä on se, minkä vuokrasin sinua varten.
– Minne se viepi minut?
– Minne vaan haluat, kun vaan saatat minut Portsmouth'iin.
– Mitä sinä Portsmouth'issa teet? kysyi mylady.
– Täytän lord Winter'in käskyn, sanoi Felton synkästi hymyillen.
– Minkä käskyn? kysyi mylady.
– Etkö käsitä? sanoi Felton.
– En, selitä se minulle.
– Kun hän epäili minua, tahtoi hän itse vartioida sinua ja lähetti minun puolestaan Buckingham'in luokse saamaan allekirjoitusta maanpakokäskyysi.
– Mutta jos hän epäili sinua, kuinka saattoi hän uskoa sinulle sen toimen?
– Hän ei luullut minun tietävän mistä kysymys oli.
– Vai niin. Ja sinä menet nyt Portsmouth'iin?
– Minulla ei ole hetkeäkään aikaa hukata; huomenna on 23:s päivä ja Buckingham lähtee huomenna laivastollansa liikkeelle.
– Lähteekö hän huomenna, ja minne?
– La Rochelle'en.
– Hän ei saa lähteä! huudahti mylady, kadottaen tavallisen malttinsa.
– Ole huoleti, vastasi Felton, ei hän lähdekkään.
Mylady vapisi ilosta; hän oli nähnyt nuoren miehen sydämmen sisimpään: Buckingham'in kuolema oli siellä selvin kirjaimin kirjoitettuna.
– Felton, sanoi hän, sinä olet suuri kuin Judas Makkabeus! Jos sinä kuolet, kuolen minä sinun kanssasi. Siinä kaikki mitä voin sinulle sanoa.
– Vaiti! sanoi Felton, me olemme perillä.
Tultiin purren kylkeen.
Felton juoksi ensin nuoratikkaille, ojensi kätensä mylady'lle, jota matruusit tukesivat, sillä meri oli vielä kovin liikkeessä.
Hetkisen perästä olivat he aluksen kannella.
– Kapteeni, sanoi Felton, tässä on se henkilö, josta olen teille puhunut, ja joka teidän tulee saattaa eheänä Ranskanmaalle.
– Tuhannen pistole'n maksusta, sanoi kapteeni.
– Minä olen jo antanut teille viisisataa.
– Se on totta, vastasi kapteeni.
– Ja tässä toiset viisi sataa, sanoi mylady, laskien kätensä rahapussille.
– Ei, sanoi kapteeni, minä pysyn sanassani, jonka olen antanut tälle nuorelle miehelle; toiset viisi sataa saan vasta sittenkuin olemme tulleet Boulogne'en.
– Luuletteko meidän sinne pääsevän?
– Hengissä ja terveenä, vastasi kapteeni, niin totta kuin nimeni on Jack Buttler.
– No niin, sanoi mylady, jos te pysytte sanassanne, annan minä teille ei ainoastaan viisisataa, vaan tuhannen pistole'a.
– Hurraa sitten teille, kaunotar, huudahti kapteeni ja suokoon Jumala minulle usein semmoisia matkustajia kuin Teidän armonne!
– Ensiksi, sanoi Felton, saattakaa meidät siihen lahdelmaan … tiedättehän, niinkuin puhe oli.
Kapteeni vastasi vaan käskemällä laivaa liikkeelle, ja kello seitsemän aamulla laski pieni alus ankkuriin siihen lahdelmaan, josta oli sovittu.
Matkalla kertoi Felton mylady'lle kaikki: kuinka hän, sen sijaan että olisi mennyt Lontoosen, oli vuokrannut tämän pienen aluksen, kuinka hän oli palannut takaisin, kuinka hän oli kiivennyt seinää myöten ylös sillä tavoin, että hän sitä mukaa kuin hän nousi, pisteli puikkoja kivien rakoihin jalkainsa tukeeksi, ja kuinka hän vihdoin, päästyänsä ikkunaristikkoon saakka, oli kiinittänyt siihen nuoratikkaat. Muun tiesi mylady.
Mylady puolestaan koki innostaa Felton'ia aikeensa täyttämiseen; mutta ensi sanoista, mitkä hän siihen suuntaan lausui, huomasi hän että tuo nuori kiihkolainen tarvitsi enemmän hillitsemistä kuin yllyttämistä.
Tehtiin semmoinen suostumus, että mylady odottaisi Felton'ia kello kymmeneen saakka; ell'ei hän silloin olisi palannut, jatkaisi hän matkaansa.
Silloin hän, siinä tapauksessa että olisi vapaa, etsisi hänet käsiin Ranskasta, Béthune'n karmeliittaluostarista.
LV.
Mitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628
Felton suuteli jäähyväisiksi mylady'ä kädelle, aivan kuin veli sisartansa, lähtiessään vaan pienelle kävelymatkalle.
Koko hänen olentonsa näytti olevan tavallisen levollisuuden tilassa; omituinen loiste vaan, ikäänkuin kuumeen oire, paloi hänen silmissänsä. Hänen otsansa oli vakavampi tavallisestansa, hampaat yhteen purtuina, ja hänen lyhyt, jyrkkä äänensä ilmaisi, että joku synkkä ajatus hänessä vallitsi.
Niin kauvan kuin hän oli veneessä, joka saattoi häntä maihin, olivat hänen kasvonsa kääntyneinä mylady'yn päin, joka, kannella seisoen, seurasi häntä silmillänsä. He eivät peljänneet enää mitään takaa-ajoa. Mylady'n huoneesen ei koskaan tultu ennen kello yhdeksää, ja kolme tuntia kesti matka linnasta Lontoosen.
Felton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset jäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden.
Käveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan myötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston.
Hän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja rakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.
Portsmouth'in toisella puolella oli meri laivojen peitossa, niiden mastot, ikäänkuin poppelimetsä, jolta talvi on lehdet riistänyt, huojuivat tuulessa.
Kiireisen käyntinsä ohella ajatteli Felton kaikkia niitä Jaakko I: n ja Kaarlo I: n suosikkia vastaan tehtyjä oikeita ja vääriä syytöksiä, joita hänen mieleensä oli keräytynyt sinä pitkänä aikana, minkä hän oli seurustellut puritaanien kanssa.
Kun Felton vertasi tuon ministerin yleisiä rikoksia, hänen julkisia, eurooppalaisia rikoksiansa, jos niin voi sanoa, niihin yksityisiin ja tuntemattomiin, joista mylady oli syyttänyt häntä, havaitsi hän, että rikoksellisin niistä kahdesta miehestä, jotka yhdistyivät Buckingham'in persoonaksi, oli se, joka suurelle yleisölle oli tuntematon. Sillä hänen outo, vasta syttynyt, palava rakkautensa näytti hänelle lady Winterin hävyttömät ja sepitetyt syytökset samalla tavoin kuin suurennuslasi näyttää kauheina hirviöinä semmoisia mitkä todellisuudessa ovat näkymättömiä pienen pieniä hiukkasia.
Hänen kiireinen käyntinsä yhä kiihdytti hänen vertansa. Ajatus, että hän jätti taaksensa kauhean koston alaiseksi sen naisen, jota hän rakasti, tai paremmin, jumaloi, äsken kestämänsä sielunjännitys, nykyinen väsymyksensä, – kaikki nuo kohottivat hänen sielunsa tavallisten inhimillisten tunteiden yli.
Hän saapui Portsmouth'iin kello kahdeksan. Koko väestö oli jalkeilla. Rumpu pärisi kaikilla kaduilla ja satamassa. Laivoihin menevät sotajoukot marssivat meren rantaan päin.
Pölyn peittämänä ja hikisenä tuli Felton amiraliteettiin. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa punottivat palavasta ja vihasta. Vartija tahtoi sysätä hänet takaisin, mutta Felton kutsutti vartijapäällikön ja otti taskustansa mukanansa olevan kirjeen.
– Tärkeä sanoma lord Winter'iltä, sanoi hän.
Kun päällikkö kuuli lord Winter'in nimen, käski hän antaa Felton'in päästä sisään; sillä lord Winter tunnettiin herttua Buckingham'in likeisimmiksi uskotuiksi. Felton oli sitä paitsi itse meriupseerin puvussa.
Felton riensi palatsiin.
Samassa hetkessä kuin hän tuli porstuaan, tuli sinne myös eräs toinen pölyinen ja hengästynyt mies; hän oli jättänyt portin pieleen hevosensa, joka siihen päästyänsä oli lynsistynyt polvilleen.
Felton ja hän kääntyivät samalla kertaa Patrikin puoleen, joka, niinkuin muistamme, oli herttuan uskottu kamaripalvelija. Felton ilmoitti parooni Winter'in nimen. Tuntematon ei tahtonut ilmoittaa mitään nimeä, vaan sanoi että hän ainoastaan herttualle saattoi ilmaista itsensä. Molemmat vaativat päästä ensimäisenä herttuan puheille.
Patrik, joka tiesi lord Winter'in sekä viran että ystävyyden puolesta olevan läheisessä suhteessa herttuaan, antoi etusijan sille, joka hänen nimessään tuli. Toisen oli pakko jäädä odottamaan, ja helposti huomasi, kuinka hän kirosi tuota viivytystä.
Kamaripalvelija vei Felton'in suuren salin halki, jossa La Rochelle'n lähettiläät, Soubise'n prinssi etunenässä, seisoivat odottamassa, ja saattoi hänet erääsen huoneesen, jossa Buckingham, juuri kylvystä tultuansa, parhaillaan järjesteli pukuansa, minkä toimen hän nyt niinkuin ainakin teki erinomaisen huolellisesti.
– Luutnantti Felton, ilmoitti Patrik, lord Winter'in luota.
– Lord Winter'in luota! kertoi Buckingham; käske sisään.
– Felton astui esiin. Juuri samassa heitti Buckingham eräälle sohvalle kultakirjaisen yöviittansa, pukeakseen yllensä helmikirjaisen sinisen samettitakin.
– Miksi ei parooni tule itse? kysyi Buckingham. Minä odotin häntä tänä aamuna.
– Hän pyysi minun sanomaan Teidän armollenne, vastasi Felton, että hän oli sangen pahoillansa siitä ett'ei hän voinut tulla itse, sillä häntä esti se vartioiminen, jota hänen tuli pitää silmällä linnassa.
– Niin, niin, sanoi Buckingham, minä tiedän; hänellä on siellä vanki.
– Juuri siitä vangista minulla onkin puhumista Teidän armollenne, sanoi Felton.
– No niin, puhukaa.
– Minun sanottavaani ei sovi kuulla kenenkään muun kuin teidän itsenne, mylord.
– Poistu, Patrik, sanoi Buckingham, mutta pysy kellon kuuluvilla; minä kutsun sinua hetkisen perästä.
Patrik meni.
– Nyt olemme kahden kesken, herra, sanoi Buckingham; puhukaa.
– Mylord, alkoi Felton, lord Winter on äskettäin kirjoittanut ja pyytänyt teidän allekirjoitustanne maanpakomääräykseen, joka koskee erästä nuorta Charlotte Backson-nimistä naista.
– Niin, herrani, ja minä vastasin hänelle että jos hän tahtoo tuoda tai lähettää määräyksen tänne, minä kirjoitan sen alle.
– Tässä se on, mylord.
– Antakaa tänne, sanoi herttua.
Ja ottaen paperin Felton'in kädestä, loi hän siihen pikaisen silmäyksen. Kun hän tunsi sen kysymyksen alaiseksi määrykseksi, laski hän sen pöydälle, otti kynän ja oli juuri kirjoittamaisillaan.
– Anteeksi, mylord, sanoi Felton, pidättäen herttuaa, mutta Teidän armonne kaiketi tietää ett'ei Charlotta Backson ole tuon nuoren naisen oikea nimi?
– Kyllä, herrani, kyllä sen tiedän, vastasi herttua, pistäen kynän mustetolppoon.
– Siis tietää Teidän armonne myöskin hänen oikean nimensä? kysyi Felton kuivasti.
– Tiedän.
Herttua laski kynän kärjen paperiin. Felton vaaleni.
– Ja vaikka tiedätte hänen oikean nimensä, jatkoi Felton, kirjoitatte kumminkin nimenne tuohon määräykseen?
– Epäilemättä, sanoi Buckingham ja ennemmin kahdesti kuin yhdesti.
– Minä en voi uskoa, jatkoi Felton äänellä, joka muuttui yhä lyhemmäksi ja katkonaisemmaksi, että Teidän armonne tietää tuon määräyksen koskevan lady Winter'iä?
– Minä tiedän sen vallan hyvin, mutta minua kummastuttaa että te tiedätte sen.
– Ja teidän armonne voipi kirjoittaa tuon määräyksen alle ilman tunnonvaivoja?
Buckingham katsoi nuorta miestä ylpeästi.
– Tiedättekö herra, sanoi hän, että te teette minulle kummallisia kysymyksiä ja että minä olen tyhmä kun vastaan niihin.
– Vastatkaa niihin, Teidän armonne, sanoi Felton, asia on vakavampaa laatua, kuin ehkä aavistattekaan.
Buckingham luuli että tuo nuori mies, joka tuli lord Winter'in luota, varmaankin puhui hänen nimessään, jonka vuoksi hän hillitsi luontoansa.
– Ilman vähintäkään tunnonvaivaa, sanoi hän, ja parooni tietää yhtä hyvin kuin minä, että lady Winter on suuri pahantekijä ja että se on melkein armo, kun hänen rangaistuksensa rajoitetaan maanpaoksi.
Herttua laski uudestaan kynän paperiin.
– Teidän ei pidä kirjoittaa tuon määräyksen alle, mylord! sanoi Felton, astuen askeleen herttuata kohden.
– Eikö minun pidä kirjoittaa! sanoi Buckingham, ja miksikä ei?
– Siksi, että teidän pitää tutkia itseänne ja tehdä mylady'lle oikein.
– Hänelle tehtäisiin oikein, jos hänet lähetettäisiin Tyburn'iin, sanoi Buckingham; mylady on hävytön pahantekijä.
– Teidän armonne, hän on enkeli, sen te kyllä tiedätte, ja minä pyydän teiltä hänen vapauttamistansa.
– Mutta, sanoi Buckingham, oletteko hullu, kun tuolla tavoin puhutte minulle?
– Anteeksi, mylord. Minä puhun niinkuin voin; minä koen hillitä itseäni. Ajatelkaahan toki, mitä ai'otte tehdä, mylord, ja varokaa menemästänne liian kauvaksi.
– Mitä?.. Herra armahtakoon, huudahti Buckingham, luulenpa että hän uhkaa minua!
– En minä uhkaa, mylord, vaan minä pyydän vielä ja minä sanon teille: vesipisara on kylliksi saattamaan astian vuotamaan yli ääriensä; pieni hairahdus saattaa vaikuttaa sen että rangaistus kohtaa erästä tähän asti säästettyä suuresti rikoksellista päätä.
– Herra Felton, sanoi Buckingham, te lähdette heti paikalla tästä huoneesta ja menette arestiin.
– Teidän täytyy kuulla minua loppuun, mylord. Te olette loukanneet, häväisseet tätä nuorta naista; korvatkaa häntä kohtaan tekemät rikoksenne, asettakaa hänet vapauteensa, niin en vaadi teiltä mitään muuta.
– Te ette vaadi? sanoi Buckingham, katsoen Felton'iin hämmästyneenä ja laskien painon joka tavulle.
– Mylord, jatkoi Felton, kiihtyen sitä myöten kuin hän jatkoi puhettansa, varokaa itseänne! Koko Englanti on väsynyt teidän väärinkäytöksiinne, mylord; te olette väärin käyttäneet kuninkaallista valtaa, jonka olette melkein omaan huostaanne omistaneet; te olette kauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jumala on vast'edes rankaiseva teidät, vaan minä rankaisen teidät jo tänä päivänä!
– Haa! tämä menee liian pitkälle! huudahti Buckingham, astuen askeleen ovelle päin.
Felton asettui hänen tiellensä.
– Minä pyydän teitä nöyrästi, kirjoittakaa lady Winter'in vapautuskäsky. Ajatelkaahan, mylord, hän on nainen, jota te olette kauheasti häväisseet.
– Menkää, herra, sanoi Buckingham, taikka minä helistän kelloa ja lyötän teidät rautoihin!
– Te ette helistä kelloa, sanoi Felton, asettuen herttuan ja helistyskellon välille; varokaa itseänne, mylord, te olette nyt Jumalan käsissä.
– Paholaisen käsissä, ai'otte kai sanoa! huusi Buckingham, koventaen ääntänsä, kutsuaksensa sillä tavoin palvelusväkeä saapuville, nimenomaan kumminkaan heitä huutamatta.
– Kirjoittakaa, mylord, lady Winter'in vapautuskäskyn alle, sanoi Felton ojentaen paperin herttualle.
– Tekö aiotte pakoittaa minua? Tekö rupeatte uhoittelemaan? Tänne, Patrik!
– Kirjoittakaa alle, mylord!
– En koskaan!
– Ettekö koskaan?
– Tänne! huusi herttua ja hyppäsi miekkansa luokse.
Mutta Felton ei antanut hänelle aikaa paljastaa sitä; hänellä oli kädessänsä puukko, ja yhdellä hyppäyksellä oli hän hyökännyt herttuan kimppuun.
Samassa tuli Patrik sisään huutaen:
– Mylord, kirje Ranskasta!
– Ranskasta! huudahti Buckingham, unhottaen kaikki, ajatellessaan keltä kirje tuli.
Felton käytti silmänräpäystä hyväksensä ja iski puukkonsa herttuan kylkeen aivan päätä myöten.
– Haa, kavaltaja! huudahti Buckingham, sinä olet murhannut minut!
– Murhaa, murhaa! kirkui Patrik.
Felton katsahti ympärillensä, paetaksensa, ja nähdessään oven auki, syöksähti hän lähimpään huoneesen, jossa, niinkuin jo sanoimme, La Rochelle'n lähettiläät odottivat, juoksi sen halki, hyökkäsi portaille, mutta kohtasi ensimäisillä astimilla lord Winter'in, joka, nähdessään hänet kalman kalpeana, hurjistuneena, kädet ja kasvot verisinä, tarttui häntä kurkkuun ja huusi:
– Minä aavistin tätä, tulin vaan minuutin liian myöhään! Haa, sinua onneton!
Felton ei yrittänytkään vastarintaan. Lord Winter jätti hänet vartijan huostaan, ja kiiruhti Buckingham'in huoneesen.
Herttuan ja Patrikin huutoihin oli sama mies, jonka kanssa Felton oli etuhuoneessa kilvoitellut sisällepääsystä, rientänyt murhapaikalle.
Hän tapasi herttuan makaamassa sohvalla ja painamassa nyrkkiänsä haavan tukkeeksi.
– La Porte, sanoi herttua kuolevan äänellä, La Porte, tuletko sinä hänen luotansa?
– Tulen, armollinen herra, vastasi Itävallan Annan uskollinen liepeenkantaja, mutta kenties liian myöhään.
– Hiljaa, La Porte, ehkä voitaisiin kuulla sanojasi! Patrik, elä laske ketään sisään. Oi, Jumalani, minä en saa tietää, mitä hän käskee minulle sanoa! Minä kuolen!
Herttua meni tainnuksiin.
Sillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki hyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja. Uutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja levisi yli koko kaupungin.
Tykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.
Lord Winter repi tukkaansa.
– Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään! Jumalani, Jumalani, mikä kova onni!
Kello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat eräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin, nähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut d'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt herttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt ensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä karkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä astimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.
Mutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja toivo palasi kaikkien sydämmiin.
– Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La Porte'n… Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna eriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!
– Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!
– Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle kätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista koko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.
Parooni meni ulos nyyhkyttäen.
Huoneesen jäi nyt vaan haavoitettu herttua, La Porte ja Patrik.
Lääkäriä haettiin, vaan ei löydetty.
– Te ette saa kuolla, mylord, te ette saa kuolla, huudahteli myötäänsä Itävallan Annan sanansaattaja, polvillaan herttuan sohvan edessä.
– Mitä kirjoittaa hän minulle? sanoi Buckingham heikolla äänellä, verta vuotaen ja kokien hillitä kovia tuskiansa, puhuakseen rakastetustansa. Mitä kirjoittaa hän minulle? Lue hänen kirjeensä minulle.
– Ah, mylord! huudahti La Porte.
– Tottele, La Porte; etkö näe ett'ei minulla ole hetkeäkään hukata?
La Porte mursi sinetin, avasi kirjeen ja levitti sen herttuan silmäin eteen, mutta turhaan koki herttua nähdä kirjoitusta.
– Lue, sanoi hän, lue, sillä minä en enää näe; lue, sillä kohta en minä ehkä kuulekkaan ja minä kuolen saamatta tietää mitä hän on minulle kirjoittanut.
La Porte ei enää estellyt, vaan luki:
"Mylord!
Kaiken sen nimessä, mitä siitä saakka kuin tulin teidät tuntemaan olen kärsinyt teidän tähtenne, pyydän minä teitä hartaasti että, jos pidätte lukua minun rauhastani, lakkaatte suurista varustuksistanne, joita teette Ranskaa vastaan, ja herkeette sodasta, jonka syyksi julkisesti mainitaan uskontoa, vaan salaisesti kuiskaillaan teidän rakkauttanne minua kohtaan. Tämä sota saattaa tuottaa Ranskalle ja Englannille kovia kohtauksia mutta samalla myöskin teille, mylord, onnettomuuksia, joita minä kaiken ikäni surisin.
Suojelkaa henkeänne, jota uhataan, ja joka on oleva minulle rakas siitä hetkestä saakka kuin minun ei tarvitse pitää teitä vihollisena.
Teidän altisAnna."
Buckingham ponnisti viimeiset elinvoimansa kuullaksensa tuota lukemista; kun se oli päättynyt, kysyi hän, ikäänkuin katkerasti pettyneenä toiveissaan: