Veri kuohahti Athoksen päähän; hän astui askeleen Hänen ylhäisyyttänsä kohden.
– Voisippa luulla teidän todellakin epäilevän meitä, arvoisa herra, ja meidän täytyvän käydä säännöllisen tutkinnon alaisiksi. Jos asia niin on, suvaitkoon Teidän ylhäisyytenne selittää asian tarkemmin, että toki saamme tietää, mistä on kysymys.
– Ja jos tämä todellakin olisi tutkinto, lausui kardinaali, niin on moni muu kuin te, herra Athos, saanut ruveta sen alaiseksi, kieltäytymättä vastaamasta.
– Minä olenkin, arvoisa herra, jo sanonut Teidän ylhäisyydellenne, että teidän tarvitsee vaan tehdä kysymyksenne ja me olemme valmiit niihin vastaamaan.
– Mikä kirje se oli, jota ai'oitte lukea, herra Aramis, ja jonka piiloititte?
– Kirje eräältä naiselta, arvoisa herra.
– Ah, ymmärrän kyllä, sanoi kardinaali, että semmoisia kirjeitä aristellaan näyttää, mutta niitä voi kumminkin näyttää rippi-isälle, ja tiedättehän minun olevan hengellistä säätyä.
– Arvoisa herra, sanoi Athos levollisesti, mikä tuntui yhä hirvittävämmältä sen vuoksi, että hän pani päänsä vaaraan sitä sanoessaan, arvoisa herra, kirje on naiselta, mutta nimi ei ole Marion Delorme eikä rouva d'Aiguillon.
Kardinaali muuttui kalman kalpeaksi; hirvittävä salama leimahti hänen silmistänsä; hän käännähti taaksepäin ikäänkuin antaaksensa käskyn Cahussac'ille ja Houdinière'lle. Athos näki liikkeen ja astahti askeleen musketteihin päin, joihin myöskin kolme ystävystä olivat silmänsä kiinnittäneet, ikäänkuin heillä olisi ollut kovin vähän halua antautua kiini otettaviksi. Kardinaali itse oli kolmas; muskettisotureita lakeijoineen oli seitsemän; kardinaali huomasi että taistelu olisi yhä vähemmän tasaväkinen, jos Athos ja hänen toverinsa todella olivat salaliittolaisia, ja nopeiden välivaihdosten kautta, joita hänellä aina oli varalla, muuttui hänen vihastuksensa hymyilyksi.
– Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän valossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa itseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole unhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos minua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara, pyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole tarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja kirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!
Samassa nousi hän hevosensa selkään, – Cahusac oli näet tuonut sen hänen luoksensa, – viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.
Nuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä, kunnes hän oli kokonaan kadonnut.
He silmäilivät sitten toisiansa.
Kaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen ylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin poistuvan raivoisassa mielentilassa.
Athos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.
Kun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti Porthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:
– Grimaud huusi liian myöhään.
Grimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.
Athos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.
– Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.
– Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa hänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä toisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä toisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.
– Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin. Tuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin toisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut tekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.
– Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta kyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.
– Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me hengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen hiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut lemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies luuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen, hämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan sinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko rakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka kardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet kardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä näyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä. Arvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen korttinsa!
– Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.
– Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja Aramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta, johon kardinaalin tulo sen keskeytti.
Aramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi häntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.
– Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta saakka.
– Mielelläni, sanoi Aramis.
"Paras serkkuni!
Minä taidan lähteä käymään Stenay'ssä, jossa sisareni on hankkinut pienelle kamarineitsyellemme pääsyn karmeliittaluostariin. Lapsiparka on nöyrä; hän tietää ett'ei hän voi elää muualla, jättämättä sieluansa vaarojen alaiseksi. Jos kumminkin meidän perheseikat järjestyvät toivomme mukaan, luulen minä että hän antautuu kadotuksellekin alttiiksi ja palaa niiden tykö, joita hän kaipaa, semminkin kun hän tietää että häntä myötäänsä ajatellaan. Sen ohessa ei hän ole kovin onneton; kaikki, mitä hän toivoo, on saada kirjeen sulhaseltansa. Minä kyllä tiedän, ett'ei sellainen tavara pääse niinkään helposti pujahtamaan luostariristikkojen lävitse, mutta niinkuin minä jo olen sinulle osoittanut, paras serkkuni, en minä ole aivan kömpelö ja otan siis vallan mielelläni sen toimen tehtäväkseni. Sisareni kiittää sinua hyvästä ja alinomaisesta muistamisestasi. Hän oli muutaman hetken kovin levottomana, vaan hän on jo paljo tyyntynyt, sittenkuin hän lähetti kirjanpitäjänsä sinne pois, ett'ei mitään odottamatonta siellä tapahtuisi.
Hyvästi, paras serkkuni! Lähetä tietoja itsestäsi niin usein kuin voit, toisin sanoen, niin usein kuin luulet voivasi niitä lähettää varmaan. Minä syleilen sinua.
Marie Michon."
– Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis! huudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin tietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä! Missä on Stenay, Athos?
– Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on päättynyt, voimme tehdä retken sinne.
– Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä tänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut rochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet syödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät vielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi, ell'eivät rupea syömään toisiansa.
– Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista bordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä mainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin mainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja miellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän maiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia sinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.
– Niin, sanoi d'Artagnan, Athos on oikeassa; kirje on poltettava, ja vaikka se poltetaankin, hiisi tiesi, eikö kardinaali tiedä jotakin taikatemppua, jonka avulla hän voi lukea sen sisällyksen tuhkastakin.
– Kyllä kai hän tietää, sanoi Athos.
– Mutta mitenkäs sitten menettelette kirjeen kanssa? kysyi Porthos.
– Tule tänne, Grimaud! sanoi Athos.
Grimaud totteli:
– Rangaistukseksi siitä että olet puhunut ilman luvatta, ystäväni, tulee sinun syödä tämä paperi, mutta palkinnoksi siitä hyödystä, jonka puhumisellasi meille toimitit, saat juoda tämän lasillisen viiniä; kas niin, tässä kirje ensiksi, pureksi se hyvästi.
Grimaud hymyili ja, silmäillen viinilasia, jonka Athos oli täyttänyt ääriään myöten, pureksi kirjeen ja nieli sen.
– Bravo, mestari Grimaud! sanoi Athos, otappas nyt tämä, kas niin, minä vapautan sinut sanomasta kiitoksia.
Grimaud tyhjensi lasin äänettömänä.
– Ja nyt, sanoi Athos, ell'ei kardinaalin päähän pistä se nerokas ajatus, että avauttaa Grimaud'in vatsan, luulen voivamme olla jotenkin levollisina.
Sillä välin jatkoi Hänen ylhäisyytensä surumielistä ratsastustaan, mutisten partaansa:
– Nuo neljä miestä pitää minun saada omikseni.
L.
Vankeuden ensi päivä
Palatkaamme mylady'yn, jonka kadotimme näkyvistämme, luodessamme silmäyksen Ranskanmaan rannikolle.
Me tapaamme hänet siinä epätoivon tilassa, mihin hänet jätimme, vaipuneena synkkien mietteittensä syvyyteen, helvettiin, jonka portin edustalla hän kadotti melkein kaiken toivonsa; sillä ensimäisen kerran epäilee hän, ensimäisen kerran pelkää hän.
Kahdessa tilassa on onni hänet pettänyt, kahdessa tilassa on hän nähnyt itsensä oivalletuksi ja kavalletuksi ja kumpaisellakin kertaa on siihen ollut syynä hänen vainohenkensä, jonka Herra epäilemättä on lähettänyt häntä kukistamaan. D'Artagnan on voittanut hänet, hänet, tuon voittamattoman pahanhengen voiman.
Hän on loukannut hänen rakkauttansa, nöyryyttänyt hänen ylpeyttänsä, pilkannut hänen kunnianhimoansa; ja nyt, nyt on hän hävittämässä koko hänen onnensa, ahdistamassa hänen vapauttansa, uhkaamassa hänen henkeänsä. Vielä enemmän: hän on kohottanut hänen naamiotansa, tuota kilpeä, jonka taakse hän on peittäytynyt ja joka estää pääsemästä häneen käsiksi.
D'Artagnan on kääntänyt Buckinghamista, jota mylady vihaa, niinkuin hän vihaa kaikkea, mitä hän ennen on rakastanut, sen myrskyn, jolla Richelieu uhkasi häntä kuningattaren persoonassa. D'Artagnan on tekeytynyt de Wardes'iksi, jota kohtaan hän tunsi tiikerimäistä himoa, kukistamatonta, niinkuin sen luontoisilla naisilla tavallista. D'Artagnan tuntee hänen hirveän salaisuutensa, josta hän on vannonut ett'ei kukaan sitä saa tietää menettämättä henkeänsä. Vihdoin, samassa hetkessä kuin hän Richelieu'ltä oli saanut tuon avonaisen valtakirjan, jonka avulla hän aikoi kostaa vihollisellensa, temmattiin tuo valtakirja hänen kädestänsä ja d'Artagnan se toimitti hänet vankeuteen, ja lähettää hänet johonkin likaiseen Botanybay'hin, johonkin katalaan Tyburn'iin Intian valtameren syliin.
Sillä kaikki tämä on epäilemättä kotoisin d'Artagnan'ista; mistäs sitten, ellei hänestä tulisi kaikki se häväistys, jonka alaiseksi hän oli joutunut? Hän yksin oli voinut ilmoittaa lord Winterille ne hirveät salaisuudet, jotka hän kovaksi onneksi sai tietoonsa, toisen toisensa jälkeen. D'Artagnan tuntee hänen lankonsa, hän on hänelle kirjoittanut.
Mikä hornan viha hänessä kiehuukaan tuossa hänen istuessaan autiossa kamarissaan liikkumattomana, hehkuvin, tylsistynein silmin! Kuinka hyvin tuo aikavälistä huo'unnan mukaan rinnasta pääsevä kolkko ärjyntä soveltuukaan meren aaltohyökyyn, joka paisuu, kohajaa, kiljuu ja musertuu ikuisen ja voimattoman epätoivon lailla vasten niitä kallioita, joiden päällä tämä synkkä, uhkea linna kohoaa! Ja niiden salamoiden loisteessa, joita tuo riehuva viha sytyttää hänen sielussaan, mitä oivallisia, kaukaisuuteen katoavia kostontuumia sepitteleekään hän rouva Bonacieux'iä, Buckingham'ia ja erittäinkin d'Artagnan'ia vastaan!
Niin, mutta ennenkuin voi kostaa, täytyy olla vapaa; ja ennenkuin vankina ollen vapaaksi pääsee, täytyy murtaa muuri, repiä rikki rautaristikoita, kavertaa reikä lattiaan – kaikki semmoista, jonka väkevä, hellittämätön mies voi saada toimeen, mutta joka naisen kuumeentapaisille ponnistuksille jää onnistumatta. Sitä paitsi tarvitaan semmoiseen aikaa, kuukausia, vuosia, ja hänellä on vaan kymmenkunta päivää käytettävänä, sen mukaan mitä lord Winter, hänen veljellinen ja peljättävä vanginvartijansa on sanonut hänelle.
Jos hän olisi mies, hän kumminkin koettaisi kaikkea tuota ja ehkäpä onnistuisi; minkä vuoksi taivas onkaan erhettynyt ja antanut tuon miehekkään sielun hennolle ja hienolle ruumiille? Hänen vankeutensa ensi hetket olivat todella kauheat; mutta vähitellen on hän hillinnyt vihansa purkaukset. Ruumista tärisyttävät tempaukset ovat lakanneet ja nyt istuu hän kokoon vetäytyneenä ikäänkuin uupunut käärme, joka kokoo uusia voimia.
– Niin, niin, minä olin hullu, kuin kiivastuin sillä tavoin, sanoi hän, katsellen peiliin, joka heijasti hänen silmiinsä sen säihkyvän silmäyksen, millä hän näytti tiedustelevan neuvoa omalta itseltään. Ei mitään kiivastumista! Kiivastuminen on heikkouden merkki. Minä en olekkaan koskaan onnistunut sitä keinoa käyttämällä. Ehkäpä, jos käyttäisin voimaani naisia kohtaan, huomaisin heidät vielä heikommiksi itseäni ja siis voittaisin heidät; mutta minä taistelen urhoollisia miehiä vastaan, ja heidän verrallansa olen minä vaan heikko nainen. Mutta taistelkaamme naisena, minun voimani on minun heikkoudessani.
Ja nyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarkastaa niitä eri vivahduksia, mitä hän saattoi luoda eloisille, liikkuville kasvoillensa, antoi hän muodollensa kaikkia mielenilmauksia, vihasta, joka rumensi hänen piirteitänsä, aina suloisimpaan, hellimpään, ihastuttavampaan hymyilyyn saakka. Sitten käänteli hän tottuneella kädellään hiuksensa kaikkiin niihin kiharamuotoihin, joiden kautta hän luuli korottavansa kasvojensa suloutta. Vihdoin mutisi hän tyytyväisenä omaan itseensä:
– Eipä vielä ole mitään hukassa; minä olen vielä kaunis.
Kello oli noin kahdeksan tienoilla iltaa. Mylady näki vuoteen ja arveli että muutamien tuntien lepo häntä virkistäisi, eikä ainoastaan hänen päätänsä ja ajatuksiansa, vaan myöskin hänen hipiötänsä. Ennenkuin hän asettui levolle, pisti hänelle päähän vielä parempi ajatus. Hän oli kuullut mainittavan iltaruuasta. Hän oli jo tunnin verran ollut tässä huoneessa, kauvan siis ei mahtanut kestää, ennenkuin hänen ruokansa tuotaisiin sisään. Vanki ei tahtonut hukata aikaansa; hän päätti tunnustella jo samana iltana seutua, tutkimalla niiden ihmisten luonteita, joiden huostaan hänen vartioitsemisensa oli uskottu.
Valo pilkahti oven alta; tuo valo ilmoitti että vanginvartija oli tulossa. Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti takaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi povella, toinen riipuksissa.
Telkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului huoneessa; ne lähestyivät.
– Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in ääneksi.
Käsky täytettiin.
– Noutakaa kynttilöitä ja asettukaa vahtivuoroonne, jatkoi Felton. Nuo kaksi käskyä, jotka nuori luutnantti antoi samoille henkilöille, osoittivat mylady'lle, että hänen palvelijansa olivat samoja kuin hänen vartijansa, nimittäin sotamiehiä.
Felton'in käskyt täytettiin muutoin äänettömästi ja nopeasti, mikä osoitti luutnantin pitävän tarkkaa kuria.
– Ah, sanoi hän, hän nukkuu! Hyvä on; herättyänsä syö hän illallisensa.
Ja näin sanottuansa hän astui muutaman askeleen mennäksensä alas.
– Mutta herra luutnantti, sanoi toinen sotamies, joka ei ollut niin tyyniluontoinen kuin hänen päällikkönsä ja oli lähestynyt mylady'ä, nainen ei nuku.
– Kuinka, eikö hän nuku? sanoi Felton; mitäs hän tekee?
– Hän on pyörtynyt; hänen kasvonsa ovat kovin kalpeat ja vaikka kuinka kuuntelisin, en voi kuulla hänen hengittävän.
– Sinä olet oikeassa, sanoi Felton, katseltuaan paikaltaan mylady'ä, lähestymättä häntä askeltakaan; mene ilmoittamaan lord Winterille että hänen vankinsa on pyörtynyt, sillä minä en tiedä kuinka minun on menetteleminen, koska en voinut ennalta arvata tätä tapausta.
Sotamies meni täyttämään upseerinsa käskyä. Felton istahti eräälle tuolille, joka sattui olemaan lähellä ovea, ja odotti, sanaakaan hiiskahtamatta. Mylady'llä oli vallassaan tuo naisten paljon käyttämä taito, katsella pitkien silmäripsiensä lävitse, ilman että silmäluomet näyttivät olevan raollaan; hän näki Felton'in, joka istui selkä häneen päin; hän katseli nuorta luutnanttia kymmenkunnan minuuttia, jolla ajalla tuo tunteeton vartija ei kääntynyt kertaakaan häneen päin.
Silloin muisti hän lord Winterin kohta saapuvan ja läsnä-olollaan antavan hänen vartijallensa uutta voimaa; hänen ensimäinen kokeensa oli mennyt myttyyn, vaan hän piti sen hyvänänsä, niinkuin keinoihinsa luottava nainen ainakin. Hän kohotti siis päätänsä, avasi silmänsä ja päästi heikon huokauksen.
Tämä huokaus saattoi Felton'in vihdoin kääntymään.
– Ah, te olette siis heränneet, rouva! sanoi hän; sitten minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Jos te tarvitsette jotakin, niin helistäkää kelloa.
– Ah, Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen kärsinyt! mutisi mylady sointuvalla äänellänsä, joka, niinkuin muinaisten noitien, lumosi kaikki, ketä hän tahtoi saattaa turmioon.
Ja nousten vähän ylemmäksi nojatuolissansa, rupesi hän vielä viehättävämpään ja vapaampaan asentoon kuin missä hän maatessaan oli ollut.
Felton nousi seisovilleen.
– Teille tarjotaan ruokaa kolmesti päivässä, rouva, sanoi hän; kello yhdeksän aamusella, kello yksi päivällä ja kello kahdeksan iltasella. Jos ette tyydy siihen, saatte itse määrätä toiset ajat näiden ehdoteltujen sijaan, sillä tässä kohden mukaudutaan teidän tahtonne jälkeen.
– Mutta täytyykö minun olla yksin tässä avarassa synkässä huoneessa? kysyi mylady.
– Eräs nainen täältä lähistöstä on pyydetty tänne ja saapuu huomenna; hän tulee luoksenne niin usein kuin haluatte.
– Minä kiitän teitä, hyvä herra, vastasi vanki nöyrästi.
Felton kumarsi ja meni oveen päin. Juuri samassa kun hän oli astumaisillaan yli kynnyksen, näkyi lord Winter käytävässä, sama sotamies jälessä, joka oli mennyt ilmoittamaan hänelle mylady'n pyörtymisestä; hänellä oli kädessä hajusuolapullo.
– No, mikäs täällä on hätänä? kysyi hän ivallisella äänellä, nähdessään vangin ylhäällä ja Felton'in pois menossa. Jokos kuollut on herännyt uudestaan eloon? Peijakas, Felton poikaseni, etkö siis huomannut että sinua pidettiin vast'alkajana ja sinulle näyteltiin ensimmäinen näytös sitä ilveilystä, jonka me kaiketi saamme vielä nähdä kokonaisuudessaan, kaikkine vaiheineen?
– Niin minäkin uskoin, mylord, sanoi Felton, mutta kun vanki kaikessa tapauksessa on nainen, tahdoin minä osoittaa hänelle sitä kohteliaisuutta, jota jokainen sivistynyt mies on velkapää osoittamaan naista kohtaan, ellei naisen, niin kumminkin oman itsensä vuoksi.
Mylady'n koko ruumis värisi. Felton'in sanat kiitivät jäänä hänen suonissaan.
– Tuo kaunis, taiteellisesti hajotettu tukka, jatkoi Winter nauraen, tuo valkoinen nahka ja tuo haaveileva silmäys ei siis vielä ole vietellyt sinua, kivisydän?
– Ei, mylord, vastasi tunteeton nuori mies, ja olkaa vakuutettu, että minun viettelemisekseni tarvitaan muuta kuin naisen kavaluutta ja kiekailemista.
– Siinä tapauksessa, uljas luutnanttini, jätämme mylady'n keksimään toisia keinoja ja menemme syömään illallista. Ah, ole huoleti, hänellä on rikkaat keksintälahjat, ja ilvenäytelmän toinen näytös seuraa kai aivan kohta ensimäisen jälkeen.
Ja näin sanoen otti lord Winter Felton'in käsivarresta ja meni nauraen pois hänen kanssansa.
– Oh, minä kyllä olen keksivä mitä sinä tarvitset! mutisi mylady kiristellen hampaitansa; ole huoleti, onnistumaton munkkiraukka, kurja sotilaspyhimys, joka olet leikannut sotilaskauhtanasi munkkikaapusta.
– Mutta kesken puheen, mylady, jatkoi lord Winter pysähtyen kynnykselle, elkää antako myttyyn menneen kokeenne häiritä ruokahaluanne. Maistelkaa kanaa ja kalaa, joita minä, kunniani kautta, en ole antanut myrkyttää. Minä olen hyvässä sovussa kokkini kanssa ja kun hän ei saa periä minua, luotan minä häneen hyvästi. Tehkää te samoin. Hyvästi, rakas siskoni! Me tapaamme ensi pyörtymyskohtauksessa!
Tässä oli melkein enemmän kuin mylady voi sietää; hänen kätensä pusertuivat kovasti nojatuolia vasten, hänen hampaansa kirisivät hiljaa, hänen silmänsä seurasivat oven liikettä, joka sulkeutui lord Winter'in ja Felton'in jälkeen, ja kun hän näki olevansa yksinään, valtasi hänet uusi epätoivon puuska; hän loi silmänsä pöytään päin, näki veitsen välkkyvän, hypähti pöydän luokse ja tempasi veitsen; mutta hän pettyi pahasti, sillä veitsen terä oli pyöreäkärkinen ja taipuvaa hopeata.
Naurun hohotus kuului oven takaa ja se aukeni uudestaan.
Ha, ha! nauroi lord Winter, ha, ha, ha! Katsoppas, kelpo Felton'ini! Muistatkos mitä sanoin! Tuo veitsi oli ai'ottu sinua varten; hän olisi sinut tappanut; näetkös, se on hänen juoniansa, noin tavalla, tai toisella, vapauttaa itsensä semmoisista ihmisistä, jotka haittaavat häntä. Jos minä olisin seurannut neuvoasi, jos veitsi olisi ollut terävä ja kovaa terästä, niin: hyvästi Felton! Hän olisi tappanut ensin sinut ja sitten kaikki muut. Katsoppas, John, kuinka hyvin hän osaa pitää veistä kädessänsä.
Mylady piteli todellakin vielä suonenvedon tapaisesti vahingotonta veistä kädessänsä, mutta nuo viimeiset sanat, tuo lisäloukkaus, veivät voimat hänen käsistänsä, eivätkä ainoastaan hänen voimiansa vaan myöskin tahtonsa.
Veitsi putosi lattialle.
– Te olette oikeassa, mylord, sanoi Felton inhoa ilmoittavalla äänellä, joka tuntui mylady'n sydämmen pohjaan saakka, te olette oikeassa ja minä olen väärässä.
Molemmat menivät ulos.
Mutta tällä kertaa kuunteli mylady vielä tarkemmin kuin äsken ja hän kuuli heidän askeltensa etenevän käytävässä ja vihdoin sammuvan kokonaan kuulumattomiin.
– Minä olen hukassa mutisi hän, minä olen sellaisten miesten käsissä, joihin minä en voi koskaan vaikuttaa enempää kuin pronssi- tai kivipatsaihin, he osaavat minut ulkoa ja ovat terästetyt minun aseitani vastaan.
– Kumminkin on mahdotonta että tämä saattaa päättyä heidän tahtonsa mukaan. Tämä viimeinen miete, tämä viimeinen vaistomainen toivon palaus osoittaa, ett'ei pelko ja arkuus kauvan voinut viihtyä tuossa syvässä sielussa. Mylady istuutui pöytään, söi useita ruokalaatuja, joi vähän Espanjan viiniä ja tunsi koko jäntevyytensä palaavan.
Ennenkuin hän rupesi levolle, oli hän jo tutkistellut ja joka puolelta tarkastellut vartioittensa puheita, liikkeitä, viittauksia ja merkkejä, jopa äänettömyyttäkin, ja tuon syvän, taitavan ja kokeneen tutkimuksen tuloksena oli, että Felton oli kumminkin hänen vainoojistansa kaikkein helpommin haavoitettava.
Yksi sana varsinkin alinomaa pyörii vangin mielessä.
– Jos olisin seurannut sinun neuvoasi, oli lord Winter sanonut Felton'ille. Felton oli siis puhunut jotakin hänen eduksensa, koska lord Winter ei ollut tahtonut seurata hänen neuvoansa.
– Paljo tai vähä, tuumaili mylady, tuolla miehellä on kuitenkin kipene sääliä sydämmessänsä. Siitä kipeneestä sytytän minä tulipalon, joka on hänet polttava.
– Mitä tuohon toiseen tulee, hän tuntee minut; hän pelkää minua ja tietää, mitä hänellä on minulta odotettavana, jos koskaan pääsen hänen käsistänsä; on siis vallan tarpeetonta koettaakaan mitään hänen kanssansa.
– Mutta Felton, se on toinen asia; hän on nuori, kokematon, turmeltumaton mies ja näyttää olevan siveä; niiden ominaisuuksien avulla on mahdollista saattaa hänet turmioon.
Ja mylady pani maata ja nukkui hymy huulilla; ken olisi nähnyt hänen nukkuvan, olisi luullut näkevänsä nuoren tytön uneksivan siitä kukkaiskiehkurasta, jolla hän ensi juhlatilaan oli koristava päätänsä.