D'Artagnan pysyi hetkisen liikkumattomana, tuumaillen itsekseen, missä hän nyt mahtoi olla, mutta samassa kamariin tunkeuva valonsäde, häneen asti huokuva lämmin, sulotuoksuinen ilma, parin tai kolmen naisen puhelu, jossa, samalla kun se oli kunnioittavaa ja hienotapaista puhetta, sana Majesteettinne tuon tuostakin uudistui, ilmaisivat hänelle selvästi, että hän oli kuningattaren kamarin viereisessä suojassa.
Nuori mies pysyttihe varjossa ja odotti.
Kuningatar oli iloisen ja onnellisen näköinen, mikä näytti suuresti hämmästyttävän niitä henkilöitä, jotka häntä ympäröivät ja jotka päinvastoin olivat tottuneet näkemään häntä melkein aina surullisena. Kuningatar sanoi ilonsa syyksi juhlan komeuden ja baletin hauskuuden, ja kun kuningatarta vastaan ei ole lupa sanoa, nauroipa hän tai itki, ylistelivät kaikki Pariisin kaupungin virkamiesten erinomaista kohteliaisuutta.
Vaikka d'Artagnan ei ulkonäöltä tuntenut kuningatarta, erotti hän kumminkin hänen äänensä muiden äänestä, ensin hieman vieraasta äännöstavasta, sitten siitä vallitsevaisuudesta, joka on ominaista kaikissa hallitsijan sanoissa. Hän kuuli hänen milloin lähenevän tuota avonaista ovea, milloin taas etenevän siitä, ja pari kolme kertaa näki hän erään vartalon varjon peittävän valoa.
Viimein ojentui verho-oven lävitse ihmeen kaunis valkoinen käsi ja käsivarsi; d'Artagnan älysi sen olevan hänen palkintonsa: hän laskeutui polvilleen, tarttui käteen ja painoi siihen kunnioittavasti huulensa; sitten vetäytyi käsi takaisin, jättäen hänen käsiinsä esineen, jonka hän tunsi sormukseksi; samalla sulkeutui ovi ja d'Artagnan jäi mitä synkimpään pimeyteen.
D'Artagnan pisti sormuksen sormeensa ja rupesi odottamaan uudestaan: se oli selvää, ett'ei kaikki vielä ollut päättynyt. Hänen alttiutensa palkan jälkeen oli tuleva hänen rakkautensa palkka. Baletti oli nyt tanssittu, mutta iltama muutoin oli tuskin alussa: kello kolmen aikaan oli tuleva iltainen, ja äskettäin oli Saint-Jean'in tornikello lyönyt kaksi ja kolmeneljännestä.
Niinpä alkoikin vähitellen hälinä viereisessä kamarissa hiljetä; se tuntui siirtyvän kauvemmaksi; sitten aukeni uudestaan sen kamarin ovi, jossa d'Artagnan oli, ja rouva Bonacieux lennähti sisään.
– Vihdoinkin tulitte! huudahti d'Artagnan.
– Hiljaa! sanoi nuori nainen painaen kätensä nuoren miehen huulille: hiljaa! ja menkää samaa tietä kuin tulitte.
– Mutta missä ja milloin tapaan teidät uudestaan? kysyi d'Artagnan.
– Kirje, jonka löydätte kotiin tultuanne, ilmoittaa sen teille. Menkää, menkää!
Näin sanottuansa aukaisi hän käytävän oven ja työnsi d'Artagnan'in ulos huoneesta.
D'Artagnan totteli kuin hyvä lapsi, vastustelematta ja kiistelemättä, joka osoittaa, että hän oli todenteolla rakastunut.
XXIII.
Lemmenkohtaus
D'Artagnan meni juoksujalassa kotiinsa ja vaikka oli jo kello kolme aamua ja vaikka oli kuljettavana huonoimpia kaupunginosia, ei hän kohdannut mitään ikävyyksiä. Sananparsi sanoo, että Jumala varjelee juopuneita ja rakastuneita.
Hän tapasi käytävässä oven auki, nousi portaita ja kolkutti hiljaa palvelijansa kesken suostutulla tavalla. Planchet, jonka hän oli lähettänyt kahta tuntia ennen kaupungin hotellista, käskien hänen odottamaan, tuli avaamaan ovea.
– Onko kukaan tuonut kirjettä minulle? kysyi d'Artagnan kiireisesti.
– Ei kukaan ole tuonut, herra, vastasi Planchet; mutta täällä on kirje, joka on tullut itsekseen.
– Mitä sinä sillä tarkoitat, houkkio?
– Minä tarkoitan sitä, että vaikka minulla oli taskussa teidän kamarinne avain, eikä se sieltä ole minnekkään liikahtanut, minä kumminkin löysin kirjeen pöydän vihreällä peitteellä teidän makuusuojassanne.
– Ja missä on se kirje nyt?
– Minä jätin sen paikoilleen, herra. Ei ole luonnon järjestyksen mukaista, että kirjeet tuolla tavoin tulevat ihmisten luokse. Jos edes ikkuna olisi ollut auki, tai vaikkapa raollaankin, en puhuisi mitään; mutta kaikki oli tarkasti suljettuna. Herra, olkaa varoillanne, sillä aivan varmaan on joku noituus liikkeellä.
Sillä aikaa nuori mies kiiruhti kamariinsa ja avasi kirjeen, joka oli rouva Bonacieux'iltä ja sisälsi seuraavat sanat:
"Teille on sanottavana ja tuotavana sydämmellisiä kiitoksia. Saapukaa tänä iltana kello kymmenen aikaan Saint-Cloud'iin vastapäätä sitä paviljonkia, joka kohoaa d'Estrées'in kartanon kulmassa."
Lukiessaan tätä kirjettä D'Artagnan tunsi sydämmensä laajenevan ja kutistuvan sen suloisen vetotaudin vaikutuksesta, joka kiduttaa ja hyväilee rakastavien sydämmiä.
Tämä oli ensimäinen rakkaudenkirje, jonka hän sai, ensimäinen lemmenkohtaus, joka hänelle suotiin. Hänen sydämmensä, ilon hurmauksesta paisuksissa, tunsi melkein menehtyvänsä tuon maisen onnelan kynnyksellä, jota rakkaudeksi sanotaan.
– No niin, herrani! sanoi Planchet nähdessään isäntänsä punastuvan ja vaalenevan vuorottain; no niin, enkös arvannut oikein, että se on joku paha asia?
– Petyt, Planchet, vastasi d'Artagnan, ja todistukseksi siihen saat tästä yhden écu'n, juodaksesi minun terveydekseni.
– Suuret kiitokset, herrani, écu'stä, minä lupaan tarkasti seurata käskyänne; mutta tosi on sittenkin, että kirjeet, jotka noin tulevat lukittuihin huoneihin…
– Putoavat taivaasta, ystäväni, putoavat taivaasta.
– Siis, herrani, olette tyytyväinen? kysyi Planchet.
– Rakas Planchet, minä olen mitä onnellisin ihminen!
– Saanko käyttää herrani onnellisuutta hyväkseni menemällä nukkumaan?
– Kyllä, mene vaan.
– Tulkoon kaikki taivaan siunaus teidän ylitsenne, herrani, mutta sittenkin on tosi, että tuo kirje…
Ja Planchet vetäytyi päätänsä ravistellen pois, mielessä epäilys, jota d'Artagnan'in anteliaisuus ei kokonaan saanut hälvennetyksi.
Yksin jäätyänsä d'Artagnan luki yhä ja uudestaan kirjeen, sitten suuteli hän suutelemistaan varsinkin kaksikymmentä kertaa noita hänen kauniin lemmittynsä käden piirtelemiä rivejä. Viimein rupesi hän maata, nukkui ja näki kultaisia unia.
Kello seitsemän aikaan aamulla nousi hän vuoteeltaan ja kutsui Planchet'ia, joka toisella kutsunnalla aukasi oven, kasvoilla vielä eilisen levottomuuden jälkiä.
– Planchet, sanoi hänelle d'Artagnan, minä menen nyt pois luultavasti koko päiväksi, sinä olet siis vapaa iltaan kello seitsemään saakka; mutta kello seitsemältä ole valmiina kahden hevosen kanssa.
– Vai niin, sanoi Planchet, näyttääpä siltä kuin taaskin lähtisimme pistättämään muutamia reikiä nahkaamme.
– Ota muskettisi ja pistoolisi.
– Kas niin, mitäs sanoin! huudahti Planchet. Olinhan siitä varma; kirottu kirje.
– No rauhoituhan toki, houkkio, kysymys on nyt vaan pelkästä huviretkestä.
– Oh! samallaisesta huviretkestä kuin äskettäin, jolloin tuiskusi luoteja ja vilisi sudenkuoppia.
– No jos teitä pelottaa, sihtieri Planchet, vastasi d'Artagnan, niin menen teitä paitsi; ennemmin kuljen yksin kuin pelkurin toverin kanssa.
– Herra, te pilkkaatte minua, sanoi Planchet; luulinpa jo näyttäneeni, mihin kelpaan.
– Kyllä, mutta minä luulen, että käytit kaiken rohkeutesi yhdellä kertaa.
– Herra, saattepa nähdä, että sitä on vielä tallella, jos tarvitaan! pyytäisin vaan, herrani, ett'ette käyttäisi sitä liian tuhlaamalla, jos tahdotte sitä kauvaksi aikaa riittämään.
– Luuletko omistavasi sitä vielä jonkun verran täksi iltaa?
– Minä toivon.
– No hyvä. Minä luotan sinuun.
– Sanottuun aikaan olen valmiina; mutta minä luulin ett'ei teillä ollut kuin yksi hevonen henkivartijain tallissa.
– Ehkäpä siellä ei vielä useampaa olekkaan tällä erää, vaan iltaisilla on niitä neljäkin.
– Näyttääpä kuin matkamme olisi ollut hankintamatka?
– Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ja nyökättyään Planchet'ille viimeisiksi jäähyväisiksi, meni hän ulos.
Herra Bonacieux seisoi portilla. D'Artagnan'in aikomus oli mennä ohitse puhuttelematta kauppiasta; mutta tämä tervehti häntä niin imelästi ja ystävällisesti, että hänen oli pakko ei ainoastaan tervehtiä vaan vieläpä antautua puhelemaankin.
Ja kuinkas ei toki pitäisi olla kohtelias miehelle, jonka vaimo oli suonut lemmenkohtauksen samana iltana Saint-Cloud'issa, vastapäätä d'Estrées'in paviljonkia! D'Artagnan siis lähestyi häntä mitä herttaisimmalla katsannolla suinkin saattoi.
Puhe kääntyi luonnollisesti miesparan kiinijoutumiseen. Herra Bonacieux, joka ei tiennyt d'Artagnan'in kuulleen hänen keskusteluansa Meung'in miehen kanssa, kertoi nuorelle hyyryläisellensä herra de Laffemas'in vainoomiset, tuon hirviön, jota hän alinomaa pitkin kertomustansa nimitteli nimellä semmoisella kuin: kardinaalin pyöveli, ja tarinoi pitkältä ja leveältä Bastiljista, sen telkimistä, porteista, ilmareijistä, rautaristikoista ja kidutuskoneista.
D'Artagnan kuunteli häntä esikuvaksi kelpaavalla tarkkuudella; sittenkuin kertoja oli lopettanut, sanoi hän vihdoin:
– Entäs rouva Bonacieux, tiedättekö ken hänet vei? sillä minä en ole unhottanut, että juuri se harmittava seikka se saattoi minulle onnen tulla teidän tuttavuuteenne.
– Ah! sanoi Bonacieux, he ovat kyllä karttaneet ilmoittaa sitä minulle, ja vaimoni puolestaan on vannonut minulle suurten jumalain nimeen, ett'ei hän sitä tiedä. Mutta te itse, jatkoi Bonacieux erittäin hyvänsävyisellä äänellä, missä te olette viettäneet kaikki nämä päivät? minä en ole teitä nähnyt, en teitä enkä ystäviänne, ettekä varmaankaan liene Pariisin kaduilla saaneet kaikkea sitä pölyn paljoutta, jota Planchet eilen harjasi teidän saappaistanne.
– Olette oikeassa, hyvä herra Bonacieux, ystäväni ja minä olimme pienellä matkalla.
– Kaukanakin täältä?
– Oh! ei suinkaan, jonkun neljäkymmentä peninkulmaa vaan: me saatoimme herra Athosta Forges'in kylpylähteille, jonne ystäväni jäivät.
– Ja te palasitte takaisin, eikö niin? kysyi Bonacieux vetäen naamansa mitä ilkeimmän näköiseksi. Semmoinen kaunis poika kuin te, ei saa pitkiä lomalupia lemmityltään ja teitä kaiketi maltittomasti odotettiin Pariisissa, eikö niin?
– Totta tosiaan, sanoi nauraen nuori mies, täytyypä se tunnustaani, hyvä herra Bonacieux, ja sitä paremmin, koska näen ett'ei teiltä voi mitään salata. No niin, minua odotettiin, ja hyvin maltittomasti, sen voin vakuuttaa.
Hieno pilvi vilahti Bonacieux'in otsalla, mutta niin hieno ett'ei d'Artagnan sitä huomannut.
– Ja kaiketi saadaan palkkakin huolellisuudestaan? jatkoi kauppias hieman värähtävällä äänellä, mutta tuota värähdystä ei d'Artagnan huomannut paremmin kuin pilveäkään, joka vast'ikään oli varjonnut tuon kelpo miehen kasvoja.
– Ah! olettepa aika velikulta! sanoi nauraen d'Artagnan.
– En suinkaan, vaan se mitä sanoin, selitti Bonacieux, oli vaan saadakseni tietää, palaatteko myöhään kotia tänä iltana?
– Minkä vuoksi sitä kysytte, hyvä isäntäni? kysyi d'Artagnan; vai aiotteko minua odottaa?
– En, vaan kiinioloni jälkeen ja varkauden tähden, joka on tehty luonani, säikähdän joka kerta kun kuulen porttia avattavan, semminkin öiseen aikaan. Hiisi, mitäs tehdä! minä en totta tosiaan ole mikään miekkamies!
– No niin, elkää säikähtäkö, jos minä tulen kotia kello yhden, kahden tai kolmen aikaan aamulla; jos en ensinkään tule, elkää sittenkään säikähtäkö.
Tällä kertaa vaaleni Bonacieux niin, että d'Artagnan ei voinut olla sitä huomaamatta, ja hän kysyi, mikä häntä vaivasi.
– Ei mikään, vastasi Bonacieux, ei mikään. Onnettomuuksieni jälkeen kohtaa minua vaan toisinaan äkillinen pyörrytys, ja nyt juuri tunsin väristystä ruumiissani. Elkää olko siitä millännekään, te, jolla ei ole muuta ajattelemista kuin onnellisuuttanne.
– Silloinpa minulla vasta onkin ajattelemista, sillä minä olen todella onnellinen.
– Ei vielä, odottakaahan toki, sanoittehan: tänä iltana?
– Niin kyllä, vaan ilta tulee, Jumalan kiitos, ja ehkäpä te odotatte sitä yhtä maltittomasti kuin minä. Ehkäpä tänä iltana rouva Bonacieux tulee tervehtimään aviollista kotiansa.
– Rouva Bonacieux ei ole vapaa tänä iltana, vastasi painavasti puolisonsa; häntä pidättää palveluksensa Louvressa.
– Sitä pahempi teille, hyvä isäntä, sitä pahempi kun minä olen onnellinen, minä, joka tahtoisin koko maailman olemaan samoin, mutta näyttää siltä kuin se ei olisi mahdollista.
Ja nuori mies poistui nauraen kohtikulkkua tuolle pilapuheellensa, jonka sisällyksen, niinkuin hän luuli, hän yksin ymmärsi.
– Toivotan paljon hauskuutta! vastasi Bonacieux haudankolkolla äänellä.
Mutta d'Artagnan oli liian kaukana kuullaksensa sitä, ja jos hän olisi kuullutkin, ei hän siinä riemullisessa mielentilassa, missä hän oli, olisi varmaankaan sitä älynnyt.
Hän suuntasi askeleensa herra de Tréville'n hotelliin; hänen eilinen käyntinsä, niinkuin muistetaan, oli ollut sangen lyhyt ja vaillinainen.
Hän tapasi herra de Tréville'n peräti hyvillä mielin. Kuningas ja kuningatar olivat olleet herttaisia häntä kohtaan tanssipidoissa. Tosin kardinaali oli ollut erinomaisen ilkeä.
Kello yhden aikaan aamua oli hän lähtenyt pois, ollen muka pahoin voipa. Mutta Heidän Majesteettinsa olivat tulleet Louvreen vasta kello kuuden aikaan.
– Ja nyt, sanoi herra de Tréville hiljentäen ääntänsä ja kurkistellen huoneen joka soppeen nähdäksensä olivatko yksin; ja nyt puhukaamme teistä, nuori ystäväni: sillä silminnähtävästi teidän onnellinen palauksenne oli jonakin syynä kuninkaan iloon, kuningattaren voittoriemuun ja Hänen ylhäisyytensä masennukseen. Nyt on vaan teidän oleminen hyvin varoillanne.
– Mitä onkaan minulla pelättävää, vastasi d'Artagnan, niinkauvan kuin minulla on onni iloita Heidän Majesteettiensa suosiosta?
– Kaikkea, uskokaa minua. Kardinaali ei ole mies joka unhottaa hänelle tehdyn tepposen, niinkauvan kun hän ei ole suorittanut tiliä tepposentekijän kanssa, ja tepposentekijä näyttää olevan eräs gaskonjalainen, minun tuttaviani.
– Luuletteko kardinaalin olevan yhtä kaukana tiedoissaan kuin te, ja tietävän minun käyneen Lontoossa?
– Peijakas! te käyneet Lontoossa! Lontoostako siis olette tuoneet tuon kauniin timantin, joka välkkyy sormessanne? Olkaa varoillanne, rakas d'Artagnan, vihollisen lahja ei tuota onnea; eikös siitä ole latinalainen värssykin … malttakaas…
– Epäilemättä, vastasi d'Artagnan, joka ei ollut koskaan saanut päähänsä ensimäistä sääntöäkään latinan alkeista ja joka tietämättömyydellänsä oli saattanut opettajansa epätoivoon; niin, epäilemättä, kyllähän semmoinen on.
– Onpa varmaan, sanoi herra de Tréville, joka oli vähän kirjamiehiä, ja herra de Benserade lausui sen minulle äskettäin … malttakaas … jahah, tämmöinen se on:
Timeo Danaos et dona ferentes.
Joka on niinpaljo kuin: "Pelkää vihollista, joka sinulle lahjoja antaa."
– Tämä timantti ei ole viholliselta, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan, tämä on kuningattarelta.
– Kuningattarelta! ohoo! sanoi herra de Tréville. Sepä on toden totta oikein kuninkaallinen kalliskivi, joka vastaa tuhannen pistole'a niinkuin ei mitään. Kenen kautta on kuningatar jättänyt teille tämän lahjan?
– Hän antoi sen minulle itse.
– Missä?
– Sen kamarin viereisessä suojassa, jossa hän muutti pukua.
– Kuinka?
– Antaessaan minulle kätensä suudeltavaksi.
– Oletteko suudelleet kuningattaren kättä! huudahti herra de Tréville katsoen d'Artagnan'ia silmiin.
– Hänen Majesteettinsa on suonut minulle sen kunnian.
– Ja silminnäkijäin läsnäollessa? Varomaton, kolmasti varomaton!
– Ei, arvoisa herra, rauhoittukaa, ei sitä kukaan nähnyt, vastasi d'Artagnan, ja kertoi sitten herra de Tréville'lle, kuinka asia oli tapahtunut.
– Oh, ne naiset, ne naiset! huudahti vanha soturi, minä tunnen heidät hyvin tuosta haaveksivaisesta mielikuvituksestaan; kaikki salaperäinen heitä viehättää; no niin, te näitte käsivarren, siinä kaikki; jos tapaisitte kuningatarta, te ette tuntisi häntä; jos hän tapaisi teitä, hän ei tietäisi kuka te olette.
– Ei, mutta tämä timantti … yritti nuori mies selittämään.
– Kuulkaas, sanoi herra de Tréville, tahdotteko, niin annan teille neuvon, hyvän neuvon, ystävän neuvon?
– Tehkää minulle se kunnia, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan.
– No niin! menkää ensimäisen juveloitsijan luokse, jonka käsiinne saatte, ja myökää tuo timantti hänelle mistä hinnasta hän vaan tahtoo sen ostaa; vaikka hän olisi mimmoinen juutalainen, maksaa hän siitä ainakin kahdeksansataa pistole'a. Pistole'illa ei ole nimeä, nuori ystäväni, mutta tuolla sormuksella on hirvittävä, ja se voipi saattaa vaaraan omistajansa.
– Myödä tämä sormus! sormus, jonka olen saanut hallitsijattareltani! en koskaan! sanoi d'Artagnan.
– Kääntäkää sitten sen kanta sisäänpäin, hupsu raukka, sillä sen tietää jokainen ett'ei gaskonjalainen aatelispoika löydä tuommoisia kalleuksia äitinsä rasiasta.
– Te luulette siis minulla olevan pelon aihetta? kysyi d'Artagnan.
– Joka nukkuu ruutimiinan päällä silloinkuin sen tulilanka on jo sytytetty, saattaa pitää itsensä olevan hyvässä turvassa teihin verrattuna, nuori ystäväni.
– Peijakas! sanoi d'Artagnan, jota herra de Tréville'n vakava ääni alkoi tehdä levottomaksi; mitäs on tehtävä?
– Olkaa aina varoillanne ennen kaikkia. Kardinaalilla on vankka muisti ja pitkä käsivarsi; uskokaa minua, hän tekee teille vielä kerta aika tepposet.
– Mitä niin?
– Heh, tiedänkös minä sitä! eikös hänellä ole kaikki hornan koukut käytettävinään? Vähin, mitä teille saattaa tapahtua, on että joudutte kiini.
– Kuinka hän uskaltaisi otattaa kiini Hänen Majesteettinsa palveluksessa olevaa miestä?
– Eihän vain! mitenkäs Athokselle tehtiin! Kaikessa tapauksessa, nuori mies, uskokaa miestä, joka on kolmekymmentä vuotta hovielämässä ollut; elkää nukkuko turvallisuuden unta, muuten olette hukassa. Päinvastoin, minä sen sanon teille, nähkää vihollisia kaikkialla. Jos teidän kanssanne hierotaan riitaa, välttäkää sitä, vaikka tuo riidanhieroja olisi vaan kymmenvuotias lapsi; jos teidän kimppuunne hyökätään yöllä tai päivällä, pötkikää pakoon, ilman tarvitsematta sitä hävetä; jos kuljette yli sillan, tunnustelkaa ensin lautoja, pelosta että joku lauta taittuisi jalkanne alla; jos astutte rakennuksellaan olevan talon ohitse, katsokaa ylöspäin, pelosta että joku kivi putoaisi päähänne; jos olette myöhäiseen liikkeellä, antakaa lakeijanne seurata itseänne täysissä aseissa, jos olette varma lakeijastanne. Epäilkää koko maailmaa, ystäväänne, veljeänne, lemmittyänne, ja juuri erittäinkin lemmittyänne.
D'Artagnan punastui.
– Lemmittyäni, toisti hän koneenomaisesti; ja minkätähden häntä ennemmin kuin muita?
– Sentähden että lemmityt ovat kardinaalin suosituimpia apulaisia, soveliaimpia ei voi olla: nainen myy teidät kymmeneen pistole'en, muistakaa Dalilaa. – Tunnettehan pipliaa, hä?
D'Artagnan ajatteli lemmenkohtausta, jonka hänelle rouva Bonacieux oli täksi illaksi määrännyt; mutta meidän tulee sankarimme kiitokseksi lausua, että ne pahat luulot, joita herra de Tréville'llä oli naisista yleensä, eivät synnyttäneet hänessä vähintäkään epäilystä kaunista emäntäänsä kohtaan.
– Mutta kesken puheen, sanoi herra de Tréville, minne teidän toverinne ovat joutuneet?
– Minä tulin juuri tiedustamaan, ettekö te olisi heistä mitään kuulleet.
– En mitään.
– No niin, minä jätin heidät välille: Porthoksen Chantilly'yn, kaksintaistelu niskassa; Aramiksen Crèvecoeur'iin, luoti olkapäässä; Athoksen Amiens'iin, syytettynä väärän rahan teosta.
– Kas vaan! sanoi herra de Tréville: kuinkas te pääsitte pakoon?
– Ihmeen kautta, arvoisa herra, se minun täytyy sanoa, miekanpisto rinnassa, seivästettyäni kreivi de Wardes'in Calais'in tien viereen niinkuin perhosen seinälle.
– Kas vaan, kas vaan! vai de Wardes'in, kardinaalin miehen, Rochefort'in serkun. Malttakaas, ystäväni, päähäni pistää eräs ajatus.
– Sanokaa, arvoisa herra.
– Teidän sijassanne tekisin minä eräällä tavalla.
– Miten?
– Sillä välin kun Hänen ylhäisyytensä etsittäisi minua Pariisista, minä kaikessa hiljaisuudessa lähtisin Pikardiaan tiedustelemaan kolmea toveriani. Kylläpä, hiisi vieköön, he ansaitsevat sen pienen huomion teidän puoleltanne.
– Neuvo on hyvä, arvoisa herra, ja minä lähden huomenna.
– Huomenna! miksi ette tänäpäivänä?
– Tänä iltana, arvoisa herra, pidättää minua eräs tärkeä asia Pariisissa.
– Ai ai! nuori mies, varmaankin lemmenseikkoja? Olkaa varoillanne, sanon vieläkin: nainen meidät on turmioon saattanut, kaikki, niin monta kuin meitä on, ja saattaa meidät vieläkin turmioon, kaikki, niin monta kun meitä on. Uskokaa minua, lähtekää tänä iltana.
– Mahdotonta, arvoisa herra.
– Olette siis antaneet kunniasananne?
– Olen.
– Sitten on asia toinen; mutta luvatkaa minulle, että ell'ette menetä henkeänne tänä yönä, niin lähdette huomenna.
– Sen lupaan.
– Tarvitteko rahaa?
– Minulla on vielä viisikymmentä pistole'a. Siinä on luullakseni niinpaljo kuin tarvitsen.
– Mutta toverinne?
– Luulen ett'eivät hekään ole puutteessa. Pariisista lähtiessä oli meillä kullakin seitsemänkymmentä viisi pistole'a taskussamme.
– Tapaanko teitä vielä ennen lähtöänne?
– Ette, luullaakseni, ainakaan ell'ei mitään uutta tapahdu.
– No onnea matkallenne siis!
– Kiitoksia, arvoisa herra.
Ja d'Artagnan heitti jäähyväiset herra de Tréville'lle, liikutettuna enemmän kuin koskaan hänen isällisestä huolenpidostansa muskettisotureitansa kohtaan.
Hän kävi sitten, toinentoisensa jälkeen, Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen luona. Ei kukaan heistä ollut palannut. Heidän lakeijansakin olivat poissa, eikä heistä ollut mitään tietoa enemmän toisesta kuin toisestakaan.
Hän olisi tiedustellut heidän lemmityiltänsäkin, mutta hän ei tuntenut Porthoksen eikä Aramiksen lemmittyä; Athoksella taasen ei ollutkaan.
Kulkiessaan henkivartijahotellin ohitse, loi hän silmäyksen talliin: kolme hevosta neljästä oli jo saapunut. Planchet, vallan hämmästyksissään, oli parhaillaan sukimassa niitä, ja oli jo kahdesta päässyt.
– Ah, herra, sanoi Planchet huomaten d'Artagnan'in, kuinka iloinen olen tavatessani teidät!
– Miksi niin, Planchet? kysyi nuori mies.
– Onko teillä luottamusta isäntäämme, herra Bonacieux'iin?
– Minullako? ei rahtuakaan.
– Sepä hyvä, herrani.
– Mutta mistä syystä tuo kysymys?
– Siitä, että teidän puhuessanne hänen kanssansa pidin minä häntä silmällä, kuulematta puhettanne; ja kuulkaahan, hänen haahmonsa muutti pari kolme kertaa väriä.
– Pah!
– Te, herra, ette sitä huomanneet, kun ajatuksenne olivat niin kiini siinä kirjeessä, jonka olitte juuri saaneet; mutta sen sijaan minä, joka tuon kirjeen oudon ilmestymisen tähden olin varoillani, en antanut ainoankaan hänen kasvonsa liikkeen jäädä itseltäni huomaamatta.
– Ja mitä havaitsit?
– Kavaluutta, herra.
– Todella?
– Ja vielä lisäksi, niinpian kuin olitte heittäneet hänet ja olitte kadonneet kadunkulman taakse, Bonacieux otti lakkinsa, sulki ovensa ja lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan katua.
– Sinä olet totta tosiaan oikeassa, Planchet, kaikki tuo näyttää hyvin epäiltävältä, ja ole huoleti, ett'emme maksa vuokraamme, ennenkuin asia on selvillä.
– Te laskette pilaa, herra, mutta saattepahan nähdä.
– Mitäs tehdä, Planchet, mikä tapahtuu, on jo kirjoitettu!
– Te ette siis luovu tämäniltaisesta retkestänne?
– Päinvastoin, Planchet, kuta enemmän olen suutuksissani herra Bonacieux'ille, sitä mieluummin menen siihen lemmenkohtaukseen, mikä minulle on luvattu tuossa kirjeessä, joka sinua niin pelottaa.
– No niin, jos se on teidän päätöksenne, herra…
– Järkähtämätön päätökseni, ystäväni; siis, ole kello yhdeksän valmiina täällä hotellissa; minä tulen tänne sinua noutamaan.
Planchet, nähden viimeisenkin toivonsa menneeksi saada isäntänsä peräytymään aikomuksestaan, huokasi syvään ja rupesi sukimaan kolmatta hevosta.
Mutta d'Artagnan, joka perijuureltaan oli sangen varovainen poika, ei palannutkaan kotiansa, vaan meni päivällisille saman gaskonjalaisen papin luokse, joka neljän ystävyksen hätäaikana oli heille tarjonnut suklaatipäivälliset.