XLVIII.
Veli ja sisar keskustelevat
Sillä aikaa kuin lord Winter sulki oven ja avasi erään ikkunaluukun sekä siirsi tuolin kälynsä tuolin viereen, loi mylady syvissä mietteissä silmäyksensä kaikkiin mahdollisuuden syvyyksiin ja keksi koko salajuonen, jota hän ei ollut voinut aavistaakkaan ennenkuin hän pääsi tietoon, kenen käsiin hän oli joutunut. Hän tunsi lankonsa rehelliseksi kunnon aatelismieheksi, vireäksi metsästäjäksi, säikähtymättömäksi pelaajaksi ja tiesi myöskin hänen olevan rohkean naisväkeä kohtaan vaan huonon vehkeilijän. Kuinka hän oli saanut selon hänen tulemisestansa ja otattanut hänet kiini? Minkä vuoksi pidätti hän hänet vangiksi?
Athos oli kyllä sanonut hänelle muutamia sanoja, jotka osoittivat että hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa oli kuulunut vieraisiin korviin, mutta hän ei voinut uskoa hänen niin pikaisesti ja niin rohkeasti voivan kaivaa hänelle sudenkuoppaa. Ennemmin pelkäsi hän että hänen ennemmäiset vehkeensä Englannissa olivat tulleet ilmiin. Buckingham oli kenties aavistanut että hän se oli leikannut irti nuo kaksi timanttia ja tahtoi täten kostaa hänelle tuon pienen kavaluuden; mutta Buckingham ei voinut käyttää väkivaltaa naista kohtaan, erittäinkin kun arveltiin tuon naisen toimineen lemmenkateudesta.
Tuo olettaminen näytti hänestä kumminkin luultavimmalta; hänestä näytti tämä olevan kostoa entisistä eikä hänen tulevaisten tekojensa estämistä. Kuitenkin ja kaikessa tapauksessa oli hän hyvillänsä siitä että oli joutunut edes lankonsa valtaan, josta hän toivoi pääsevänsä erilleen hyvällä kaupalla, eikä kavalan vihamiehen käsiin.
– Niin, puhelkaamme, veljeni, sanoi hän tavallaan iloisesti, sillä hän oli päättänyt, huolimatta kaikesta teeskentelemisestä, mihin lord Winter saattoi pystyä, pyrkiä selville niistä seikoista, joita hänen tarvitsi tietää määrätäksensä vastaisen toiminta-tapansa.
– Sinä olet siis saanut itsesi tulemaan Englantiin, sanoi lord Winter, vaikka niin monta kertaa Pariisissa sanoit päättäneesi, ett'et koskaan astuisi jalkaasi Suuren-Britannian alueelle?
Mylady vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä.
– Mutta ennen kaikkea, sanoi hän, selitäppäs minulle, kuinka olet voinut seurata niin tarkasti minun askeleitani, että edeltäkäsin tiesit tuloni, etkä yksistään sitä, vaan myöskin päivän, tunnin ja sataman?
Lord Winter käytti samaa sotajuonta kuin mylady, ajatellen että koska hänen kälynsä sitä käytti, mahtoi se olla hyvä.
– Sanoppas itse, paras siskoni, jatkoi hän, mitä aiot tehdä täällä Englannissa?
– Minä tulin tapaamaan sinua, vastasi mylady, aavistamattakaan kuinka paljon hän tällä vastauksellansa viritti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'in kirje oli herättänyt hänen langossansa, ja koettaen vaan voittaa kuulijansa hyväntahtoisuuden puolellensa tällä valheella.
– Ah! minua tapaamaan? toisti Winter epäilevästi.
– Niin kyllä, sinua tapaamaan. Mitä kummaa siinä on?
– Eikö sinulla olisi sitten muuta tarkoitusta tällä matkallasi kuin tavata minua?
– Ei.
– Sinä olet siis vaan minun tähteni vaivannut itseäsi matkustamaan yli Kanavan?
– Aivan sinun tähtesi.
– Hiisi, mikä hellyys, sisareni!
– Mutta enkös minä ole sinun lähin sukulaisesi? kysyi mylady äänellä, joka ilmaisi mitä liikuttavinta lapsellisuutta.
– Ja minun ainoa perilliseni, sanoi vuorostaan lord Winter, luoden terävän silmäyksen mylady'yn.
Kaikessa lujaluontoisuudessaankaan ei mylady voinut hillitä vapisemistansa ja kun lord Winter viime sanoja lausuessaan oli laskenut kätensä kälynsä käsivarrelle, tunsi hän tuon vapisemisen.
Isku oli syvä ja sattuva. Ensimäinen ajatus, joka mylady'n päähän pisti, oli että Ketty oli kielitellyt paroonille tuosta saaliinhimon herättämästä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi lankoansa kohtaan, ja jota hän, varomattomasti kyllä, oli jolloin kulloin Ketty'n nähden osoittanut; hän muisti myöskin ne raivoisat mielenpurkaukset d'Artagnan'ia kohtaan sen johdosta että d'Artagnan oli säästänyt hänen lankonsa henkeä.
– Minä en ymmärrä, sanoi hän ajan voittamiseksi ja saadaksensa vastustajansa puhumaan. Mitä sinä tarkoitat? Piileekö sanoissasi joku salainen tarkoitus?
– Oh, Jumala nähköön, ei suinkaan! sanoi lord Winter nähtävällä hyväluontoisuudella; sinä haluat tavata minua ja sen vuoksi tulet sinä Englantiin. Minä saan tietää halustani, tai oikeammin aavistan että sinulla semmoinen halu on, ja säästääkseni sinulta kaiken sen ikävyyden, mitä yön aikaan satamaan tulemisesta on, ja sen hankaluuden, mikä maihin pääsemisessä on, lähetän minä sinulle vastaan erään upseerejani, annan vaunut hänen käytettäväksensä, ja hän tuopi sinut tähän linnaan, jonka haltija minä olen, jonne minä tulen joka päivä ja jossa minä, tyydyttääkseni meidän molemminpuolista toivoa, saada tavata toisiamme, laitatan kuntoon huoneen sinua varten. Onko se, mitä nyt sinulle sanoin, kummastuttavampaa kuin se, mitä sinä minulle sanoit?
– Ei, mutta minua kummastuttaa vaan, kuinka tiesit minun tulostani?
– Ja kumminkin on se mitä helpointa maailmassa, rakas sisareni; etkö huomannut että pienen laivasi kapteeni sataman suulle tullessa lähetti ennakolta pienellä veneellä ilmoituksen ja nimiluettelon, saadaksensa luvan päästä laskemaan satamaan? Minä olen sataman päällikkö, luettelo näytettiin minulle, ja siinä näin nimesi. Sydämmeni sanoi minulle silloin samaa, mitä sinun suusi äsken tunnusti, nimittäin missä tarkoituksessa sinä antauduit niin vaarallisen tai ainakin tätä nykyä niin vaivaloisen meren valtaan, ja lähetin kutterini sinulle vastaan. Loput tiedät itse.
Mylady näki lordin puhuvan valhetta, ja se peljästytti häntä yhä enemmän.
– Veljeni, sanoi hän, eikös se ollut lord Buckingham, jonka tänä iltana tullessani näin rannalla?
– Oli kyllä. Ah, minä ymmärrän että hänen näkemisensä tuntui sinuun! virkkoi lord Winter; sinä tulet maasta, jossa hänestä kaiketi paljo puhutaan, ja minä tiedän että hänen varustuksensa Ranskaa vastaan aikalailla vannehtivat ystäväsi kardinaalin päätä.
– Ystäväni kardinaalin! huudahti mylady, huomatessaan että lord Winter'illä oli siinä kohden yhtä hyvät tiedot kuin tuossakin toisessa.
– Eikös hän sitten ole sinun ystäväsi? sanoi parooni huolettomasti; ah, suo anteeksi, minä luulin niin, mutta me palaamme sittemmin mylord herttuaan; elkäämme jättäkö sitä hellää luonnetta, jonka keskustelumme sai alussa; sinä tulit, niinhän sanoit, minua tapaamaan?
– Niin tulin.
– No niin, ja minä vastasin että täällä on sinua varten huone ja sinua palvellaan täällä mielesi mukaan, ja että me tapaamme täällä toisemme joka päivä.
– Pitääkö minun sitten ikipäiviksi jäädä tänne? kysyi mylady melkein kauhistuen.
– Onko tämä asumus sinusta kenties huono, siskoseni? Pyydä mitä sinulta puuttuu, minä olen valmis toimittamaan sen sinulle.
– Mutta eihän minulla ole täällä kamarineitsyttäni eikä muuta palvelusväkeäni…
– Kaikkea semmoista olet saapa, rouva hyvä; sano vaan, mille kannalle sinun ensimäinen miehesi oli talouden asettanut, ja vaikka minä olen vaan sinun lankosi, laitatan minä kaikki samallaiselle kannalle.
– Ensimäinen mieheni! huudahti mylady, katsoen lord Winter'iä kauhistavin silmin.
– Niin, ranskalainen miehesi; minä en tarkoita veljeäni. Muutoin, siinä tapauksessa että kenties olet sen jo unhottanut ja koska hän vielä elää, voin minä kirjoittaa hänelle ja pyytää häneltä tietoja asiasta.
Kylmät hikipisarat kihosivat mylady'n otsalle.
– Sinä lasket leikkiä, sanoi hän kolkolla äänellä.
– Näytänkö minä leikinlaskijalta? kysyi parooni, nousten istuimeltansa ja peräytyen askeleen.
– Tai oikeammin, sinä loukkaat minua, jatkoi hän, tarttuen suonenvedon tapaisesti nojatuolin käsipuihin ja kohottautuen käsivarsiensa varaan.
– Minäkö loukkaisin sinua? sanoi lord Winter ylenkatseellisesti; todellako, hyvä rouva, pidätte sitä mahdollisena?
– Totta tosiaan, hyvä herra, sanoi mylady, sinä olet joko hullu tai humalassa; mene matkaasi ja lähetä tänne kamarineitsyt.
– Kamarineitsyet ovat kovin kieleviä, siskoseni; enkö minä voisi kelvata sinulle kamarineitsyeksi? Sillä tavoin kaikki meidän salaisuutemme jäisivät perheen piiriin.
– Hävytön! huudahti mylady; ja niinkuin vivun ponnistuksesta hyppäsi hän paroonia kohden, joka ristissä-käsivarsin odotti häntä, mutta kumminkin toinen kämmen lähellä miekankahvaa.
– Kas niin, sanoi hän, minä tiedän että sinulla on tapa murhata ihmisiä, mutta minä puollustan itseäni, sen sanon jo edeltäkäsin, vaikkapa omaa itseäsikin vastaan.
– Oikein, sanoi mylady, sinä näytätkin kylliksi pelkurilta, voidaksesi ruveta taistelemaan naisen kanssa.
– Se saattaisi tapahtua; muutoin se olisi minulle suotava anteeksi, sillä luullakseni minun käteni ei olisi ainoa miehenkäsi, joka on kohonnut sinua vastaan.
Ja parooni osoitti verkalleen ja pitkään mylady'n vasenta olkapäätä, jota hän melkein kosketti sormellaan.
Mylady karjahti ja vetäytyi taaksepäin huoneen nurkkaan, ikäänkuin pantteri, joka hakee ponnistuspaikkaa takanansa, voidakseen paremmin syöksähtää saaliinsa kimppuun.
– Oh, karju mitä karjut, huudahti lord Winter, mutta elä yritäkkään puremaan, sillä sen sanon ennakolta, että pahentaisit vaan asiaasi; täällä ei ole mitään asianajajia, jotka edeltäkäsin järjestelevät perintöseikkoja; täällä ei ole ketään vaeltavaa ritaria, joka tulisi hieromaan riitaa minun kanssani kauniin naisen tähden, jota minä pidän vankinani; mutta minulla on varalla tuomareita, jotka langettavat syylliseksi semmoisen naisen, joka on niin hävytön että menee kaksin-naimisiin vanhimman veljeni lord Winterin kanssa, ja ole varma siitä että ne tuomarit jättävät sinut pyövelin käsiin, joka toimittaa sinun molemmat olkapääsi samanlaisiksi.
Mylady'n silmät säihkyivät semmoisia salamoita, että vaikka lord Winter oli mies, joka täysissä aseissa seisoi aseettoman naisen edessä, hän kumminkin tunsi hyydyttävän kauhistuksen tunkeutuvan sielunsa pohjaan asti; mutta siitä huolimatta jatkoi hän kiihtyvällä raivolla:
– Niin, minä ymmärrän, että sittenkuin olit perinyt veljeni, olisi sinulle ollut varsin mieluista periä myöskin minut; mutta tiedä se, tapa tai tapata sinä minut, minä olen jo kaikki valmiiksi järjestänyt: ei penniäkään omaisuudestani ole joutuva sinun käsiisi. Etkö ole jo kylliksi rikas, kun sinulla on liki miljoona ja etkö voisi lakata kulkemasta tuota kovan onnen tietä, jolle olet antautunut, ell'et tekisi pahaa vaan sen vuoksi, että pahanteko on sinulle sanomattomaksi nautinnoksi? Kuuleppas, ell'ei veljeni muisto olisi minulle pyhä, saisit maatua jossakin vankikomerossa tai Tyburn'issa tyydyttää merimiesten uteliaisuutta; minä olen vaiti sinusta, mutta kärsi sinä tyynesti vankeuttasi. Parin kolmen viikon perästä menen minä La Rochelle'en armeijan mukana; mutta päivää ennen lähtöäni tulee eräs laiva noutamaan sinua, viedäksensä sinut eteläisiin siirtomaihimme ja ole varma siitä, että minä panen sinulle matkatoveriksi miehen, joka ampuu luodin otsaasi niin pian kuin uskallat yrittääkkään palata Englantiin tai Europan mannermaalle.
Mylady kuunteli häntä tarkasti ja hänen säihkyvät silmänsä yhä suurenivat.
– Mutta siihen saakka, jatkoi lord Winter, täytyy sinun pysyä tässä linnassa; seinät ovat paksut, ovet vankat, rautaristikot lujat; sitä paitsi on tämän huoneen ikkuna meren korkean rantajyrkänteen puolella. Muutamia miehiä minun väestöstäni, jotka ovat minulle kuolemaan saakka uskolliset, vartioivat tätä huonetta kaikilta puolilta, sekä pihalle viepää käytävää. Käsky on tämmöinen: askel, liike, sana, joka osoittaa sinun aikovan paeta – ja sinut heti ammutaan. Ja jos sinut täällä tapetaan, on Englannin oikeus toivoakseni oleva minulle kiitollinen että olen säästänyt siltä tämän puuhan. Sinun kasvosi tyyntyvät; tässä on pari kolme viikkoa vielä aikaa, niin kai mietit, minulla on neuvokas pää ja sillä ajalla keksin kyllä jonkun keinon! No niin, koeta parastasi!
Kun mylady näki ajatuksensa paljastuneen, koki hän hillitä kaikkia muita muodon eleitä, paitsi tuskan ja kauhistuksen.
Lord Winter jatkoi:
– Upseerin, joka täällä päällikkyyttä pitää poissa ollessani, olet nähnyt ja hänet siis jo tunnet; niinkuin olet huomannut, osaa hän totella käskyjä, sillä tullessasi Portsmouth'ista tänne, et suinkaan ollut koettamatta saada häntä puhumaan. Mitäs sanot? Voiko marmoripatsas olla äänettömämpi ja kylmempi? Sinä olet koettanut viehätysvoimaasi moneen mieheen ja kovaksi onneksi olet aina onnistunut; mutta koetappas vietellä tätä miestä, ja jos, jumal'auta, onnistut siinä rahdunkaan, olet sinä varmaan itse piru!
Hän meni ovelle ja avasi sen äkisti:
– Käskekää tänne herra Felton, sanoi hän. Odotahan, minä suositan sinut hänelle.
Heidän välillänsä syntyi nyt outo äänettömyys, jonka aikana kuului verkkaisten, säännöllisten askelten lähenemistä. Pian näkyi käytävän pimeydessä ihmisolennon haamu, ja nuori luutnantti, jonka jo olemme tulleet tuntemaan, pysähtyi kynnykselle odottamaan paroonin käskyjä.
– Käy sisään, rakas John, sanoi lord Winter; käy sisään ja sulje ovi.
– Katsoppas, sanoi parooni, tuota naista: hän on nuori, kaunis, ja hänellä on kaikki viehättävät ominaisuudet; no niin, mutta hän on epäsikiö, joka kahtenakymmenenä vuotena on tehnyt itsensä syypääksi yhtä moneen rikokseen kuin mitä kokonaisen vuoden aikana ehtisit lukea tuomioistuinten rikosarkistoista. Hänen äänensä on miellyttävä, hänen kauneutensa on syöttinä hänen uhreillensa; hän koettaa vietellä sinua, ehkäpä koettaa hän tappaakkin sinut. Minä olen nostanut sinut kurjuudesta, Felton, olen tehnyt sinusta luutnantin, olenpa kerran pelastanut henkesikin, muistat kyllä missä tilaisuudessa; minä en ole ainoastaan sinun suojelijasi, vaan myöskin ystäväsi, enkä ainoastaan hyväntekijäsi, vaan myöskin isäsi. Tämä nainen on tullut Englantiin väijymään minun henkeäni; minä pidän tämän käärmeen käsissäni; no niin, minä kutsun sinut tänne ja sanon sinulle: Ystäväni Felton, John poikani, suojele minua ja ennen kaikkia suojele itseäsi tuota naista vastaan; vanno ikuisen autuutesi nimessä, että tallennat hänet sitä rangaistusta varten, jonka hän on ansainnut. John Felton, minä luotan sanaasi ja rehellisyyteesi.
– Mylord, vastasi nuori upseeri, ja hänen rehellisistä silmistänsä hehkui kaikki se viha, mitä hän tunsi sydämmessänsä, minä vannon, mylord, että teen teidän tahtonne mukaan.
Mylady otti tuon silmäyksen vastaan nöyrän uhrin lailla; mahdotonta oli nähdä nöyrempää, lempeämpää kasvojen ilmausta kuin mikä hänen muodossaan nyt oli nähtävänä. Töin tuskin lord Winter itse saattoi tuntea hänen olevan saman tiikerin, jota vastaan hän vast'ikään oli taistellut.
– Hän ei saa laisinkaan lähteä tästä huoneesta, ymmärrätkö John, jatkoi parooni; hän ei saa olla kirjevaihdossa kenenkään kanssa; hän ei saa puhua muiden kuin sinun kanssasi, jos nimittäin sinä huolit osoittaa hänelle sitä kunniaa, että antaudut puhumaan hänen kanssansa.
– Kylliksi, mylord; minä olen vannonut.
– Ja nyt, rouva, sanoi parooni, pyrkikää sovintoon Jumalan kanssa, sillä ihmiset ovat tuominneet teidät.
Mylady antoi päänsä painua ikäänkuin olisi tuo tuomio masentanut hänet kokonaan. Lord Winter meni, viitaten Felton'ille, joka meni hänen jälestänsä ja sulki oven.
Hetkisen perästä kuului käytävässä raskaita askeleita, siellä näet käveli vahtisotamies sotakirves vyöllä ja musketti olalla.
Mylady pysyi vähän aikaa samassa asennossa, sillä hän epäili että häntä tarkasteltaisiin avaimenreiästä; sitten nosti hän verkalleen päänsä pystyyn, ja hänen kasvoillansa kuvastui hirvittävä koston ja ynseyden ilmaus; hän juoksi kuuntelemaan ovelle, tirkisti ulos ikkunasta ja vaipui sitten syvään nojatuoliin.
Hän oli mietteissään.
XLIX.
Upseeri!
Sillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin ikäviä ja uhkaavia ei tullut.
Vaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys näytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin siihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä piiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan, ja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon harmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden herättämisessä Ludvig XIII: n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo olemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja Angouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.
Monsieur taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen kardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta jäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa; pahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka sen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä toki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.
Piirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä lähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in luokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten luokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi vaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä hirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle nähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti hänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän kärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei kumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki puhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä, jos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut pahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.
Aika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua; viimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä ilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä, mutta sen sijaan että olisi lisätty: "Ell'ei apua tule kahden viikon kuluessa, antaudumme armoille", lisättiin vaan: "ellei apua tule kahden viikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu tulee."
Rochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli heidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat varmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi heidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.
Kardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja Englannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.
Ryntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu, oli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta; sitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin, että verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä ranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä kuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen aikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La Rochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna 1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka tapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota kuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä, sortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen väitteesen: "La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä."
Kardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen hirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli huomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin kärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai oliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi, tietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä tehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai vahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet? Sitä hän ei voinut tietää.
Muutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman syyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä hirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä, ja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa, koska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.
Hän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua ulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän jatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua, jonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä odottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka sisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti Ludvig XI: sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän oli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin peruslausetta: "Eroita ja hallitse."
Kun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita ravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän osoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti heidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli yltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he pitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot, lapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen muureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide, olematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko puutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä vastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet huomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän poikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa kaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi heidät yksimieliseen päätökseen.
Nuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja saattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita siihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen neuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan hedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli kaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli päässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n, Schomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali puolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n asukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä komean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä paitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu suuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja kuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja Espanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja jäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat tahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät odottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.
Tämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen levottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle puolelle mertä.
Kaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska leiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat kilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain kiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle, kaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen – semmoista oli heidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja hauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille rochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka heitä niin ankarasti piiritti.
Toisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies, katseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä mielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta ääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän kohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä omituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään noista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä ja laajat ajatuksensa toiselle taholle.
Eräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään neuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään uutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La Houdinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle pienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston takana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa paistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti säteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka parhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli saanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet joutilaiksi eräälle rummulle.
Kolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne olivat herrojen lakeijoja.
Kardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli semmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten iloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen alakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La Houdinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta ja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että hiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten, jotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta keskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen askeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun hän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti päivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat, eli Athos, Porthos ja Aramis.
Sen arvaa että tuo havainto yhä kiihdytti hänen haluansa saada kuulla keskustelua; hänen silmänsä muuttuivat omituisen näköiseksi ja tiikerin tavoin hiipi hän lähemmäksi pensastoa; mutta hän ei ollut vielä saanut kuulla muuta kuin yksityisiä epäselviä tavuja, kun yht'äkkiä kimakka, lyhyt äännähdys säpsähdytti häntä ja herätti muskettisoturien huomion hänen puoleensa.
– Upseeri! huudahti Grimaud.
– Luulenpa että puhut, tomppeli! sanoi Athos kohoten toisen kyynäsvartensa nojaan ja luoden Grimaud'iin välkähtävän silmäyksen.
Eipä Grimaud hiiskunut enää sanaakaan; hän osoitti vaan sormellansa pensastoon päin ja ilmoitti sillä tavoin kardinaalin ja hänen seuralaistensa läsnä-olon.
Neljä muskettisoturia olivat yhdessä hyppäyksessä jaloillaan ja tervehtivät kunnioittavasti.
Kardinaali näytti raivostuneelta.
– Luulenpa että muskettisoturit asettavat etuvartijoita itselleen? sanoi hän. Tuleeko englantilainen maan puolelta, vai pitävätkö herrat muskettisoturit itseänsä korkeampina upseereina?
– Arvoisa herra, vastasi Athos, sillä keskellä yleistä säikähdystä oli hän yksin säilyttänyt ylhäisen miehen tyyneyden ja kylmäverisyyden, jotka eivät koskaan hänestä luopuneet, arvoisa herra, kun muskettisoturit eivät ole palvelustoimessa, tai kun heidän palvelustoimensa on päättynyt, juovat he ja pelaavat kuutiota, ja he ovat korkeampia upseereja lakeijoillensa.
– Lakeijoillensa, murisi kardinaali, lakeijoillensa, joiden on määrä ilmoittaa herroillensa, kun joku tulee tienoolle, semmoiset eivät ole lakeijoja, vaan ovat esivartijoita.
– Mutta Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon huomata että ell'emme olisi käyttäneet tätä varovaisuutta, olisi meillä ollut se ikävyys tarjona, että Teidän ylhäisyytenne olisi kulkenut ohitsemme emmekä olisi saanut osoittaa kunnioitustamme ja lausua kiitollisuuttamme siitä armosta, jota Teidän ylhäisyytenne on osoittanut kohtaamme, yhdistämällä meidät. D'Artagnan, jatkoi Athos, sinä, joka juuri äsken toivoit tätä tilaisuutta, osoittaaksesi kiitollisuuttasi Hänen ylhäisyyttänsä kohtaan, nyt näet tilaisuuden tulleen, käytä sitä.
Nämä sanat lausui Athos sillä järkähtämättömällä tyvenyydellä, joka hänessä aina ilmaantui vaaran hetkenä ja sillä erinomaisella kohteliaisuudella, joka hänestä tämmöisissä tiloissa teki kuninkaan, paljoa majesteetillisemman kuin synnynnäisen kuninkaan.
D'Artagnan lähestyi ja sopersi muutamia kiitollisuuden sanoja, jotka sammuivat heti kardinaalin synkkään silmänluontiin.
– Siitä huolimatta, herrat, jatkoi kardinaali, vähintäkään syrjähtymättä ensimäisestä aikomuksestaan sen keskeytyksen kautta, jonka Athos oli aikaan saanut, siitä huolimatta, herrat, minä en laisinkaan pidä siitä että tavalliset sotamiehet, vaikkapa heillä onkin se etusija, että palvelevat valitussa sotilaskunnassa, tuolla tavoin ovat olevinansa herroja; kuri on sama kaikille.
Athos antoi kardinaalin puhua puhuttavansa; kumartaen myöntävästi, lausui hän sitten:
– Kurin vaatimukset, arvoisa herra, eivät toivoakseni ole millään tavoin tulleet meidän puoleltamme loukatuiksi. Me emme ole palvelustoimessa, ja luulimme siis saavamme käyttää aikamme oman mielemme mukaan. Jos meillä on onni saada Teidän ylhäisyydeltänne mitä erityisiä käskyjä, olemme me valmiit niitä täyttämään. Te näette, arvoisa herra, jatkoi Athos, rypistäen kulmiaan, sillä tämänlaatuinen kuulustelu alkoi häntä harmittaa, että me, ollaksemme valmiina ensi viittauksella, olemme lähteneet ulos täysissä aseissa.
Hän osoitti sormellansa kardinaalille neljää toisiaan vasten pystytettyä muskettia lähellä rumpua, jossa kortit ja kuutiot olivat.
– Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon olla varma siitä, lisäsi d'Artagnan, että me heti olisimme tulleet Teidän ylhäisyyttänne vastaan, jos vaan olisimme osanneet aavistaa että niin pienen seurueen kanssa lähestyvä olitte te.
Kardinaali pureksi viiksiänsä ja vähän huuliansakin.
– Tiedättekö, miltä te näytätte, te, jotka myötäänsä olette yksissä tuolla tavoin, täysissä aseissa, ja lakeijainne vartioimina? sanoi kardinaali; te näytätte salavehkeilijöiltä.
– Ah, mitä siihen tulee, arvoisa herra, sanoi Athos, se onkin totta; me vehkeilemme, niinkuin Teidän ylhäisyytenne tuonnoisena aamuna havaitsi, mutta ainoastaan rochellelaisia vastaan.
– Ah, herrat valtioviisaat, jatkoi kardinaali vuorostaan rypistäen kulmiaan, teidän aivoistanne voisi kenties löytää monenlaatuisia salaisuuksia, jos niitä voisi lukea, samoin kuin te luitte kirjettä, joka kätkettiin, kun nähtiin minun tulevan.