XLIV.
Saint-Gervais'in vallinsarvi
Tultuansa kolmen ystävänsä luokse, tapasi d'Artagnan heidät kaikki samassa huoneessa; Athos istui mietteissään, Porthos väänteli viiksiänsä, Aramis luki kaunista samettikansista rukouskirjaa.
– Saakeli soikoon, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan, minä toivon että teidän sanottavanne ansaitsee kuulemisen vaivan, sillä muutenpa en anna teille anteeksi että olette kutsuneet minut tänne, ettekä ole antaneet minun levätä rauhassa semmoisen yön jälkeen, jonka olemme viettäneet erään vallinsarven särkemisessä. Ah, miksi ette te olleet siellä, hyvät herrat! Siellä oltiin aika löylyssä!
– Me olimme toisaalla, jossa ei myöskään ollut aivan kylmä, vastasi Porthos vääntäen viiksensä tavanmukaisiin kippuroihin.
– Hiljaa, sanoi Athos.
– Ahaa, vastasi d'Artagnan, joka tajusi muskettisoturin hienon kulmanrypistyksen, täällä on siis myös jotakin tapahtunut.
– Aramis, sanoi Athos, sinä söit toissa päivänä aamiaista Parpaillot'in ravintolassa, luullakseni?
– Kyllä.
– Millaista siellä on?
– No, minä ainakin sain sangen huonon aterian; toissa päivänä oli kalapäivä, mutta heillä oli vaan lihaa tarjottavana.
– Kuinka! sanoi Athos, eikö täällä ole kalaa, sataman ääressä?
– Puhuvat, sanoi Aramis, kääntyen takaisin hurskaasen lukemiseensa, että sulku, jota kardinaali rakennuttaa, karkoittaa kalat aavalle ulapalle.
– Mutta sitä en oikeastaan tarkoittanut, Aramis, sanoi Athos; minä tarkoitin vaan kysyä, saitko olla rauhassa vai häiritsikö kukaan sinua?
– Minusta näytti ett'ei meillä siellä ollut mitään haitallista seuraa, ja sinun sanottavaasi varten, Athos, soveltuu Parpaillot vallan hyvin.
– Menkäämme siis Parpaillot'iin, sanoi Athos, sillä täällä ovat seinät ohuet kuin paperi.
D'Artagnan, joka tunsi ystävänsä tavat ja joka yhdestä hänen sanastansa, viittauksestansa, merkistänsä havaitsi tärkeitä asioita olevan liikkeellä, otti Athosta käsivarresta ja meni hänen kanssansa ulos sanaakaan virkkamatta. Porthos seurasi puhellen Aramiksen kanssa.
Tiellä kohtasivat he Grimaud'in; Athos viittasi häntä seuraamaan. Tapansa mukaan Grimaud totteli äänetönnä; miesparka oli melkein unhottanut puhumistaidon.
Tultiin Parpaillot'in ravintolaan. Kello oli seitsemän aamulla, päivä alkoi valjeta; kolme ystävystä pyysivät aamiaista ja menivät saliin, jossa he isännän vakuutuksen mukaan saisivat olla häiritsemättöminä.
Pahaksi onneksi oli aika huonosti valittu keskustelua varten; aamuherätys oli juuri rumputettu, jokainen ravisti unta itsestään, ja kostean aamu-ilman karkoittamiseksi tultiin ravintolaan juomaan joku lasi; rakuunoita, sveitsiläisiä, henkivartijoita, muskettisotureita, kevyttä ratsuväkeä tulvaili myötäänsä, tosin isännän suureksi mielihyväksi, vaan neljän ystävyksen harmiksi. Niinpä vastasivatkin he nyreästi toveriensa tervehdyksiin, maljoihin ja pilapuheihin.
– Mutta, sanoi Athos, me voimme helposti joutua täällä riitaan, ja se sopisi vallan huonosti tällä hetkellä. D'Artagnan, kerroppas meille, kuinka olet yösi viettänyt, niin me sitten vuorostamme kerromme meidän yönviettomme.
– Niinpä todellakin, sanoi eräs ratsumies, joka seisoi heilutellen jalkojaan ja piteli viinalasia kädessään, tuon tuostakin maistellen herkkuansa; todellakin, te olitte viime yönä juoksuhaudassa, herrat muskettisoturit, ja teillä kaiketi oli tiukka ottelu rochellelaisten kanssa.
D'Artagnan katsoi Athokseen, nähdäksensä pitäisikö hänen vastata tuolle, joka rohkeni sekoittua heidän puheesensa.
– No, sanoi Athos, etkö kuule että herra de Busigny kunnioittaa sinua puhuttelemisellaan? Kerro nyt, mitä viime yönä tapahtui, koska nämä herrat toivovat saada kuulla.
– Ettekös te valloittaneet erään varustuksen? kysyi muuan sveitsiläinen, joka joi rommia juomalasista.
– Valloitimme, vastasi d'Artagnan kumartaen, meillä oli todella se kunnia; me olimme myöskin, niinkuin kaiketi olette kuulleet, erääsen kulmaan sovittaneet ruutitynnörin, joka räjähtäessään teki kelpo aukon muuriin, ja kun vallinsarvi ei ollut eilispäiväistä tekoa, sai koko muukin rakennus melkoisia vammoja.
– Mikä vallinsarvi se oli? kysyi eräs rakuuna, joka sapelissaan kantoi hanhea, minkä hän oli tuonut mukanansa saadaksensa sen paistetuksi.
– Saint-Gervais, jonka takaa rochellelaiset hätyyttelivät meidän työmiehiämme, vastasi d'Artagnan.
– Oliko ottelu tiukka?
– Olipa vainenkin; me hukkasimme viisi miestä ja rochellelaiset kahdeksan tai kymmenen.
– Balzampleu! huudahti sveitsiläinen, joka saksalaisten erinomaisen runsaan kiroussana-varaston lisäksi oli ruvennut käyttämään myöskin ranskalaisia kiroussanoja.
– Mutta luultavaa on, sanoi ratsumies, että he nyt aamun tultua lähettävät miehiä panemaan vallinsarven uudestaan kuntoon.
– Se on kyllä uskottavaa, sanoi d'Artagnan.
– Hyvät herrat, minä lyön vetoa, huudahti Athos.
– Ahaa, niin, vetoa, kas niin! tokaisi sveitsiläinen.
– Mistä? kysyi ratsumies.
– Malttakaa, sanoi rakuuna, ruveten paistamaan hanheansa liedellä, minä rupean vetoon. Saakelin isäntä, tänne paistinpannu, ett'en menettäisi pisaraakaan tämän kelpo linnun rasvasta!
– Hän on oikeassa, sanoi sveitsiläinen, hanhenrasva on oivallista marjahillon kanssa.
– Kas niin, sanoi rakuuna, antakaapa kuulla vetonne. Me kuuntelemme, herra Athos.
– Niin, veto! säesti ratsumies.
– No niin, minä lyön vetoa kanssanne, herra de Busigny, sanoi Athos, että kolme toveriani, herrat Porthos, Aramis ja d'Artagnan ja minä menemme syömään aamiaista Saint-Gervais'in vallinsarveen ja viivymme siellä kokonaisen tunnin, kello kädessä, vaikka viholliset mitenkin kokisivat karkoittaa meitä sieltä.
Porthos ja Aramis katsoivat toisiinsa; he alkoivat jo käsittää.
– Mutta, sanoi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, sinä viet meidät säälimättä surman suuhun.
– Enemmän on henkemme vaarassa, ell'emme mene sinne, vastasi Athos.
– Ah, kunniani kautta, hyvät herrat, sanoi Porthos kiikkuen tuolillaan ja sivellen viiksiään, eikös se ollut komea veto, vai kuinka?
– Minä suostun vetoon, vastasi herra de Busigny; ja määrätkäämme nyt vaan, mitä panemme vedoksi.
– Teitä on neljä, hyvät herrat, sanoi Athos, ja meitä myös neljä; mielenmukainen päivällinen kahdeksalle hengelle, tyydyttekö siihen?
– Mainiosti! vastasi herra de Busigny.
– Oivallisesti! säesti rakuuna.
– Minä tulen myös vetoon, sanoi sveitsiläinen.
Neljäs kuulija, joka oli pysynyt äänettömänä koko keskustelun ajan, nyykäytti päätänsä suostumuksen merkiksi.
– Herrojen aamiainen on valmis, sanoi isäntä.
– No niin, tuokaa se tänne, sanoi Athos.
Isäntä noudatti käskyä. Athos huusi Grimaud'ia, osoitti hänelle suurta, nurkassa olevaa koria ja viittasi häntä säälimään ruokalajit pöytäliinan sisään.
Grimaud tajusi heti että aikomus oli mennä aterioimaan ulko-ilmaan, sääli ruuat ja pullot koriin ja otti sen käsivarrellensa.
– Mutta missä te aiotte syödä aamiaisenne? kysyi isäntä.
– Mitä se teitä liikuttaa, sanoi Athos, kunhan saatte maksun?
Hän heitti majesteetillisesti kaksi pistole'a pöydälle.
– Tuleeko minun antaa takaisin, herra upseeri? kysyi isäntä.
– Ei, mutta pankaa lisäksi kaksi pulloa samppanjaa, jäännös olkoon ruokaliinoista.
Isäntä ei jäänyt niin suurelle voitolle kun hän ensin oli luullut; mutta hän korvasi vahingon pistämällä samppanjan sijaan noille neljälle ruokavieraalle kaksi pulloa anjou-viiniä.
– Herra de Busigny, sanoi Athos, suvaitsetteko asettaa kellonne minun kelloni mukaan, vai sallitteko minun asettaa omani teidän kellonne mukaan?
– Aivan mielelläni, sanoi ratsumies, vetäen taskustaan erittäin kauniin timanteilla koristetun kellon; kello on nyt puoli kahdeksan.
– Kolmekymmentä viisi minuuttia yli seitsemän, sanoi Athos; muistakaamme siis että minun kelloni käy viisi minuuttia edellä.
Ja kumartaen jäähyväisiksi hämmästyneille läsnäoleville, nuo neljä nuorta miestä lähtivät Saint-Gervais'in vallinsarvea kohden, Grimaud'in seuraamana, joka, tietämättä minne he aikoivat, kantoi koria tottelevaisesti, ajattelemattakaan edes kysyä, minne oltiin menossa.
Niin kauvan kuin vielä oltiin leirin piirissä, eivät ystävykset vaihettaneet sanaakaan; heitä muutoin seurasi koko joukko uteliaita, jotka, saatuaan kuulla vedosta, tahtoivat tietää kuinka siinä piti käymän; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet leiripiirin ulkopuolelle vapaasen ilmaan, luuli d'Artagnan, joka ei laisinkaan tiennyt mistä oli kysymys, olevan ajan pyytää selitystä.
– Nyt, Athos veikkoseni, sanoi hän, ollet kai hyvä ja sanot minne meillä on oikeastaan matka?
– Näethän, sanoi Athos, että menemme vallinsarvelle.
– Mitä meillä on siellä tekemistä?
– Tiedäthän sen kyllä: menemme syömään aamiaista.
– Mutta miksi emme syöneet aamiaistamme Parpaillot'issa?
– Siksi että meillä on peräti tärkeitä asioita keskusteltavana ja tuolla ravintolassa oli mahdoton saada rauhassa keskustella viidenkään minuutin aikaa tuossa rasittavassa joukkiossa, joka kulkea edestakaisin, tervehtii ja tarttuu puheesen. Tuolla ainakaan, jatkoi Athos osoittaen vallinsarvea, ei meitä häiritä.
– Minun nähdäkseni, sanoi d'Artagnan varovaisuudella, joka hänessä näkyi niin hyvästi ja luontevasti sopivan yhteen hänen erinomaisen urhoollisuutensa kanssa, minun nähdäkseni olisimme voineet hakea jonkun yksinäisen paikan meren hietarannikolla.
– Jossa meidät neljä huomattaisiin yhdessä, niin että kardinaali neljännestunnin perästä vakoojainsa kautta saisi tietää meidän pitäneen neuvottelua.
– Niin, sanoi Aramis, Athos on oikeassa; animadvertuntur in desertis.
– Niinpä kyllä, erämaa ei olisi ollut mitä pahempi, vaan mistäs sen erämaan täällä löytää?
– Ei ole mitään erämaata, missä ei lintu saata lentää pään päällitse, tai kala puikahtaa ylös vedestä, tai kaniini hypätä esiin olinpaikastaan, ja minä luulen että linnut, kalat, kaniinit, kaikki ovat kardinaalin vakoojia. Parempi on siis mennä yrityksemme perille, josta emme nyt enää voikkaan peräytyä ilman häpeättä; me olemme lyöneet vedon, vedon, jota ei voitu edeltäkäsin aavistaa ja jonka todellista syytä ei varmasti kukaan voi arvata. Voittaaksemme vedon, täytyy meidän olla vähintäänkin tunti vallinsarvessa, hätyytettäköön meitä tai ei. Jos ei meitä hätyytetä, saamme kylläksi keskustelun aikaa, eikä kukaan meitä kuule, sillä minä takaan ett'ei vallinsarven seinillä ole korvia; jos meitä hätyytetään, keskustelemme me sittenkin asioistamme ja sitä paitsi puollustaessamme itseämme saavutamme kunnioitusta; te näette siis että meille on tästä kaikessa tapauksessa puhdasta voittoa.
– Niin, mutta, sanoi d'Artagnan, me saamme aivan varmaan joka mies luodin ruumiisemme.
– Oh, ystäväni, sanoi Athos, tiedäthän kyllä että vaarallisimmat luodit eivät tule vihollisten puolelta.
– Mutta minun mielestäni, virkkoi Porthos, meidän olisi tämmöiselle retkelle pitänyt toki ottaa mukaan muskettimme.
– Sinä olet vähän tyhmä, ystäväni Porthos; minkävuoksi olisimme ottaneet noin tarpeetonta kuormaa?
– Hyvä musketti, kaksitoista patruunaa ja ruutisarvi eivät mielestäni ole niinkään tarpeettomia kappaleita vihollista vastaan mennessä.
– No etkö kuullut mitä d'Artagnan sanoi? kysyi Athos.
– Mitä hän sitten sanoi? kysyi Porthos.
– D'Artagnan sanoi että viime-öisessä kahakassa kaatui kahdeksan tai kymmenen ranskalaista ja yhtä monta rochellelaista.
– Entäs sitten?
– Niitä ei kaiketi ennätetty ryöstää, koska oli paljon tärkeämpääkin tehtävää.
– Mitäs sitten?
– No, me otamme heidän muskettinsa ja patruunansa; neljän musketin ja kahdentoista luodin sijaan on meillä sitten vähintään viisitoista muskettia ja sata latinkia.
– Oi, Athos, huudahti Aramis, sinä olet todella suuri mies!
Porthos nyykäytti päätänsä myönnytykseksi. D'Artagnan vaan oli yhä epävakaisena. Grimaud näytti olevan d'Artagnan'in kanssa yhtä mieltä, sillä kun hän huomasi marssittavan vallinsarvea kohden, mitä hän tähän asti oli vielä epäillyt, nykäsi hän herraansa takinliepeestä.
– Minne ollaan menossa, kysyi hän viittauksella.
Athos osoitti vallinsarvea.
– Mutta, lausui Grimaud samalla kielellä, täällä ollaan henkeänsä kaupalla.
Athos kohotti silmänsä ja kätensä taivaasen päin.
Grimaud laski korin maahan ja istui itse viereen, ravistaen päätänsä.
Athos otti pistoolin vyöltänsä, tarkasti, oliko se ampumakunnossa, jännitti hanan ja painoi pistoolin suun Grimaud'in korvan juureen.
Grimaud hypähti ylös niinkuin vivulla.
Silloin viittasi Athos Grimaud'ia ottamaan korin ja käymään edellä. Grimaud totteli.
Kaikki mitä Grimaud-parka oli voittanut tuolla hetkellisellä eperoimisellaan, oli se että hänet muutettiin takajoukosta etujoukkoon.
Tultuansa vallinsarveen, kääntyivät he katsomaan taaksensa.
Enemmän kuin kolmesataa miestä oli kokoutunut leirin portille; eri parvessa nähtiin herra de Busigny, rakuuna, sveitsiläinen ja neljäs vedonlyöjä.
Athos otti hatun päästänsä, pisti sen miekkansa kärkeen ja heilutti sitä ilmassa.
Kaikki katsojat vastasivat hänen tervehdykseensä vahvalla hurraa-huudolla.
Sen jälkeen katosivat kaikki neljä vallinsarveen, jonne Grimaud jo heidän edellänsä oli mennyt.
XLV.
Muskettisoturien neuvottelu
Niinkuin Athos oli arvannut, ei vallinsarvessa ollut muuta puollustusväkeä kuin muudan tusina kaatuneita ranskalaisia ja rochellelaisia.
– Hyvät herrat, sanoi Athos, joka johti retkikuntaa, sill'aikaa kuin Grimaud laittaa ruokapöytää kuntoon, kerätkäämme kokoon musketit ja patruunat. Me voimme sitä paitsi keskustella sen ohella. Nuo herrat, lisäsi hän, osoittaen kuolleita, eivät kuule puhettamme.
– Mutta me voimme heittää heidät kumminkin juoksuhautaan, sanoi Porthos, sittenkuin olemme ensin tarkoin tutkineet, eikö heidän taskuissansa olisi mitään.
– Niin kyllä, sanoi Athos, mutta se on Grimaud'in asia.
– No niin, sanoi d'Artagnan, tutkikoon heidät Grimaud ja heittäköön heidät sitten yli muurin.
– Elkäämme tehkö niin, sanoi Athos, heistä voi olla meille hyötyä.
– Mitä hyötyä meille voi olla noista kuolleista? sanoi Porthos; sinä olet houkko, Athos ystäväni.
– Enpä olekkaan, vastasi Athos; kuinka monta muskettia on, hyvät herrat?
– Kaksitoista, vastasi Aramis.
– Kuinka monta patruunaa?
– Satakunta.
– Siinä on niin paljo kuin tarvitsemme, pankaamme musketit latinkiin.
Ja he rupesivat työhön. Kun viimeinen musketti oli latingissa, antoi Grimaud merkin, että aamiainen oli valmiina.
Athos vastasi, yhä vaan viittauksilla, että: hyvä on, ja viittasi Grimaud'ia menemään erääsen katoksen tapaiseen, josta viittauksesta Grimaud ymmärsi että hänen oli rupeaminen vahtiin. Kuitenkin, lieventääksensä vahdinpidon ikävyyttä, salli Athos hänen ottaa mukaansa leipää, lihapaistia ja pullon viiniä.
– Nyt aterioimaan, hyvät herrat! sanoi Athos.
Neljä ystävystä istuutuivat maahan jalat ristiin, niinkuin turkkilaiset tai räätälit.
– No, sanoi d'Artagnan, nyt, kun sinulla ei enää ole mitään peljättävää että kukaan kuulisi, toivon minä sinun ilmoittavan meille salaisuutesi.
– Minä toivon voivani toimittaa teille sekä huvia että kunniaa, hyvät herrat, sanoi Athos. Minä olen antanut teidän tehdä herttaisen huvimatkan; kas tässä mitä herkullisin aamiainen, ja tuolla viisisataa henkeä, jotka te voitte nähdä ampuma-aukoista, ja jotka pitävät meitä joko hulluina tai sankareina, – kaksi laatua tyhmyreitä, jotka ovat paljon toistensa kaltaisia.
– Mutta tuo salaisuus! sanoi d'Artagnan.
– Salaisuus, vastasi Athos, on se, että minä eilen illalla kohtasin mylady'n.
D'Artagnan oli jo nostanut lasin huulilleen, mutta "mylady" – sanan kuultuansa rupesi hän niin vapisemaan, että hän laski lasin pois kädestänsä, estääksensä sisällyksen läikkymästä maahan.
– Sinä olet siis nähnyt vaim…
– Vaiti sinä! keskeytti Athos. Sinä unhotat, ystäväni, ett'eivät nämä herrat tässä, niinkuin sinä, tiedä minun perhesalaisuuksistani; minä olen tavannut mylady'n.
– Ja missä? kysyi d'Artagnan.
– Noin parin lieu'n päässä täältä, Colombier-Rouge'n ravintolassa.
– Siinä tapauksessa olen minä hukassa, sanoi d'Artagnan.
– Etpä aivan sentään vielä, sanoi Athos, sillä näihin aikoin on hän jo kaukana Ranskanmaan rannikosta.
D'Artagnan hengitti vapaammin.
– Mutta kaiken päätteeksi, kuka on vihdoin tuo mylady? kysyi Porthos.
– Eräs ihastuttava nainen, sanoi Athos, maiskutellen huulillansa vaahtoavaa viiniä. Saakelin isäntä! huudahti hän. Hän antaa meille anjou-viiniä samppanjan sijaan, ja minä luulen että annamme pettää itseämme. Niin, jatkoi hän, ihastuttava nainen, joka on osoittanut hyvyyttä ystäväämme d'Artagnan'ia kohtaan, joka vuorostaan on tehnyt hänelle lempo tiesi minkä kepposen, minkä tuo nainen aikoi kostaa, kuukausi taaksepäin, yrittämällä murhauttaa hänet musketin luodilla, ja kahdeksan päivää taaksepäin, yrittämällä myrkyttää hänet, ja eilen, pyytämällä hänen päätänsä kardinaalilta.
– Kuinka? onko hän pyytänyt minun päätäni kardinaalilta! huudahti d'Artagnan, kalpeana kauhistuksesta.
– Se on yhtä totta kuin evankeliumi, sanoi Porthos; minä kuulin sen omilla korvillani.
– Minä myös, sanoi Aramis.
– Silloin, sanoi d'Artagnan, laskien masentuneena käsivartensa alas, on tarpeetonta enää taistella; yhtä hyvin voin jo ampua luodin otsaani, niin sitten on kaikki lopussa.
– Se on viimeinen tyhmyys, mitä tulee tehdä, sanoi Athos, koska se on ainoa, mitä ei voi parantaa.
– Mutta enhän voi koskaan päästä pakoon moisia vihollisia, sanoi d'Artagnan. Ensinkin tuo tuntematon Meung'in mies, sitten de Wardes, jolle olen antanut kolme miekan pistoa, sitten mylady, jonka salaisuuden perille olen päässyt; ja vihdoin kardinaali, jonka kostotuumat olen turmellut.
– No niin, sanoi Athos, siinä on vaan neljä, ja meitä on neljä, siis yksi yhtä vastaan. Saakeli, jos meidän on uskominen Grimaud'in viittauksia, niin on meillä kohta paljon lukuisampaa vihollisjoukkoa vastaan taisteltavana! Mitäs nyt, Grimaud? sanoi Athos. Asian tärkeyteen katsoen sallin sinun puhua, mutta elä puhu liikoja! No, mitä näet?
– Erään joukon.
– Kuinka monta?
– Kaksikymmentä.
– Mitä miehiä?
– Kuusitoista kaivumiestä ja neljä sotilasta.
– Kuinka kaukana?
– Viidensadan askeleen päässä.
– Hyvä, sitten on meillä vielä aikaa syödä lintupaistiamme ja juoda lasin viiniä terveydeksesi, d'Artagnan. Maljasi!
– Maljasi! toistivat Porthos ja Aramis.
– No niin, maljani, olkoon menneeksi, vaikka en usko teidän toivotustenne minua suuresti hyödyttävän.
– Oh, kyllä kaikki hyvin käy, sanoi Athos, tyhjentäen lasinsa, jonka jälkeen hän nousi levollisesti seisovilleen, otti ensimäisen musketin minkä käsiinsä sai, ja meni ampuma-aukolle.
Porthos, Aramis ja d'Artagnan tekivät samoin. Grimaud sai käskyn asettua heidän taaksensa lataamaan käytettyjä musketteja uudelleen.
Hetkisen perästä nähtiin parven tulevan; se kulki jonkunmoista juoksuhautaa myöten, joka yhdisti vallinsarven ja kaupungin.
– Hiisi vieköön! sanoi Athos, mitäs tässä nyt ruvettiin meitä vaivaamaan parinkymmenen kuokka- ja lapiomiehen vuoksi! Grimaud olisi voinut vaan viitata heitä menemään tiehensä, ja minä olen varma siitä että he olisivat antaneet meidän olla rauhassa.
– Minä puolestani epäilen sitä, sanoi d'Artagnan, sillä he lähestyvät sangen päättäväisinä. Sitä paitsi työmiesten joukossa on neljä sotamiestä ja yksi korpraali, kaikki musketeilla varustettuina.
– Sitten he eivät ole meitä havainneet, sanoi Athos.
– Kunniani kautta, sanoi Aramis, minun täytyy tunnustaa että minusta tuntuu vastenmieliseltä ampua noita porvari-raukkoja.
– Huono pappi, sanoi Porthos, joka säälii kerettiläisiä!
– Todella, sanoi Athos, Aramis on oikeassa, ja minä menen varoittamaan heitä.
– Mitä peijakasta sinä nyt aiot tehdä? kysyi d'Artagnan; sinut ammutaan, ystäväni.
Athos ei huolinut varoituksesta; hän astui muurin aukkoon, musketti toisessa, hattu toisessa kädessä.
– Hyvät herrat, sanoi hän, kääntyen sotilaihin ja työmiehiin, jotka hämmästyneinä tuosta nä'ystä pysähtyivät noin viidenkymmenen askeleen päähän vallinsarvesta, hyvät herrat, virkkoi hän kohteliaasti kumartaen; minä olen muutamien ystävieni kanssa täällä vallinsarvessa syömässä aamiaista. Niinkuin tiedätte, ei mikään ole harmillisempaa kuin tulla häirityksi ruokailun aikana; me pyydämme siis, jos teillä kaikin mokomin on täällä jotakin tekemistä, odottamaan kunnes olemme syöneet aamiaisemme tai menemään pois ja palaamaan myöhemmin, ell'ette mahdollisesti haluaisi jättää kapinoitsijain joukkoa ja sen sijaan tulla tänne juomaan kanssamme Ranskan kuninkaan maljan.
– Varo itseäsi, Athos! sanoi d'Artagnan; etkö näe että he tähtäävät?
– Kyllä, kyllä, sanoi Athos, mutta he ovat porvareita, jotka ampuvat sangen huonosti, eivätkä, siis saa sattumaan.
Samassa pamahti neljä laukausta ja luodit litistyivät aukon reunamiin Athoksen ympärillä, – ei yksikään osunut häneen.
Neljä laukausta pamahti heille vastaukseksi melkein samassa silmänräpäyksessä, mutta ne olivat paremmin suunnattuja kuin hyökkääjien; kolme sotamiestä kaatui paikalla ja yksi työmies haavoittui.
– Grimaud, tänne toinen musketti! sanoi Athos, joka vielä seisoi aukossa.
Grimaud totteli heti. Kolme ystävystä olivat vuorostaan myös latanneet muskettinsa. Toiset laukaukset pamahtivat; korpraali ja kaksi kaivumiestä kaatui, ja muut lähtivät pötkimään pakoon.
– Kas niin, herrat, tehkäämme nyt hyökkäys, sanoi Athos.
Ja neljä ystävystä syöksivät ulos, tulivat taistelukentälle, ottivat sotamiesten ja korpraalin aseet, ja varmoina siitä ett'eivät pakenijat pysähtyisi ennenkuin kaupungissa, palasivat he takaisin vallinsarveen voitonmerkkineen.
– Lataa uudestaan musketit, Grimaud, sanoi Athos, ja me, hyvät herrat, jatkakaamme aamiaistamme ja keskustelkaamme. Mihinkäs jäimmekään?
– Minä muistan, sanoi d'Artagnan, sinä sanoit että mylady, pyydettyään kardinaalilta minun päätäni, jätti Ranskan rannikon. Ja minne menee hän? lisäsi d'Artagnan, joka tahtoi halukkaasti tietää mylady'n matkan suuntaa.
– Hän menee Englantiin, vastasi Athos.
– Missä tarkoituksessa?
– Murhaamaan tai murhauttamaan Buckingham'ia.
D'Artagnan huudahti hämmästyksestä ja harmista.
– Mutta sehän on kurjamaista! sanoi hän.
– Oh, mitä siihen tulee, vastasi Athos, pyydän minä sinun olemaan varma siitä ett'ei se suuresti minua huoleta. Nyt kun olet lopettanut työsi, Grimaud, ota korpraalin miekka, sido siihen ruokaliina ja pane se heilumaan vallinsarven harjalle, että rochellelaiset näkisivät täällä olevan urhoollisia ja rehellisiä kuninkaan sotureita.
Grimaud totteli äänetönnä. Hetkisen perästä liehui valkoinen lippu neljän ystävyksen pään päällä. Mieltymyksen jymy kajahti leiristä; puoli leiriä tunkeili leirin porteilla.
– Kuinka! sanoi d'Artagnan, sinua ei suuresti huoleta, murhaako tai murhauttaako hän Buckingham'in? Muista, että herttua on meidän ystävämme.
– Herttua on englantilainen ja sotii meitä vastaan; tehköön hän siis herttualle mitä hän tahtoo; siitä en minä välitä enempää kuin tyhjästä pullosta.
Ja Athos heitti luotansa viidentoista askeleen päähän kädessänsä olevan tyhjän pullon, josta hän oli kaatanut viimeisenkin pisaran lasiinsa.
– Mutta, sanoi d'Artagnan, minä en hylkää Buckingham'ia tuolla tavoin; hänhän antoi meille mitä kauniimmat hevoset.
– Ja erittäinkin sangen kauniit satulat, huomautti Porthos.
– Sitä paitsi, sanoi Aramis, Jumala tahtoo syntisen kääntymistä, mutta ei hänen kuolemaansa.
– Amen! vastasi Athos, ja me palaamme vielä siihen asiaan, jos sellainen sinua huvittaa; mutta mielestäni tärkeintä tässä asiassa oli, ja minä olen varma että sinä, d'Artagnan, ymmärrät minua, että tuolta naiselta oli saatava pois eräs valtakirja, jonka hän oli pusertanut kardinaalilta ja jonka avuin hän voisi rankaisematta vapauttaa itsensä sinusta ja ehkäpä myöskin meistä.
– Tuo olento on siis koko pahahenki! sanoi Porthos, ojentaen lautasensa Aramikselle, joka leikkasi lintua.
– Ja onko tuo valtakirja vielä hänen käsissänsä? kysyi d'Artagnan.
– Ei, se on joutunut minun käsiini; en voi sanoa saaneeni sitä juuri ilman vaivatta, sillä silloin valhettelisin.
– Rakas Athokseni, sanoi d'Artagnan, en voi enää lukea niitä kertoja, joista minun tulee kiittää sinua hengestäni.
– Sinä jätit siis meidät, palataksesi hänen luoksensa? kysyi Aramis.
– Juuri niin.
– Ja sinulla on tuo kardinaalin kirje? kysyi d'Artagnan.
– Tässä se on, sanoi Athos.
Ja näin sanoen veti hän takkinsa taskusta tuon kallis-arvoisen paperin.
D'Artagnan avasi sen kädellä, jonka vapisemista hän ei edes koettanutkaan peitellä, ja luki:
"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun käskystäni ja valtion hyväksi.
3 päivä Joulukuuta 1627.
Richelieu."
– Toden totta, sanoi Aramis, sehän on täydellinen anteeksi-antamus.
– Tuo paperi on revittävä palaisiksi, sanoi d'Artagnan, joka luuli lukevansa kuoleman-tuomionsa.
– Ei, päin vastoin, sanoi Athos, tämä pitää huolellisesti säilyttää; minä en tahtoisi luopua tästä paperista, vaikka se peitettäisiin kullalla.
– Ja mitä aikoo tuo nainen nyt tehdä? kysyi nuori mies.
– Ah, sanoi Athos huolettomasti, hän kirjoittaa kaiketi kardinaalille että eräs kirottu Athos-niminen muskettisoturi on väkivallalla häneltä ryöstänyt hänen suojeluskirjeensä; hän antaa kaiketi samassa kirjeessä kardinaalille sen neuvon että hän pelastaisi hänet samalla kertaa sekä Athoksesta että hänen molemmista ystävistänsä Porthoksesta ja Aramiksesta. Kardinaali on muistava että ne ovat samoja miehiä, joita hän aina on kohdannut tiellänsä; silloin hän jonakin päivänä otattaa kiini d'Artagnan'in ja ett'ei hänen aikansa kävisi pitkästyttäväksi, lähettää meidät hänelle seuralaisiksi Bastiljiin.
– Mutta, sanoi Porthos, tuo on surullista pilaa, ystäväni.
– Minä en laske pilaa.
– Kuuleppas, sanoi Porthos, olisi paljon pienempi synti nutistaa kuoliaaksi tuo kirottu mylady kuin tappaa noita hugenotti-parkoja, jotka eivät koskaan ole muuta pahaa tehneet kuin laulaneet ranskaksi samoja virsiä, mitä me laulamme latinaksi.
– Mitäs apotti siitä sanoo? kysyi Athos tyynesti.
– Minä sanon että olen samaa mieltä kuin Porthos, vastasi Aramis.
– Entäs minä sitten! sanoi d'Artagnan.
– Onneksi on hän jo matkojen päässä, virkkoi Porthos, sillä minun täytyy tunnustaa että täällä olisi hän minulle suureksi haitaksi.
– Minua haittaa hän yhtä paljon Englannissa kuin Ranskassa, sanoi Athos.
– Minua haittaa hän kaikkialla, sanoi d'Artagnan.
– Mutta kun hän oli sinun vallassasi, miksikä et hukuttanut tai kuristanut tai hirttänyt häntä? Kuolleet eivät juoruile.
– Luuletko niin, Porthos? vastasi muskettisoturi kolkosti hymyten, jonka hymyilyn d'Artagnan yksin ymmärsi.
– Minulle johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi d'Artagnan.
– Sano se! kehoittivat muskettisoturit.
– Aseihin! huusi Grimaud.
Nuoret miehet nousivat nopeasti ylös ja juoksivat muskettinsa luoksi.
Tällä kertaa lähestyi parin-, kolmenkymmenen miehen suuruinen parvi, ja ne eivät olleet työmiehiä, vaan sotilaita.
– Mitä jos palaisimme leiriin? ehdotteli Porthos. Tämä ei ole tasaväkistä peliä.
– Mahdotonta, ja kolmesta syystä, vastasi Athos: ensiksi emme ole vielä lopettaneet aamiaistamme; toiseksi on meillä vielä tärkeitä asioita puhuttavana; kolmanneksi puuttuu vielä kymmenen minuuttia ennenkuin tunti on täysi.
– Kuulkaapas nyt, sanoi Aramis, meidän täytyy tehdä taistelu-suunnitelma.
– Se on varsin yksinkertainen, sanoi Athos; niin pian kuin vihollinen on pyssynkantomatkalla, ammumme; jos he jatkavat ryntäämistä, ammumme yhä niin kauvan kuin meillä on ampumavaroja; jos jäännösjoukko sitten vielä rynnistää eteenpäin, annamme heidän tulla muurin juurelle saakka, ja silloin sysäämme heidän niskaansa kappaleen tuota muuria, joka ikäänkuin ihmeen avulla pysyy tasapainossa.
– Bravo! sanoi Porthos, sinä olet toden totta syntynyt kenraaliksi, Athos veikkoseni, ja kardinaali, joka luulee olevansa suuri sotaherra, on mitätön sinun verrallasi.
– Hyvät herrat, sanoi Athos, ei yhtään laukausta hukkaan, minä pyydän; ottakaa kukin oma miehenne.
– Minulla jo on, sanoi d'Artagnan.
– Minulla myös, sanoi Porthos.
– Samoin minulla, sanoi Aramis.
– No niin, laukaiskaa! huusi Athos.
Neljä laukausta kuuluivat yhtenä pamauksena, mutta neljä miestä kaatui.
Heti paikalla kuului rummun pärrytys ja pieni joukko lähestyi ryntäys-askelin.
Nyt seurasi laukaus laukauksen perästä ilman säännönmukaisuutta, vaan aina kumminkin yhtä huolellisesti tähdättynä; mutta ikäänkuin tuntien ystäväimme vähäisen lukumäärän, jatkoivat rochellelaiset ryntäystä yhä kiihkeämmässä vauhdissa.
Kolme laukausta kaatoi kaksi miestä, mutta jäännökset eivät sittenkään hiljentäneet kulkuansa.
Kun viholliset olivat päässeet vallinsarven juurelle, oli heitä vielä jälellä neljä- tai viisitoista miestä; heitä vastaan laskettiin viimeinen laukaus-sarja, mutta se ei heitä hillinnyt; he syöksyivät hautaan ja alkoivat kiivetä muurin aukkoa kohden.
– Kas niin, ystäväni, sanoi Athos, tehkäämme nyt loppu leikistä. Muurille! muurille!
Ja neljä ystävystä, Grimaud apumiehenä, rupesivat nyt muskettiensa piipuilla työntämään muuria, joka alkoi järkkyä kuin tuulen huojuttamana, irtautui perustuksestansa ja kaatui hautaan hirveällä jyrinällä; kuului kauhea parahdus, tomupilvi kohosi taivasta kohden ja kaikki oli ohitse.
– Lienemmeköhän musertaneet heidät viimeiseen mieheen saakka? sanoi Athos.
– Siltä todella näyttää, sanoi d'Artagnan.
– Ei, sanoi Porthos, tuolla on pari kolme, jotka nilkuttaen juoksevat tiehensä.
Kolme tai neljä noita onnettomia pakeni todellakin verisenä ja multaisena notkotietä kaupunkiin päin; siinä oli koko jäännös tuosta pienestä joukosta.
Athos katsahti kelloonsa.
– Hyvät herrat, sanoi hän, nyt olemme olleet täällä tunnin täyteen, ja veto on voitettu, mutta meidän ei pidä olla kitsastelijoita; sitä paitsi d'Artagnan ei vielä ole lausunut ajatustansa.
Ja levollisena kuin ainakin istahti muskettisoturi aamiais-jäännösten ääreen.
– Ajatustaniko? kysyi d'Artagnan.
– Niin, sanoithan että sinulle pisti päähän joku ajatus.
– Ah, nyt muistan, sanoi d'Artagnan; minä lähden toistamiseen käymään Englannissa ja haen käsiini herra Buckingham'in.
– Ei, d'Artagnan, sitä sinä et tee, sanoi Athos kylmästi.
– Miksikä en? Enkö ole jo kerran käynyt siellä?
– Kyllä, vaan silloin ei ollut sota; silloin oli herra Buckingham liittolainen eikä vihollinen; mitä nyt aiot tehdä, se selitettäisiin kavallukseksi.
D'Artagnan huomasi sen syyn päteväksi ja vaikeni.
– Kuulkaapas, sanoi Porthos, minulla on myös eräs ajatus.
– Kuunnelkaamme Porthoksen ajatusta, sanoi Aramis.
– Minä pyydän lomaa herra de Tréville'ltä jollakin tekosyyllä, jonka te keksitte, sillä minä en juuri pysty tekosyitä keksimään. Mylady ei minua tunne; minä lähestyn häntä hänen pelkäämättänsä, ja kun olen saanut kaunottaren käsiini, niin kuristan hänet.