– Ilmanko satulaa? kysyi Aramis.
– Niin, ilman satulaa.
– Te huomaatte, hyvät herrat, sanoi Athos että Porthos on tehnyt parhaimmat asiat meistä kaikista.
Syntyi aika naurun rähinä, joka saattoi Porthos-paran aivan pyörälle; mutta hänelle selitettiin kohta syy siihen, ja Porthos tapansa mukaan yhtyi siihen suuriäänisesti.
– Niin että me olemme kaikki hyvissä rahoissa, sanoi d'Artagnan.
– En minä ainakaan, sanoi Athos; minusta oli Aramiksen espanjalainen viini niin hyvää, että minä panetin lakeijaimme vankkureihin kuusikymmentä pulloa, ja se vei kukkaroni jotenkin kuiviin.
– Ja minä, sanoi Aramis, aatelkaas, lahjoitin rahani viimeiseen ropoon saakka Montdidier'in kirkolle ja Amiens'in jesuitoille.
– Ja minä taas, sanoi Porthos, luuletteko ett'ei niukahdukseni mitään maksanut? puhumattakaan Mousqueton'in haavasta, jonka vuoksi minun täytyi käyttää täällä kahdesti päivässä haavalääkäriä, joka maksatti minulle käyntinsä kaksinkertaisesti, hän kun muka, heittiö, on ottanut luodin semmoiseen paikkaan ruumistansa, jota tavallisesti näytetään vaan apteekkareille; minä olenkin kieltänyt häntä antamasta täst'edes haavoittaa itseänsä.
– Vai niin, vai niin, sanoi Athos hymyillen salavihkaa d'Artagnan'ille ja Aramikselle, kyllä näen, että olet menetellyt ylevästi tuota poika-parkaa kohtaan; se on kelpo isännän mukaista.
– Lyhyesti, jatkoi Porthos, suoritettuani kaikki maksuni, jää minulle joku kolmekymmentä écu'tä.
– Ja minulle kymmenkunta pistole'a, sanoi Aramis.
– No niin, no niin, sanoi Athos, näyttää siltä kuin me olisimme tässä joukossa Kroisoksia. Kuinka paljo sinulla on jälellä sadasta pistole'stasi, d'Artagnan.
– Minun sadasta pistole'stani? Ensinkin annoin sinulle viisikymmentä.
– Luuletko niin?
– Tottahan hiidessä!
– Aa, se on totta, nyt muistan.
– Sitten annoin ravintolan isännälle kuusi.
– Mikä elukka tuo isäntä! Miksi annoit hänelle kuusi pistole'a?
– Itsehän käskit ne minun antamaan.
– Aivan oikein, minä olen liian hyvä; lyhyesti: kuinka paljo on jälellä?
– Kaksikymmentä viisi pistole'a, sanoi d'Artagnan.
– Ja minulla, sanoi Athos, vetäen vähän pientä rahaa taskustaan, minulla…
– Ei ole mitään?
– Ei, kunniani kautta, tai ainakin niin vähä, ett'ei sitä kannata ottaa lukuun.
– No niin, lasketaanpa, kuinka paljo meillä on yhteensä.
– Porthos?
– Kolmekymmentä écu'tä.
– Aramis?
– Kymmenen pistole'a.
– Ja sinulla, d'Artagnan?
– Kaksikymmentä viisi.
– Ja kaikki se yhteensä? kysyi Athos.
– Neljäsataa seitsemänkymmentä viisi livre'ä, sanoi d'Artagnan, joka laski kuni Archimedes.
– Pariisiin tultuamme on meillä vielä neljä sataa, sanoi Porthos, ja satulat lisäksi. Mutta syökäämme nyt päivällistä, muutoin se jäähtyy.
Neljä ystävystä, rauhoittuneena tulevaisuuden suhteen, söivät nyt vankan päivällisen, jonka jäännökset annettiin Mousqueton'ille, Bazin'ille, Planchet'ille ja Grimaud'ille.
Pariisiin tultua tapasi d'Artagnan pöydällänsä kirjeen herra de Tréville'ltä, joka ilmoitti hänelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli suonut hänelle luvan päästä muskettisoturiksi.
Koska tämä oli kaikki mitä d'Artagnan oli maailmassa halunnut, lukuunottamatta tietysti rouva Bonacieux'in löytämistä, hyökkäsi hän ilon vimmassa tovereittensa luokse, joista hän puoli tuntia ennen oli eronnut ja jotka hän tapasi sangen alakuloisina ja miettiväisinä. He olivat kokoontuneet neuvotteluun Athoksen luokse, mikä aina oli sen merkki, että oli tärkeitä asioita tuumittavana.
Herra de Tréville oli juuri ilmoittanut heille, että koska Hänen Majesteettinsa oli päättänyt alottaa sodan ensimäisenä päivänä Toukokuuta, heidän tulisi tuota pikaa laittaa kuntoon sotavaruksensa.
Neljä filosoofia katseli toinen toistansa aivan ällistyneinä; herra de Tréville ei laskenut leikkiä, kun sotilaskuri oli kysymyksessä.
– Ja kuinka paljon tarvitsette sotavaruksiinne; kysyi d'Artagnan.
– Oh, se ei maksa vaivaa puhua, me teimme juuri suunnitelman spartalaisella kitsaudella ja havaitsimme tarvitsevamme jokainen tuhat viisisataa livre'ä.
– Neljä kertaa tuhat viisisataa tekee yhteensä kuusi tuhatta livre'ä, sanoi Athos.
– Minun arvellakseni, sanoi d'Artagnan, tuhat livre'ä kutakin kohden riittäisi; tosin minä en puhu spartalaisittain vaan prokuraattorittain…
Sana prokuraattori herätti Porthoksen.
– Malttakaas, minun johtuu mieleeni eräs keino, sanoi hän.
– Siinä on jo jotakin; minulla ei ole keinon vilahdustakaan, sanoi kylmästi Athos; mutta d'Artagnan, hyvät herrat, on tullut vallan hupsuksi siitä ilosta, että vastaisuudessa saa kuulua meidän joukkoomme. Tuhat livre'ä! minun täytyy tunnustaa, että minä puolestani jo yksin tarvitsen kaksi tuhatta.
– Neljä kertaa kaksi on kahdeksan, sanoi Aramis; me tarvitsemme siis kahdeksan tuhatta livre'ä sotavaruksiamme varten, joita meillä jo on satulat.
– Ja siihen lisäksi, sanoi Athos, odotettuaan siksi kunnes d'Artagnan, joka meni kiittämään herra de Tréville'ä, oli sulkenut oven jälkeensä, siihen lisäksi meillä on tuo kaunis timantti, joka loistelee ystävämme sormessa. D'Artagnan on, saakeli soikoon, liian hyvä toveri jättääksensä veikkojansa pulaan, koska hänellä on sakarisormessa kuninkaan muistoraha.
XXIX.
Mylady
D'Artagnan oli käydessään herra de Tréville'n luona tiedustellut myöskin rouva Bonacieux'istä, mutta mitään valaisevia tietoja ei hän ollut saanut. Herra de Tréville oli kyllä puhunut kuningattaren kanssa asiasta; kuningatar ei tiennyt missä nuori kauppiaan vaimo oli, vaan hän oli luvannut tiedustella häntä. Tuo lupaus oli kumminkin sangen epävakainen, eikä ollut d'Artagnan'ille suureksi lohdutukseksi.
Tähän lisäksi oli d'Artagnan'illa, niinkuin hänen kolmella ystävällänsä hankkiminen varoja sotavaruksiansa varten. Athos yksin vaan ei liikahtanut huoneestaan; hän oli vannonut, ett'ei hän panisi rikkaa ristiin siinä suhteessa. Mutta nuo muut kolme olivat aamusta iltaan liikkeessä. Jo ani varhain lähtivät he ulos ja myöhään illalla palasivat he kotiin. He vaeltelivat pitkin katuja, tarkastellen jokaista katukiveäkin, nähdäkseen, eikö joku kulkija olisi sattunut pudottamaan kukkaroansa. Ja kun he kohtasivat milloin toisiansa, silmäsivät he epätoivoisina toisiinsa, joka merkitsi: etkö ole mitään vielä löytänyt?
Kun d'Artagnan eräänä päivänä tämmöisillä vaelluksillaan sattui Saint-Leu'n kirkon luokse, jossa jumalanpalvelusta parhaillaan pidettiin, herätti hänen huomiotansa eräs ylhäinen nainen, joka juuri astui alas kirkon portaita, jälessä pieni neekeripoika kantaen punaista rukoustyynyä, ja kamarineitsyt rukouskirja kädessä. Ensi silmäyksellä tunsi hän tuon kirkosta-tulijan samaksi naiseksi, jota hän ensi kerran oli nähnyt Meung'issä ja kuullut puhuteltavan mylady'n nimellä, ja josta hän oli nähnyt vilahduksen Lontoo-matkallansa, juuri sieltä lähtiessään.
Nainen astui vaunuihin, jotka odottivat kirkon edustalla ja d'Artagnan kuuli hänen antavan kuskille käskyn ajaa Saint-Germain'iin.
Hän päätti nyt ottaa tarkemman selon tuosta salaperäisestä naisesta. Mutta hän havaitsi turhaksi koettaakkaan jalkaisin seurata kahden ripeän hevosen vetämiä vaunuja, ja kääntyi sen vuoksi rientämään kiiruusti Férou'n kadulle.
Seine'n kadulla kohtasi hän Planchet'in, joka oli seisattunut erään leipuripuodin edustalle ja katseli siinä viehättäviä leivoksia halullisilla silmillä.
Hän käski Planchet'in mennä joutuun herra de Tréville'n talliin satuloimaan kaksi hevosta, toisen hänelle, toisen itselleen, ja tulla tapaamaan häntä Athoksen luota. Herra de Tréville oli antanut hänelle ainaisen luvan käyttää hänen hevosiansa mielin määrin.
Planchet riensi Colombier'in kadulle ja d'Artagnan Ferou'n kadulle. Athos oli kotonaan, ja istui parhaillaan surumielin tyhjentämässä erästä pulloa tuota kuuluisata Espanjan viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan Pikardia-matkaltansa. Hän viittasi Grimaud'ille tuomaan lasin d'Artagnan'ille, ja Grimaud totteli totuttuun tapaansa.
D'Artagnan aikoi juuri ruveta kertomaan Athokselle, mitä hän oli nähnyt kirkon luona, kun samassa tuokiossa Planchet pisti päänsä ovesta sisään ja ilmoitti herrallensa, että ne kaksi hevosta olivat valmiina.
– Mitkä hevoset? kysyi Athos.
– Kaksi hevosta, jotka herra de Tréville lainasi minulle mennäkseni käymään Saint-Germain'issä.
– Mitä sinulla on Saint-Germain'iin asiaa? kysyi Athos.
Silloin kertoi d'Artagnan tuon kohtauksensa, ja kuinka hän oli nyt löytänyt tuon naisen, joka samoinkuin tuo mustaviittainen mies, oli lakkaamatta hänen ajatuksiensa esineenä.
– Toisin sanoen, että sinä olet rakastunut häneen niinkuin äskettäin rouva Bonacieux'iin, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä ylenkatseellisesti, ikäänkuin hän olisi surkutellut moista ihmisellistä heikkoutta.
– Minäkö! en suinkaan! huudahti d'Artagnan. Minä olen vaan utelias saamaan selkoa tuon naisen salaperäisyydestä. En tiedä minkä vuoksi, vaan minusta tuntuu, niinkuin tuolla naisella, vaikka hän onkin minulle vallan tuntematon ja minä samoin hänelle, olisi joku vaikutus minun elämääni.
– No niin, sinä olet oikeassa, sanoi Athos, minä en tunne yhtään naista, jota maksaisi vaivaa etsiä, kun hän on kerta kadonnut. Rouva Bonacieux on kadonnut, sitä pahempi hänelle, jos hän vielä ilmestyy takaisin.
– Ei, Athos, ei niin, sinä erhetyt, sanoi d'Artagnan; minä rakastan Constance-parkaani enemmän kuin koskaan, ja jos vaan tietäisin missä hän on, vaikka hän olisi toisessa maailman ääressä, rientäisin minä pelastamaan häntä vihollistensa käsistä; mutta minä en tiedä, kaikki kuulustelemiseni ovat olleet turhat. Mitäs tässä siis on tekeminen, täytyyhän haihdutella huoliansa.
– Haihduttele vaan huoliasi mylady'n kanssa, rakas d'Artagnan; minä suon sen sydämmestäni, jos se sinua huvittaa.
– Kuulehan, Athos, sanoi d'Artagnan, sen sijaan että istut täällä juuri kuin vankina, nouse hevosen selkään ja tule kanssani käymään Saint-Germain'issä.
– Veikkoseni, vastasi Athos, minä ratsastan omilla hevosillani, kun minulla on, ja kun ei ole, kävelen jalkasin.
– No niin, vastasi d'Artagnan hymyillen Athoksen jörömäisyydelle, joka, jos sitä olisi osoittanut toinen mies, olisi varmaankin häntä loukannut; minä en ole niin ylpeä, minä ratsastan sillä minkä käsiini saan. Siis, hyvästi näkemään asti, rakas Athos veikkoseni.
– Hyvästi, sanoi muskettisoturi viitaten Grimaud'ia avaamaan pullon, jonka hän juuri oli tuonut.
D'Artagnan ja Planchet nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan Saint-Germain'iin.
Pitkin matkaa pyöri nuoren miehen mielessä se mitä Athos oli hänelle sanonut rouva Bonacieux'istä. Vaikka d'Artagnan'in luonne ei ollut mikään haaveksivainen, oli tuo kaunis kauppiaan vaimo tehnyt todenperäisen vaikutuksen hänen sydämmeensä; niinkuin hän oli sanonut, hän olisi ollut valmis etsimään häntä vaikka maailman äärestä. Mutta maailmalla on monta äärtä, juuri sen vuoksi että se on pyöreä, niin että hän ei tiennyt minne päin kääntyä.
Tämän ohella oli hän koettanut saada tietää, kuka tuo mylady oli. Mylady oli puhellut mustavaippaisen miehen kanssa, jonka hän siis tunsi. D'Artagnan'in luulon mukaan tuo mustavaippainen mies se oli ryöstänyt pois rouva Bonacieux'in toisen kerran, samoinkuin ensi kerrankin. D'Artagnan pettyi siinä vaan puoliksi, hän pettyi siis vaan vähän, uskotellessaan itselleen että mylady'n tiedusteleminen olisi samalla myöskin Constance'n tiedustelemista.
Näissä mietteissä ja aika-ajoin kannustaen hevostaan oli d'Artagnan joutunut Saint-Germain'iin. Hän kulki pitkin sitä paviljonkia, jossa kymmenen vuotta myöhemmin Ludvig XIV oli syntyvä. Ratsastaen erästä autiota katua, tähystellen oikealle ja vasemmalle nähdäksensä jotakin jälkeä kauniista englantilattarestansa, havaitsi hän erään soman talon maakerroksessa tutut kasvot. Talossa ei, sen ajan rakennustavan mukaan, ollut yhtään ikkunaa kadun puolella; tuo henkilö käveli jonkunmoisella kukkaispenkereellä. Planchet tunsi hänet ensiksi.
– Katsokaas, herrani, sanoi hän puhutellen d'Artagnan'ia, ettekö tunne tuota naamaa, joka ällistelee variksia?
– En, sanoi d'Artagnan; ja kumminkin olen varma siitä että tämä ei ole ensi kerta kuin näen nuo kasvot.
– Senpä jumal'aut' uskon, sanoi Planchet; tuohan on Lubin-raukka, kreivi de Wardes'in lakeija, sen saman kreivin, jota te niin pahoin pitelitte noin kuukausi takaperin Calais'issa, matkalla satamapäällikön kartanoon.
– Aa, aivan oikein, sehän se onkin, sanoi d'Artagnan, nyt tunnen hänet. Luuletko hänen tuntevan sinua?
– Kylläpä hän oli silloin niin hämmennyksissä, että epäilen, jäikö hänelle minusta mitään selvää muistoa.
– No niin, meneppäs sitten puhuttelemaan poikaa, sanoi d'Artagnan ja koeta urkkia häneltä tietoa, onko hänen herransa kuollut.
Planchet laskeutui hevosen selästä, astui suoraan Lubin'in luokse, joka ei todellakaan häntä tuntenut, ja molemmat lakeijat rupesivat keskustelemaan kuin parhaat ystävät maailmassa, jolla välin d'Artagnan talutti hevoset eräälle syrjäkadulle; ja kuljettuansa muutaman talon ympäri, hän palasi kuuntelemaan heidän puhettaan erään pensaan takaa.
Oltuansa hetkisen pensaan takana, kuuli hän ajopelien jyryä ja näki mylady'n vaunujen pysähtyvän aivan likellensä. Siinä ei ollut erhetyksen sijaa; mylady istui vaunuissa. D'Artagnan kyyristyi hevosensa kaulaa vasten, nähdäksensä kaikki vaan pysyäksensä itse näkymätönnä.
Mylady pisti viehättävän vaaleakiharaisen päänsä vaununoven aukosta esille ja antoi käskyjä kamarineitsyellensä.
Tuo viimemainittu, kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuotias kaunis, vilkas ja iloinen tyttö, todellinen ylhäisen naisen seuraneiti, hyppäsi alas astimelta, jossa hän, ajan tavan mukaan, oli istumassa, ja meni suoraan sitä kukkaispengertä kohden, jossa d'Artagnan oli huomannut Lubin'in.
D'Artagnan seurasi silmillään seuraneitiä ja näki hänen astuvan penkereelle. Mutta juuri samaan liittoon oli Lubin saanut käskyn tulla sisään, niin että Planchet oli jäänyt yksinään, ja katseli parhaillaan minne d'Artagnan oli mahtanut kadota.
Kamarineitsyt lähestyi Planchet'ia, jota hän nähtävästi piti Lubin'ina, ja ojensi hänelle pienen kirjelipun sanoen:
– Teidän herrallenne.
– Minunko herralleni? kysyi Planchet hämmästyneenä.
– Niin, ja kiiruusti. Ottakaa se pian.
Sen jälkeen riensi hän takaisin vaunujen luokse, jotka jo ennakolta olivat käännetyt siihen suuntaan, mistä ne olivat tulleet; ripeästi keikahti hän astimelle, ja vaunut vierivät pois.
Planchet käänteli ja väänteli kirjelippua, sitten hyppäsi hän alas penkereeltä, kääntyi syrjäkadulle ja tapasi parinkymmenen askeleen päässä d'Artagnan'in, joka, ollen kaikki nähnyt, tuli jo hänelle vastaan.
– Tämä on teille, herra, sanoi Planchet, ojentaen kirjelipun d'Artagnan'ille.
– Minulle? sanoi d'Artagnan; oletko varma siitä?
– Kuinkas muuten! kamarineitsyt sanoi: "Herrallesi." Minulla ei ole muuta herraa kuin te, siis … soma tytöntynkä, sieluni kautta, sangen soma tytöntynkä tuo kamarineitsyt!
D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:
"Eräs ihminen, joka ajattelee teitä enemmän kuin hän voipi sanoin lausua, tahtoisi tietää, minä päivänä teidän kävisi laatuun tehdä pieni huvivaellus metsään. Huomenna eräs mustaan ja punaiseen puettu lakeija odottaa teidän vastaustanne Champ-du-Drap-d'Or'in hotellissa."
– Ohoo, tuumaili d'Artagnan, tämäpä on vähän sukkelaa. Näyttää siltä kuin mylady ja minä huolehtisimme saman henkilön terveydestä. No niin, Planchet, kuinkas voipi tuo hyvä herra de Wardes? hän ei siis ole kuollut?
– Ei, herrani, hän voipi niin hyvin kuin saattaa voida, kun on neljä miekanpistoa ruumiissa, sillä te, elkää pahastuko, annoitte hänelle neljä kunnon pistoa ja nyt on tuo kelpo herra vielä sangen heikko, kun häneltä juoksi veri melkein kuiviin. Niinkuin jo sanoin herralle, Lubin ei minua tuntenut ja kertoi minulle alusta loppuun asti koko meidän kohtauksen.
– Oivallista, Planchet, sinä olet lakeijojen lakeija; mutta nouseppas nyt satulaan, niin lähdemme tavoittamaan vaunuja.
Se ei kestänytkään kaukaa; viiden minuutin kuluttua näkyi vaunut, jotka olivat pysähtyneet tien reunaan; eräs komeapukuinen ratsumies oli vaunujen ovella.
Keskustelu myladyn ja ratsumiehen välillä oli niin vilkas, että d'Artagnan sai pysähtyä vaunujen toiselle puolelle ilman että kukaan muu kuin kamarineitsyt havaitsi hänen läsnäoloansa.
Puhe kävi englanninkielellä, jota d'Artagnan ei ymmärtänyt; mutta äänen painosta luuli nuori mies huomaavansa kauniin englantilattaren olevan sangen suutuksissa; hän lopetti eräällä käden viittauksella, josta keskustelun luonne kävi selvästi ilmiin: hän iski viuhkallansa semmoisella voimalla että tuo pieni kapine meni tuhanteen kappaleesen.
Ratsumies purskahti aika nauruun, ja se näytti mylady'ä yhä enemmän suututtavan.
D'Artagnan arveli olevan hetken käydä väliin; hän lähestyi toista vaununovea ja, paljastaen päänsä kunnioittavasti, virkkoi:
– Arvoisa rouva, suvaitsetteko minun tarjota teille palvelustani? minusta näyttää niinkuin tämä herra suututtaisi teitä. Sanokaa sana, rouva hyvä, ja minä otan kurittaakseni häntä puuttuvasta kohteliaisuudesta.
Ensi sanan kuultuansa kääntyi mylady, katsoi nuorta miestä hämmästyneenä, ja kun hän oli lopettanut, lausui hän sangen hyvällä ranskankielellä;
– Hyvä herra, täydestä sydämmestäni antautuisin teidän suojelukseenne, ell'ei tämä henkilö, joka riitelee minulle, olisi veljeni.
– Ah, suokaa anteeksi siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan; te ymmärrätte ett'en minä sitä tiennyt, arvoisa rouva.
– Mitäs tuo nolkki tulee tähän sekoittumaan, huudahti tuo myladyn sukulaisekseen sanoma ratsumies, kumartuen vaununoven tasalle, ja minkä vuoksi hän ei mene matkoihinsa?
– Nolkki voitte itse olla, sanoi d'Artagnan, vuorostaan kyyristyen hevosensa kaulaa vasten ja vastaten hänelle puolestansa; minä en mene matkoihini sen vuoksi, että minua huvittaa pysähtyä tähän.
Ratsumies puhui muutamia sanoja englanninkielellä sisarelleen.
– Minä puhun ranskaa, sanoi d'Artagnan; tehkää minulle, olkaa hyvä, se huvi, että vastaatte samalla kielellä. Te olette tämän rouvan veli, olkoon niin, vaan te ette ole minun, kaikeksi onneksi.
Olisi luullut mylady'n, nainen kun tavallisesti on herkkä peljästymään, tahtovan hillitä tuota taistelun alkua ja estää sitä syttymästä ilmi tappeluksi, mutta päin vastoin hän viskautui selkäkenoon vaunujensa sisään ja huusi kylmästi kuskille:
– Aja hotelliin!
Kaunis kamarineitsyt loi levottoman katseen d'Artagnan'iin, jonka miellyttävä olemus näytti tehneen häneen hyvän vaikutuksen.
Vaunut vierivät pois, jättäen molemmat miehet naamattain; ei mikään ulkonainen esine ollut heitä enää eroittamassa.
Ratsumies yritti seurata vaunuja; mutta d'Artagnan, jonka jo muutoinkin kuohuva viha yhä paisui, kun hän tunsi tuon englantilaisen samaksi, joka Amiens'issa oli voittanut hänen hevosensa ja oli vähältä ollut voittaa Athokselta hänen timanttisormuksensa, tarttui nopeasti ohjiin ja pysähdytti hänet.
– Ohoh, herrani, sanoi hän, taidattepa olla nolkimpi kuin minä, sillä te näytätte unhottavan että meidän välillämme on pieni riita selvitettävänä.
– Ahaa, vai niin, sanoi englantilainen, vai te se olette, herraseni. Teidän täytyy siis aina saada pelata peliä tai toista?
– Niin, ja siitä muistuu mieleeni, että minulla on teiltä korvaus otettavana. Sittenpä saadaan nähdä, käsittelettekö yhtä hyvin miekkaa kuin kuutioita.
– Näettehän hyvin, ett'ei minulla ole miekkaa, sanoi englantilainen; tahdotteko uljastella aseetonta miestä vastaan?
– Toivon, että teillä kumminkin kotonanne on miekka, vastasi d'Artagnan. Kaikessa tapauksessa, minulla on kaksi ja jos tahdotte, pelaan minä kanssanne toisesta.
– Tarpeetonta, sanoi englantilainen, minulla on kylliksi varalta sellaisia tarviskaluja.
– No niin, arvoisa herrani, sanoi d'Artagnan, valitkaa kaikkein pisin ja tulkaa näyttämään sitä minulle tänä iltana.
– Minnekkä?
– Luxemburg'in taakse, se on mainion sopiva paikka tämänlaatuisia huviretkiä varten, mitä nyt teille esittelen.
– Hyvä on, tullaan.
– Mihin aikaan?
– Kello kuusi.
– Mutta teillä on kaiketi ystävä tai pari?
– Minulla on kolmekin, ja he ovat hyvin mielissään, jos saavat ryhtyä samaan peliin kuin minä.
– Kolme? mainiota! Kuinka hyvin se sopiikin! sanoi d'Artagnan, sehän on juuri minun lukuni.
– Mutta nyt, kuka te olette.
– Nimeni on d'Artagnan, olen gaskonjalainen aatelismies, henkivartija herra Desessarts'in komppaniiasta. Entäs te?
– Minä olen lord Winter, Scheffield'in parooni.
– Hyvä, minä olen nöyrin palvelijanne, herra parooni, sanoi d'Artagnan, vaikka teidän nimeänne on kovin vaikea pitää muistossa.
Ja silloin kannusti hän hevosensa neliseen ja lähti Pariisia kohden.
Niinkuin tavallisesti semmoisissa kohtauksissa, meni d'Artagnan nytkin suoraa päätä Athoksen luokse.
Hän tapasi Athoksen pitkällään suuressa sohvassa, odottamassa, niinkuin hän sanoi, sotavaruksiensa tulemista.
Hän kertoi Athokselle kaikki, mitä oli tapahtunut, paitsi herra de Wardes'in kirjeestä ei hän puhunut mitään.
Athos ihastui kuullessaan pääsevänsä englantilaisen kanssa taistelemaan.
Lähetettiin paikalla lakeijat noutamaan Porthosta ja Aramista ja heille ilmoitettiin asian tila.
Porthos veti miekkansa tupesta ja rupesi miekkailemaan seinää vastaan, peräytyen aika-ajoin ja hypähdellen kuin tanssimestari. Aramis, joka yhä sepitti runoansa, sulkeutui Athoksen sisähuoneesen ja pyysi että annettaisiin hänen olla rauhassa siksi kunnes lähdön hetki oli läsnä.
Athos pyysi viittauksella Grimaud'ilta pullon viiniä.
D'Artagnan taas teki päässänsä erästä pientä suunnittelua, jonka näemme myöhemmin hänen panevan käytäntöön, ja joka hänelle lupasi erään soman seikkailun, niinkuin saattoi nähdä hänen hymyilystänsä, mikä aika-ajoin vilahti hänen kasvoillansa, kirkastaen niiden haaveellisuutta.