– Ja hyvästi nyt. Huomenna tulen ilmoittamaan sanansaattajani lähdöstä.
Lord Winter nousi seisovilleen, kumarsi ivallisesti mylady'lle ja meni.
Mylady huokasi; hänelle oli vielä neljä päivää aikaa; neljä päivää olisivat hänelle kylliksi hurmaamaan Felton'in.
Mutta hirmuinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, lord Winter lähettäisi ehkä Felton'in itsensä Buckingham'in luokse allekirjoitusta saamaan.
Mutta häntä rauhoitti kumminkin, niinkuin jo sanoimme, se seikka ett'ei Felton ollut mitään puhunut.
Hän tahtoi osoittaa ett'ei lord Winter'in uhkaukset olleet häntä säikähdyttäneet; hän istuutui ruokapöytään syömään.
Sitten hän, niinkuin edellisenäkin iltana, laskeutui polvilleen ja luki ääneen rukouksiansa. Samoinkuin edellisenäkin iltana, pysähtyi sotamies nytkin kuuntelemaan.
Pian kuului askeleita, jotka olivat keveämmät kuin vahdin askeleet ja jotka tulivat käytävän päästä ja pysähtyivät hänen ovellensa.
Se on hän, mietti mylady.
Hän alkoi nyt laulaa samaa virttä, joka edellisenä iltana niin kovasti oli Felton'ia liikuttanut.
Mutta vaikka hänen suloinen, täyteläinen äänensä soi vielä ihanammin, vielä sydäntäsärkevämmin kuin silloin, pysyi ovi kiinni. Tosin oli mylady, salaa vilkaisten oviluukkuun, näkevinänsä ristikon läpi nuoren miehen hehkuvat silmät; mutta oliko se harhanäköä tai todellisuutta, ainakin tällä kertaa jaksoi Felton hillitä itsensä tulemasta sisään.
Mutta kun mylady oli virtensä päättänyt luuli hän hetkisen perästä kuulevansa syvän huokauksen, ja samat askeleet, jotka hän oli kuullut lähestyvän, poistuivat verkalleen ja ikäänkuin vastenmielisesti.
LIII.
Vankeuden neljäs päivä
Kun Felton seuraavana päivänä tuli mylady'n luokse, tapasi hän hänet seisomassa tuolilla, kädessä köysi, jonka hän oli punonut ja liitellyt batistiliinoistansa. Kun Felton avasi oven, hyppäsi mylady keveästi lattialle tuoliltansa ja koetti peittää selkänsä taakse köyttänsä.
Nuori mies oli tavallistansa kelmeämpi ja hänen silmänsä, punaisina unettomuudesta, ilmaisivat että hänen yönsä oli ollut levoton.
Mutta hänen otsallansa näkyi lujempi vakavuus kuin koskaan ennen.
Verkalleen lähestyi hän mylady'ä, joka oli istuutunut tuolille ja nosti lattialta tuon murhaavan köyden toisen pään, jonka hän erhetyksestä tai ehkäpä ehdollansa oli pudottanut.
– Mitä tuo on, rouva? kysyi hän kylmästi.
– Tämäkö? Ei mitään, sanoi mylady, hymyillen tuota katkerata hymyänsä, jota hän niin taitavasti osasi käyttää. Ikävyys on vankien veri-vihollinen; minulla oli ikävä ja sentähden koetin minä kuluttaa aikaani punomalla tätä köyttä.
Felton loi katseensa seinälle siihen paikkaan, missä hän oli tavannut mylady'n seisomassa samalla tuolilla millä hän nyt istui, ja hän näki seinässä hänen päänsä päällä kullatun koukun, johon oli tapa ripustaa vaatteita tai aseita.
Hän säpsähti, ja vanki huomasi sen; sillä vaikka hänen silmänsä olivat maahan päin luotuina, ei häneltä jäänyt mitään näkemättä.
– Ja mitä varten te seisoitte tällä tuolilla? kysyi hän.
– Mitä se teihin koskee? vastasi mylady.
– Mutta, jatkoi Felton, minä tahdon sen tietää.
– Elkää kysykö, sanoi vanki; te tiedätte kyllä että meitä, jotka olemme tosikristittyjä, on kielletty valhettelemasta.
– No niin, sanoi Felton, minä sanon teille, mitä te teitte tai oikeammin, mitä te aioitte tehdä. Te aioitte täyttää onnettoman aikeenne. Mutta miettikää, hyvä rouva, että jos Jumala kieltää valhettelemasta, Hän vielä ankarammin kieltää itsemurhasta.
– Kun Jumala näkee luodut olentonsa viattomasti vainottuina, asetettuina itsemurhan ja häväistyksen vaiheelle, uskokaa minua, herra, vastasi mylady syvän vakaumuksen äänellä, silloin Jumala antaa anteeksi itsemurhan, sillä silloin on itsemurha marttiirakuolema.
– Te sanotte joko liian paljon tai liian vähän; puhukaa, rouva; taivaan nimessä, selittäkää sananne!
– Kertoisinko teille onnettomuuksistani, että pitäisitte niitä pelkkänä taruna? Ilmoittaisinko teille aikeeni, että te ilmoittaisitte ne vainoojalleni? Ei, herra. Sitä paitsi, mitä tämmöisen onnettoman tuomitun olennon elämä tai kuolema merkitsee? Te vastaatte vaan minun ruumiistani, eikö niin? Ja jos te näytätte vaan kuolleen ruumiin, joka tunnetaan minuksi, ei teiltä muuta vaadita, ja ehkäpä saatte vielä kaksinkertaisen palkinnon.
– Minäkö, rouva, minä! huudahti Felton; voitteko uskoa että minä koskaan ottaisin vastaan maksua teidän hengestänne! Oi, te ette ajattele mitä puhutte!
– Sallikaa minun puhua loppuun, Felton, sallikaa minun puhua loppuun, sanoi mylady, ollen innostuvinansa; jokaisen sotilaan tulee olla kunnianhimoinen, eikö niin? Te olette luutnantti; no niin, te saatte kulkea minun ruumis-saatossani kapteenin arvossa.
– Mutta mitä olenkaan teille tehnyt, että sälytätte niskoilleni semmoisen vastuun-alaisuuden Jumalan ja ihmisten edessä? sanoi Felton kovasti liikutettuna. Muutaman päivän perästä olette kaukana täältä, rouva hyvä, teidän henkenne ei ole enää silloin minun hoidettavanani ja, lisäsi hän huoaten, silloin … silloin saatte menetellä sen kanssa mielenne mukaan.
– Siis, huudahti mylady, ikäänkuin hän muka ei olisi voinut suojella itseänsä pyhältä suuttumukselta, te, jumalinen mies, te jota nimitetään hurskaaksi, te pyydätte vaan yhtä seikkaa: päästä joutumasta syyhyn, ikävyyksiin, minun kuolemani tähden!
– Minun tulee varjella teidän henkeänne, rouva, ja minä varjelen sitä.
– Mutta käsitättekö tehtäväänne? Se on julma jo silloin jos minä olen syyllinen, mutta minkä nimen annatte sille, minkä nimen antaa Herra sille, jos minä olen viaton?
– Minä olen sotilas, ja tottelen niitä käskyjä, jotka minulle on annettu.
– Luuletteko että Jumala tuomiopäivänä eroittaa sokean pyövelin väärästä tuomarista? Te ette tahdo tappaa minun ruumistani, vaan rupeatte sen välikappaleeksi, joka tahtoo murhata sieluni.
– Mutta minä sanon vielä toistamiseen, lausui Felton liikutuksissaan, teitä ei uhkaa mikään vaara, ja minä vastaan lord Winter'istä aivan kuin omasta itsestäni.
– Mieletön, huudahti mylady, mieletön raukka, joka uskaltaa vastata toisesta miehestä, kun viisaimmatkin, ne, jotka ovat kaikkein otollisimpia Jumalalle, pelkäävät vastata omasta itsestäänkin, mieletön, joka asettuu väkevimpien, onnellisimpien puolelle, musertamaan heikoimman, onnettomimman naisen.
– Mahdotonta, rouva hyvä, mahdotonta, mutisi Felton, joka tunsi tuon muistutuksen koskevan sydämmensä pohjaan saakka; vankina ette minun kauttani saa vapauttanne; elävänä ette minun kauttani menetä henkeänne.
– Niin, huudahti mylady, mutta minä menetän enemmän kuin henkeni, minä menetän kunniani, Felton, ja teidät teen minä Jumalan ja ihmisten edessä vastuun-alaiseksi häpeästäni ja häväistyksestäni.
Tällä kertaa Felton, vaikka hän kyllä koki olla tai olla olevinaan tunteeton, ei voinut vastustaa sitä salaperäistä vaikutusta, joka jo oli hänet vallannut. Nähdä tuo nainen, ihana ja vieno kuin viattomin henki-olento, nähdä hänet milloin itkuisena milloin uhkaavana, tuntea vuoroin tuskan vuoroin sulouden voimaa, se oli liiaksi tuolle jumaliselle haaveilijalle, liiaksi aivoille, joita uskonkiihkon unelmat järkyttivät, liiaksi sydämmelle, jota raateli yhtä haavaa polttava rakkaus taivasta kohtaan ja kalvava viha ihmisiä kohtaan.
Mylady näki tuon taistelun, hän tunsi, aivan kuin omassa povessaan, noiden riehuvien intohimojen liekit, jotka paloivat nuoren kiihkoilijan suonissa; ja ikäänkuin taitava sotapäällikkö, joka, nähden vihollisen valmiina peräytymään, ryntää suoraan häntä vastaan, nostaen riemuhuudon, kohosi mylady istuimeltaan, kauniina kuin muinaisajan naispappi, haltioissaan kuin kristitty neitsyt, käsivarsi ojennettuna, kaula paljaana, hiukset hajalla, toinen käsi sydämmellä, silmä täynnä tulta ja intoa, joka jo oli saattanut tuon nuoren puritaanin tunteet kuohumaan, tämmöisenä astui hän suoraan häntä kohden, ruveten ihanalla säveleellä ja sulosointuisella äänellänsä, jonka hän, jos tahtoi, saattoi tehdä melkein uhkaavaksi, laulamaan seuraavaa värssyä:
Veri puhdas hurskahan
Baalin uhriks' kanna!
Jalopeurain kitahan
Marttiira nyt anna!
Katumuksen ahdistus,
Tuska, vaiva, vaikerrus
Palkkana on sulla…
Herran armo mulla!
Felton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.
– Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin, oletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai paholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?
– Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen; minä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.
– Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt uskon.
– Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri, jota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä minut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä uskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää ja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan Sardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota uskovaiset sanovat Antikristukseksi!
– Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?
– Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat ja he eivät kuule!
– Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa, ikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen tuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin kasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun sielulleni, joka ei voi nukkua: "Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta itsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!" Puhukaa, puhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.
Hirvittävä ilon leimaus, mutta pikainen kuin ajatus, välähti mylady'n silmistä. Kaikki oli hänellä valmiina tätä niin hartaasti odotettua tilaisuutta varten. Verrattoman mielikuvituksensa avulla oli hän näet sepittänyt kauhistavan historian niistä kärsimyksistä, joita hän muka oli saanut kokea. Hän kokoili vielä kerran ajatuksissansa kaikki kertomuksen juonet ja vaiheet ja oli juuri alkamaisillaan, kun Felton malttamattomana vielä kerran huudahti:
– Mutta puhukaahan toki, kertokaa!
– Kertoisinko teille häpeäni; huudahti mylady kainouden puna kasvoillansa; sillä toisen rikos on usein toisen häpeä. Kuinka minä, nainen, kertoisin sitä teille, joka olette mies! Oi, jatkoi hän, peittäen kauniit silmänsä käsillään, en koskaan. Antakaa minun kuolla, toimittakaa minulle vaan veitsi ja vielä viimeisessä hengenvedossa olen siunaava pelastajaani.
Tuo suloinen, vieno, rukoileva ääni hurmasi Felton'in nyt täydellisesti. Lumoojattaren kauneus, hempeys, kyyneleet ja vastustamaton, salaperäinen viehätys olivat hänet nyt kietoneet kokonaan.
Felton lähestyi häntä ja lausui hellästi:
– Kuinka ette kertoisi minulle, uskonveljellenne!
Mylady silmäili häntä hetkisen aikaa katseella, jonka nuori upseeri selitti empimiseksi, vaan joka kuitenkaan ei ollut muuta kuin tarkastelemista ja ihastuksen yllyttämistä.
Felton vuorostaan seisoi rukoilevana ja ristissä käsin.
– No niin, sanoi mylady, minä tahdon uskoa kaikki veljelleni, minä uskallan!
Ja nyt seurasi tuo kamala kertomus, johon mylady pani kaiken kuvituskykynsä rikkauden ja kaunopuheliaisuutensa tenhovoiman.
Felton kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta. Kuta kauvemmaksi kertomus joutui, sitä tuijottavammiksi kävivät hänen silmänsä. Hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Hiki virtasi hänen otsaltansa.
Mutta hän oli vallan menehtyä kauhistuksesta ja raivosta, kun mylady joutui kertomuksen ydinkohtaan, joka kuului näin:
Kun hän vihdoin huomasi ett'ei mitkään viettelyskeinot auttaneet, ja kun olin vannonut ilmoittavani koko maailmalle hänen konnamaiset vehkeensä minua kohtaan, keksi hän pirullisen keinon estääksensä asiaa tulemasta ilmiin.
Kolmannen päivän iltana tuli siihen huoneesen, jossa hän piti minua vankinansa, kaksi naamioittua miestä; toinen niistä oli hän itse; minä tunsin hänet käynnistänsä, äänestänsä ja tuosta pulskasta olennosta, jonka horna on hänelle lahjoittanut ihmiskunnan turmioksi.
– No, sanoi hän minulle, aiotteko pysyä uhkauksessanne ja valassanne?
– Tiedättehän, että puritaani pitää sanansa, sanoin minä; sanani olette jo kuulleet; minä vannon syyttäväni teitä murhaajaksi ja konnaksi. Ristin kautta; minä vannon että, jos koskaan pääsen täältä, haen minä ihmiskunnalta kostoa teille.
– Siinä tapauksessa ilmoitan teille että minulla on eräs keino, jota tosin en tahdo käyttää kuin viimeisessä hätätilassa, ja keino on semmoinen, että minä suljen teidän suunne, tai ainakin toimitan niin, ett'ei kukaan usko teidän sanojanne.
– Minä kokosin voimani vastatakseni hänelle ivanaurulla.
– Pysyttekö vielä valassanne? kysyi hän uhkaavasti.
– Vielä kerran viimeisen vakuutan teille, että maan päällä syytän teitä ihmisten ja taivaassa Jumalan tuomioistuimen edessä.
Silloin kääntyi hän seuralaiseensa ja sanoi:
– Pyöveli, tee velvollisuutesi.
Felton nojasi erästä huonekalua vasten; hirviöntapaisella ilolla näki mylady, että nuoren upseerin voimat ehkä uupuisivat ennen kertomuksen loppua. Ja hän jatkoi:
– Huolimatta huudoistani ja vastustuksistani, sillä minä aloin käsittää että minua uhkasi pahempi kuin kuolema, tarttui pyöveli minuun, löi minut kumoon maahan, puristeli minut keltaiseksi ja siniseksi, ja kun olin jo nyyhkytyksiin tukahtumaisillani, melkein tiedotonna, huutaen avukseni Jumalaa, joka ei minua kuullut, päästin äkkiä kauhistavan huudon; tulinen rauta, pyövelin merkkirauta, oli painettu minun olkapäähäni.
Felton ärjähti.
– Katsokaa, sanoi mylady, kohoten seisovilleen majesteetillisena kuin kuningatar, katsokaa, Felton, oppikaa tuntemaan ihmissydämmiä, ja älkää täst'edes ruvetko niin herkästi heidän jumalattoman kostonsa välikappaleeksi.
Nopeasti tempasi mylady pukunsa rinnasta auki, repäsi batistin, joka peitti hänen olkapäänsä ja punottavana teeskennellystä vihasta ja häpeästä, näytti hän nuorelle miehelle tuon lähtemättömän merkin, joka häpäisi hänen kaunista olkaansa.
– Mutta, huudahti Felton, tuohan on lilja!
– Niin, siinä juuri häpeäni onkin! vastasi mylady. Jos se olisi Englannin polttomerkki … silloin hänen olisi täytynyt todistaa, mikä tuomioistuin sen on minulle tuominnut ja minä olisin voinut vedota kaikkiin valtakuntamme tuomioistuimiin, mutta Ranskanmaan polttomerkki … oi, tällä tulin minä todellakin auttamattomasti häväistyksi! Tämä oli liian paljo Felton'ille.
Kalpeana, liikkumattomana, masentuneena tuon kauhean salaisuuden paljastuksesta, so'enneena tuon naisen yliluonnollisesta ihanuudesta lankesi hän vihdoin polvilleen hänen eteensä, samoin kuin ensimäiset kristityt polvistuivat noiden puhtaiden, pyhien marttiirojen edessä, joita Rooman keisarit vainosivat ja häväisivät. Polttomerkki katosi hänen silmissänsä, jälelle jäi vaan kauneus ja viattomuus.
Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! huudahti Felton, oi, antakaa minulle anteeksi!
Mylady luki hänen silmissänsä: rakkaus! rakkaus!
– Mitä minun on anteeksi annettava? kysyi hän.
– Että minä olen liittynyt teidän vainoojiinne.
Mylady ojensi hänelle kätensä.
– Niin nuori ja kaunis! huudahti Felton suudellen kättä palavasti.
Hän jumaloitsi mylady'ä.
Kun ensimäinen puuska oli tyyntynyt sanoi hän:
– Ah! nyt on vaan yksi asia kysyttäväni: ken oli tuo hirveä kiusaaja, tuo teidän oikea pyövelinne; sillä toinen oli vaan hänen välikappaleensa, ei mitään muuta.
– Kuinka, veljeni! huudahti mylady; pitääkö minun sanoa hänen nimensä? Etkö jo ole arvannut, ken hän oli?
– Mitä! sanoi Felton, hänkö!.. Yhä ainako vaan hän!.. Mitä! Tuo oikea konna…
– Tuo oikea konna, sanoi mylady, oli Englannin sortaja, uskovaisten vainooja, tuo katala mies, joka on niin monta naista turmioon saattanut, jonka turmeltuneen sydämmen oikun vuoksi on niin paljo englantilaista verta vuotanut, joka tänäpäivänä suojelee protestantteja ja huomenna pettää heidät…
– Buckingham! Se on Buckingham! huudahti Felton vihaa vimmassa.
Mylady peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin hän ei olisi voinut kantaa sitä häpeää, mitä tuo nimi hänelle muistutti mieleen.
– Buckingham tuon enkelimäisen olennon pyöveli! huudahti Felton. Ja sinä et ole iskenyt häntä murskaksi, suuri Jumala! Sinä olet antanut hänen olla ylhäisenä, kunnioitettuna, kaikille meille turmiota tuottavana!
– Jumala hylkää sen, joka hylkää itsensä, sanoi mylady.
– Hän tahtoo siis päällensä sen rangaistuksen, joka tuomittua odottaa! jatkoi Felton yhä kiihtyen. Hän tahtoo siis inhimillisen koston käymään Jumalan koston edellä!
– Ihmiset häntä pelkäävät ja säästävät.
– Oh, sanoi Felton, minä en häntä pelkää, minä en häntä ole säästävä!
Mylady tunsi helvetillisen ilon täyttävän sielunsa.
– Mutta kuinka saattaa lord Winter, minun suojelijani, minun isäni, olla sotkeutunut kaikkeen tähän? kysyi Felton.
– Kuulkaa Felton, sanoi mylady; kurjain, halpamaisten ihmisten ohella on myöskin suuria, jaloja luonteita; minulla oli sulhanen, mies, jota minä rakastin ja joka rakasti minua; hänellä oli sydän kuin teillä, Felton, hän oli mies semmoinen kuin te. Minä kerroin hänelle kaikki; hän tunsi minut, eikä epäillyt silmänräpäystäkään. Hän oli korkea-arvoinen mies, kaikissa suhteissa Buckingham'in veroinen. Hän ei sanonut mitään, sitoi miekan vyöllensä, kääriytyi kauhtanaansa ja lähti Buckingham'in palatsiin.
– Niin, niin, sanoi Felton, minä ymmärrän, vaikka tuommoisia miehiä vastaan ei pitäisi käyttää miekkaa vaan puukkoa.
– Buckingham oli matkustanut pois edellisenä päivänä, hän oli mennyt lähettiläänä Espanjaan, jossa hänen oli pyytäminen perintöruhtinatarta puolisoksi kuningas Kaarle I: lle, joka oli vaan Wales'in prinssi. Minun sulhaseni palasi takaisin tyhjin toimin.
– Kuuleppas, sanoi hän, hän on poissa; siis välttää hän tällä kertaa minun kostoani; mutta menkäämme kumminkin yhteen, niinkuin olemme aikoneet, ja luota sitten siihen, että lord Winter on korjaava oman ja vaimonsa kunnian.
– Lord Winter! huudahti Felton.
– Niin, sanoi mylady, lord Winter; ja nyt käsitätte koko asian, eikö niin? Buckingham oli poissa kokonaisen vuoden; kahdeksan päivää ennen hänen palaamistansa kuoli lord Winter äkkiä, jättäen minut yksinäiseksi perilliseksensä. Mistä tuli tuo isku? Jumala kaikkitietävä sen epäilemättä tietää; minä en syytä ketään…
– Voi, mikä pohjaton kauheus, mikä pohjaton kauheus! huudahti Felton.
– Lord Winter kuoli, ilmaisematta mitään veljillensä. Tämän hirmuisen salaisuuteni ei pitäisi päästä kenenkään tietoon siksi kunnes se salaman tavoin iskisi rikokselliseen; teidän suojelijanne oli mielipahalla nähnyt veljensä menevän naimisiin köyhän tytön kanssa. Minä oivalsin, ett'ei minulla olisi mitään turvaa miehestä, jonka perinnöntoiveet olivat myttyyn menneet. Minä menin Ranskaan, jäädäkseni sinne koko elämäni ajaksi; mutta koko minun omaisuuteni oli Englannissa; kun yhteys näiden maiden kesken oli lakannut sodan vuoksi, jouduin minä puutteesen ja olin pakoitettu palaamaan tänne takaisin; viisi päivää sitten tulin minä Portsmouth'iin.
– No niin? sanoi Felton.
– Niin, Buckingham oli varmaan saanut vihiä tulostani, ja ilmoittanut siitä lord Winter'ille, joka jo kieroin silmin katseli minua; Buckingham sanoi hänelle, että hänen kälynsä oli epäsiveellinen, polttomerkillä rangaistu nainen. Jalo, puhdassydäminen mieheni ei ollut enää puollustamassa minua. Lord Winter uskoi kaikki mitä hänelle kerrottiin, sitä herkemmin, koska tuo uskominen oli hänen hyödyksensä. Hän vangitsi minut ja tuotti minut tänne ja asetti minut teidän vartioittavaksenne. Loput tiedätte; ylihuomenna lähdetään minua kuljettamaan maanpakoon; ylihuomenna asetetaan minut kunniattomain joukkoon. Haa! juoni on hyvästi mietitty, ja minun kunniani ei ole jaksava kestää sitä. Huomaattehan siis, että minun täytyy kuolla, Felton; antakaa minulle puukko, Felton.
Ja ikäänkuin hänen voimansa nyt olisivat olleet lopussa, vaipui mylady uupuneena, rauenneena nuoren upseerin syliin, joka hurmautuneena rakkaudesta, vihasta, ennen tuntemattomista tunteista, ihastuneena painoi hänet rintaansa, vapisten tuntiessaan tuon kauniin suun huountaa, ja aaltoilevan poven liikettä.
– Ei, ei, sanoi hän, sinun pitää elää, kunnioitettuna ja puhtaana; sinun pitää elää, riemuitaksesi vihollistesi kostamisesta.
Mylady työnsi hänet hiljaa pois luotansa, vaan lumosi hänet silmäyksellään; Felton syöksähti hänen luoksensa, syleili häntä ja rukoili häntä kuin jumalallista olentoa.
– Oi, kuolema! kuolema! sanoi hän summentaen ääntänsä, kuolema ennemmin kuin häpeä! Felton, veljeni, ystäväni, minä rukoilen sinua.
– Ei, huudahti Felton, ei, sinun täytyy elää ja saada kostetuksi!
– Felton, minä saatan vaan onnettomuutta niille, jotka minua lähenevät; hylkää minut, Felton, anna minun kuolla!
– No niin, kuolkaamme sitten yhdessä! huudahti hän.
Mutta silloin kuului kaukaisia askeleita käytävässä; ne lähenivät ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja lord Winter astui sisään.
Felton oli sillä välin vetäytynyt pikaisesti takaisin ja seisoi nyt muutamain askelten päässä vangista.
Parooni kävi verkalleen esiin ja siirsi tutkivan silmäyksen vangista nuoreen upseeriin.
– Sinä olet ollut täällä kauvan, John, sanoi hän; onko tämä nainen kertonut sinulle rikoksiansa? Sitten kyllä ymmärrän että keskustelun on täytynyt kestää kauvan.
Felton säpsähti, ja mylady huomasi että hän oli hukassa, ell'ei hän kävisi avuksi hämilleen joutuneelle puritaanille.
– Ah, te pelkäätte, että vankinne pääsee teiltä pakoon! sanoi hän. No niin, kysykää vanginvartijaltanne, minkälaista armoa minä juuri ikään häneltä pyysin.
– Pyysittekö armoa? sanoi paroni epäileväisesti.
– Hän pyysi, mylord, sanoi nuori mies hämmästyneenä.
– Mitä armoa, antakaas kuulua? kysyi lord Winter.
– Hän pyysi saada puukkoa, vastasi Felton.
– Onko täällä sitten piilossa joku, jolta tämä viehättävä olento tahtoisi ottaa hengen? kysyi lord Winter tavallisella ivallisella äänellänsä.
– Ei ketään muita kuin minä itse, vastasi mylady.
– Minä olen antanut teille vallan valita joko Ameriikan tai Tyburn'in, jatkoi lord Winter; valitkaa, Tyburn, mylady; uskokaa minua, nuora on varmempi kuin puukko.
Felton kalpeni ja astui askeleen eteenpäin.
– Te olette oikeassa sanoi mylady, ja minä olenkin jo sitä ajatellut, lisäsi hän kolkosti; minä ajattelen sitä edeskinpäin.
Felton tunsi luunsa ja ytimensä värisevän; luultavasti huomasi lord Winter tuon liikutuksen.
– Ole varoillasi, John, sanoi hän; ystäväni John, minä luotan sinuun, pidä varasi; minä olen sinua varoittanut. Ole muutoin hyvällä mielellä, poikani, sillä kahden päivän kuluttua pääsemme tuosta olennosta, ja siellä, minne hän joutuu, ei hän voi ketään vahingoittaa.
– Sinä kuulet sen! huudahti mylady äänellä, joka paroonin luulon mukaan tarkoitti taivasta mutta Felton ymmärsi sen tarkoittavan häntä.
Felton painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa. Parooni otti upseeria käsivarresta ja lähti menemään pois hänen kanssansa, katsoen pitkin matkaa taaksensa mylady'yn.
Nyt, sanoi vanki, kun ovi oli sulkeutunut, nyt olen päässyt askeleen eteenpäin pelastukseni tiellä! Felton, lisäsi hän, ja villi ylenkatseen hymy vilahti hänen huulillansa, Felton, sinä jumalinen hölmö, tartuitkos ansaan!