LI.
Vankeuden toinen päivä
Mylady näki unta, että hänellä viimeinkin oli d'Artagnan vallassansa, että hän oli näkemässä hänen mestaustansa ja tuon vihatun veren, joka virtasi pyövelin kirveen iskusta, näkeminen toi tuon suloisen hymyilyn hänen huulillensa.
Hän nukkui miten nukkuu vanki, jota tuudittaa hänen ensimäinen toivonsa.
Kun seuraavana aamuna tultiin hänen huoneesensa, nukkui hän yhä vielä. Felton pysyi käytävässä, hänellä oli mukanansa se nainen, josta hän edellisenä päivänä oli puhunut ja joka äsken oli saapunut linnaan. Tuo nainen tuli sisään, lähestyi mylady'n vuodetta ja tarjosi hänelle palvelustansa.
Mylady oli tavallisesti kalpea, ja hänen ihonsa saattoi siis helposti pettää ensi kertaa näkijän.
– Minulla on kuume, sanoi hän; en ole nukkunut hiventäkään koko tänä pitkänä yönä. Minä kärsin hirveästi; mahdatteko te olla ihmisellisempi minua kohtaan kuin mitä eilen oltiin? Minä en pyydä mitään muuta kuin saada pysyä vuoteella.
– Tahdotteko kenties lääkäriä? kysyi nainen.
Felton kuunteli tuota puhetta sanaakaan virkkamatta.
Mylady arveli että kuta enemmän väkeä häntä ympäröi, sitä enemmän hänellä olisi hellytettäviä ja sitä tarkemmaksi tulisi lord Winterin varovaisuus. Sitä paitsi lääkäri saattoi julistaa sairauden olevan teeskentelyä ja kun mylady oli menettänyt ensimäisen pelin, ei hän tahtonut menettää toista.
– Lääkäriä, sanoi hän, mitä se hyödyttäisi? Julistivathan nuo herrat eilen, että minun huono vointini oli vaan ilvettä, tänäpäivänä varmaankin kävisi samoin, sillä eilisestä illasta saakka on kyllä ollut aikaa valmistella tohtoria.
– Sanokaa sitten, rouva hyvä, itse, puuttui Felton puheesen, alkaen tulla kärsimättömäksi, sanokaa sitten itse, millä tavoin tahdotte kanssanne meneteltävän.
– Mutta Herran tähden, kuinka minä sitä tietäisin? Minä tunnen kärsiväni tuskia, siinä kaikki; menetelkää minun kanssani niinkuin tahdotte, yhden tekevä minusta.
– Menkää noutamaan lord Winter tänne, sanoi Felton, väsyneenä tuohon lakkaamattomaan vaikerrukseen.
– Oi, ei, ei, huudahti mylady, ei, hyvä herra, elkää kutsuko häntä tänne, minä rukoilen teitä! Minä voin hyvin, minä en tarvitse mitään, elkää kutsuko häntä tänne!
Hän painoi noihin sanoihin niin ylenmääräisen kiihkon, niin vastustamattoman kaunopuheliaisuuden, että Felton tahtomattansa astui muutamia askelia huoneesen.
– Se naula veti, ajatteli mylady itsekseen.
– Mutta, rouva hyvä, sanoi Felton, jos te todella olette sairas, lähetetään noutamaan lääkäriä, ja jos te petätte meitä, on se sitä pahempi teille itsellenne, vaan emmehän tarvitse sitten soimata itseämme mistään.
Mylady ei vastannut mitään, painoi vaan kauniin päänsä tyynyä vasten ja ratkesi itkemään ja nyyhkyttämään.
Felton katsoi häneen hetkisen tavallisella tunteettomuudellansa, mutta nähdessään että itkeminen uhkasi käydä pitkälliseksi, meni hän pois. Nainen meni hänen mukanansa. Lord Winteriä ei näkynyt.
– Luulenpa että minulle rupeaa päivä kajastamaan, mutisi mylady ja hän tuli vallan raivoon pelkästä ilosta; mutta hän kääriytyi peitteensä sisään, kätkeäksensä ilonsa purkaukset kaikilta, jotka ehkä katselivat häntä salaa.
Kaksi tuntia kului.
– Nyt on aika taudin tau'ota, sanoi hän; minä tahdon nousta vuoteelta ja jo tänä päivänä koettaa saada jotakin menestymään; minulla ei ole kuin kymmenen päivää ja tänä iltana on niistä jo kaksi kulunut.
Aamulla oli tuotu sisään hänen aamiaisensa. Hän arveli sen vuoksi että kohta kaiketi tultiin noutamaan ruokapöytää pois ja että hän silloin taas saisi nähdä Felton'in.
Mylady ei pettynytkään; Felton ilmestyi taas ja, kysymättä oliko mylady koskettanut ruokaa tai ei, viittasi että vietäisiin pois pöytä, joka tavallisesti kannettiin sisään valmiiksi katettuna.
Felton jäi viimeiseksi; hänellä oli kirja kädessä? Mylady leväten nojatuolissa lähellä uunia, kauniina, kalpeana ja nöyränä, näytti pyhältä neitsyeltä, joka odotti marttiiraseppelettä.
Felton lähestyi häntä ja virkkoi:
– Lord Winter, joka on katolilainen niinkuin tekin, rouva, on arvellut, että niiden hartausharjoitusten ja menojen kaipio, jotka kuuluvat teidän uskontoonne, on teille tuskallista; hän sallii sen vuoksi teidän joka päivä lukea niitä rukouksia, jotka kuuluvat teidän messuunne, ja tässä on teille käsikirja.
Katsanto, mikä näkyi Felton'in muodossa hänen asettaessaan kirjaa sille pienelle pöydälle, jonka ääressä mylady istui, ääni, millä hän lausui sanat teidän messuunne, halveksiva hymy, mikä seurasi noita sanoja, saattoivat mylady'n kohottamaan päätänsä ja katsomaan upseeria vähän tarkemmin.
Silloin huomasi hän tuon koristelemattoman päähineen, tuon ylenmääräisesti yksinkertaisen puvun, tuon marmorisileän mutta samalla yhtä kovan ja lujan otsan ja tunsi miehen yhdeksi noita synkkämielisiä puritaaneja, joita hän niin usein oli tavannut Jaakko-kuninkaan ja Ranskan kuninkaan hovissa, jonne he, Bartholomeon yön muistosta huolimatta, toisinaan tulivat pakopaikkaa hakemaan.
Hänelle pälkähti yht'äkkiä päähän eräs noita pikaisesti syntyviä ajatuksia, joita ainoastaan nerokkaat ihmiset ratkaisevana hetkenä saavat aivoihinsa, ja joista usein heidän kohtalonsa tai elämänsä riippuu.
Nuo kaksi sanaa teidän messuunne ja yksi ainoa Felton'in silmäys olivat todella osoittaneet hänelle, mikä paino oli siinä vastauksessa, jonka hän oli hänelle antava.
Mutta hänen nopea käsityksensä, joka hänelle oli ominaista, toi vastauksen valmiina hänen huulilleen.
– Minäkö! sanoi hän ylenkatseellisella äänellä, samallaisella, jota nuori upseeri oli käyttänyt, minäkö, hyvä herra, minun messuani! Lord Winter, tuo turmeltunut katolilainen, tietää vallan hyvin ett'en minä ole hänen uskontoansa ja tämä on vaan ansa, jonka hän tahtoo virittää minulle.
– Mitä uskontoa te sitten olette; rouva? kysyi Felton kummastuksella, jota hän kaikista peittelemisistä huolimatta ei voinut täydelleen salata.
– Sen minä olen teille ilmoittava sinä päivänä, jolloin olen kylliksi kärsinyt uskoni tähden, huudahti mylady teeskennellyllä innostuksella.
Felton'in silmäys paljasti mylady'lle kaikessa laajuudessaan sen alan, jonka hän oli raivannut itselleen tuolla ainoalla sanalla.
Mutta nuori upseeri pysyi äänetönnä ja liikkumattomana, hänen silmäyksensä vaan oli puhunut.
– Minä olen vihamiesteni käsissä, jatkoi hän sillä innostuksen äänellä, jonka hän tiesi olevan puritaaneille ominaista. No niin, pelastakoon Jumala minut, tai tulkoon minulle kuolema Jumalani tähden! Siinä on vastaus, jonka pyydän teidän viemään lord Winterille. Ja tuon kirjan, lisäsi hän osoittaen käsikirjaa, mutta koskematta sitä, ikäänkuin tuo koskettaminen olisi häntä saastuttanut, saatte viedä takaisin ja itse käyttää sitä, sillä te olette epäilemättä kahdella tavoin lord Winterin rikostoveri, hänen rikostoverinsa niinhyvin vainoojana kuin vääräuskolaisena.
Felton ei vastannut mitään, otti vaan kirjan samalla inholla, jota hän jo oli osoittanut sitä tuodessaan, ja meni mietteissään pois.
Kello viisi iltapäivällä tuli lord Winter. Mylady'llä oli ollut koko päivä aikaa miettiä, kuinka hänen olisi menetteleminen; hän otti lordia vastaan niinkuin nainen, joka on voittanut takaisin kaikki edut puolellensa.
– Näyttääpä siltä, virkkoi paroni, istahtaen nojatuoliin vastapäätä mylady'ä, ja ojentaen huolettomasti jalkansa uuninliestä kohden, näyttääpä siltä kuin oltaisiin uskonluopioita!
– Mitä te tarkoitatte, herra?
– Minä tarkoitan että siitä lähtien kuin viimeksi tavattiin, ollaan muutettu toiseen uskoon. Oletteko kentiesi menneet naimisiin kolmannelle miehelle, joka on protestantti?
– Selittäkää, mylord, jatkoi vanki arvokkaasti, sillä minä kyllä kuulen teidän sananne, vaan minä en käsitä niitä?
– Teillä ei siis ole kai mitään uskontoa laisinkaan, ja se minua enemmän miellyttää, virkkoi lord Winter, hymyillen ivallisesti.
– Varmaankin olisi se enemmän teidän periaatteidenne mukaista, vastasi mylady kylmästi.
– Oh, minun täytyy tunnustaa, että se on minulle vallan yhdentekevää.
– Oh, teidän ei tarvitsisi sanoa, että uskonto on teille yhdentekevää; teidän riettautenne ja rikoksenne todistavat sitä kylliksi.
– Mitä? Tekö puhutte riettauksista, rouva Messalina, ja rikoksista, lady Macbeth! Minä joko kuulin väärin tai te, jumal'auta, olette koko lailla häpeämätön!
– Te puhutte tuolla tavoin, kun tiedätte että meitä kuunnellaan, virkkoi mylady kylmästi ja kun koetatte yllyttää vanginvartijanne ja pyövelinne minua vastaan.
– Vanginvartijani! Pyövelini! Kas vaan, rouvaseni, nythän rupeatte oikein runolliseksi ja eilinen ilvenäytelmä muuttuu murhenäytelmäksi. Mutta vähät siitä, kahdeksan päivän perästä olette siellä, missä teidän pitää olla, ja sitten on minun tehtäväni täytetty.
– Häpeällinen, jumalaton tehtävä! lausui mylady semmoisella innostuksella, millä viattomasti syytetty syyttää tuomareitansa.
– Luulenpa totta tosiaan, sanoi Winter nousten seisovilleen, että tuo lutka on hullu! Kas niin, kas niin, hillitkää luontoanne, rouva puritaani, taikka minä suljetan teidät pimeään huoneesen. Hiisi vieköön, eiköhän vaan espanjalainen viinini liene noussut teidän päähänne? Mutta olkaa huoleti, tuo humala ei ole vaarallista, eikä siitä ole mitään seurauksia.
Ja lord Winter meni pois kiroillen, mikä siihen aikaan kuului aatelistapoihin.
Felton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta keskustelusta.
Mylady oli arvannut oikein.
– Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat kohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä niitä välttää.
Taas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään ja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut toisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän näytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä häirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten kanssa hiljaa ulos.
Mylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis rukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi käytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui kuuntelevan häntä.
Tällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui pöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.
Tunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että tällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.
Nuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.
Hän kääntyi seinään päin hymyilläksensä, sillä siinä hymyilyssä kuvautui sellainen voitonriemu, että se olisi ollut kylliksi häntä syyttämään.
Hän antoi vielä puoli tuntia kulua ja kun kaikki oli vielä hiljaista vanhassa linnassa eikä muuta kuulunut kuin aaltojen herkeämätön pauhu, tuo valtameren voimakas huo'unta, alkoi hän puhtaalla, sulosointuisella äänellänsä laulaa ensimäistä värssyä eräästä virrestä, joka on puritaanin suosituimpia.
Sä Herra meidät ylönannat
Vaan koettaakses uskoamm'
Ja voiton palmun viimein kannat,
Kun vanhurskaudess' vaellamm'.
Värssyt eivät olleet kovin hääviä, kaukana siitä, mutta niinkuin tiedetään, eivät puritaanit olleet juuri mitään runoseppiä.
Laulaessaan kuunteli mylady: sotamies oven takana oli pysähtynyt niinkuin olisi hän kiveksi muuttunut. Mylady sai siis päättää, minkä vaikutuksen hän oli aikaan saanut.
Sitten jatkoi hän lauluansa sanomattoman innokkaasti ja tunteellisesti; hänestä tuntui kuin hänen laulunsa olisi levennyt kauvaksi holvien alle ja ikäänkuin salainen tenho mennyt pehmittämään hänen vartiainsa sydämmiä; näyttipä kumminkin siltä kuin vartija-sotamies, joka epäilemättä oli harras katolilainen, olisi pudistellut itsestään tuon lumouksen, sillä hän virkkoi oviluukun kautta:
– Vaietkaahan toki, rouva; tuo teidän laulunne on synkkä kuin mikä De profundis,6 ja jos, paitsi tätä huvia, mikä vartioitsemisesta on, täytyy vielä tuommoista kuulla, ei tässä enää mikään kestä.
– Vaiti! sanoi nyt vakava ääni, jonka mylady tunsi Felton'in ääneksi; mitä sinä heittiö siihen sekoitut! Onko sinua käsketty kieltämään tuota naista laulamasta? Ei. Sinut on vaan velvoitettu vartioimaan häntä ja ampumaan hänet jos hän yrittää pakoon. Vartioitse häntä, ja jos hän pakenee, ammu hänet; mutta elä mene yli määräyksiesi.
Sanomaton ilo kuvautui myladyn kasvoilla, mutta se vilahti vaan kuni salama, ja näyttämättä kuulleenkaan tuota puhetta, josta hän ei ollut sanaakaan menettänyt, alkoi hän uudestaan, antaen äänellensä kaiken sen sulouden ja viehätyksen, minkä hornan henget olivat siihen istuttaneet:
Mua kyyneleet ja surut sortaa,
Maanpako kolkko, katkera,
Vaan ei ne mua jaksa murtaa,
Kun Herra mull' on turvana.
Tuo tavattoman laaja ja erinomaisen sulosointuinen ääni loi noihin kömpelöihin värssyihin semmoisen ihanuuden, että Felton, joka ei ollut puritaaniveljiensä hartaimmissakaan lauluissa niin syvää innostusta huomannut, luuli kuulevansa enkelin taivaallisia, lohduttavia säveleitä.
Mylady jatkoi:
Kyll' huojennuksen aamu aukee,
Sill' Herra ompi laupias;
Vaan joskin tämä toivo raukee,
Autuuden voitan kuolemass'.
Tuo värssy, johon lumoojatar painoi koko sielunsa, sai nuoren upseerin sydämmen vuotamaan yli ääriensä; hän avasi äkisti oven ja mylady näki hänen astuvan sisään, kalpeana kuin ainakin, mutta palavin silmin ja melkein mielipuolisena.
– Miksi laulatte noin, sanoi hän, ja semmoisella äänellä?
– Anteeksi, herra, vastasi mylady vienosti, minä unhotin, ett'eivät lauluni sovellu tässä talossa laulettaviksi. Minä olen kenties loukannut teidän uskoanne, mutta sen olen tehnyt tahtomattani, sen vannon. Antakaa minulle siis anteeksi tämä virhe, joka ehkä on suuri, mutta ei vapatahtoinen.
Mylady oli tällä hetkellä niin kaunis, hengellinen hartaus, johon hän näytti vajonneen, loi hänen kasvoillensa semmoisen loisteen, että Felton so'enneena luuli näkevänsä sen enkelin, jota hän äsken oli vaan kuullut.
– Niin, niin, vastasi hän, te häiritsette, liikutatte niitä, jotka tässä linnassa asuvat.
Hupsu raukka ei huomannut sanojensa sotkuisuutta, jonka ohessa mylady'n ilveksensilmä sukelsi hänen sydämmensä pohjaan saakka.
– Minä vaikenen, sanoi mylady luoden silmänsä alaspäin, ja tehden äänensä niin lempeäksi kuin suinkin saattoi, ja hereten niin nöyräksi kuin hänen olentonsa suinkin myönsi.
– Ei, ei, rouva hyvä, sanoi Felton; laulakaa vaan; mutta hiljaisemmalla äänellä, etenkin yön aikaan.
Ja näin sanottuansa syöksyi Felton ulos huoneesta, sillä hän tunsi että hän ei enää voinut olla luja vankia kohtaan.
– Teitte oikein, herra luutnantti, sanoi sotamies; nuo laulut panevat pään pyörälle, vaan viimein niihin tottuu: hänen äänensä on niin kovin kaunis!
LII.
Vankeuden kolmas päivä
Felton oli hullautunut; mutta vielä tarvittiin yksi askel: Felton piti saada jäämään pitemmäksi aikaa huoneesen, tai oikeammin, jäämään yksin hänen kanssansa; mutta vielä ei ollut mylady oikein selvillä siitä, kuinka hän voisi päästä niin kauvaksi.
Vielä enemmän: hänen piti saada Felton puhumaan, voidaksensa itse ruveta puhumaan; sillä mylady tiesi vallan hyvin, että hänen suurin viehätysvoimansa oli hänen äänessänsä, jonka avulla hän osasi saada ihmisellisen puheen kuulumaan melkein taivaalliselta.
Ja sittenkin saattoivat mylady'n aikeet mennä myttyyn, sillä Felton'ia oli varoitettu pienimmistäkin kohdista. Tästä hetkestä saakka valvoi hän kaikkia, kaikkia sanojansa, silmäyksiänsä, liikkeitänsä, jopa hengitystänsäkin, jonka voisi selittää huokaukseksi. Sanalla sanoen, hän tutki ja harjoitteli kaikkea niinkuin taitava näyttelijätär harjoittelee uutta roolia, johon hän ei ole tottunut.
Lord Winterin suhteen oli hän täysin selvillä; hänen tuli olla äänetön ja arvokas hänen seurassaan, toisinaan kiusoittaa häntä teeskennellyllä halveksimisella, ynseällä sanalla, yllyttää häntä uhkauksiin ja väkivaltaisuuksiin, jotka olisivat vastakohtana hänen nöyryydellensä, – semmoinen oli hänen suunnitelmansa. Felton'in tuli kaikkea tuota nähdä; hän ei kenties virkkaisi mitään, vaan hän näkisi sitä.
Aamulla tuli Felton tavallisuuden mukaan, mutta mylady antoi hänen järjestää aamiaisen, puhuttelematta häntä sanallakaan. Kun hän oli menemäisillään, tunsi mylady toivon kipinän povessaan, sillä hän luuli huomaavansa että Felton aikoi häntä puhutella; mutta vaikka Felton'in huulet liikkuivat, ei hän saanut sanaa suustansa, ja viimein hillitsi hän sydämmensä eikä lausunut niitä sanoja, joita hän oli lausumaisillaan, vaan meni äänetönnä pois.
Kello kaksitoista tuli lord Winter sisään. Oli kaunis talvipäivä, Englannin vaalean auringon säde, joka loistaa, vaan ei lämmitä, pilkisti huoneesen ikkunaristikon lävitse.
Mylady katseli ulos ikkunasta eikä ollut kuulevinaan että ovea avattiin.
– Ah, sanoi lord Winter, sittenkuin on näytelty ilvenäytelmää ja murhenäytelmää, ruvetaan näyttelemään surumielisyyttä.
Vanki ei vastannut.
– Niin, niin, jatkoi lord Winter, kyllä ymmärrän: te tahtoisitte vapauteenne tuonne rannalle; te haluaisitte päästä hyvällä laivalla kyntelemään tuota vihreätä merta; no, malttakaa, malttakaa! Neljän päivän perästä on tuo ranta ja meri teille avoinna, niin, ehkäpä enemmän avoinna kuin tahtoisittekaan, sillä neljän päivän perästä pääsee Englanti teistä.
Mylady liitti kätensä ristiin ja nosti kauniit silmänsä taivasta kohden.
– Jumalani, Jumalani, virkkoi hän suloisella äänellä kuin enkeli, anna anteeksi tuolle miehelle, niinkuin minä hänelle anteeksi annan!
– Niin, rukoile vaan, sinä kadotettu syntinen! huudahti parooni; sinun rukouksesi on sitä jalomielisempi, kun minä vannon sinulle, että nyt olet semmoisen miehen käsissä, joka ei ole antava sinulle anteeksi.
Ja hän meni ulos.
Samassa silmänräpäyksessä kuin hän meni, loi mylady terävän silmäyksen puoli-avoimen oven lävitse ja näki Felton'in pujahtavan syrjään, ett'ei mylady häntä huomaisi.
Silloin lankesi hän polvilleen rukoilemaan.
– Jumalani, Jumalani, sanoi hän, Sinä tiedät, minkä pyhän asian tähden minä kärsin! Anna minulle myöskin voimaa kärsiä!
Ovi aukeni hiljaa; kaunis rukoilija ei ollut sitä huomaavinansa; hän jatkoi itkuisella äänellä:
– Sinä koston Jumala, sinä laupeuden Jumala! Sallitko tuon miehen kurjamaisten aikomusten toteutua?
Sitten vasta oli hän kuulevinansa Felton'in askeleita ja ajatuksen nopeudella kohosi hän jaloilleen, punastuen, ikäänkuin hän olisi hävennyt että hänet tavattiin polvillaan.
– Minä en tahdo häiritä rukoilevia, rouva, sanoi Felton vakavasti; elkää häiriytykö minun tähteni, minä pyydän hartaasti!
– Kuinka te tiedätte että minä rukoilin? sanoi mylady nyyhkyttäen. Te erhetyitte, herra, minä en rukoillut.
– Luuletteko sitten, rouva, vastasi Felton yhtä vakavasti, vaan vähän lempeämmästi, että minä pidän oikeutenani estää kenenkään luodun olennon lankeamasta polvilleen Luojansa eteen? Ei, Jumala siitä varjelkoon! Katumus sopii niin hyvin rikollisille, olkoon heidän rikoksensa mikä hyvänsä; rikollinen on minulle pyhä, Jumalan jalkain juureen langenneena.
– Minä rikollinen! sanoi mylady hymyillen niin että tuomion-enkelikin olisi lauhtunut. Rikollinen! Jumala, sinä tiedät, olenko minä rikollinen! Sanokaa, että minä olen tuomittu, hyvä herra, olkoon niin, mutta te tiedätte itse, että Jumala rakastaa marttiiroja, sallii viattomainkin toisinaan joutua tuomion alaisiksi.
– Jos te olisitte tuomittu, jos te olisitte viaton, jos te olisitte marttiira, vastasi Felton, olisi teillä vielä suurempi syy rukoilla, ja minä itse auttaisin teitä rukouksillani.
– Ah, te olette Jumalan lapsi, huudahti mylady heittäytyen hänen jalkoihinsa, minä en kestä enää, sillä minä pelkään voimaini pettävän sillä hetkellä kuin minun täytyy taistella ja tunnustaa uskoni; kuulkaa siis epätoivoon joutuneen naisen rukous. Teitä petetään, hyvä herra, mutta siitä ei nyt ole kysymys; minä pyydän vaan yhtä armoa, yhtä ainokaista, ja jos te suotte minulle sen, siunaan minä teitä sekä tässä että tulevaisessa elämässä.
– Puhukaa herralleni, sanoi Felton; minulla ei onneksi ole anteeksi-antamista eikä rankaisemista; minua korkeampi on se mies, jolle Jumala on pannut sen vastuun-alaisuuden.
– Ei, teille, ainoastaan teille. Kuulkaa minua ennemmin kuin olette avullisena minun alennukseeni, minun häväisemiseeni.
– Jos te olette ansainneet tämän alennuksen, rouva, jos te itse olette vetäneet päällenne tämän häväistyksen, täytyy teidän ruveta sen alaiseksi, uhrataksenne siten Jumalalle.
– Mitä te sanotte? Ah, te ymmärrätte minua väärin! Kun minä puhun häväistyksestä, luuletteko te minun tarkoittavan jotakin rangaistusta, vankeutta tai kuolemaa? O, olisikko se Jumalalle otollista! Mitä minä huolin kuolemasta tai vankeudesta!
– Nyt en minä enää teitä ymmärrä, rouva, sanoi Felton.
– Tai ette ole ymmärtävinänne, hyvä herra, vastasi vanki hymyillen epäilevästi.
– En totta tosiaan, sotilaskunniani kautta, kristinuskon nimessä!
– Kuinka? Ettekö siis tiedä mitä lord Winter minulle aikoo?
– En.
– Mahdotonta! Te, hänen uskottunsa!
– En koskaan valhettele, rouva.
– Oh, hän ei sitä niin paljon peittele, ett'ei sitä voisi arvata.
– Minä en koeta arvata mitään, rouva hyvä; minä odotan kunnes minulle uskotaan asioita, ja paitsi mitä lord Winter on sanonut minulle teidän kuullen, hän ei ole minulle mitään uskonut.
– Mutta, huudahti mylady sanomattoman totuudenmukaisella äänellä, ettekö te siis olekkaan hänen rikostoverinsa? Ettekö te siis tiedäkkään että hän aikoo minua häväistä tavalla, jolle ei mikään maallisen rangaistuksen kauheus vertoja vedä?
– Te petytte, rouva, sanoi Felton punastuen; lord Winter ei voi tehdä semmoista rikosta.
– Hyvä! mietti mylady itsekseen; tietämättä mitä se onkaan, nimittää hän sitä jo rikokseksi.
Sitten virkkoi hän ääneen:
– Tuon katalan miehen ystävä pystyy kaikkeen.
– Ketä te sanotte katalaksi? kysyi Felton.
– Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi sopia?
– Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät alkoivat säkenöidä.
– Jota epäjumalanpalvelijat, uskottomat pakanat nimittävät Buckingham'in herttuaksi, lisäsi mylady; minä en osannut luulla koko Englannissa olevan miestä, joka tarvitsisi niin pitkiä selityksiä, arvataksensa ketä minä tarkoitin.
– Herran käsi on ojennettu häntä vastaan; hän ei ole välttävä ansaittua rangaistustansa.
Felton ilmoitti Buckingham'in herttuata kohtaan samaa inhoa, mitä kaikki englantilaiset tunsivat tuota miestä kohtaan, jota itse katolilaisetkin sanoivat nylkyriksi, verenimijäksi, irstailijaksi ja jota puritaanit nimittävät suorastaan saatanaksi.
– O, Jumalani, Jumalani! huudahti mylady, kun minä pyydän teitä toimittamaan tuolle miehelle sen rangaistuksen, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, tietäkää, ett'en minä etsi omaa kostoani, vaan kokonaisen kansan vapautta, – sitä minä teiltä rukoilen.
– Tunnetteko te siis hänet? huudahti Felton.
– Vihdoinkin tekee hän minulle kysymyksen, mietti mylady itsekseen, riemastuneena siitä että niin pian oli saavuttanut niin suuren voiton. Ah, kysyttekö, tunnenko minä häntä! Kyllä tunnen, ja kovaksi onnekseni, ikuiseksi onnettomuudekseni!
Ja mylady väänteli käsiänsä kuni raatelevien tuskien vallassa.
Felton tunsi epäilemättä povessaan, että hänen voimansa alkoivat uupua ja hän astui askeleen oveen päin; vanki, joka ei silmänräpäykseksikään heittänyt häntä näkyvistänsä, syöksähti hänen jälkeensä ja pidätti hänet.
– Herrani, huudahti hän, olkaa hyvä, olkaa lempeä, kuulkaa minun rukoukseni! Se veitsi, jonka paroni julmassa aavistuksessaan ryösti minulta pois, koska hän tietää mitä sillä tekisin … ah, kuunnelkaa minua loppuun … armosta, armeliaisuudesta antakaa minulle se veitsi vaan silmänräpäykseksi! Minä syleilen teidän polvianne; ajatelkaas, te suljette oven, en minä teille mitään pahaa tahdo tehdä; Jumalani, tahtoisinko teille mitään pahaa tehdä, teille, ainoalle oikeamieliselle, hyvälle, säälivälle olennolle jonka olen löytänyt, teille, joka ehkä olette minun pelastajani! Antakaa minulle se veitsi yhdeksi minuutiksi vaan, minä annan sen teille takaisin oviluukusta. Yhdeksi minuutiksi vaan, herra Felton, ja te olette silloin pelastaneet minun kunniani.
– Te tahdotte murhata itsenne! huudahti Felton kauhistuneena, unhottaen vetää kätensä irti vangin käsistä; murhata itsenne!
Felton seisoi liikkumattomana, kahden vaiheella.
– Hän empii vielä, ajatteli mylady; minä en ole ollut kylliksi totuudellinen.
Askeleita kuului käytävässä; mylady tunsi ne lord Winter'in askeleiksi.
Felton tunsi ne myös ja astui askeleen oveen päin.
Mylady syöksähti hänen luoksensa.
– Oh, ei sanaakaan, sanoi hän hiljaa ja hätäisesti, ei sanaakaan tuolle miehelle siitä, mitä olen teille puhunut, sillä silloin olen hukassa, ja te, te…
Kun askeleet lähenivät, vaikeni hän, pelosta että hänen äänensä kuuluisi, ja hän painoi sanomattomalla kauhistuksella kauniin kätensä Felton'in suulle.
Felton työnsi hiljaa pois luotansa mylady'n, joka vaipui erääsen lepotuoliin.
Lord Winter kulki oven sivuitse pysähtymättä, ja askelten kuultiin etenevän.
Kalmankalpeana seisoi Felton muutamia silmänräpäyksiä, tarkasti kuunnellen, mutta kun askeleet herkesivät kuulumasta, hengitti hän taas, ikäänkuin unesta heränneenä, ja syöksähti ulos huoneesta.
– Ah, sanoi mylady, kuunnellen vuorostaan Felton'in askeleita, jotka poistuivat vastapäiseen suuntaan kuin lord Winter'in, vihdoinkin olet kynsissäni!
Mutta pian synkistyivät taas hänen kasvonsa.
– Jos hän kertoo paroonille, sanoi hän, olen minä hukassa, sillä parooni, joka kyllä tietää että minä en tapa itseäni, asettaa hänen läsnä-ollessaan veitsen minun käteeni, ja silloin saa hän nähdä koko tuon minun epätoivoni olleen vaan teeskenneltyä.
Hän meni peilin eteen ja tarkasteli itseänsä; hän ei ollut koskaan ollut niin kaunis.
– Eipä sentään, sanoi hän hymyillen, eipä hän hiisku mitään.
Iltasella tuli lord Winter samalla kertaa kuin hänen iltaruokansa.
– Herra, sanoi mylady, onko teidän läsnä-olonne välttämättömästi minun vankeuteeni kuuluvaa, ja ettekö voi säästää minua siitä kärsimyksestä, jota teidän käyntinne minulle tuottavat?
– Mitä nyt, rakas siskoseni! vastasi Winter; eikös tuo pieni, kaunis suu, joka nyt on niin julma minua kohtaan, sanonut minulle oikein hellästi, että te tulitte tänne Englantiin vaan minua tervehtimään, ja että te niin halusitte tätä nautintoa että sen vuoksi antauduitte meritaudin, myrskyn ja vankeuden alaiseksi? No, nyt minä olen tässä, olkaa siis tyytyväinen; sitä paitsi on minun käynnilläni tällä kertaa pätevä syykin.
Mylady vapisi; hän luuli Felton'in kertoneen; tuo nainen, joka oli niin monta kovaa kokenut, niin monia ankaroita ja mellastavia sielunliikkeitä tuntenut, oli tuskin koskaan tuntenut sydämmensä niin kovasti sykkivän kuin nyt.
Hän istui; lord Winter siirsi tuolin hänen viereensä ja asettui siihen istumaan; sitten otti hän taskustaan paperin, ja avasi sen verkalleen.
– Minä tahdon näyttää teille tämän laatuisen passin, jonka itse olen kirjoittanut, sanoi hän, ja joka määrää, miten teidän on eläminen sitä uutta elämää, jonka minä suon teille.
Sitten siirsi hän silmänsä mylady'stä paperiin ja luki:
"Käsky viedä sinne ja sinne" – paikan nimen kohdalla on aukko, keskeytti Winter; jos tahdotte määrätä paikan itse, niin ilmoittakaa se; ja jos se ei ole tuhatta peninkulmaa lähempänä Lontoota, niin toivomukseenne myönnytään. Minä jatkan siis: "käsky viedä sinne ja sinne Charlotta Backson-niminen nainen, joka Ranskan rikoslain mukaan on merkitty polttoliljalla, mutta rangaistuksen perästä vapautettu; hänen täytyy asua siellä, poistumatta sieltä koskaan kolmea peninkulmaa kauemmaksi. Jos hän yrittää pakoon, pantakoon kuolemantuomio täytäntöön. Hän saakoon viisi killinkiä päivässä asuntoa ja elatusta varten."
– Tuo käskykirje ei koske minua, vastasi mylady kylmästi, koska siinä ei ole minun nimeni.
– Nimenne! Onko teillä sitten mitään nimeä?
– Minulla on teidän veljenne nimi.
– Erhetystä; minun veljeni oli vaan teidän toinen miehenne, ja ensimäinen miehenne elää vielä. Sanokaa hänen nimensä niin pannaan se tähän Charlotta Backson'in sijaan. Eikö?.. Ettekö tahdo?.. Te vaikenette? Hyvä, teidät kirjoitetaan siis Charlotta Backson'in nimelle.
Mylady pysyi äänettömänä; tällä kertaa ei tuo äänettömyys ollut tekeytymistä, vaan sen vaikutti kauhistus; hän luuli että käskykirje oli valmis pantavaksi toimeen, että lord Winter oli määrännyt hänen lähtönsä aikaisemmaksi, että hänet oli tuomittu lähtemään jo samana iltana. Hetkisen aikaa luuli hän kaikki olevan hukassa, mutta yht'äkkiä huomasi hän ett'ei käskykirjeessä ollut mitään allekirjoitusta.
Ilo, jonka tämä huomaus hänelle tuotti, oli niin suuri, ett'ei hän voinut sitä salata.
– Niin, niin, sanoi lord Winter, joka näki mitä mylady'n mielessä liikkui, te haette allekirjoitusta ja mietitte: vielä ei kaikki ole hukassa, vielä ei tämä käskykirja ole allekirjoitettu; sitä näytetään minulle vaan peljätykseksi, siinä kaikki. Te petytte; huomenna lähetetään tämä käskykirje lord Buckingham'ille, ylihuomenna tulee se takaisin hänen allekirjoittamanansa ja hänen sinetillään varustettuna ja kahdenkymmenen neljän tunnin perästä siitä lukien ruvetaan sitä panemaan täytäntöön. Hyvästi, rouva hyvä, nyt olen sanonut sanottavani.
– Ja minä vastaan teille, herra, että tämä vallan väärinkäyttö, tämä maanpakoon-ajo valhenimen varjossa on kauheata kunnottomuutta.
– Tahdotteko mieluummin tulla hirtetyksi oikealla nimellänne, mylady? Te tiedätte, että Englannin lait ovat järkähtämättömän ankarat avioliitonrikos-asioissa; sanokaa suoraan. Vaikka minun nimeni, tai oikeammin minun veljeni nimi on tähän kaikkeen sotkeutunut, antaudun minä julkisen oikeudenkäynnin häpeän alaiseksi, päästäkseni varmasti teistä erilleni.
Mylady ei vastannut, mutta hän vaaleni kalmankalpeaksi.
– Ah, minä näen että te valitsette mieluummin matkustamisen. No niin, ehkäpä olettekin oikeassa. Onhan elämä sentään sangen hauskaa. Senpä vuoksi ei minua halutakkaan antaa teidän ryöstää sitä itseltäni. Mitäs pidätte noista viidestä killingistä, jotka saatte päivärahaksi? minä olen vähän liian kitsas mielestänne, vai kuinka? Se on sen vuoksi, ett'ette pääsisi rikastumaan ja sitten lahjomaan vartioitanne. Onhan teillä muutoin aina hempeytenne ja suloutenne, joilla voitte heitä houkutella. Käyttäkää niitä, ell'ei vastoinkäymisenne Felton'in kanssa ole teitä kyllästyttänyt.
– Felton ei siis ole puhunut mitään, mietti mylady, ei mitään siis ole vielä kadotettu.