– Todella, sanoi Athos, minä melkein olisin taipuvainen hyväksymään Porthoksen ehdotuksen.
– Hyi toki! sanoi Aramis, tappaa naista! Ei, kuulkaapas, minä olen keksinyt oikean keinon.
– Annappa kuulua, Aramis, sanoi Athos, joka mukautui hyvin herkästi tuon nuoren soturin mielipiteihin.
– Pitää antaa kuningattarelle tieto asiasta.
– Aivan oikein, huusi Porthos ja d'Artagnan yhteen ääneen, sepä taitaa olla vaan paras keino.
– Antaa tieto kuningattarelle? kysyi Athos; ja millä tavalla? Onko meillä mitään yhteyttä hovin kanssa? Voimmeko lähettää ketään Pariisiin, ilman että kukaan saa siitä leirissä tietää? Täältä on Pariisiin sata neljäkymmentä lieu'tä; kirjeemme ei ennätä edes Angers'iin saakka ennenkuin jo olemme vankeudessa joka kynsi.
– Mitä tulee kirjeen saattamiseen varmoja teitä kuningattaren käsiin, sanoi Aramis punastuen, sen otan minä huolekseni; minä tunnen erään neuvokkaan henkilön Tours'issa…
Aramis pysähtyi, nähdessään Athoksen hymyilevän.
– No, etkö tyydy semmoiseen keinoon, Athos? sanoi d'Artagnan.
– En minä sitä kokonaan hylkää, vastasi Athos, mutta tahdon vaan huomauttaa Aramista siitä, että ken hyvänsä, paitsi joku meistä, on epäluotettava, että kaksi tuntia sen jälkeen kuin sananviejä on lähtenyt, kardinaalin kapusiinimunkit, kätyrit ja mustatakkiset osaavat sinun kirjeesi ulkoa ja että sinä ja sinun neuvokas ystäväsi vangitaan.
– Puhumattakaan siitä, sanoi Porthos, että kuningatar kyllä pelastaisi herra Buckingham'in, vaan ei suinkaan meitä.
– Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, Porthoksen huomautus on sangen järjellinen.
– Ah, mitäs kaupungissa on tekeillä? sanoi Athos.
– Siellä rumputetaan yleiseen marssiin.
Neljä ystävystä kuuntelivat; rumpujen pärrytys kaikui todellakin heidän korviinsa.
– Saattepa nähdä että he lähettävät meitä vastaan koko rykmentin, sanoi Athos.
– Ethän vaan aikone ruveta taistelemaan koko rykmenttiä vastaan? sanoi Porthos.
– Miksikä en? vastasi muskettisoturi. Tunnenpa olevani juuri sillä päällä ja olisin valmis taistelemaan vaikka armeijaa vastaan jos vaan olisimme olleet niin varovaisia että olisimme ottaneet tusinan pulloja lisää mukaamme.
– Totta tosiaan rumpu lähestyy! sanoi d'Artagnan.
– Anna sen lähestyä, sanoi Athos; täältä on neljännestunnin matka kaupunkiin, siis yhtä pitkä matka sieltä tänne. Siinä on aikaa enemmän kuin tarvitsemme, tehdäksemme suunnitelmamme; jos me lähdemme täältä, emme koskaan saa näin sopivaa paikkaa. Tietäkääs, hyvät herrat, nyt juuri pisti eräs tuuma päähäni.
– Annappas kuulua!
– Sallikaa minun antaa Grimaud'ille muutamia tarpeellisia käskyjä.
Athos viittasi palvelijaansa tulemaan luoksensa.
– Grimaud, sanoi Athos, osoittaen linnansarvessa olevia kuolleita, aseta nuo herrat muuria vasten, pane hatut heidän päähänsä ja sovita kivääri heidän käsiinsä.
– Suuri mies! huudahti d'Artagnan, minä käsitän aikomuksesi.
– Käsitätkö? kysyi Porthos.
– Entäs sinä, Grimaud, käsitätkö sinä? kysyi Aramis.
Grimaud viittasi myöntävästi.
– Muuta ei tarvita, sanoi Athos, palatkaamme tuumaani.
– Minä tahtoisin ensin käsittää, sanoi Porthos.
– Se on tarpeetonta.
– Aivan niin, Athoksen tuuma, sanoivat yhteen ääneen d'Artagnan ja Aramis.
– Tuolla mylady'llä, tuolla naisella, tuolla elukalla, tuolla pedolla on luullakseni lanko, sinun puheesi mukaan, d'Artagnan.
– Niin on, minä tunnen hänet hyvin, ja luulen ett'ei hän ole aivan hyvässä sovussa kälynsä kanssa.
– Se ei pilaa asiaa, vastasi Athos, ja jos hän inhoisi häntä, olisi se vielä parempi.
– Jos niin on, silloin on asianlaita mielemme mukaan.
– Mutta minä, intti Porthos, tahtoisin toki käsittää mitä tuo Grimaud'in puuha tarkoittaa.
– Vaiti, Porthos! sanoi Aramis.
– Mikä on tuon langon nimi?
– Lord Winter.
– Missä on hän nyt?
– Hän palasi Lontoosen heti kuin sota syttyi.
– Hyvä! hän on juuri se mies, jota tarvitsemme, sanoi Athos. Hänelle on asia ilmoitettava, hänelle on annettava tieto siitä että hänen kälynsä aikoo murhata erään henkilön, ja pyydettävä häntä pitämään mylady'ä silmällä. On kaiketi Lontoossa, toivon ma, joku Magdalena-kodin tai Turva-kodin tapainen laitos: sinne toimittakoon hän kälynsä, niin saamme olla huoleti.
– Niin, niin kauvan kuin hän siellä pysyy, sanoi d'Artagnan.
– Ah, kunniani kautta, sanoi Athos, sinä pyydät liian paljoa, d'Artagnan veikkoseni! Minä olen antanut nyt kaikki mitä minulla oli, ja nyt sanon että varastoni on lopussa.
– Minun mielestäni tuo ehdotus on paras, sanoi Aramis. Me ilmoitamme samalla kertaa kuningattarelle ja lord Winter'ille.
– Niin, mutta kenen saatamme lähettää viemään kirjettä Tours'iin ja Lontoosen?
– Minä vastaan Bazin'ista, sanoi Aramis.
– Ja minä Planchet'ista, sanoi d'Artagnan.
– Niin, sanoi Porthos, ell'emme itse voi lähteä leiristä, voivat kyllä meidän lakeijamme.
– Se on tietty, sanoi Aramis, ja jo aivan tänä päivänä kirjoitamme kirjeet, varustamme palvelijamme rahoilla, ja he lähtevät.
– Varustamme heidät rahoilla? kysyi Athos; teillä on siis rahoja?
Neljä ystävystä katsoivat toisiinsa ja heidän kasvonsa pilvistyivät, vaikka ne vast'ikään olivat niin valoisat.
– Katsokaas, huudahti d'Artagnan, tuolla näen liikkuvan mustia ja punaisia pilkkuja. Minkätähden sanoit "rykmentti", Athos? Tuohan on koko armeija.
– Niinpä todellakin, vastasi Athos, sielläpä he tulevat! Mokomat kavalat veitikat, kun tulevat aivan torvitta ja rummuitta, kaikessa hiljaisuudessa. Hohoi, Grimaud, joko työsi on valmis?
Grimaud viittasi myöntävästi ja osoitti muudanta tusinaa ruumiita, jotka hän oli sovitellut mitä omituisimpiin asentoihin, toiset kivääri olalle, toiset tähtäämään, toiset miekka käteen.
– Bravo! sanoi Athos, tuopa antaa arvoa sinun mielikuvituksellesi.
– Kaikessa tapauksessa, sanoi Porthos, tahtoisin minä kumminkin mielelläni käsittää…
– Lähtekäämme ensin matkaamme, sanoi d'Artagnan, kyllä sitten käsität asian.
– Vielä hetkinen, hyvät herrat, vielä hetkinen! Antakaa Grimaud'in sääliä ruuat korjuusen.
– Ah, sanoi Aramis, mustat ja punaiset pilkut kasvavat silminnähtävästi, ja minä olen samaa mieltä kuin d'Artagnan; minä luulen ett'ei meillä ole aikaa hetkeäkään hukata, jos aiomme ennättää leiriimme.
– Kunniani kautta, sanoi Athos, minulla ei ole enää mitään lähtöämme vastaan; vetomme määräsi yhden tunnin; nyt olemme olleet puolitoista; nyt ei ole mitään sanomisen sijaa; lähtekäämme, hyvät herrat, lähtekäämme.
Grimaud oli jo mennyt etukynnessä korineen ja jälkiruokineen.
Neljä ystävystä seurasivat häntä ja olivat jo kulkeneet kymmenkunnan askelta.
– Mutta, huudahti Athos, mitä saakelia me ajattelemme, herrat!
– Oletko unhottanut jotakin? kysyi Aramis.
– No lippu, hiidessä! Ei suinkaan lippua voi jättää vihollisten käsiin, vaikka se onkin vaan ruokaliina.
Athos kiiruhti takaisin vallinsarveen, kiipesi muurin harjalle ja otti lipun; mutta kun rochellelaiset olivat jo päässeet pyssynkantaman päähän, suuntasivat he kauhistavan luotituiskun tuota miestä kohden, joka aivan kuin huviksensa asettui ammuttavaksi.
Olisippa voinut luulla taikavoiman suojelevan Athosta, sillä luodit vinhuivat hänen ympärillään, vaan ei yksikään osunut häneen.
Athos heilutti lippuansa, käänsi selkänsä vihollisille ja tervehti leirissä-olijoita. Molemmilta puolin kuului vahvoja huutoja, toiselta harmin, toiselta ihastuksen.
Uusi luotituisku seurasi ensimäistä, ja kolme luotia lävisti ruokaliinan, tehden siitä todellisen lipun.
Leiristä kuului ylt'yleensä huutoja: Alas! alas!
Athos laskeutui alas; hänen toverinsa, jotka tuskissaan odottivat häntä, näkivät ilolla hänen palaavan.
– Tule, Athos, joudu, huusi d'Artagnan, juoskaamme joutuun; nyt, kun olemme saaneet kaikki selville, paitsi rahat, olisi tyhmyyttä tapattaa itsensä.
Mutta Athos käveli majesteetillisen levollisena; kun hänen toverinsa näkivät kaikki kehoitukset turhiksi, mukautuivat he kulkemaan hänen tapaansa.
Grimaud ja hänen korinsa olivat päässeet kauvas edelle ja olivat ulkopuolella pyssynkantamaa.
Hetkisen perästä kuului raju pyssyn pauke.
– Mitä se on? kysyi Porthos; ja mitä he ampuvat? Minä en kuule mitään luodin vinkumista enkä näe ketään vihollista.
– He ampuvat meidän kuolleitamme, vastasi Athos.
– Mutta meidän kuolleet eivät vastaa laukauksiin.
– Aivan oikein; silloin viholliset luulevat meidän olevan väijyksissä ja neuvottelevat; viimein lähettävät he airueen ja kun he huomaavat kepposen, olemme jo ulkopuolella pyssynkantamaa. Sentähden elkäämme huoliko kiirehtiä, ett'emme rientäessämme hanki itsellemme pistoksia.
– Ah, nyt käsitän! sanoi Porthos hämmästyneenä.
– No sepä hyvä! sanoi Athos, kohauttaen olkapäitänsä.
Ranskalaiset huusivat ihastuksesta, kun he näkivät noiden neljän ystävyksen palaavan hiljakselleen.
Vihdoin kuului uusi pauke; tällä kertaa litistyivät luodit muskettisoturien kulkeman tien vieressä olevia kiviä vasten ja vinhuivat kamalasti heidän korvissaan. Rochellelaiset olivat juuri anastaneet vallinsarven.
– Mokomiakin kömpelyksiä! sanoi Athos; kuinka monta me ammuimme? Kaksitoista vai kuinka?
– Niin, tai viisitoista.
– Kuinka monta me musersimme?
– Kahdeksan tai kymmenen.
– Ja sitä vastaan ei edes yhtä naarmua! Vai – kuinkas onkaan? Mitä sinulla on kädessä, d'Artagnan? Verta, luulen ma?
– Ei se ole mitään, sanoi d'Artagnan.
– Singahtanut luoti?
– Ei edes sitä.
– Mitä se sitten on?
Olemme jo sanoneet että Athos rakasti d'Artagnan'ia kuin omaa poikaansa ja tuo synkkä, jäykkäluontoinen mies toisinaan huolehti hänestä isän tavalla.
– Ei muuta kuin hierehaava, sanoi d'Artagnan; sormeni sattui joutumaan kahden kiven väliin, muurinkiven ja sormuskiven, niin että orvaskesi lähti.
– Semmoista on pitää timanttikiviä sormessaan, poika pahainen! sanoi Athos nuhdellen.
– Vai niin, huudahti Porthos, meillä on siis timantti? Mitä peijakasta me sitten valitamme rahan puutetta!
– Aivan oikein! sanoi Aramis.
– Hyvin, Porthos! Tällä kertaa sinulla todellakin oli ajatus!
– Olipa kyllä, sanoi Porthos, pöyhistyen Athoksen kiittämisestä; koska kerran on timantti, niin myökäämme se.
– Mutta, sanoi d'Artagnan, tämä on kuningattaren timantti.
– Sitä suurempi syy, sanoi Athos; kuningatar pelastaa rakastajansa, Buckingham'in herttuan, mikäs on kohtuullisempaa? Kuningatar pelastaa meidät, ystävänsä, se on myös aivan niinkuin olla pitää. Myökäämme timantti. Vai mitä apotti arvelee asiasta? Minä en pyydä saada kuulla Porthoksen mieltä, sillä hän on jo sen lausunut.
– Minun mielestäni, sanoi Aramis punastuen, kun sormus ei ole saatu keltään lemmityltä eikä siis ole mikään lemmenlahja, voipi d'Artagnan sen kyllä myödä.
– Ystäväni, sinä puhut kuin kirja. Sinun neuvosi siis on…
– Että timantti myödään, vastasi Aramis.
– No niin, sanoi d'Artagnan hilpeästi, myökäämme se sitten, elkäämmekä enää siitä puhuko.
Pyssynpauketta kuului yhä vaan, mutta ystävykset olivat jo ulkopuolella kantomatkaa ja rochellelaiset ampuivat vaan keventääksensä omaatuntoansa.
– Totta tosiaan, sanoi Athos, aivan viime ripussa pälkähti Porthoksen päähän ajatus; nyt olemme leirissä. Siis, hyvät herrat, ei enää sanaakaan asiasta! Meitä katsellaan; meitä tullaan vastaan; meitä varmaan kannetaan riemusaatossa.
Niinkuin sanoimme, oli koko leiri todella liikkeellä; yli tuhannen henkeä oli katsellut neljän ystävyksen onnellista urostyötä niinkuin näytelmää ikään, urostyötä, jonka todellista syytä ei osattu aavistaakkaan. Kuului vaan huutoja: eläköön henkivartijat, eläköön muskettisoturit! Herra de Busigny tuli ensimäisenä kättelemään Athosta, tunnustaen menettäneensä vedon. Rakuuna ja sveitsiläinen seurasivat hänen perässään ja sitten kaikki toverit järjestyksessä. Onnentoivotuksista, kädenpuristuksista, syleilyistä ei ollut tulla loppuakaan; rochellelaisille naurettiin nauramastakin päästyä; meteli oli niin hirmuinen, että kardinaali luuli kapinan syttyneen, ja lähetti kapteeninsa La Houdinière'n ottamaan selvää mitä melua se oli.
Lähettiläälle selitettiin asia ihastuksen kiihkolla.
– No? kysyi kardinaali, kun hän näki La Houdinière'n palaavan.
– Niin, arvoisa herra, vastasi hän, asia on sellainen, että kolme muskettisoturia ja eräs henkivartija olivat lyöneet vedon herra de Busigny'n kanssa, menevänsä syömään aamiaista Saint-Gervais'in vallinsarveen ja aamiaisen kestäessä vastustelleet vihollista kaksi tuntia ja tappaneet emme tiedä kuinka monta rochellelaista.
– Kysyittekö ketä muskettisoturit olivat nimeltään?
– Kyllä, arvoisa herra.
– Ketä he olivat?
– Herrat Athos, Porthos ja Aramis.
– Aina vaan nuo kolme urhoollista! mutisi kardinaali. Entäs henkivartija?
– Herra d'Artagnan.
– Aina vaan tuo hurja poika! Nuo neljä miestä minun pitää saada omakseni.
Samana iltana puhui kardinaali herra de Tréville'n kanssa sen-aamuisesta urostyöstä, joka oli yleisenä puheenaineena koko leirissä; herra de Tréville, joka oli kuullut tapauksen sankareilta itseltään, kertoi sen nyt kaikkia erityisseikkojaan myöten Hänen ylhäisyydellensä, unhottamatta edes ruokaliina-juttua.
– Hyvä on, herra de Tréville, sanoi kardinaali, minä pyydän teitä hankkimaan minulle tuon ruokaliinan; minä ompelutan siihen kolme kultaista liljaa ja lahjoitan sen teidän komppaniiallenne lipuksi.
– Arvoisa herra, sanoi herra de Tréville, se olisi väärin henkivartijoita kohtaan; herra d'Artagnan ei ole minun, vaan herra Desessarts'in komppaniiaa.
– No niin, ottakaa hänet sitten komppaniiaanne; sanoi kardinaali; väärin on ett'eivät nuo neljä urhoollista soturia, jotka niin sydämmellisesti pitävät toisistaan, palvele samassa komppaniiassa.
Samana iltana ilmoitti herra de Tréville kolmelle muskettisoturille ja d'Artagnan'ille tämän mieluisen uutisen ja käski heidät kaikki neljä seuraavaksi päiväksi aamiaiselle luoksensa.
D'Artagnan oli hurmautuneena ilosta. Muistetaanhan hänen elämänsä unelman olleen päästä muskettisoturiksi.
Kolme ystävystä olivat myöskin hyvin iloissaan.
– Olipa sinulla todella oivallinen ajatus, sanoi d'Artagnan Athokselle; kävi niinkuin sanoit: saimme paljon kunniaa ja saimme rauhassa keskustella tärkeästä asiasta.
– Jota keskustelua nyt voimme jatkaa ilman että kukaan epäilee meitä, sillä tästä puoleen meitä pidetään kardinaalilaisina.
Samana iltana kävi d'Artagnan ilmoittamassa herra Desessarts'ille ylennyksestänsä.
Herra Desessarts, joka pani d'Artagnan'ille suuren arvon, tarjosi hänelle apuansa, kun tuo ylennys toi mukanansa suuria varuskustannuksia.
D'Artagnan hylkäsi tarjouksen, mutta kun hänestä tilaisuus oli sopiva, pyysi hän herra Desessarts'in arvostelemaan timantin, jonka hän antoi hänelle, ilmoittaen haluavansa muuttaa sen rahaksi.
Seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla tuli herra Desessarts'in palvelija d'Artagnan'in luokse ja jätti hänelle pussin, joka sisälsi seitsemäntuhatta livre'ä kullassa.
Se oli kuningattaren timantin hinta.
XLVI.
Perhe-asia
Athos oli löytänyt selityksen: perhe-asia. Perhe-asia ei ollut kardinaalin tiedustelujen alainen; perhe-asia ei koskenut ketään; perhe-asioita saattoi toimittaa vaikka koko maailman edessä.
Niin, Athos oli löytänyt selityksen: perhe-asia.
Aramis oli löytänyt aatteen: lakeijat.
Porthos oli löytänyt keinon: timantti.
D'Artagnan yksin ei ollut löytänyt mitään, vaikka hän oli tavallisesti kaikista neljästä kekseliäin; mutta myönnettävä on että pelkkä mylady'n nimi kangistutti hänen ajatusvoimaansa.
Mutta tosiaan! mehän erhetymme: hän oli löytänyt ostajan timantillensa.
Aamiainen herra de Tréville'n luona oli erinomaisen hauska ja hupainen. D'Artagnan oli jo uudessa univormussaan. Kun d'Artagnan oli vartaloltaan melkein Aramiksen kaltainen, ja Aramis, joka, niinkuin muistamme, oli saanut sangen runsaan maksun runojensa kustantajalta, oli teettänyt kaikkia kaksi kappaletta, oli hän luovuttanut toisen täysinäisen varuksensa ystävälleen.
D'Artagnan oli nyt päässyt toivojensa perille ja olisi pitänyt itsensä ylenmäärin onnellisena, ell'ei hän olisi nähnyt mylady'n pilkistävän esille ikäänkuin mustan pilven taivaan rannalla.
Aamiaisen jälkeen päättivät he tavallisuuden mukaan kohdata toisensa illan tultua Athoksen luona, jossa asia lopullisesti ratkaistaisiin.
D'Artagnan vietti päivänsä näyttelemällä leirissä muskettisoturi-pukuansa joka paikassa.
Iltaisilla sovittuun aikaan kohtasivat ystävykset toisensa; kolme asiaa vaan oli ratkaistavana:
mitä kirjoitettaisiin mylady'n langolle;
mitä kirjoitettaisiin sille neuvokkaalle henkilölle Tours'iin;
ja ketkä lakeijat pantaisiin viemään kirjeitä.
Jokainen tarjosi omaansa; Athos puhui Grimaud'in äänettömyydestä: hän ei muka avannut suutansa muulloin kuin isäntänsä sitä avatessa; Porthos kehui Mousqueton'insa voimaa; hän muka jaksaisi pieksää neljä tavallista miestä; Aramis, joka luotti Bazin'insa neuvokkaisuuteen, ylisteli suurisanaisesti ehdokastansa; d'Artagnan puolestaan asetti kaiken luottamuksensa Planchet'in rohkeuteen, josta hän toi esille useita todisteita.
Neljän lakeijan ansiot kilvoittelivat kauvan voitosta ja antoivat aihetta mitä loistavimpiin ylistyspuheihin, jotka tässä jätämme kertomatta, pelosta että ne pitkästyttäisivät lukijaa.
– Pahaksi onneksi, sanoi Athos, täytyy sen, joka lähetetään, yksin omistaa nuo neljä ansiota, äänettömyyden, väkevyyden, neuvokkaisuuden ja rohkeuden.
– Mutta mistä saadaan semmoinen?
– Se on mahdotonta, sanoi Athos, sen kyllä tiedän; valitkaamme siis Grimaud.
– Valitkaamme Mousqueton.
– Valitkaamme Bazin.
– Valitkaamme Planchet; Planchet on rohkea ja neuvokas; siinä on jo kaksi noista ominaisuuksista.
– Hyvät herrat, sanoi Aramis, tärkeintä ei ole saada tietää, kuka meidän lakeijoistamme on äänettömin, kuka väkevin, kuka neuvokkain, kuka urhoollisin, vaan tärkeintä on tietää, kuka panee rahalle suurimman arvon.
– Aramiksen miete on sangen järjellinen, sanoi Athos; täytyy ottaa lukuun ihmisten puutteet, ei heidän ansioitansa; herra apotti, te olette suuri ihmisluonteen tuntija!
– Totta kyllä, sanoi Aramis; siinä ei ole kylliksi että me tarvitsemme tarkkaa palvelusta onnistuaksemme, vaan me tarvitsemme sitä myös välttääksemme turmioon joutumista, sillä jos asia menestyy huonosti, maksaa se hengen, eikä ainoastaan lakeijan hengen…
– Hiljemmin, Aramis, sanoi Athos.
– Vaan myöskin hänen herransa, ehkäpä meidän kaikkien. Ovatko meidän lakeijamme kylliksi alttiita panemaan henkensä vaaraan meidän tähtemme? Eivät.
– Kunniani kautta, sanoi d'Artagnan, melkeinpä uskaltaisin vastata Planchet'ista!
– No niin, ystäväni, pane tuon hänen alttiutensa lisäksi vielä vankka rahasumma, joka turvaa hänen toimeentulonsa, niin voit vastata hänestä vaikka kahdesti, lausui Aramis.
– Petytpä, hiisi vieköön, petytpä vainenkin, sanoi Athos, joka oli hyväluuloinen, kun oli kysymys asioista, vaan pahaluuloinen, kuin oli kysymys ihmisistä. He lupaavat vaikka mitä saadaksensa rahat, vaan sitten pelko pidättää heidät täyttämästä lupaustansa. Mutta kun kerran joutuvat kiini, pannaan heidät lujiin pinteihin, ja silloin tunnustavat he kaikki. Mitä saakelia! emmehän me lapsia ole! Ennenkuin Englantiin pääsee, (Athos hiljensi ääntänsä) täytyy kulkea halki Ranskanmaan, joka on täynnä kardinaalin vakoojia ja elukoita; ennenkuin laivaan pääsee, tarvitsee passin; ja täytyy osata englanninkieltä, ennenkuin edes voi kysyä tietä Lontoosen. Minun mielestäni on asia sangen vaikea.
– Ei ensinkään, sanoi d'Artagnan, joka halusi kaikin mokomin tuumaa toimeen: minun mielestäni on se päinvastoin sangen helppo. Sehän, hiisi vieköön, on sangen luonnollista, että jos lord Winter'ille kirjoitetaan päin seiniä, kardinaalin vehkeistä…
– Hiljemmin, sanoi Athos.
– Kardinaalin vehkeistä ja valtiosalaisuuksista, jatkoi d'Artagnan totellen varoitusta, niin tietysti me joka mies joudumme pihtiin; mutta mehän, niinkuin itse sanoit, Athos, kirjoitamme hänelle perhe-asiasta, sehän sinun on muistaminen, ja me kirjoitamme hänelle yksinomaan että hän toimittaisi mylady'n heti Lontoosen tultua semmoiseen säilöön ett'ei hän voi meitä vahingoittaa. Minä siis kirjoitan hänelle jotenkin tämmöisen kirjeen.
– Annappas kuulua, sanoi Athos, ruveten heti hyvin arvostelijan näköiseksi.
– "Arvoisa herra ja rakas ystävä…"
– Oh, vai "rakas ystävä" englantilaiselle, keskeytti Athos, kaunis alku, bravo, d'Artagnan! Nuo pari pikku sanaa vaan revittäisivät sinut hevosilla palasiksi.
– No niin, lienetpä oikeassa; minä kirjoitan siis vaan kuiviltaan: "Arvoisa herra!"
– Voitpa vielä kirjoittaa: Mylord! virkkoi Athos, joka suosi paljon muodollisuuksia.
– Mylord! Muistatteko Luxemburg'in palatsin vierellä olevaa pientä aitausta?
– Mainiota! Luxemburg aivan etunenässä! Tuota voisi luulla viittaukseksi leskikuningattareen. Sepä oli nerokkaasti! ivasi Athos.
– No pannaan sitten vaan: "Mylord! Muistatteko erästä pientä aitausta, jossa teidän henkeänne säästettiin?"
– D'Artagnan veikkoseni, sanoi Athos, sinä et koskaan ole muuta kuin huono kirjoitusmies. "Jossa teidän henkeänne säästettiin!" Hyi, tuo ei ole arvokasta! Rehellistä kunnon miestä ei muistuteta tuommoisista palveluksista. Hyvästä työstä muistuttaminen on loukkaamista.
– Ah, ystäväni, sanoi d'Artagnan, sinä olet tuskastuttava! Jos minun tulee kirjoittaa sinun tarkastuksesi alaisena, niin, kunniani kautta, ennemmin luovun koko toimesta.
– Ja siinä teet oikein. Hoida sinä muskettiasi ja miekkaasi; kumpaistakin käytät kunnialla, vaan jätä kynä apotille; se on hänen aseitansa.
– Niinpä kyllä, sanoi Porthos, jätä kynä Aramikselle; hän kirjoittelee latinalaisia teesejä.
– No niin, olkoon menneeksi! sanoi d'Artagnan. Kirjoita sinä, Aramis, tämä kirje meille; mutta pyhän paavin nimessä, kirjoita se hyvin, sillä minä sanon jo ennakolta että aion saivarrella sitä ankarasti.
– Parempaa en pyydä, sanoi Aramis, sillä lapsellisella luottamuksella itseensä, joka kaikille runoilijoille on ominaista; sano minulle vaan mitä minun on tarvis tietää; olenhan silloin tällöin kuullut sanottavan että tuo käly on kelvoton olento; minulla on siihen todistuksiakin, sillä kuulinhan hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa…
– Hän on, saakeli vieköön paljon kelvottomampi, huomautti Athos.
– Mutta, jatkoi Aramis, minä en tunne yksityisseikkoja.
– En minäkään, sanoi Porthos.
D'Artagnan ja Athos silmäilivät hetkisen toisiansa. Viimein Athos, selvittyään hämmästyksestänsä, mutta kalpeampana tavallistansa, viittasi myöntävästi d'Artagnan'ille. Viimemainittu ymmärsi saaneensa luvan puhua.
– No niin, kuule siis mitä sinun tulee kirjoittaa, alkoi d'Artagnan. "Mylord! Teidän kälynne on pahantekijä, joka on tahtonut murhauttaa teidät saadaksensa periä. Mutta hänellä ei ollut oikeutta mennä naimisiin teidän veljenne kanssa, koska hän oli ennestään naimisissa Ranskassa ja…"
D'Artagnan pysähtyi ikäänkuin tavoitellen sanaa, ja katsoi Athokseen.
– Miehensä oli ajanut hänet pois, sanoi Athos.
– Koska hän oli pahantekijänä merkitty, jatkoi d'Artagnan.
– Pah! huudahti Porthos, mahdotonta! onko hän tahtonut tappaa lankonsa?
– On.
– Oliko hän naimisissa? kysyi Aramis.
– Oli.
– Ja hänen miehensä oli päässyt perille hänen olevan pahantekijänä merkityn? huudahti Porthos.
– Niin.
Nuo kolme lyhyttä vastausta oli Athos lausunut yhä kolkommalla äänellä.
– Mutta ken on nähnyt tuon liljan? kysyi Aramis.
– D'Artagnan ja minä, tai oikeammassa aika-järjestyksessä minä ja d'Artagnan, vastasi Athos.
– Ja tuon kauhean olennon mies elää vielä? kysyi Aramis.
– Kyllä hän elää vielä.
– Oletko varma siitä?
– Olen.
Syntyi hetken äänettömyys, jolla välin kukin luonteensa mukaan tunsi kertomuksen vaikutuksen.
– Tällä kertaa, alkoi Athos, lopettaen äänettömyyden, on d'Artagnan antanut meille oivallisen suunnitelman, ja se on ensiksi kirjoitettava.
Aramis tarttui kynään, mietti muutaman hetkisen ja kirjoitti sitten kymmenkunnan riviä somalla naisen käsialalla; kun kirjoitus oli valmis, luki hän hiljaisella äänellä ja harvalleen, ikäänkuin punniten joka sanaa, seuraavaa:
"Mylord!
Tämän kirjoittajalla on ollut kunnia mitellä miekkaa teidän kanssanne eräässä pienessä aitauksessa Enfer'in kadun varrella. Kun te sittemmin monesti olette suvainneet nimittää häntä ystäväksenne, täytyy hänen hyvän neuvon antamisella osoittaa kiitollisuuttansa tuosta ystävyydestä. Kahdesti olette olleet vähältä saada surmanne erään läheisen sukulaisenne kautta, jota te pidätte perillisenänne, koska ette tiedä hänen ennen naimisiin menoansa Englannissa olleen jo naimisissa Ranskassa; mutta kolmannella kertaa, joka on tulossa, saattaisitte helposti joutua hänen uhriksensa. Teidän omaisenne lähti viime yönä La Rochelle'sta Englantiin. Valvokaa hänen tuloansa, sillä hänellä on suuria ja kamalia aikeita. Jos tahdotte varmaan tietää, mihin hän kykenee, voitte lukea hänen menneisyytensä hänen vasemmasta olkapäästänsä."
– No niin, tuohan on mainiosti, sanoi Athos, sinä kirjoitat kuin valtiosihteeri, Aramis veikkoseni. Lord Winter voi nyt olla varoillaan, jos vaan varoitus saapuu hänen käsiinsä, ja vaikka se joutuisi itse Hänen ylhäisyytensä käsiin, ei meillä olisi mitään vaaraa. Mutta kun palvelija, joka lähtee tätä viemään, saattaisi luuloitella meitä käyneensä Lontoossa, vaikka hän ei olisi käynyt kauvempana kuin Châtellerault'issa, annamme me hänelle lähtiessä vaan puolen luvatusta rahamäärästä, ja lupaamme toisen puolen sittenkuin hän on tuonut vastauksen. Onko timanttisi vielä tallella? jatkoi Athos.
– Minulla on parempaa kuin se, minulla on sen hinta, sanoi d'Artagnan ja heitti rahapussin pöydälle; kullan hely saattoi Aramiksen luomaan silmänsä ylöspäin ja Porthoksen säpsähtämään; Athos sitä vastoin pysyi liikkumattomana.
– Kuinka paljo on tuossa pussissa? kysyi hän.
– Seitsemäntuhatta livre'ä kahdentoista frankin louisdor'eina.
– Seitsemäntuhatta livre'ä! huudahti Porthos; oliko tuo vähäpätöisen näköinen timantti seitsemäntuhannen livre'n arvoinen!
– Kaiketi se oli, koska rahat ovat tässä, sanoi Athos; en luulekkaan d'Artagnan'in panneen siihen lisäksi omista rahoistaan.
– Mutta, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, kaikessa tässä elkäämme kuitenkaan ajatelko kuningatarta itseään, vaan huolehtikaamme hänen rakkaan Buckingham'insa terveydestä. Se on kaikkein vähintä, mitä olemme hänelle velkaa.
– Aivan oikein, sanoi Athos, mutta se on Aramiksen asia.
– No niin, vastasi tämä punastuen, mitä minun siis on tekeminen?
– Oh, sanoi Athos, mitäs muuta kuin kirjoittaa toinen kirje, nimittäin tuolle neuvokkaalle henkilölle, joka asuu Tours'issa.
Aramis tarttui toistamiseen kynään, mietti taas hetkisen ja kirjoitti seuraavat rivit, jotka hän heti luki ystäväinsä tarkastettavaksi!
"Paras serkkuni!"
– Ahaa, sanoi Athos, tuo neuvokas henkilö on siis sukulaisesi?
– Oikea serkkuni, vastasi Aramis.
– Menköön vaan serkkuna!
Aramis jatkoi.
"Paras serkkuni! Hänen ylhäisyytensä, kardinaali, jota Jumala suojelkoon Ranskanmaan onneksi ja valtakunnan vihollisten turmioksi, on nyt kukistamaisillaan La Rochelle'n kapinalliset kerettiläiset; luultavaa on ett'ei Englannin laivasto tule linnoituksen näkyviinkään; uskallanpa melkein sanoa olevani varma, että joku tärkeä tapaus on estävä herttua Buckingham'ia lähtemästä. Hänen ylhäisyytensä on sekä menneen että nykyisen ajan ja luultavasti myöskin tulevan ajan etevin valtiomies. Hän sammuttaisi auringonkin jos se olisi hänelle haitaksi. Ilmoita sisarellesi nämä onnelliset sanomat, paras serkkuni. Minä näin unta että tuo kirottu englantilainen oli kuollut. En voi muistaa saiko hän surmansa puukosta vai myrkystä: siitä vaan olen varma että näin unta hänen kuolleen, ja tiedäthän että unet eivät koskaan minua petä. Ole siis varma että kohdakkoin näet minun palaavan."
– Mainiosti! huudahti Athos; sinä olet runoilijain kuningas, Aramis veikkoseni, sinä puhut kuin Ilmestyskirja ja olet tosiperäinen kuin evankeliumi. Nyt on vaan kirjoitettava nimi ja osoite.
– Se on pian tehty, sanoi Aramis.
Hän taittoi kirjeen somasti ja kirjoitti päälle:
"Neiti Michon, ompelijatar Tours'issa."
Kolme ystävystä silmäilivät toisiansa hymyillen; Aramis oli eksyttänyt heidät.
– Nyt, sanoi Aramis, huomannette, hyvät herrat, että ainoastaan Bazin voi viedä kirjeen Tours'iin; serkkuni tuntee vaan hänet eikä luota kehenkään muuhun; ei kukaan muu suorittaisi siis asiaa menestyksellä. Bazin on muutoin sekä kunnianhimoinen että oppinut. Hän on lukenut historiaa, hyvät herrat; hän tietää että Sixtus V tuli paaviksi sikopaimenesta, ja kun hänkin aikoo kirkon palvelukseen samalla kertaa kuin minä, on hänelläkin toivoja päästä paaviksi tai ainakin kardinaaliksi. Huomaatte siis että mies, jolla on semmoiset aikeet, ei mene satimeen, tai jos hän joutuukin satimeen, hän ennen kärsii marttiirakuoleman kuin ilmaisee mitään.
– Hyvä, sanoi d'Artagnan, minä suostun täydestä sydämmestäni Bazin'iin, mutta suostukaa te myöskin Planchet'iin. Samoinkuin Tours'in asiat ovat sinun, Aramis ystäväni, ovat Lontoon asiat minun. Sen vuoksi pyydän että valitaan Planchet, joka sitäpaitsi on jo käynyt Lontoossa minun kanssani ja osaa aivan kelvollisesti sanoa: London, sir, if you please, sekä my master, lord d'Artagnan; sillä tulee hän toimeen sekä meno- että tulomatkan, olkaa varmat.
– Siinä tapauksessa, sanoi Athos, Planchet'in tulee saada seitsemänsataa livre'ä meno- ja toiset seitsemänsataa livre'ä tulomatkasta, ja Bazin'in kolmesataa meno- ja kolmesataa tulomatkasta; siten vähenee summa viideksisadaksi livre'ksi. Me otamme tuhat livre'ä kukin omaksi käytettäväksemme ja jälelle jääneet tuhat livre'ä olkoon vararahastona, jonka apotti säilyttäköön erityisten tapauksien tai yhteisten tarpeiden varalle. Suostutteko siihen?
– Athos veikkoseni, sanoi Aramis, sinä puhut kuin Nestor, joka, niinkuin tiedetään, oli viisain kreikkalainen.
– No niin, siis se on päätetty, jatkoi Athos; Planchet ja Bazin lähtevät matkalle; enkä minä olekkaan pahoillani että saan pitää Grimaud'in täällä, sillä hän on tottunut minun tapoihini, ja sille panen suuren arvon; eilis-päivä teki hänet hyvin alakuloiseksi; tämä matka hänet kokonaan masentaisi.
Lähetettiin kutsumaan Planchet'ia, ja annettiin hänelle määräykset; d'Artagnan oli hänelle jo asiasta ilmoittanut ja kuvitellut hänelle ensin kunniaa, sitten rahaa, ja viimeiseksi vaaroja.
– Minä säilytän kirjettä nuttuni kauluksen alla, sanoi Planchet, ja minä nielen sen, jos sitä ruvetaan minulta ottamaan.
– Mutta sitten et saa asiaa toimitetuksi? sanoi d'Artagnan.
– Te annatte minulle tänä iltana kirjeestä jäljennöksen, jonka minä huomiseksi opettelen ulkoa.
D'Artagnan katsoi ystäviinsä, ikäänkuin sanoaksensa heille: no, mitäs minä lupasin teille?