– Nyt, jatkoi hän kääntyen Planchet'iin, on sinulla kahdeksan päivää ennättääksesi lord Winter'in luokse ja kahdeksan päivää takaisin tullaksesi, siis yhteensä kuusitoista päivää. Jos et ole palannut kuudennentoista päivän illalla kello kahdeksan, et saa laisinkaan rahaa, vaikka kello ei olisi enempää kuin viisi minuuttia yli kahdeksan.
– Siinä tapauksessa, herra, sanoi Planchet, ostakaa minulle kello.
– Ota tämä, sanoi Athos, ojentaen hänelle kellonsa huolettomalla anteliaisuudella, ja ole kelpo poika. Muista että jos sinä puhut, kielittelet, vitkastelet tiellä, saatat sinä herrasi, joka luottaa sinuun niin suuresti, ja on mennyt vastuusen sinusta, päätä lyhemmäksi. Mutta muista myös että jos sinun tähtesi mitä vahinkoa tapahtuu herra d'Artagnan'ille, niin otan minä sinusta selvän vaikka sinä missä olisit, ja teurastan sinut.
– Oh, hyvä herra! sanoi Planchet, loukkautuneena moisesta epäluulosta ja erittäinkin peljästyneenä muskettisoturin vakavasta katsannosta.
– Ja minä, sanoi Porthos, muljautellen suuria silmiään, muista se, nyljen sinut elävältä.
– Ah, herra!
– Ja minä, sanoi Aramis lempeällä, sointuvalla äänellänsä, paistan sinut hiiloksessa niinkuin villi metsäläinen.
– Ah, herra!
Ja nyt Planchet rupesi itkemään; emme uskalla sanoa, peljästyttivätkö häntä nuo kamalat uhkaukset, vai liikuttiko häntä tuo neljän ystävyksen harras yksimielisyys.
D'Artagnan tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.
– Katsoppas, Planchet, sanoi hän, nämä herrat sanovat sinulle kaikkea tuota hellyydestä minua kohtaan, mutta oikeastaan pitävät he sinusta.
– Ah, herra, sanoi Planchet, minä joko onnistun, taikka hakataan minut neljäksi kappaleeksi; mutta vaikka minut hakattaisiinkin neljäksi kappaleeksi, niin luottakaa minuun ett'ei yksikään kappale hiisku sanaakaan.
Päätettiin että Planchet lähtisi seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla, voidaksensa, niinkuin hän itse oli ehdottanut, yön kuluessa oppia kirjeen ulkoa. Sillä voitti hän määrilleen kaksitoista tuntia; hänen piti olla takaisin kuudentenatoista päivänä kello kahdeksan aamulla.
Seuraavana aamuna, kun Planchet juuri oli nousemaisillaan hevosen selkään, d'Artagnan, joka sydämmessään tunsi olevansa herttuan puolella, veti Planchet'in syrjään.
– Kuulehan, sanoi hän, kun olet jättänyt kirjeen lord Winter'ille ja hän on lukenut sen, sano silloin hänelle: "Varjelkaa Hänen ylhäisyyttänsä herra Buckingham'ia, sillä häntä aiotaan murhata." Mutta tämä, näethän Planchet, on niin tärkeä ja vakava asia, ett'en minä ystävillenikään uskalla tunnustaa ilmoittaneeni sinulle tämän salaisuuden, enkä millään ehdolla suostuisi antamaan sinun käsiisi mitään kirjallista tästä asiasta.
– Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, saatte nähdä, voiko minuun luottaa.
Ja niin sanottuansa lähti Planchet ajamaan täyttä karkua oivallisella ratsullansa, jolla hänen oli määrä kulkea kaksikymmentä lieu'tä ja jatkaa sitten kyytihevosilla; hänen sydämmensä tykytti vähän levottomasti muskettisoturien uhkausten tähden, vaan muutoin oli hän mitä parhaimmalla tuulella.
Seuraavana päivänä matkusti Bazin Tours'iin ja sai hän kahdeksan päivää asiansa toimitusta varten.
Neljä ystävystä käyttivät koko tuon lähettiläidensä viipymisen ajan, niinkuin helposti voi arvata, enemmän kuin koskaan tarkastelemiseen, nuuskimiseen ja kuuntelemiseen. Heidän päivänsä kuluivat siihen, että kokivat urkkia tietoonsa mitä puhuttiin, pitää silmällä kardinaalin toimia ja nuuskia hänen luonansa käypiä sanansaattajia. Useamman kuin yhden kerran valtasi heidät ankara säikähdys, kun heitä kutsuttiin johonkin odottamattomaan palvelustoimeen. Heidän täytyi sitä paitsi valvoa omaa turvallisuuttansa, sillä mylady oli kummitus, joka, kun se oli kerran ilmestynyt ihmisille, ei enää antanut heille rauhallista lepoa.
Kahdeksannen päivän aamuna palasi Bazin, terveenä kuin ainakin ja tapansa mukaan hymyilevänä, Parpaillot'in ravintolaan, juuri kuin neljä ystävystä istuivat aamiaisella, ja sanoi, ennakolta tehdyn suostumuksen mukaan:
– Herra Aramis, tässä on vastaus serkultanne.
Neljä ystävystä vaihettivat iloisen silmäyksen keskenänsä; puoli heidän tuumaansa oli nyt toimitettu; tosin oli se lyhyin ja helpoin.
Vastoin tahtoansa punastuen otti Aramis kirjeen, joka oli kömpelöllä käsialalla ja sangen virheellisesti kirjoitettu.
– No totta tosiaan, huudahti hän nauraen, jopa alan menettää kaiken toivon; tuo Michon-parka ei koskaan opi oikein kirjoittamaan.
– Mikä Michon-parka? kysyi sveitsiläinen, joka sattui parhaillaan olemaan puhelemassa neljän ystävyksen kanssa, kun kirje tuli.
– No, aina parempi kuin ei mitään! sanoi Aramis; onpahan eräs soma ompelijatar, josta minä paljon pidin ja pyysin sen vuoksi hänen kirjoittamaan minulle muistiksi muutamia riviä.
– Hiisi vieköön! sanoi sveitsiläinen, jos hän on yhtä suuri nainen kuin hänen käsi-alansa on suuri, niin onpa hänessä lemmittyä kylliksi, veikkoseni.
Aramis luki kirjeen, ja antoi sen sitten Athokselle.
– Katsoppas Athos, mitä hän kirjoittaa, sanoi hän.
Athos vilkaisi ensin kirjeesen ja hälventääksensä kaikki epäluulot, mitä kentiesi oli saattanut syntyä, luki hän sen ääneen:
"Serkkuni! Sisareni ja minä olemme hyviä unenselittäjiä ja me pelkäämme unia suuresti; mutta teidän unestanne saattanee toivottavasti sanoa: ei unissa uskomista. Hyvästi, voikaa hyvin ja antakaa meille joskus tietoja itsestänne.
Aglaé Michon."
– Mistä unesta hän puhuu? kysyi rakuuna, joka oli lähestynyt kirjettä luettaessa.
– Niin, mistä unesta? kysyi sveitsiläinen.
– Oh, peijakas! vastasi Aramis, minä kerroin hänelle vaan muutaman unen, jonka olin nähnyt.
– Oh, pentele, vai unien kertomista, minä en uneksi koskaan.
– Te olette varsin onnellinen, sanoi Athos, nousten istuimeltaan; jospa minäkin voisin sanoa samaa.
– En koskaan, toisti sveitsiläinen, ihastuneena siitä että semmoinen mies kuin Athos häntä kadehti, en koskaan, en milloinkaan!
Kun d'Artagnan näki Athoksen nousevan seisovilleen, nousi hän myös, tarttui hänen käsivarteensa ja meni ulos hänen kanssansa.
Porthos ja Aramis jäivät sveitsiläisen ja rakuunan kanssa lörpöttelemään.
Bazin puolestaan meni makaamaan eräälle olkikuvolle ja kun hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus kuin sveitsiläisellä, uneksi hän että Aramis oli päässyt paaviksi ja pani hänen päähänsä kardinaalin hiipan.
Mutta niinkuin jo mainitsimme, Bazin'in palaaminen oli vaan jossakin määrin lieventänyt sitä levottomuutta, joka neljää ystävystä vaivasi. Odotuspäivät olivat pitkiä ja d'Artagnan olisi ollut valmis lyömään vetoa että vuorokaudet sisälsivät vähintään neljäkymmentä kahdeksan tuntia. Hän unhotti että kulku Kanavan yli oli ehdottomasti viivästyttävä ja liioitteli mylady'n voimaa; hän kuvitteli mielessään että tuolla naisella, jota hän piti hirviönä, oli yhtä yliluonnollisia liittolaisia kuin hän itsekkin oli; vähinkin melu sai hänet luulemaan että häntä tultiin vangitsemaan ja että Planchet tuotiin takaisin kuulusteltavaksi hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Ja vielä enemmän: luottamuksensa tuohon kelpo pikardilaiseen, mikä näihin asti oli ollut niin rajaton, väheni päivä päivältä. Tuo levottomuus oli niin suuri, että se tarttui myöskin Porthokseen ja Aramikseen. Athos vaan pysyi tyynenä, ikäänkuin ei mikään vaara olisi ollut häntä uhkaamassa ja niinkuin hän olisi hengittänyt aivan tavallista ilmaansa.
Erittäinkin nousi tuo levottomuus kuudentenatoista päivänä niin suureen määrään d'Artagnan'issa ja hänen molemmissa ystävissään, ett'eivät he voineet pysyä paikoillansa, vaan harhailivat kuin varjot tiellä jota myöten Planchet'in olisi pitänyt palata.
– Toden totta, sanoi Athos heille, te ette ole miehiä vaan lapsia, koska nainen voi noin teitä peljästyttää. Mitä meillä muutoin on peljättävää? Vankeuttako? No niin, kyllä meidät vankeudesta pelastetaan; pelastettiinhan rouva Bonacieux'kin. Hengen menettämistäkö? Joka päivähän me juoksuhaudassa panemme henkemme paljon suurempaan vaaraan, sillä luotihan voi musertaa jalan, ja minä olen varma siitä että välskäri saattaa meille paljon suurempia tuskia ottaessaan meiltä jalan, kuin pyöveli ottaessaan meiltä pään. Olkaa siis huoleti vaan; kahden, neljän, korkeintaan kuuden tunnin kuluttua on Planchet täällä; hän on sen luvannut ja minä luotan sangen paljon Planchet'in lupauksiin, sillä minusta näyttää hän kunnon mieheltä.
– Mutta jos hän ei tule? sanoi d'Artagnan.
– No niin, ell'ei hän tule, on hän saanut esteitä. Hän on sattunut putoamaan hevosen selästä tai tehnyt onnistumattoman hyppäyksen laivankannelta tai ehkä juossut itselleen keuhkokuumeen. Ajatelkaa, hyvät herrat, kaikkea, mitä mahdollisesti saattaa tapahtua. Elämä on suuri helminauha pieniä ikävyyksiä, joita filosoofi hymyillen nyppii irti. Olkaa filosoofeja, niinkuin minä, hyvät herrat; istukaa pöytään ja ruvetkaamme juomaan; tulevaisuus ei koskaan näytä niin ruusunpunaiselta kuin katsellessa viinilasin lävitse.
– Tuo kaikki on kyllä hyvin, vastasi d'Artagnan, mutta minua jo väsyttää tuo alinomainen pelko, että viini, jota juon, tulee mylady'n kellarista.
– Sinä olet kovin oikkuinen, sanoi Athos, niin kaunis nainen!
– Merkitty nainen! sanoi Porthos, kömpelösti hymyillen.
Athos säpsähti, nosti käden otsallensa pyyhkiäksensä hikipisaroita ja nousi istuimeltaan, vapisten vastoin tahtoansa.
Sillä välin kului päivä ja ilta tuli vitkalleen, mutta tuli kuitenkin vihdoin. Ravintola täyttyi vierailla. Athos, joka oli ottanut huostaansa timantti-osuutensa, ei lähtenyt enää Parpaillot'ista. Hän oli saanut herra de Busigny'stä, joka muutoin oli antanut heille herkulliset päivälliset, oivan pelitoverin. He pelasivat siis yhdessä tavallisuuden mukaan, kunnes kello oli puoli kahdeksan, jolloin oli aika erota.
– Me olemme kadotetut, kuiskutti d'Artagnan Athoksen korvaan.
– Sinä tarkoitat että me olemme kadottaneet, sanoi Athos tyynesti, ottaen neljä pistole'a taskustaan ja lyöden ne pöytään. Nyt, hyvät herrat, kuuluu iltarumpu; menkäämme levolle.
Ja Athos lähti Parpaillot'ista d'Artagnan'in kanssa. Aramis seurasi heitä Porthoksen kanssa.
Aramis mutisi ja Porthos tempoi levottomasti viiksiään.
Mutta yht'äkkiä näkyi pimeässä varjo, jonka muoto oli d'Artagnan'ille varsin tuttu ja jonka ääni, tuttu sekin, sanoi hänelle:
– Herra, minä tulen teidän viitassanne, sillä ilta on sangen kylmä.
– Planchet! huudahti d'Artagnan ilon vimmassa.
– Planchet! toistivat Porthos ja Aramis.
– No niin! Planchet, sanoi Athos, mitäs kummaa siinä on? Hän lupasi olla takaisin kello kahdeksaksi ja koht'ikään lyö kello kahdeksan. Oivallisesti, Planchet, sinä olet sanasi pitävä mies; jos sinä milloin jätät herrasi, otan minä sinut palvelukseeni.
– Oh, en koskaan, sanoi Planchet, en koskaan jätä herra d'Artagnan'ia.
Samalla kertaa tunsi d'Artagnan Planchet'in pistävän hänen kouraansa kirjelipun.
D'Artagnan'illa oli suuri halu syleillä Planchet'ia nyt hänen palattuansa, samoin kuin hän oli syleillyt häntä lähtiessä; mutta hän pelkäsi että tuommoinen ystävyyden osoitus palvelijaa kohtaan keskellä katua näyttäisi ohikulkevista oudolta, ja hän hillitsi itseänsä.
– Minulla on vastaus käsissä, sanoi hän Athokselle ja toisille ystävillensä.
– Hyvä on, sanoi Athos, menkäämme asuntoomme lukemaan, mitä se sisältää.
Kirje poltti d'Artagnan'in kättä, hän tahtoi jouduttaa kulkuansa; mutta Athos pisti hänen käsivartensa kainaloonsa ja pakoitti siten d'Artagnan'in tasoittamaan kulkunsa hänen mukaansa.
Vihdoin päästiin telttaan, sytytettiin lamppu ja Planchet'in vartioidessa oven takana, ett'ei heitä pääsisi kukaan odottamatta häiritsemään, mursi d'Artagnan vapisevin käsin sinetin ja avasi tuon niin ikävällä odotetun kirjeen.
Se sisälsi puoli riviä oikein aito brittiläistä käsi-alaa ja oli lyhyt kuin spartalaisen vastaus:
"Thank you, be easy."
Joka merkitsi: kiitoksia, olkaa huoleti.
Athos otti kirjeen d'Artagnan'in kädestä, sytytti sen lampusta palamaan, eikä heittänyt sitä kädestänsä ennenkuin se oli muuttunut tuhkaksi.
Sitten huusi hän Planchet'ia sisään ja sanoi hänelle:
– Nyt, poikaseni, voit täydellä syyllä pyytää saadaksesi seitsemänsataa livre'äsi, mutta et sinä mokoman kirjeen vuoksi kai suuressa vaarassa ollut.
– Olipa siinä vaan aikalailla piiloittelemista siinäkin, sanoi Planchet.
– Vai niin, sanoi d'Artagnan, kerroppas siitä meille.
– Se on, hiisi vieköön, pitkä juttu.
– Sinä olet oikeassa, Planchet, sanoi Athos; mutta nyt on jo rumputettu levolle ja se herättäisi huomiota, jos me polttaisimme valkeata kauvemmin kuin muut.
– Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ruvetkaamme levolle. Hyvää yötä, Planchet.
– Totta tosiaan, herra, tämä on ensi kerta koko kuudessatoista vuorokaudessa, kun saan unta silmiini.
– Niin minullakin, sanoi d'Artagnan.
– Niin minullakin, sanoi Porthos.
– Niin minullakin, sanoi Aramis.
– No niin, tahdotteko minuakin tunnustamaan totuuden? – Niin minullakin, sanoi Athos.
XLVII.
Mylady'n matka
Sillä välin mylady, vihan raivossa kiljuen laivan kannella, oli vähältä heittäytyä mereen, uidaksensa takaisin rantaan; sillä yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle se ajatus, että d'Artagnan oli häntä loukannut ja Athos uhannut, ja että hänen täytyi lähteä Ranskasta kostamatta heille. Tuo sietämättömyys kasvoi vihdoin niin suureksi että hän kaiken vaaran uhalla, mitä hänelle itselleen oli tarjona, rukoili kapteenia viemään hänet maihin; mutta kapteeni, joka kaikin mokomin halusi päästä pois noilta vaarallisilta vesiltä, missä ranskalaiset ja englantilaiset laivat risteilivät, ja kiiruhtaa Englantiin, kieltäysi jyrkästi noudattamasta hänen pyyntöänsä, jota hän piti vaan pelkkänä naisen oikkuna. Vihdoin taipui hän sen verran, että suostui saattamaan hänet johonkin satamaan Bretagne'n rannikolla, joko Lorient'iin tai Brest'iin. Mutta meri oli kovassa liikkeessä ankaran tuulen vuoksi, joka sitä paitsi oli vastainen. Yhdeksän-päiväisen risteilyn perästä Charente'sta lähdettyä, näki mylady ainoastaan Finisterre'n siintävät rannikot. Hän oli vallan kalpeana tuskasta ja raivosta.
Mutta kun hän lähemmin rupesi ajattelemaan kardinaalin tykö palaamista, huomasi hän että se siinä määrässä viivyttäisi hänen joutumistansa Lontoosen, että monta tärkeätä kohtausta ennättäisi tapahtua siellä ja tehdä hänen aikeensa tyhjäksi; ja kun hän siihen lisäksi ajatteli että kardinaali epäilemättä vihastuisi hänelle, jos hän palaisi ennen asiansa toimittamista, ja niin ollen kenties taipuisi ennemmin kuuntelemaan niitä valituksia, mitä tehtäisiin häntä vastaan, kuin niitä, mitä hän tekisi muita vastaan, päätti hän hyljätä palaustuumat ja antoi kapteenin suunnata laivansa Englantia kohden. Ja samana päivänä kuin Planchet astui laivaan Portsmouth'issa, purjehtiaksensa Ranskaan takaisin, saapui Hänen ylhäisyytensä asiantoimittaja riemullisena satamaan.
Koko kaupunki oli erinomaisessa liikkeessä; neljä suurta, vasta rakennettua laivaa oli laskettu veistämöltä. Loistavassa puvussa, tavallisuuden mukaan säihkyen timanteista ja jalokivistä, valkoinen, olalle riippuva töyhtö hatussa, seisoi Buckingham rannalla, ylhäisen seurueen ympäröimänä.
Päivä oli noita harvinaisen kauniita talvipäiviä, jolloin Englanti saa nähdä että aurinko on yhä vielä olemassa. Komeana laski tuo välkkyvä päivän-tähti maillensa, punaten sekä taivaan että meren tulihehkullansa ja heittäen tornien huippuihin ja kaupungin kattojen harjoille viimeisiä kultasäteitänsä, joista ikkunat kimaltelivat ikäänkuin tulipalo olisi niihin heijastanut. Mylady hengitti raitista meri-ilmaa ja katseli noita voimakkaita sotavarustuksia, joiden vaikutuksen hän oli ottanut tehdäksensä tyhjäksi, koko tuota suurta armeijaa, jota vastaan hän oli yksin sotiva ainoastaan muutamien kultapussien avulla, ja hän vertasi itseänsä ajatuksissaan Judith'iin, tuohon kauheaan juutalaistyttöön sinä hetkenä, jolloin hän tunkeusi assyrialaisten leiriin ja näki lukemattoman joukon vaunuja, hevosia, ihmisiä ja aseita, jotka hänen yksi ainoa kätensä liike oli hajottava kuin akanat tuuleen.
Tultiin sataman edustalle; mutta juuri kun aiottiin laskea ankkuri, lähestyi pieni, hirvittävästi varustettu kutteri kauppalaivaa, ilmoitti olevansa rannikkovartija ja irroitti soutuveneen, joka heti saapui laivan viereen. Veneessä oli upseeri, perämies ja kahdeksan soutajaa. Upseeri nousi yksin laivaan, jossa häntä otettiin vastaan kunnioituksella, mihin hänen univormunsa antoi hänelle täyden oikeuden.
Upseeri puhui hetkisen aikaa kapteenin kanssa, antoi hänen luettavaksensa muutamia paperia, joita hänellä oli muassansa, ja kapteenin käskystä kutsuttiin kaikki laivassa-olijat, sekä matruusit että matkustajat, kannelle.
Kun tätä kehoitusta oli noudatettu, kysyi upseeri kuuluvalla äänellä laivan lähtöpaikkaa, sen matkaa, sekä sen maissa-käyntiä, ja kaikkiin kysymyksiin vastasi kapteeni tyydyttävästi, suoraan ja selvään. Sen jälkeen alkoi upseeri tarkastella kaikkia, toista toisensa jälkeen, ja viivähtäen vähän enemmän mylady'n kohdalla, katsoi hän häntä hyvin tarkkaan, mutta sanaakaan virkkamatta.
Sitten kääntyi hän uudestaan kapteenin puoleen, puhui hänelle vielä muutamia sanoja, ja kun upseeri tästä hetkestä saakka piti päällikkyyttä laivalla, komensi hän liikkeen, jota koko laivamiehistö paikalla noudatti. Laiva pantiin taas kulkemaan, yhä vaan tuon pienen kutterin vartioimana, joka purjehti vierellä, uhaten sen kylkeä kuudella kanuunallansa; soutuvene seurasi perässä pienenä pilkkuna tuon suuren kauppalaivan vierellä.
Sen tarkastuksen aikana, jonka alaiseksi upseeri oli asettanut mylady'n, oli tämä niinkuin kyllä saattaa arvata, tähdännyt häntä vuorostaan. Mutta huolimatta siitä tottumuksesta, millä tuo tulisilmäinen nainen luki niiden sydämmiä, joiden salaisuuksia hän tarvitsi tietää, ei hän tällä kertaa voinut mitään tutkimisellansa, niin muuttumattomasti kylmä oli upseerin katsanto. Tuo tarkasteleva upseeri saattoi olla noin viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen mies, kalpeakasvoinen, siniset silmät vähän kuopassa; hänen hienopiirteinen suunsa pysyi liikkumattomana säännöllisissä juonteissaan; hänen vahvasti ulkoneva leukansa osoitti tuota tahdonvoimaa, joka tavallisessa brittiläisessä on vaan itsepäisyyttä; vähän taaksepäin kaltevaa otsaa, jommoinen sopii runoilijoille, innoittelijoille ja sotilaille, varjosi lyhyt, harvanlainen tukka, joka, samoinkuin partakin, mikä peitti hänen kasvojensa alapuolen, oli kaunis kastanjanvärinen.
Satamaan päästessä oli jo pimeä. Usva lisäsi pimeyttä ja muodosti majakkaliekkien ja lyhtyjen ympärille renkaan, jommoisen kuu muodostaa ympärillensä sateisen sään edellä. Ilma oli muuttunut painavaksi, kosteaksi ja kylmäksi.
Mylady, tuo niin lujavoimainen nainen, tunsi vastustamattoman väristyksen ruumiissansa.
Upseeri näytätti itsellensä mylady'n tavarat, kannatti ne laivaveneesen, ja kun se oli toimitettu, kehoitti häntä itseään laskeutumaan veneesen, ojentaen hänelle kätensä.
Mylady katsoi tuota miestä ja oli kahdella päällä.
– Ken olette, herra, kysyi hän, joka hyväntahtoisesti suvaitsette näin erityisesti minusta huolta pitää?
– Se teille näkynee univormustani, rouva; minä olen Englannin laivaston upseereja, vastasi nuori mies.
– Mutta onko todella tavallista, että Englannin laivaston upseerit tarjoovat palvelustansa oman maansa naisille, kun he tulevat mihin Suuren-Britannian satamaan, ja menevätkö he kohteliaisuudessaan niin pitkälle, että saattavat heitä maihin?
– Niin on tapa, mylady, ei juuri kohteliaisuudesta vaan varovaisuudesta, että kaikki ulkomaalaiset sota-aikana viedään johonkin määrättyyn ravintolaan, jossa ne pidetään hallituksen katsannon alaisina siksi kunnes heistä on saatu täydelliset tiedot.
Nämä sanat lausuttiin mitä kohteliaimmalla tavalla ja mitä täydellisimmällä levollisuudella. Vaan sittenkään ne eivät voineet vakuuttaa mylady'ä.
– Mutta minä en ole mikään ulkomaalainen, herrani, sanoi hän puhtaimmalla englanninkielellä mitä koskaan on saatu kuulla Portsmouth'in ja Manchester'in välillä; nimeni on lady Clarick ja tämä varovaisuuden toimi…
– Tämä varovaisuuden toimi koskee kaikkia, mylady, ja teidän olisi turha koettaa päästä siitä vapaaksi.
– Minä seuraan teitä, herra.
Ja tarttuen upseerin käteen alkoi hän laskeutua nuoratikkaita myöten veneesen, joka häntä odotti. Upseeri seurasi jälestä; laaja viitta oli levitetty veneen perään; upseeri pyysi häntä ottamaan viitan yllensä ja istuutui hänen viereensä.
– Soutamaan, sanoi hän matruuseille.
Kahdeksan aironlapaa painui veteen, yksi ainoa loiskaus kuului joka vetokerralla ja vene liukui juurikuin lennossa veden pintaa.
Viiden minuutin perästä oltiin rannassa.
Upseeri hyppäsi laiturille ja ojensi mylady'lle kätensä.
Vaunut olivat odottamassa.
– Ovatko nuo vaunut meitä varten? kysyi mylady.
– Ovat, rouva, vastasi upseeri.
– Ravintola on siis kaukana täältä?
– Toisessa päässä kaupunkia.
– Olkoon menneeksi sitten! sanoi mylady.
Ja päättävästi nousi hän vaunuihin.
Upseeri katsoi että tavarat tulivat hyvästi nuoritetuiksi vaunujen taakse ja kun se oli toimitettu, istuutui hän mylady'n viereen ja sulki vaunun-oven.
Heti kohta, ilman käskyä ja matkan määrän ilmoittamista lähti kuski ajamaan täyttä karkua pitkin kaupungin katuja.
Noin outo vastaan-otto oli omiansa saattamaan mylady'n pitkiin ajatuksiin; niinpä, semminkin kun hän huomasi ett'ei upseerilla näkynyt olevan mitään halua alottaa keskustelua, nojausi hän vaunun-soppeen ja rupesi tarkemmin tutkimaan niitä arveluja, kutakin erällänsä, jotka heräsivät hänen mieleensä.
Mutta neljännestunnin kuluttua, kun matkan pituus alkoi häntä kummastuttaa, nojausi hän vaunun-ovea vasten, kurkistaaksensa, minne häntä vietiin. Ei mitään rakennuksia enää näkynyt; puita haamoitti pimeässä ikäänkuin mustia aaveita, jotka ajelivat toinen toisiansa.
Mylady'ä värisytti.
– Emmekö olekkaan enää kaupungissa, herra? kysyi hän.
Nuori upseeri oli vaiti.
– Minä en lähde kauvemmaksi, ell'ette sano minne te minua viette; sen sanon teille jo ennakolta, herra.
Tuo uhkaus ei saanut mitään vastausta.
– Ah, tämä menee liian pitkälle! sanoi mylady, apua, apua!
Ei ainoakaan ääni vastannut hänen huutoonsa; vaunut vyöryivät yhä samaa vauhtia; upseeri näytti kuvapatsaalta.
Mylady loi upseeriin noita hirvittäviä silmäyksiä, jotka olivat hänelle niin ominaisia ja harvoin jäivät tekemättä vaikutustansa; viha saattoi hänen silmänsä säkenöimään pimeässä.
Nuori mies pysyi liikkumattomana.
Mylady tahtoi avata vaunun-oven ja syöksyä ulos.
– Varokaa, rouvani, sanoi nuori mies kylmästi, te voisitte loukata itseänne hyppäämällä ulos.
Mylady istuutui uudestaan, kuohuen raivosta; upseeri nojautui eteenpäin, katseli häntä nyt vuorostaan ja näytti hämmästyvän, havaitessaan nuo äsken niin kauniit kasvot vihan väännöksissä ja melkein inhottavina. Mutta tuo kavala olento huomasi että hän turmelisi oman asiansa, jos hän antaisi upseerin katsella hänen sieluunsa; hän tyynnytti siis muotonsa rauhallisen näköiseksi ja lausui huoaten:
– Taivaan nimessä, herrani, sanokaa minulle, tekö itse vai hallitus, vaiko joku vihamies on syypää tähän väkivaltaan minua kohtaan?
– Teille ei tehdä mitään väkivaltaa, rouvani, ja kaikki mitä tapahtuu teille, on vaan seuraus varovaisuudesta, jota meidän on pakko noudattaa kaikkien niiden suhteen, jotka tulevat Englannin maalle.
– Ettekö siis tunne minua, herrani?
– Minulla on kunnia nähdä teitä ensi kertaa.
– Ja kunnianne nimessä, onko teillä mitään syytä vihata minua?
– Ei suinkaan, sen vakuutan.
Nuoren miehen äänessä oli niin paljo tyyneyttä, melkeinpä hellyyttä, että mylady tyyntyi ja rauhoittui.
Vihdoin, noin tunnin matkan perästä pysähtyivät vaunut erään rautaisen ristikkoportin eteen, joka sulki erään rotkotien, mikä vei muutamaan vakavan ja tukevan näköiseen yksinäiseen linnaan. Kun portti oli avattu ja vaunut päässeet lävitse, vyöryivät ne hienolla hiekalla, ja silloin kuuli mylady pauhinaa, jonka hän tunsi meren aaltoamiseksi ja aaltojen loiskeeksi jyrkkiä rantoja vastaan.
Vaunut kulkivat kahden holvin alitse ja pysähtyivät vihdoin synkälle neliskulmaiselle pihalle; melkein samassa avautuivat vaunun-ovet, nuori mies hyppäsi keveästi maahan ja ojensi kätensä mylady'lle, joka nojautui siihen ja vuorostaan laskeutui maahan, jotenkin levollisena.
– Se nyt ainakin on varmaa, että minä olen vankina, sanoi mylady silmäillen ympärillensä ja sitten taas tuohon nuoreen upseeriin, mitä suloisimmasti hymyillen; mutta minä en ole sitä kauvan, siitä olen myöskin varma, lisäsi hän, omatuntoni ja teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, ovat minulle siitä varmana takeena.
Vaikka tuo kyllä oli varsin imartelevaa, ei upseeri kumminkaan vastannut mitään, vaan otti vyöltänsä pienen hopeaisen vihellyspillin, puhalsi siihen kolme erilaista kertaa, jolloin ilmaantui näkyviin useita miehiä, jotka riisuivat valjaista vaahtoiset hevoset ja työnsivät vaunut suojukseen.
Nyt kehoitti upseeri yhtä tyynen-kohteliaasti vankiansa käymään sisään rakennukseen. Tämä, aina yhtä hymyilevänä, tarttui hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssansa matalan kaariportin kautta erääsen holvikäytävään, jonka tausta vaan oli valaistu ja joka johdatti erään jykevän oven eteen; kun nuori mies oli sovittanut mukanansa olevan avaimen lukkoon ja avannut sen, kääntyi ovi raskaasti saranoissaan ja aukasi pääsyn mylady'lle aiottuun huoneesen.
Yhdellä silmäyksellä otti vanki selon huoneesta ja sen pienimmistäkin yksityiskohdista.
Huone oli sisustettu sangen soveliaaksi vangin olopaikaksi, mutta samalla myös sangen soveliaaksi vapaan ihmisen asumukseksi; ikkunaristikot ja oven telkimet osoittivat kumminkin selvästi että se oli vankihuone.
Hetkiseksi lannistui koko hänen sielun voimansa, vaikka se kyllä oli lujaksi karaistu. Hän vaipui nojatuoliin, kädet ristiin, painoi päänsä nuukalleen ja odotti joka silmänräpäys nähdäksensä jonkun tulevan häntä tutkimaan.
Mutta ei ketään tullut, pari kolme merisotilasta vaan, jotka kantoivat laatikoita ja vaate-arkkuja, asettivat ne huoneen nurkkaan ja menivät tiehensä sanaakaan sanomatta.
Upseeri johti kaikkia noita toimia samalla tyyneydellä, jonka mylady jo oli hänessä huomannut, hän ei virkkanut sanaakaan, häntä toteltiin vaan käden viittauksesta tai vihellyspillin puhalluksesta.
Olisi voinut luulla, ett'ei tuon miehen ja hänen alamaistensa kesken ollut mitään kieltä tai että se oli tarpeeton.
Vihdoin mylady ei sietänyt kauvempaa, vaan katkaisi äänettömyyden.
– Taivaan nimessä, herra, huudahti hän, mitä tämä kaikki tietää? Selittäkää se minulle; minulla on rohkeutta kohdata kaikkia vaaroja, joiden näen itseäni uhkaavan, kaikkea onnettomuutta, mitä voin käsittää. Missä minä olen ja mikä minä täällä olen? Jos olen vapaa, minkä vuoksi sitten nuo rautaristikot ja telkimet? Jos olen vanki, minkä rikoksen minä olen tehnyt?
– Te olette täällä teille varustetussa huoneessa, rouva. Minä sain käskyn noutaa teitä laivalta ja tuoda teidät tähän linnaan; sen käskyn luulen nyt täyttäneeni sotilaan säntillisyydellä mutta myöskin herrasmiehen kohteliaisuudella. Tähän päättyy ainakin toistaiseksi minun tehtäväni; muu jääpi toisen henkilön huostaan.
– Ja kuka sitten on tuo toinen henkilö? kysyi mylady; ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä?
Samaan liittoon kuului portaissa kovaa kannusten kilinää; muutamia ääniä kulki ohitse ja haihtui, ja yksinäisen henkilön askeleet lähestyivät ovea.
– Sieltä saapuu se henkilö, rouvani, sanoi upseeri avaten oven ja asettuen kunnioittavaan ja alamaiseen asentoon.
Samassa näkyi mies kynnyksellä.
Hän oli ilman hattua, hänellä oli miekka vyöllä ja kädessään puserteli hän kovasti sormillaan nenäliinaa.
Mylady luuli tuntevansa tuon varjon hämärästi valaistussa huoneessa; toisella kädellään nojasi hän istuimensa selkämykseen ja kurotti päätänsä, ikäänkuin paremmin nähdäksensä.
Outo mies lähestyi verkalleen ja sen mukaan kuin hän lähestyi lampun valon piiriin, vetäytyi mylady tietämättänsä taaksepäin.
Sittenkuin hänellä ei enää ollut mitään epäilystä ken tuo tulija oli, huudahti hän peräti hämmästyksen vallassa:
– Mitä, veljeni! Sinäkö se olet?
– Niin, kaunis nainen, vastasi lord Winter, kumartaen puoliksi kohteliaasti puoliksi ivallisesti, minä itse.
– Mutta tämä linna?
– On minun.
– Ja tämä huone?
– On sinun.
– Olenko minä siis sinun vankisi?
– Melkeinpä.
– Mutta tämähän on julmaa väkivaltaa!
– Suuret sanat syrjään; istukaamme tyynesti puhelemaan niinkuin veljen ja sisaren kesken sopii.
Sitten kääntyi hän oveen päin ja nähden nuoren upseerin odottavan lisäkäskyjä, sanoi hän:
– Hyvä on, minä kiitän teitä; ja nyt, jättäkää meidät, herra Felton.