XXXIII.
Aramiksen ja Porthoksen sotavarukset
Siitä lähtien kuin sotavaruksien puuha alkoi, eivät nuo neljä ystävystä pitäneet mitään säännöllisiä kokouksia; syötiin päivällistä kukin suunnallansa missä sattui, tai oikeammin missä saatiin. Sotapalvelus vei sekin oman kalliin aikansa, joka niin joutuisasti riensi. Oli vaan suostuttu siitä että tavattaisiin toisiaan kerta viikossa, kello yksi päivällä, Athoksen luona, koska Athos pysyi päätöksessään ett'ei astuisi jalkaansa huoneesta ulos.
Juuri päivää ennen kuin d'Artagnan kreivi de Wardes'ina oli kirjoittanut tuon ratkaisevan vastauksen mylady'lle, oli heillä yksi noita suostutuita kokouksiansa.
Kun d'Artagnan saapui Athoksen luokse, tapasi hän Athoksen ja Aramiksen siellä syvissä tuumailuissa. Aramiksessa tuntui vielä halu ottaa takaisin yllensä papinkauhtana; tavallisuuden mukaan ei Athos käskenyt eikä kieltänyt. Athoksen mielestä näet jokaisen tuli menetellä omissa asioissaan mielensä mukaan. Hän ei antanut koskaan neuvoja, ell'ei niitä häneltä nimenomaan pyydetty. Eikä hän niitä antanut edes ensi pyynnölläkään.
– Yleensä, niin oli hänen tapa sanoa, pyydetään neuvoja sen vuoksi ett'ei niitä kumminkaan sitten seurata: tai jos seurataan, niin sen vuoksi että on ketä syyttää niiden antamisesta.
Porthos saapui hetkistä myöhemmin kuin d'Artagnan. Neljä ystävystä oli siis taas yhdessä.
Nuo neljä muotoa ilmaisivat kukin omaa mielialaansa: Porthoksen levollisuutta, d'Artagnan'in toivoa, Aramiksen levottomuutta ja Athoksen huolettomuutta. Heidän vähän aikaa keskusteltuansa, jolloin Porthos oli hieman viittaillut sinnepäin että muka eräs ylhäinen henkilö oli ottanut auttaaksensa häntä pulastansa, Mousqueton astui sisään.
Hän tuli pyytämään Porthosta kotiin, jossa, lausui Mousqueton surkean näköisenä, hänen läsnäolonsa oli peräti välttämätön.
– Ovatko sotavarukseni tulleet? kysyi Porthos.
– Ovat tai eivät ole, vastasi Mousqueton.
– No sanohan toki mitä tarkoitat?
– Tulkaahan kotiin, herrani.
Porthos nousi seisomaan, kumarsi jäähyväisiksi ja astui ulos.
Tuokion perästä näkyi Bazin kynnyksellä.
– Mitäs sinulla on asiaa, ystäväni? kysyi Aramis sillä lempeällä puheentavalla, joka häneen aina ilmestyi silloinkuin hänen ajatuksensa vaan kääntyivät hengellisyyteen päin.
– Eräs mies odottaa teitä kotona, vastasi Bazin.
– Mies! kuka mies?
– Muudan kerjäläinen.
– Anna hänelle almu, Bazin, ja käske rukoilemaan erään vaivaisen syntisen edestä.
– Kerjäläinen tahtoo kaikin mokomin teitä puhutella ja väittää että te tulette sangen iloiseksi hänen tapaamisestansa.
– Eikö hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa minulle?
– Oli. Jos herra Aramis, sanoi hän, empii tulla minua tapaamaan, niin sanokaa että minä tulen Tours'ista.
– Tours'ista? huudahti Aramis; hyvät herrat, suokaa anteeksi, mutta varmaankin mies tuopi minulle sanomia, joita juuri olen odottanut.
Ja nousten samassa tuoliltaan, hän kiirehti joutuisasti ulos.
Athos ja d'Artagnan jäivät kahdenkesken.
– Luulenpa että noilla veitikoilla on asiat selvillä. Tai mitä luulet, d'Artagnan? kysyi Athos.
– Minä luulen samaa; vaan, Athos veikkoseni, sinä joka niin auliisti jaoit pois englantilaisen pistole't, hyvästi saadun omaisuutesi, mitä sinä mietit?
– Minä olen aivan tyytyväinen että tapoin sen hupsun, koskapa englantilaisen tappaminen on hyvä työ; vaan jos olisin ottanut hänen rahansa, painaisivat ne minua kuin omantunnon vaivat.
– Onpa sinulla, Athos veikkoseni, toden totta käsittämättömät ajatukset.
Mutta me jätämme nyt heidät keskustelemaan ja seuraamme Aramista.
Näimme jo mikä kiire Aramikselle tuli, kun hän sai kuulla tuon kerjäläisen tulleen Tours'ista. Muutamassa hyppäyksessä oli hän kotonansa.
Siellä oli todellakin mies, pienikasvuinen, viekassilmäinen, ja ryysyihin puettu.
– Tekö se olette minua kysyneet? sanoi muskettisoturi.
– Niin, minä tahtoisin puhutella herra Aramista, oletteko te hän?
– Sama mies. Onko teillä mitään tuotavaa minulle?
– On, jos näytätte minulle erään kirjaillun niistimen.
– Tässä se on, sanoi Aramis, otettuaan avaimen povitaskustaan ja avattuaan pienen ebenpuisen, simpukoilla koristellun rasian.
– Hyvä on, sanoi kerjäläinen. Käskekää lakeija pois.
Bazin, joka oli utelias tietämään mitä miehellä oli Aramikselle asiaa, oli näet kiiruhtanut aivan Aramiksen kantapäillä ja saapunut kotiin melkein samaan aikaan kuin hän. Mutta tuo kiiruhtaminen häntä varsin vähän hyödytti. Kerjäläisen käskystä Aramis viittasi hänen poistumaan ja hänen täytyi totella.
Kun Bazin oli poissa, loi kerjäläinen pikaisen silmäyksen ympärillensä, tarkastaakseen ett'eikö kukaan voinut häntä nähdä tai kuulla, ja päästettyään irti nahkavyönsä, joka piteli koossa hänen ryysyistä takkiaan, alkoi hän ratkoa sen ylipuolta ja veti hetkisen perästä esille kirjeen.
Aramis huudahti ilosta, nähdessään sinetin, suuteli päällekirjoitusta ja avasi kuoren melkein hartaudella, ja luki seuraavat sanat:
"Ystäväni! Kohtalo tahtoo meitä vielä olemaan erillämme jonkun aikaa, mutta nuoruuden ihanat päivät eivät vielä ole ohitsemme. Tee velvollisuutesi sodassa; minä teen omalla tahollani. Ota vastaan mitä sanansaattaja sinulle antaa; taistele sodassa niinkuin kunnon aatelismiehen sopii ja muista minua, joka hellästi suutelen sinun mustia silmiäsi. Hyvästi, eli paremmin, hyvästi näkemään asti!"
Kerjäläinen yhä vaan ratkoi takkiansa; yksitellen otti hän likaisista ryysyistänsä sata viisikymmentä espanjalaista kaksoispistole'a jotka hän latoi pöydälle. Sitten avasi hän oven, kumarsi ja meni tiehensä, ennenkuin nuori mies, joka seisoi aivan ällistyneenä, oli uskaltanut virkkaa hänelle sanaakaan.
Aramis luki kirjeen uudestaan ja huomasi silloin seuraavan jälkiliitteen:
"P. S. Sinun tulee kohdella sanansaattajaa hyvin, sillä hän on jalosukuinen espanjalainen kreivi."
– Mitä kultaisia unelmia nämä ovatkaan! huudahti Aramis. Oi, kuinka ihanaa on elämä! Niin, me olemme nuoria, ja meitä odottaa vielä autuaat päivät! Oi, sinulle pyhitän minä rakkauteni, vereni, henkeni! Kaikki, kaikki, kaikki omistan minä sinulle, armas lemmittyni!
Hän suuteli kirjettä ihastuksen vallassa, katsomatta edes kultarahoja, jotka kiilsivät pöydällä.
Bazin kolkutti ovelle; Aramiksella ei ollut syytä pysyttää häntä enää erillänsä, hän salli hänen tulla sisään.
Bazin seisahtui hämmästyneenä, nähdessään kaiken tuon kullan paljouden ja unhotti ilmoittaa d'Artagnan'ia, joka uteliaana tietämään ken tuo kerjäläinen oli, Athoksesta erottuaan oli lähtenyt suoraa päätä Aramiksen luokse.
Kun d'Artagnan ei kursaillut Aramista, tuli hän, huomattuaan että Bazin ei muistanutkaan ilmoittaa häntä, itse ilmoittamaan tuloansa.
– Aa, hiisi vieköön, Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, jos nuo ovat niitä luumuja, joita sinulle lähetetään Tours'ista, niin sano minun puolestani suuret kiitokset sille tarhurille, joka ne on poiminut.
– Sinä petyt, veikkoseni, sanoi Aramis sotkien asiaa; minun kirjankustantajani on ne lähettänyt sen runoelman maksuksi, jonka sommittelin yksitavuisista säkeistä sillä kaukaisella matkallamme.
– Ahaa, tosiaan! sanoi d'Artagnan; onpa se varsin antelias kirjankustantaja, Aramis veikkoseni, muuta en voi sanoa.
– Kuinka, herra! huudahti Bazin, maksetaanko yhdestä runoelmasta noin runsaasti? se on käsittämätöntä! Oh, herra, te osaatte mitä tahdotte, teistä tulee Voiture'n ja Benserade'n vertainen. Sepä vasta on jotakin. Runoilija on melkein yhtä kuin apotti. Ah, herra Aramis! ruvetkaa runoilijaksi, olkaa niin hyvä.
– Bazin ystäväni, sanoi Aramis, luulenpa sinun sekoittuvan puheesemme.
Bazin huomasi tehneensä tyhmyyden; hän painoi päänsä alas ja meni matkaansa.
– Vai niin, että sinä myöt nerontuotteitasi kullanpainon mukaan, sanoi d'Artagnan hymyillen; sinä olet sangen onnellinen mies, ystäväni; mutta varoitappas ett'et pudota tuota kirjettä, joka pilkistää esille takkisi taskusta ja joka kaiketi myöskin on kustantajaltasi.
Aramis punastui silmänvalkeiseen saakka ja painoi kirjeen syvemmälle.
– D'Artagnan veikkoseni, jos sinua haluttaa, niin menkäämme ystäviämme tapaamaan; ja kun minä nyt olen rikas, niin voimme tänään syödä yhdessä päivällistä odottaessamme kunnes te rikastutte vuorollanne.
– No peijakas, sanoi d'Artagnan, vallan mielelläni! Siitä onkin jo kauvan kuin saimme kunnon päivällistä, jonka vuoksi voimme vähän kostuttaa kaulaamme muutamilla pullollisilla vanhaa bourgogne'a.
– Olkoon menneeksi vanhaa bourgogne'a! minäkin pidän siitä sangen paljon, sanoi Aramis, jolta kullan näkeminen oli pyyhkäissyt kaikki jumaliset ajatukset niinkuin siivillä.
Otettuaan mukaansa kolme neljä kaksoispistole'a päivälliskustannusten varalle, kätki hän muun osan tuohon ebenpuiseen rasiaan, jossa hän säilytti kirjailtua niistintänsä, tuota merkillistä taikakaluansa.
Molemmat ystävykset lähtivät nyt takaisin Athoksen luokse, joka, pysyen päätöksessään ett'ei liikahtaisi kotoaan, otti toimittaaksensa päivällisen luoksensa. Koska hän hyvin ymmärsi herkkupöydän järjestämistä, d'Artagnan ja Aramis suostuivat mielellään jättämään päivällishuolet hänen toimeksensa.
He menivät nyt Porthoksen luokse; Bac'in kadun kulmassa kohtasivat he Mousqueton'in, joka surkean näköisenä ajoi edellänsä hevosta ja aasia.
D'Artagnan huudahti ilonsekaisesta hämmästyksestä.
– Aa, minun keltainen hevoseni! sanoi hän. Katsoppas tuota hevosta, Aramis.
– Huu, millainen luuska! vastasi Aramis.
– Tiedäppäs, ystäväni, jatkoi d'Artagnan, juuri tuolla hevosella minä Pariisiin tulin.
– Mitä! Tunteeko herra tämän hevosen? kysyi Mousqueton.
– Sillä on peräti omituinen väri, sanoi Aramis; tuon karvaista en ole koskaan vielä ennen nähnyt.
– Sen kyllä uskon, sanoi d'Artagnan. Sen vuoksi möinkin sen kolmeen écu'sen, jonka hinnan sain kaiketi vaan tuon karvan vuoksi. Mutta kuinka tämä hevonen on joutunut sinun käsiisi, Mousqueton?
– Ah, huokasi palvelija, elkää kysykö minulta, hyvä herra, tässä on meidän herttuattaren mies tehnyt katalan kepposen.
– Kuinka niin, Mousqueton?
– Asian laita on semmoinen, että me olemme sangen hyvässä suhteessa erääsen korkea-arvoiseen naiseen, herttuatar…; mutta suokaa anteeksi, herrani on käskenyt minun pitämään sitä salassa. Hän oli saanut meidät ottamaan vastaan erään pienen muiston, erään komean espanjalaisen ratsun ja andalusialaisen aasin, joita oli oikein ilo katsella. Mutta puoliso sai vihiä asiasta; hän otti tiellä takavarikkoon kumpaisenkin ja lähetti meille nämä onnettomat elukat.
– Joita sinä nyt olet viemässä takaisin, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.
– Juuri niin, vastasi Mousqueton. Huomaattehan, ett'emme voi olla tyytyväiset tämmöisiin, niiden sijasta, jotka meille luvattiin?
– Ettehän toki, hiisi vieköön, vaikka kylläpä olisin tahtonut nähdä Porthoksen keltaisen hevoseni selässä; siitä olisin saanut selvän kuvan miltä minä näytin Pariisiin tullessani. Mutta elkäämme viivyttäkö sinua, Mousqueton, mene vaan toimittamaan isäntäsi asiaa. Onko hän kotona?
– On, sanoi Mousqueton, mutta sangen pahalla tuulella!
Ja hän jatkoi matkaansa Grand-Augustin'in rantakatua kohden, jolla välin molemmat ystävykset menivät kolkuttamaan onnettoman Porthoksen ovelle. Mutta hän oli nähnyt heidän tulonsa pihalla, eikä ollut kiireissään avaamaan. He kolkuttivat siis turhaan.
Sillä aikaa Mousqueton kulki tietänsä, ja mentyänsä Pont-Neuf'in sillan yli, yhä vaan ajaen noita kahta kaakkiansa, joutui hän Ours'in kadulle. Perille päästyänsä sitoi hän, isäntänsä käskyn mukaan, hevosen ja aasin marhaminnasta prokuraattorin portin pieleen; sitten, huolimatta sen enempää heidän vastaisesta kohtalostansa, hän palasi Porthoksen luokse ja ilmoitti että hänen käskynsä oli täytetty.
Jonkun ajan perästä nuo molemmat elukat, jotka eivät olleet syöneet sittenkuin aamusella, nostivat semmoisen äänen, että prokuraattori käski juoksupojan mennä tiedustelemaan naapureilta kenenkä hevonen ja aasi siellä mahtoi olla.
Rouva Coquenard tunsi lahjansa, eikä alussa voinut käsittää tuota paluuttamista; mutta Porthoksen käynti sen kohta selitti. Vihastus, joka säkenöitsi muskettisoturin silmissä, huolimatta hänen hillitsemisestänsä, säikähdytti tuon hellän armastajan. Mousqueton ei sitä paitsi ollut salannut isännältänsä, että hän oli kohdannut d'Artagnan'in ja Aramiksen, ja että d'Artagnan oli tuntenut tuon keltaisen hevosen samaksi béarnelaiseksi hevoskäpykäksi, jolla hän oli tullut Pariisiin ja jonka hän oli myönyt kolmeen écu'sen.
Porthos meni pois sittenkuin hän ja prokuraattorin rouva olivat päättäneet kohdata toisiansa Saint-Magloire'n luostarissa. Kun prokuraattori näki muskettisoturin lähtevän, pyysi hän häntä päivällisille, vaan sen kutsumuksen Porthos hylkäsi majesteetillisen näköisenä.
Vapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän arvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen komea käytöstapa.
Kaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu, voipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä prokuraattorin rouvaa kohden.
– Oi, voi, sanoi onneton rouva, minä olen tehnyt parhaimpani mukaan. Eräs meidän velkamies, muudan hevoskauppias, oli sitkeä maksamaan; minä otin sen vuoksi tuon aasin ja hevosen hänen velastansa. Hän oli luvannut minulle kaksi komeata elukkaa.
– No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos; jos tuo hevoshuijari oli teille velkaa enemmän kuin viisi écu'tä, niin on hän petturi.
– Ei suinkaan ole luvatonta koettaa saada helpolla hinnalla, herra Porthos, sanoi prokuraattorin rouva, puollustellen itseään.
– Ei suinkaan, rouva hyvä, vaan ne, jotka koettavat saada helpolla hinnalla, saavat suvaita toisten hakea auliimpia ystäviä.
Porthos pyörähti kantapäällään ja astui muutamia askelia pois päin, aikoen muka mennä tiehensä.
– Herra Porthos, herra Porthos! huusi prokuraattorin rouva. Minä olen väärässä, sen tunnustan, minun ei olisi pitänyt tinkiä silloin kuin oli hankittava varukset semmoiselle sotilaalle.
Vastaamatta mitään astui Porthos vielä muutaman askeleen pois päin.
Prokuraattorin rouva oli näkevinänsä hänet loistavassa utupilvessä herttuattarien ja markiisittarien ympäröimänä, jotka heittelivät kultasäkkejä hänen jalkojensa juureen.
– Taivaan nimessä, pysähtykäähän toki, herra Porthos, huusi prokuraattorin rouva. Pysähtykää että saamme puhua.
– Teidän kanssanne puhuminen tuottaa minulle paljasta onnettomuutta, sanoi Porthos.
– Mutta sanokaahan toki, mitä te pyydätte?
– En mitään, sillä se on yhdentekevä pyydänkö tai en.
Prokuraattorin rouva ojensi käsivartensa Porthosta kohden ja tuskan vallassa huusi hänelle:
– Herra Porthos, enhän minä semmoisia asioita ymmärrä. Tietäisinkö minä mitä hevonen on? tietäisinkö minä mitä varukset ovat?
– Teidän olisi pitänyt luottaa minuun, joka semmoisia seikkoja ymmärrän, rouva hyvä, mutta te tahdoitte säästää ja siis kiskoa minua.
– Minä tein väärin, herra Porthos, vaan minä korjaan sen.
– Millä tavoin? kysyi muskettisoturi.
– Kuulkaahan. Tänä iltana menee Coquenard herttua de Chaulnes'in luokse, joka on kutsunut häntä erääsen neuvotteluun, mikä kestää ainakin kaksi tuntia. Tulkaa silloin, me olemme silloin yksin ja voimme asettaa kaikki parhaimmalla tavoin.
– Hyvä! se kuuluu joltakin, armaani!
– Suotteko minulle anteeksi?
– Sittenhän nähdään, sanoi majesteetillisesti Porthos.
Ja he erosivat toisistaan sanoen: tänä iltana siis.
– Peijakas! mietti Porthos mennessään, minusta alkaa näyttää niinkuin kumminkin olisin pääsemässä mestari Coquenard'in raha-arkulle.
XXXIV.
Kostotuumia
Saman päivän iltana kuin mylady oli saanut tuon musertavan kirjeen, antoi hän Ketty'lle käskyn laskea d'Artagnan hänen luoksensa heti kohta kuin hän tapansa mukaan saapui. Mutta hän ei tullutkaan.
Seuraavana päivänä tuli Ketty uudestaan nuoren miehen luokse ja kertoi koko edellisen illan tapahtuman. D'Artagnan hymyili; myladyn lemmenkateinen viha oli hänen kostonsa.
Iltasella odotti mylady vielä malttamattomammin kuin edellisenä iltana. Hän uudisti käskynsä, mutta samoin kuin eilisiltana, sai hän nytkin turhaan d'Artagnan'ia odottaa.
Ja taas seuraavana päivänä tuli Ketty d'Artagnan'in luokse, ei enää iloisena ja reippaana niinkuin edellisillä kerroilla, vaan päinvastoin hyvin alakuloisena.
D'Artagnan kysyi tyttöparalta, mikä häntä vaivaisi; mutta vastauksen sijaan antoi hän hänelle kirjeen.
Kirje oli mylady'n käsialaa; tällä kertaa oli se kirjoitettu d'Artagnan'ille, eikä herra de Wardes'ille.
Hän avasi sen ja luki seuraavaa:
"Paras herra d'Artagnan! On hyvin pahasti noin unhottaa ystäviänsä, semminkin kun kohdakkoin erotaan niin pitkäksi aikaa. Lankoni ja minä olemme odottaneet teitä turhaan sekä eilen että toissa iltana. Käyköhän samoin tänäkin iltana?
Teidän kiitollinenlady Clarick."
– Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; tätä juuri odotin. Minun osakkeeni nousevat samaa mukaa kuin kreivi de Wardes'in alenevat.
– Tuletteko? kysyi Ketty.
– Kuuleppas, kaunis lapseni, sanoi gaskonjalainen, joka koki puollustautua omissa silmissään sen lupauksen rikkomisesta, jonka hän oli tehnyt Athokselle, sinä kaiketi ymmärrät, ett'ei olisi viisasta olla noudattamatta näin suoraa kutsumusta? Jos mylady havaitsisi ett'en enää käy hänen luonansa, voisi hän aavistaa jotakin, ja kukas tiesi kuinka kauvaksi naisen kosto voisi ulottua?
– Oh, Jumalani! sanoi Ketty, te osaatte puhua asiat aina niin päin että teillä on oikein. Mutta kun taas tulette seurustelemaan hänen kanssansa ja jos teidän tällä kertaa onnistuisi oikealla nimellänne ja oikeassa haamussanne miellyttää häntä, olisi se paljon pahempi kuin ennen.
Vaisti auttoi tyttöparkaa arvaamaan osaksi mitä olisi tapahtuva.
D'Artagnan rauhoitti häntä parhaimman mukaan ja lupasi olla tunteeton mylady'n houkutuksia kohtaan.
Hän pyysi Ketty'n vastaamaan mylady'lle että hän tunsi itsensä ylen kiitolliseksi hänen hyvyydestänsä ja että hän noudattaisi kutsumusta; mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa, pelosta että mylady'n tottunut silmä voisi huomata käsi-alan väärennyksen.
Kun kello löi yhdeksän, oli d'Artagnan Palais-Royal'issa. Nähtävästi oli palvelijoille ilmoitettu hänen tulostansa, sillä he odottivat esihuoneessa ja eräs heistä kiiruhti, ennenkuin d'Artagnan oli ennättänyt vielä mitään kysyä, ilmoittamaan hänen tuloansa.
– Pyytäkää häntä astumaan sisään, sanoi mylady lyhyesti, vaan niin kuuluvasti että d'Artagnan kuuli sen esihuoneesen.
Hänet saatettiin sisään.
– Minä en ole kotona kellenkään, sanoi mylady, ymmärrättekö? En kellenkään.
Lakeija meni.
D'Artagnan loi uteliaan silmäyksen mylady'yn. Mylady oli kalpea ja hänen silmänsä olivat raukeat joko itkusta tai unettomuudesta. Tahallansa oli kynttilöiden lukumäärä vähennetty, vaan tuo nuori nainen ei sittenkään voinut peittää sen kuumeen jälkiä, joka häntä näinä kahtena viimeisenä päivänä oli vaivannut.
D'Artagnan lähestyi häntä kohteliaasti kuin ainakin; mylady ponnisti oikein viimeiset voimansa ottaaksensa häntä ystävällisesti vastaan, mutta tuskin koskaan on suloinen hymyily niin huonosti onnistunut.
D'Artagnan'in kysymykseen, kuinka hän voi vastasi hän:
– Huonosti, sangen huonosti.
– Mutta sittenhän, sanoi d'Artagnan, minä olen vaan vaivaksi, te tarvitsette epäilemättä lepoa ja minä menen siis pois.
– Ei suinkaan, sanoi mylady; päin vastoin, jääkää tänne vaan, herra d'Artagnan, teidän rakastettava seuranne minua virkistää.
– Ohoo, mietti d'Artagnan, noin viehättävä hän ei ole koskaan ollut; olkaamme varoillamme.
Mylady herkesi nyt mitä herttaisimman näköiseksi ja koetti panna puheesensa niin paljon eloisuutta kuin suinkin taisi. Samaan liittoon hänen kuumeensa, joka hänet oli hetkeksi jättänyt, palasi ja toi takaisin loiston hänen silmiinsä, hehkun hänen poskillensa ja punan hänen huulillensa.
D'Artagnan sai nähdä Kirken, joka jo oli kietonut hänet lumousvoimallansa. Hänen rakkautensa, jonka hän luuli jo sammuneen, mutta joka olikin vaan tukehduksissa, leimahti taas ilmituleen. Mylady hymyili ja d'Artagnan tunsi että hän olisi syössyt vaikka hornaan tuon hymyilyn tähden.
Tuli hetki, jolloin hän tunsi povessansa jotakin tunnonvaivojen kaltaista.
Vähitellen mylady muuttui yhä puheliaammaksi. Hän kysyi d'Artagnan'ilta, oliko hänellä lemmittyä.
– Oi, huokasi d'Artagnan niin surumielisen näköisenä kuin hän suinkin voi, voitteko olla minua kohtaan niin julma että kysytte semmoista, minulta, joka siitä hetkestä kuin teidät näin, olen vaan uneksinut ja haaveillut teistä.
Mylady hymyili oudosti.
– Siis te rakastatte minua? sanoi hän.
– Tarvitseeko minun sitä sanoa, ettekö ole sitä jo huomanneet?
– Kyllä; mutta tiedättehän että kuta ylpeämpi sydän, sitä vaikeampi se on saavuttaa.
– Oh, vaikeudet eivät minua peloita, sanoi d'Artagnan; minua ei vapisuta muut kuin mahdottomuudet.
– Ei mikään ole todelliselle rakastajalle mahdotonta, sanoi mylady.
– Eikö mikään?
– Ei, vakuutti mylady.
– Peijakas! mietti d'Artagnan itsekseen, nyt on toinen ääni kellossa. Mahtaisikko tuo oikkuilija todella olla rakastunut minuun, ja huvittaisikko häntä lahjoittaa minulle vielä toisen samallaisen safiirin, jonka olen saanut kreivi de Wardes'ina.
D'Artagnan siirsi nopeasti tuolinsa lähemmäksi mylady'n tuolia.
– No niin, sanoi hän, mitä tekisitte todistaaksenne rakkauttanne, josta puhutte?
– Kaikki mitä ikinä halajatte. Käskekää minä olen valmis.
– Kaikki?
– Kaikki! huudahti d'Artagnan, joka tiesi edeltäkäsin ett'ei tuo lupaus häntä mihinkään suureen vaaraan saattaisi.
– No niin! keskustelkaamme sitten vähä, sanoi mylady, siirtäen vuorostaan tuolinsa lähemmäksi.
– Minä olen valmis kuulemaan, sanoi d'Artagnan.
Mylady oli hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kahdella päällä; sitten näytti hän tekevän päätöksen ja lausui:
– Minulla on eräs vihollinen.
– Teilläkö, ihana rouva! huudahti d'Artagnan ollen kummastuvinansa, onko se mahdollista? Tehän olette niin kaunis ja hyvä!
– Eräs verivihollinen.
– Todellakin?
– Vihollinen, joka on niin hirmuisesti minua loukannut että meidän välillemme on syttynyt taistelu elämästä ja kuolemasta. Voinko saada teidät avukseni?
D'Artagnan oli heti huomannut, mihin tuo kostonjanoinen olento pyrki.
– Voitte varmaan, rouva hyvä, sanoi hän juhlallisesti, minun käsivarteni ja henkeni ovat teidän niinkuin rakkautenikin.
– No sitten, sanoi mylady, koska te olette yhtä jalomielinen kuin rakastunut…
Hän pysähtyi.
– Mitä sitten? kysyi d'Artagnan.
– No niin, jatkoi mylady hetkisen vaiettuansa, tästä hetkestä saakka ei teidän ole tarvis puhua mahdottomuuksista.
– Säästäkää minua menehtymästä onnellisuuteeni, huudahti d'Artagnan heittäytyen polvillensa ja peittäen suudelmilla hänen kätensä, jotka mylady jätti hänen valtaansa.
– Kostahan vaan minun puolestani tuolle hävyttömälle Wardes'ille, mietti mylady, kyllä minä sitten tiedän päästä erilleni sinusta, sinä tyhmä pöllö, sinä elävä miekanterä.
– Antaudu nyt mielisuosiolla minun valtaani, sinä kavala, vaarallinen nainen, joka olet niin hävyttömästi pitänyt minua pilkkanasi, mietti d'Artagnan vuorostaan; sitten nauran minä sinulle yhdessä hänen kanssansa, jonka sinä tahtoisit minulla tapattaa.
D'Artagnan nosti päätänsä.
– Minä olen valmis, sanoi hän.
– Te olette siis ymmärtäneet tarkoitukseni, rakas herra d'Artagnan! sanoi mylady.
– Minä olen arvannut sen teidän silmäyksistänne.
– Siis te käytätte minun hyväkseni käsivarttanne, joka jo on saavuttanut niin suuren maineen.
– Vaikka paikalla!
– Mutta, sanoi mylady, kuinka saan minä korvatuksi moisen palveluksen?
– Te tiedätte sen sanomattanikin, että teidän rakkautenne on ainoa palkinto mitä haluan, sanoi d'Artagnan.
Ja hän veti mylady'n hellästi puoleensa.
Hän tuskin vastustelikaan.
– Ah, huudahti d'Artagnan, hurmautuneena siitä kiihkosta, jonka tuo nainen sytytti hänen sydämmeensä, ah! onneni on minusta vallan yliluonnollinen ja kun pelkään että se on vaan unta, on ainoa haluni muuttaa se todellisuudeksi.
– No niin, tehkää itsenne ansiolliseksi tähän onneenne!
– Minä tottelen käskyänne.
– Aivanko varmaan? kysyi mylady, vielä kerran viimeisen epäillen.
– Nimittäkää minulle se heittiö, joka on saattanut teidän suloiset silmänne itkemään.
– Ken teille on sanonut että minä olen itkenyt? kysyi hän.
– Minusta näyttää…
– Minun laiseni naiset eivät itke, sanoi mylady.
– Sitä parempi! Mutta sanokaapa, mikä hänen nimensä on.
– Tietäkää että hänen nimensä on koko minun salaisuuteni.
– Täytyyhän minun toki tietää hänen nimensä.
– Niin, täytyyhän teidän; nyt saatte nähdä, luotanko teihin!
– Te täytätte minut ilolla. Mikä on hänen nimensä?
– Te tunnette hänet.
– Todellakin?
– Varmaan.
– Eihän hän liene vaan minun ystäväni? kysyi d'Artagnan ollen eperoivinansa luulotellaksensa tietämättömyyttänsä.
– Jos hän olisi teidän ystäviänne, empisittekö silloin? huudahti mylady, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
– En, vaikka hän olisi veljeni! huudahti d'Artagnan ikäänkuin innostuksen vallassa.
Gaskonjalaisellamme ei ollut mitään peljättävänä; sillä hän tiesi mihin saakka mennä.
– Minä rakastan teidän alttiuttanne, sanoi mylady.
– Oi, ettekö rakasta minussa muuta? kysyi d'Artagnan.
– Minä rakastan myöskin teitä itseänne, sanoi hän, tarttuen hänen käteensä.
Tuo tulinen kädenpuristus saattoi d'Artagnan'in vapisemaan, ikäänkun mylady'n kuume hänen koskettaessaan olisi tarttunut häneen.
– Te rakastatte minua! huudahti hän. Oh, jos niin on, saattaa se minut vallan hulluksi. Ja hän sulki hänet syliinsä; mylady ei yrittänytkään kääntämään pois huuliansa hänen suutelemisestaan, mutta hän ei vastannut suudelmaan.
Hänen huulensa olivat kylmät; d'Artagnan'ista tuntui kuin olisi hän suudellut marmorikuvaa.
Hän oli kumminkin hurmautunut ilosta, ja rakkauden hehkussa luuli hän melkein että mylady'kin oli hellä häntä kohtaan; hän melkein uskoi Wardes'in rikokselliseksi. Jos hän siinä hetkessä olisi saanut Wardes'in käsiinsä, olisi hän hänet tappanut.
Mylady käytti tilaisuutta.
– Hänen nimensä on … sanoi hän vuorostaan. De Wardes, minä tiedän sen, huudahti d'Artagnan.
– Kuinka te sen tiedätte? kysyi mylady tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja koettaen katsoa hänen silmiensä kautta hänen sielunsa pohjaan.
D'Artagnan huomasi menneensä yli äärien ja hairahtuneensa.
– Sanokaa, sanokaahan toki! uudisti mylady, kuinka te sen tiedätte?
– Kuinkako minä tiedän? sanoi d'Artagnan.
– Niin.
– Minä tiedän sen siitä että de Wardes eilen eräässä seurassa, jossa minäkin olin, näytti sormusta sanoen saaneensa sen teiltä.
– Katala heittiö! huudahti mylady.
Tuo nimitys, niinkuin hyvin saattaa ymmärtää, tuntui d'Artagnan'in sydämmen pohjaan saakka.
– Mitäs arvelette? virkkoi mylady.
– No niin, minä kostan tuolle heittiölle, vastasi d'Artagnan ruveten hyvin uljaan näköiseksi.
– Kiitos, urhoollinen ystäväni! huudahti mylady; ja milloinka kostatte?
– Huomenna, tai vaikka paikalla, jos tahdotte.
Mylady oli huudahtamaisillaan: "paikalla"; mutta hän huomasi että moinen kiiruhtaminen ei olisi kovinkaan mieluista d'Artagnan'ille.
Sitä paitsi tuli hänen käyttää tuhansia varokeinoja ja antaa tuhansia neuvoja urhollensa, ett'ei rupeisi mihinkään selvityksiin kreivin kanssa muiden kuullen. Näistä mietteistä keskeytti häntä d'Artagnan, sanoen:
– Huomenna olen kostanut puolestamme tai olen hengetönnä.
– Ei, sanoi mylady, te kostatte puolestani, vaan te ette kuole. Hän on pelkuri.
– Kentiesi hän pelkää naisia, vaan miehiä hän ei pelkää. Minulla on siitä kokemusta.
– Mutta minun ymmärtääkseni teillä ei ollut syytä valittaa huonoa onnea viime taistelussanne.
– Onni on oikullinen: tänään suopea, huomenna kääntää selkänsä.
– Te niin muodoin jo eperoitte.
– En suinkaan, Herra varjelkoon; vaan olisikko oikein laskea minut menemään kohti mahdollista kuolemaa, suomatta minulle toki vähän enempää kuin toivon?
Mylady vastasi silmäyksellä, joka ilmoitti:
– Eikö muuta?
Sitten liitti hän silmäykseensä myöskin sanoja ja lausui hellästi:
– Aivan oikein.
– Oh, te olette enkeli, sanoi nuori mies.
– Siis kaikki on sovittu? kysyi mylady.
– Kyllä, mutta…
– Vaiti; kuulen veljeni tulevan; hänen on tarpeetonta nähdä teitä täällä.
Hän soitti. Ketty tuli sisään.
– Menkää tuosta ovesta, sanoi hän d'Artagnan'ille, lykäten auki erään salaoven, ja palatkaa kello yksitoista jatkamaan puhettamme. Ketty saattaa teidät luokseni.
Tyttöparka oli menehtyä kuullessaan nuo sanat.
– No, neiti, mitä mietitte seisoessanne tuossa kuin kuva! saattakaa tämä herra ulos; ja tänä iltana kello yksitoista, kuulittehan?
Mylady ojensi d'Artagnan'ille kätensä, jota hän suuteli hellästi.
– Pidetäänpä nyt silmällä, mietti hän itsekseen mennessään, tuskin vastaten Ketty'n nuhteihin, pidetäänpä nyt silmällä ett'ei tehdä tyhmyyksiä; tuo nainen on aivan varmaan peräti kelvoton ihminen; pidetäänpä silmällä.