XXI.
Kreivinna de Winter
Pitkin matkaa antoi herttua d'Artagnan'in kertoa, tosin ei kaikkea mitä oli tapahtunut, vaan kaikki mitä hän tiesi. Verratessaan omiin muistoihinsa mitä oli nuoren miehen suusta kuullut, hän sai jokseenkin tarkan kuvan kuningattaren vaaranalaisesta tilasta, jonka suunnilleen ilmaisi sitäpaitsi kuningattaren kirjekkin, niin lyhyt ja vaillinainen kuin olikin. Mutta se häntä erittäinkin kummastutti, että kardinaali, vaikka hän piti tärkeänä, ett'ei tuo nuori mies pääsisi astumaan jalkaansa Englannin maalle, ei kumminkaan ollut saanut häntä matkalla otetuksi kiini. Vasta silloinkuin herttua lausui tuon kummastuksensa, kertoi d'Artagnan hänelle, mitä varovaisuuksia hän oli noudattanut ja kuinka hän kolmen ystävänsä alttiuden avulla, jotka hän matkan varrella oli toisen toisensa perään jättänyt verisenä jälellensä, oli päässyt kulkemaan koko matkan saamatta muuta vammaa kuin tuon miekanpiston, joka oli lävistänyt kuningattaren kirjeen, ja jonka hän niin hirveällä rahalla oli maksanut herra de Wardes'ille. Kuunnellessaan tuota kertomusta, joka oli mitä koristelemattominta, herttua vähäväliä katseli nuorta miestä hämmästyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi voinut käsittää, että niin paljo varovaisuutta, rohkeutta ja alttiutta soveltui tuohon muotoon, joka ei osoittanut vielä kahtakaan kymmentä vuotta.
Hevoset kiitivät tuulen nopeudella ja muutamissa minuuteissa saapuivat he Lontoon porteille. D'Artagnan oli luullut että herttua kaupunkiin tultua hiljentäisi hevosensa kulkua, mutta niin ei käynyt: hän jatkoi matkaansa täydessä nelisessä eikä ollenkaan välittänyt, kaatoiko hän niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Ja todella City'n lävitse kulkiessa pari kolme sellaista kohtausta tapahtuikin: mutta Buckingham ei kääntänyt päätänsäkään katsoaksensa kuinka niille kävi, jotka hän oli kumoon ajanut. D'Artagnan seurasi hänen perässänsä keskellä huutoja, jotka olivat sangen paljo kirouksien kaltaisia.
Tultuansa hotellin pihalle, Buckingham hyppäsi alas hevosen selästä ja huolimatta siitä sen enempää, heitti ohjakset kaulalle ja harppasi ylös portaita. D'Artagnan teki samoin, säälien kuitenkin vähän enemmän noita jaloja eläimiä, joiden arvon hän oli saanut jo havaita; mutta lohduttavaa oli nähdä, että kolme tai neljä palvelijaa oli tuossa tuokiossa kiiruhtanut keittiöstä ja tallista ottamaan haltuunsa ratsujansa.
Herttua astui niin nopeasti, että d'Artagnan'illa oli täysi työ häntä seuratessa. Hän kulki useiden salien lävitse, joiden komeudesta ei Ranskan suurimmillakaan ylimyksillä voinut olla käsitystä, ja hän joutui vihdoin makuukamariin, joka oli samalla aistikkaisuuden ja rikkauden ihmeteos. Tämän kamarin alkoovissa oli tapettiovi, jonka herttua, avasi pienellä, hänen kaulassansa kultavitjoista riippuvalla kulta-avaimella. Arkatuntoisuudesta d'Artagnan pysähtyi kauvemmaksi; mutta samalla kuin Buckingham astui tuon oven kynnyksen yli, kääntyi hän, ja nähdessään nuoren miehen eperoimisen, virkkoi:
– Tulkaa tänne vaan, ja jos teillä on onni päästä Hänen Majesteettinsa kuningattaren läheisyyteen, sanokaa silloin hänelle mitä olette nähneet.
Kutsumuksesta rohjenneena d'Artagnan seurasi herttuaa, joka sulki oven hänen jälestänsä.
He molemmat olivat nyt pienessä kappelissa, joka oli ylt'yleensä verhottu persialaisella kultakirjaisella silkillä, ja kirkkaaksi valaistuna monilukuisilla vahakynttilöillä. Jonkunmoisen alttarin ylipuolella, sinisen samettitaivaan alla, oli Itävallan Annan kuva luonnollisessa ko'ossaan ja niin yhdennäköisenä, että d'Artagnan äännähti hämmästyksestä: olisi voinut uskoa kuningattaren rupeavan puhumaan.
Alttarilla kuvan alapuolella oli se rasia, joka sisälsi timanttikoristeet.
Herttua lähestyi alttaria ja laskeutui polvilleen, niinkuin pappi olisi tehnyt pyhän kuvan edessä; sitten avasi hän rasian.
– Katsokaa, sanoi hän d'Artagnan'ille, vetäen rasiasta esille suuren sinisen nauhan, joka säkenöitsi timanteista; katsokaa, tässä ovat ne kallisarvoiset timantit, joista olen vannonut, että ne ottaisin mukaani hautaan. Kuningatar on ne minulle antanut, kuningatar minulta ne ottaa takaisin: hänen tahtonsa tapahtukoon kaikissa asioissa.
Sitten rupesi hän suutelemaan noita timantteja yksitellen kutakin, ennenkuin hän niistä eroaisi. Yht'äkkiä kirkasi hän kauheasti.
– Mitä nyt? kysyi d'Artagnan levottomana, mikä teille, tuli, mylord?
– Seikka on semmoinen, että kaikki on hukassa, huudahti Buckingham kuoleman kalpeana: kaksi timanttia on poissa, niitä ei ole nyt kuin kymmenen.
– Olettekohan kadottanut ne mylord, vai luuletteko että ne ovat varastetut?
– Ne ovat minulta varastetut, vastasi herttua, ja se on kardinaalin työtä kaikki. Katsokaapas, nauhat, joissa ne riippuivat, ovat saksilla poikki leikatut.
– Jos, mylord, voisitte epäillä jotakuta varkaaksi… ehkäpä timantit olisivat vielä saman henkilön käsissä.
– Malttakaas, malttakaas! sanoi herttua. Ainoa kerta, jolloin olen käyttänyt noita koristeita, oli kuninkaan tanssipidoissa kahdeksan päivää takaperin Windsor'issa. Kreivinna de Winter, jonka kanssa olin vihoin, tuli sovinnoille noissa tanssipidoissa. Tuo sovinto oli kateellisen naisen kosto. Siitä päivin en ole häntä nähnyt. Tuo nainen on kardinaalin välikappale.
– Mutta kylläpä hänellä niitä onkin ympäri maailmaa! huudahti d'Artagnan.
– Oh! onpa tosiaan, sanoi Buckingham purren hammasta vihasta; niin, kyllä hän on kauhea taistelija. Mutta kuulkaapas, milloin ovat ne tanssipidot?
– Ensi maanantaina.
– Ensi maanantaina! Viisi päivää vielä, siinä on aikaa enemmän kuin tarvitsemmekaan. Patrice! huudahti herttua avaten kappelin ovea, Patrice!
Kamaripalvelija ilmestyi näkyviin.
– Juveloitsijani ja kirjurini!
Kamaripalvelija meni nopeasti ja äänetönnä, osoittaen millä tavalla hän oli suostunut tottelemaan sokeasti ja vastaamatta.
Mutta vaikka hän kutsui juveloitsijaa ensiksi, kirjuri kumminkin ensiksi tuli. Se oli luonnollista, hän näet asui hotellissa. Hän tapasi Buckingham'in istumassa pöydän ääressä makuukamarissaan, ja kirjoittamassa muutamia määräyksiä omakätisesti.
– Herra Jackson, sanoi hän kirjurille, menkää kohta paikalla lord-kanslerin luokse ja sanokaa hänelle, että velvoitan hänet panemaan toimeen nämä määräykset. Minä haluan ne heti kohta julkaistaviksi.
– Mutta, armollinen herra, jos lord-kansleri kysyy minulta syitä, mitkä ovat voineet saattaa Teidän armonne tämmöiseen tavattomaan menettelyyn, mitä vastaan silloin?
– Vastatkaa, että semmoinen on minun tahtoni ja että en tarvitse tehdä tiliä kellenkään tahdostani.
– Semmoisenko vastauksen hän on viepä Hänen Majesteetillensa, kysyi kirjuri hymyillen, jos sattumalta Hänen Majesteettinsa olisi utelias tietämään minkätähden ei yksikään laiva saa lähteä Suuren Britannian satamista?
– Te olette oikeassa, herra, vastasi Buckingham; sanokoon hän siinä tapauksessa kuninkaalle, että minä olen päättänyt ryhtyä sotaan ja että tämä toimenpide on ensimäinen vihollisuuden osoitus Ranskaa vastaan.
Kirjuri kumarsi ja meni.
– Nyt ollaan huoleti siltä puolelta, sanoi Buckingham kääntyen d'Artagnan'iin. Ell'eivät timantit ole jo lähteneet täältä Ranskaan, eivät ne pääse sinne ennenkuin teidän perästänne.
– Kuinka niin?
– Minä olen nyt pannut takavarikkoon kaikki alukset, mitä Hänen Majesteettinsa satamissa on, eikä yksikään uskalla nostaa ankkuria ilman erityistä lupaa.
D'Artagnan katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka rakkausasioittensa palvelukseen käytti kaikkea sitä rajatonta valtaa, jonka kuninkaan luottamus oli hänelle suonut. Buckingham näki nuoren miehen kasvojen eleistä mitkä ajatukset hänen mielessään liikkuivat, ja hän hymyili.
– Niin, sanoi hän, niin, Itävallan Anna se minun todellinen kuningattareni on; hänen käskystään pettäisin maani, pettäisin kuninkaani, pettäisin Jumalani. Hän on minua pyytänyt, ett'en lähettäisi La Rochelle'n protestanteille lupaamaani apua, enkä ole lähettänyt. Minä söin sanani, mutta vähät siitä, minä noudatin hänen pyyntöänsä; eikös kuuliaisuuteni saanut runsasta palkintoa, sanokaapa, sillä kuuliaisuuttani saan kiittää tuosta kuvasta!
D'Artagnan ihmetteli nähdessään, kuinka heikkojen ja näkymättömien lankojen varassa riippuivat kansojen kohtalot ja ihmisten henki.
Hän oli syvimmillään näissä mietteissään, kuin juveloitsija astui sisään. Hän oli irlantilainen ja mitä taitavin ammatissaan, ja hän tunnusti itse, että hän ansaitsi satatuhatta livre'ä vuodessa herttua Buckingham'ilta.
– Herra O'Reilley, sanoi herttua, saattaen häntä kappeliin, katsokaa noita timantteja ja sanokaa, paljonko ne maksavat kappale.
Juveloitsija loi vaan yhden silmäyksen niiden somiin kehyksiin, toimitti laskunsa ja lausui ilman vähintäkään epävakaisuutta:
– Tuhat viisisataa pistole'a kappale, mylord.
– Kuinka monta päivää tarvitsette hijoaksenne kaksi tuommoista timanttia? Te näette että kaksi puuttuu.
– Kahdeksan päivää, mylord.
– Minä maksan kolmetuhatta pistole'a kappaleelta, mutta minä tarvitsen ne ylihuomenna.
– Mylord on ne saapa.
– Te olette kallisarvoinen mies, herra O'Reilly, mutta siinä ei ole vielä kaikki: näitä timantteja ei voi uskoa kenenkään haltuun, työ on tehtävä täällä palatsissa.
– Mahdotonta, mylord, tätä työtä ei voi tehdä muut kuin minä, ett'ei huomattaisi eroitusta uusien ja vanhojen välillä.
– Mutta silloinpa, rakas herra O'Reilly, olettekin minun vankini, ettekä tällä hetkellä pääsisi lähtemään palatsistani; teidän ei siis auta muu kuin mukautua. Nimittäkää minulle ne oppipojat, joita tarvitsette ja ne työkalut, joita heidän on ottaminen mukaan.
Juveloitsija tunsi herttuan, hän tiesi että kaikki verukkeet olivat turhia, hän mukautui.
– Onko minun lupa antaa tieto vaimolleni? kysyi hän.
– Oh, te saatte puhutellakkin häntä, rakas herra O'Reilly; teidän vankeutenne on oleva suloinen, olkaa huoleti; ja kun kaikki häiriö on saapa korvauksensa, niin tässä on teille noiden kahden timantin lisäksi tuhannen pistole'n määräys, unhottaaksenne sen ikävyyden, jota minä teille saatan.
D'Artagnan ei päässyt ihmettelemästä tuota ministeriä, joka noin täysin käsin vallitsi ihmisiä ja miljoonia.
Juveloitsija kirjoitti vaimollensa lähettäen tuon tuhannen pistole'n määräyksen ja käskien hänen lähettämään taitavimman oppipojan, valikoiman timantteja, joiden painon ja nimen hän ilmoitti ja tarpeellisen määrän työkaluja.
Buckingham saattoi juveloitsijan hänelle määrättyyn huoneesen, joka puolen tunnin kuluttua oli muuttunut työpajaksi. Sitten asetutti hän vartijan joka ovelle, kieltäen laskemasta ketään sisään, oli se kuka hyvänsä paitsi hänen kamaripalvelijansa Patrice. Tarpeetonta on lisätä, että juveloitsija O'Reilly ja hänen apulaisensa olivat kerrassaan kielletyt menemästä ulos millään varjolla.
Kun se seikka oli järjestettynä, palasi herttua d'Artagnan'in luokse.
– Nyt, nuori ystäväni, sanoi hän, on Englanti meidän molempien vallassa; mitä haluatte, mitä toivotte?
– Vuodetta, vastasi d'Artagnan; tällä hetkellä, se täytyy tunnustaani, sitä kaikkein enimmän tarvitsen.
Buckingham antoi d'Artagnan'ille kamarin, joka oli hänen huoneensa vieressä. Hän tahtoi pitää nuorta miestä lähistössänsä, ei sen vuoksi, että olisi häntä epäillyt, vaan että hänellä olisi joku, kenen kanssa myötäänsä saisi puhua kuningattaresta.
Tunnin perästä oli Lontoossa julistettu kielto, ett'ei yksikään Ranskaan aikova alus saanut lähteä satamasta, ei edes postilaivakaan. Kaikkien silmissä oli se selvä sodanjulistus kahden kuningaskunnan välille.
Ylihuomenna kello yksitoista olivat molemmat timantit valmiit, ja niin tarkasti jälitellyt ja niin yhdenkaltaiset, että Buckingham ei voinut eroittaa uusia entisistä ja semmoisiin seikkoihin perehtyneimmätkin olisivat pettyneet samoinkuin hän.
Heti kohta kutsutti hän d'Artagnan luoksensa.
– Kas tässä, sanoi hän, tässä ovat nyt ne timanttikoristeet, joita olette noutamassa ja olkaa te minun todistajani siihen, että minä olen tehnyt kaikki, mitä ihmisellisellä voimalla on saattanut tehdä.
– Olkaa huoleti, mylord: minä kerron mitä olen nähnyt; mutta jättääkö Teidän armonne koristeet minulle ilman rasiaa?
– Rasia olisi vaan vastuksinanne. Muutoin, rasia on minulle yhä kalliimpi, kun se yksin vaan jää nyt minulle. Sanokaa, että minä pidän sen omanani.
– Minä toimitan teidän asianne täsmälleen, mylord.
– Ja nyt, jatkoi Buckingham, katsoen tarkasti nuoreen mieheen, kuinka koskaan saatan palkita teitä?
D'Artagnan punastui silmänvalkeiseen saakka. Hän näki herttuan hakevan jotakin keinoa saada hänen jotakin ottamaan vastaan, ja ajatus, että hänen tovereinsa ja hänen oma verensä joutuisi palkittavaksi englantilaisella rahalla, tuntui hänelle peräti vastenmieliseltä.
– Ymmärtäkäämme toisiamme, mylord, vastasi d'Artagnan, ja punnitkaamme ensin asiat tarkkaan, ett'emme hairahtuisi. Minä olen Ranskan kuninkaan ja kuningattaren palveluksessa, ja kuulun herra Desessarts'in henkivartijakomppaniiaan, miehen, joka samoinkuin hänen lankonsa herra de Tréville, on Heidän Majesteettiensa erityisessä suosiossa. Minä olen siis kaikki tehnyt kuningattaren tähden, enkä mitään Teidän armonne tähden. Ja siihen lisäksi, ehkäpä en olisi tehnyt yhtään mitään kaikesta tästä, ell'ei olisi ollut kysymys miellyttää erästä, joka on minulle samaa mitä kuningatar on teille.
– Vai niin, sanoi herttua hymyillen, ja luulenpa tuntevanikin tuon erään, se on…
– Mylord, minä en ole mitään nimeä lausunut, keskeytti äkisti nuori mies.
– Aivan oikein, sanoi herttua; se on siis hän, jota minun tulee kiittää teidän alttiudestanne.
– Niinkuin sanoitte, mylord, sillä juuri tällä hetkellä, jolloin on kysymys sodasta, tulee minun tunnustaa teille, ett'en pidä Teidän armoanne muuna kuin englantilaisena ja siis vihollisena, jota vielä paljoa suuremmalla mielihyvällä soisin kohtaavani taistelukentällä kuin Windsor'in puistossa tai Louvre'n käytävissä; se ei kumminkaan ole estävä minua täsmällisesti täyttämästä tehtävääni; jopa antamasta henkenikin sen eteen, jos tarvis vaatii, mutta, minä sen vielä lausun toistamiseen Teidän armollenne, ilman että teidän tarvitsee osoittaa minulle suurempaa kiitollisuutta siitä, mitä tällä kertaa teen itseni tähden kuin siitäkään, mitä teidän tähtenne tein edellisellä kertaa.
– Meidän on täällä tapa sanoa: "ylpeä kuin skottilainen", virkkoi Buckingham.
– Ja meidän on tapa sanoa: "ylpeä kuin gaskonjalainen", vastasi d'Artagnan. Gaskonjalaiset ovat Ranskan skottilaisia.
D'Artagnan kumarsi ja teki lähtöä.
– Mitä nyt! te menette vaan noin ikään? Minne? millä tavoin?
– Todellakin.
– Jumal'auta, noita ranskalaisia ei epäilytä mikään!
– Olinpa unhottanut, että Englanti on saari ja Te siinä kuninkaana.
– Menkää satamaan, kysykää The sound-nimistä prikiä ja antakaa tämä kirje sen kapteenille; hän kuljettaa teidät erääsen pieneen valkamaan, jossa vallan varmaan teitä ei odoteta, ja jonne ei tavallisesti tule muita kuin kalastajain venheitä.
– Mikä on sataman nimi?
– Saint-Valery; mutta malttakaahan vielä: kun sinne tulette, menkää erääsen huonoon, nimettömään ja kyltittömään ravintolaan, oikeaan merimieskapakkaan; te ette voi hairahtaa, sillä siellä ei ole muuta kuin se ainoa.
– Entäs sitten?
– Kysytte siellä isäntää ja sanotte hänelle: Forward.
– Mitä se merkitsee?
– Eteenpäin: se on minun tunnussanani. Hän antaa teille satuloidun hevosen ja neuvoo teille tien, jota teidän on kulkeminen: sillä tavoin tapaatte neljä muuttopaikkaa matkallanne. Jos tahdotte jokaisessa ilmoittaa asuntonne Pariisissa, niin ne neljä hevosta tulevat teidän luoksenne; te tunnette niistä jo kaksi ja minun nähdäkseni arvostelitte niitä hevostuntijana: niillä me ratsastimme ja luottakaa minuun, ne toiset eivät ole näitä huonommat. Ne hevoset ovat varustetut sotaretkeä varten. Vaikka olettekin ylpeä, ette suinkaan kieltäytyne ottamasta vastaan niistä yhtä itsellenne ja noita kolmea muuta tovereillenne: käydäksenne sitten sotaa meitä vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot, niinkuin te ranskalaiset sanotte, eikö niin?
– Niin, mylord, minä otan ne vastaan, sanoi d'Artagnan, ja, jos Jumala sen suopi, me käytämme hyvin teidän lahjaanne.
– Ja nyt kätenne, nuori mies; ehkäpä pian kohtaamme toisemme sotakentällä; mutta sitä ennen erotkaamme hyvinä ystävinä, toivoakseni.
– Kyllä, mylord, mutta sillä toivolla, että pian muutumme vihollisiksi.
– Olkaa huoleti, kyllä sen teille lupaan.
– Minä luotan sanaanne, mylord.
D'Artagnan kumarsi herttualle ja riensi kiiruusti satamaan.
Siellä tapasi hän puhutun laivan, jätti kirjeen kapteenille joka tarkastutti sen satamapäälliköllä ja tuli heti takaisin.
Viisikymmentä alusta oli lähtökunnossa odottamassa.
Kulkiessa erään noiden sivuitse, d'Artagnan oli näkevinänsä siellä saman naisen, jota tuntematon herra Meung'issä oli puhutellut myladyn nimellä, ja joka hänestä oli näyttänyt niin kauniilta; mutta virran liike ja hyvä tuuli kuljettivat heidän purttansa niin nopeasti, että muutaman silmänräpäyksen perästä oltiin poissa näkyvistä.
Huomisaamuna kello yhdeksän aikaan tultiin Saint-Valery'n valkamaan.
D'Artagnan meni oikopäätä sanottuun ravintolaan, jonka hän helposti tunsi sieltä kuuluvasta melusta. Puhuttiin Englannin ja Ranskan välisestä sodasta, niinkuin ainakin asiasta, joka oli epäilemätön ja läheinen, ja merimiehet ilomielin pitivät sen johdosta juominkia.
D'Artagnan tunkeusi joukon lävitse, meni isännän luokse ja virkkoi sanan forward. Heti paikalla isäntä viittasi häntä seuraamaan, meni hänen kanssansa ulos pihanpuolelle vievästä ovesta, saattoi hänet talliin, jossa satuloitu hevonen oli odottamassa, ja kysyi häneltä, tarvitsiko hän mitään muuta.
– Tarvitsen neuvon, mitä tietä minun on kulkeminen, sanoi d'Artagnan.
– Menkää täältä Blangy'yn, ja Blangy'sta Neufchâtel'iin. Neufchâtel'issa menkää Herse d'or'in ravintolaan, virkkakaa tunnussana isännälle, niin tapaatte siellä samoinkuin täällä satuloidun hevosen.
– Olenko mitään velkaa? kysyi d'Artagnan.
– Kaikki on maksettu, sanoi isäntä, ja runsaasti. Menkää siis, ja Jumala kanssanne!
– Amen! vastasi nuori mies lähtien ajamaan täydessä nelisessä.
Neljän tunnin perästä oli hän Neufchâtel'issa. Hän noudatti tarkalleen saamiansa määräyksiä; Neufchâtel'issa samoinkuin Saint-Valery'ssa tapasi hän satuloidun ratsun, joka häntä odotti; hän tahtoi siirtää pistoolit jättämästään satulasta tähän toiseen, jonka hän nyt sai, mutta siinä oli samanlaiset pistoolit.
– Asuntonne Pariisissa?
– Henkivartijahotelli, Desessarts'in komppaniia.
– Hyvä, vastasi kysyjä.
– Mitä tietä on minun kulkeminen? kysyi vuorostaan d'Artagnan.
– Rouen'iin menevää; mutta jättäkää kaupunki oikealle kädelle. Pysähtykää pienessä Écouis'in kylässä, siinä on ainoastaan yksi ravintola Écu de France. Elkää katsoko sen ulkomuotoa; siellä on tallissa yhtä hyvä hevonen kuin tämä.
– Sama tunnussana?
– Aivan sama.
– Hyvästi, isäntä.
– Onnea matkallenne, herra! tarvitsetteko vielä mitään?
D'Artagnan nyykkäsi päätään merkiksi että ei, ja lähti taas täydessä nelisessä. Écouis'issa uudistui sama temppu: hän tapasi yhtä kohteliaan isännän, sekä ripeän ja levänneen hevosen; ilmoitti siellä asuntonsa, niinkuin edellisissäkin paikoissa ja meni samaa vauhtia Pontoise'en. Pontoise'ssa muutti hän viimeisen kerran hevosta ja yhdeksän tunnin perästä ratsasti hän täyttä nelistä herra de Tréville'n hotellin pihaan.
Hän oli kulkenut melkein kuusikymmentä Ranskan peninkulmaa kahdessatoista tunnissa.
Herra de Tréville otti häntä vastaan niinkuin he olisivat tavanneet toisiaan viimeksi samana aamuna; hän puristi vaan hänen kättänsä vähän tuntuvammin kuin tavallisesti, ja ilmoitti hänelle, että herra Desessarts'in komppaniia oli Louvressa vahdissa ja että hän saattoi mennä sinne paikalla.
XXII.
Merlaison'in baletti
Seuraavana päivänä ei Pariisissa puhuttu muusta kuin tanssipidoista, jotka kaupungin maistraatti toimitti kuninkaalle ja kuningattarelle ja joissa Heidän Majesteettinsa aikoivat tanssia kuuluisan Merlaison'in baletin, joka oli kuninkaan mielitanssi.
Jo kahdeksan päivää oli kaupungin hotellissa tehty kaikkia mahdollisia valmistuksia tuota juhlallista iltaa varten. Kaupungin puusepät olivat rakennelleet parvia, joille kutsuttujen naisten tuli sijoittua; kaupungin rihkamakauppiaat olivat toimittaneet juhlasaleihin kaksi sataa valkoista vaksikynttilää, joka siihen aikaan oli suunnaton ylellisyys; kaksikymmentä viulunsoittajaa oli tilattu ja heidän palkkansa oli määrätty kahta vertaa suuremmaksi tavallistansa, koska heidän oli soittaminen läpi yön.
Kello kymmenen aikaan aamulla tuli kuninkaan henkivartija-vänrikki herra La Coste, kahden poliisin ja useain kaupunginpalvelijain seuraamana, pyytämään kaupungin kirjurilta Clement'ilta hotellin kaikkien ovien ja porttien avaimia. Ne annettiin hänelle paikalla; jokaisessa oli lippu, joka näytti minkä avain mikin oli, ja siitä hetkestä oli herra La Coste'n huolena kaikkien porttien, ovien ja käytävien vartioiminen.
Kello yksitoista tuli vuorostaan henkivartijain kapteeni Duhallier tuoden mukaansa viisikymmentä joutsimiestä, jotka tuota pikaa asettuivat hotellin osoitetuille oville ja porteille.
Kello kolme saapui kaksi komppaniiaa henkivartijoita, toinen ranskalainen, toinen sveitsiläinen. Ranskalais-komppaniia oli puoleksi herra Duhallier'in, toiseksi herra Desessarts'in miehiä.
Kello kuusi illalla alkoi kutsuttuja tulla. Sitä mukaan kuin heitä tuli, sijoitettiin heitä suureen saliin, heitä varten valmistetuille parville.
Kello yhdeksän saapui ylipresidentin rouva. Kun hän oli kuningattaren jälkeen juhlan huomattavin henkilö, ottivat häntä kaupungin virkamiehet vastaan ja saattoivat hänet loosiin vastapäätä kuningattaren loosia.
Kello kymmenen katettiin kuningasta varten Saint-Jean'in kirkon puoliseen pieneen saliin vastapäätä kaupungin hopeakaappia makeispöytä, jota vartioitsi neljä joutsimiestä.
Kello kaksitoista yöllä kuului suurta melua ja hälinää: kuningas oli talossa niitä katuja, jotka vievät Louvresta kaupungin hotelliin ja jotka kaikki olivat valaistut värilyhdeillä.
Silloin paikalla kaupungin virkamiehet verkapuvuissaan, kuusi kaupunginpalvelijaa etunenässä, jokaisella soihtu kädessä, menivät kuninkaalle vastaan, ja kohtasivat hänet portailla, jossa porvarien edusmies lausui hänet tervetulleeksi; tervehdykseen vastasi kuningas pyytämällä anteeksi myöhäistä tuloansa, vaan lykäten syyn herra kardinaalin niskoille, joka oli pidättänyt häntä kello yhteentoista asti puhumalla valtionasioista.
Juhlamenojen tavan mukaisesti seurasi Hänen Majesteettiansa Hänen ylhäisyytensä Monsieur, Soissons'in kreivi, suurpriori, herttuat de Longueville ja d'Elbeuf, kreivit d'Harcourt ja de La Coche-Guyon, herrat de Liancourt ja de Baradas, kreivi de Cramail ja herra de Souveray.
Jokainen huomasi kuninkaan näyttävän alakuloiselta ja mietteelliseltä.
Eräs huone oli varustettu kuningasta varten, toinen Monsieur'ia varten. Kumpaisessakin oli varalla naamiaispukuja. Samoin oli laitettu kuningatarta ja ylipresidentin rouvaa varten. Heidän Majesteettiensa seurueen herrat ja naiset saivat pukeutua kaksi erällänsä siihen tarkoitukseen varustetuissa suojissa.
Ennen menemistänsä pukeumishuoneesen käski kuningas ilmoittamaan itsellensä heti kuin kardinaali saapuisi.
Puoli tuntia kuninkaan tulon jälkeen uudet huudot kajahtivat: ne ilmoittivat kuningattaren tulevan; virkamiehet tekivät samoin kuin äsken ja kävivät, kaupunginpalvelijat etunenässä, korkeata vierastansa vastaan.
Kuningatar astui saliin: huomattiin hänen, samoinkuin äsken kuninkaan, olevan alakuloisena ja sangen väsyneenä.
Samassa kuin hän astui sisään, aukeni erään pienen tribunin esiverho, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja silloin ilmestyi näkyviin espanjalaiseksi hoviherraksi pukeutuneen kardinaalin kalpeat kasvot. Hänen silmänsä tähystivät tarkasti kuningatarta ja hirvittävä hymyily vetäysi hänen huulillensa: kuningattarella ei ollut timanttikoristeita.
Kuningatar pysähtyi hetkiseksi, ottaaksensa vastaan kaupungin herrojen kunnianosoituksia ja vastataksensa naisten tervehdyksiin.
Yht'äkkiä astui kuningas kardinaalin kanssa eräästä salin ovesta sisään. Kardinaali puhui hänelle hiljaa ja kuningas oli sangen kalpea.
Kuningas kävi halki joukon ja, ilman naamiotta, takin nauhatkaan tuskin solmittuina, lähestyi kuningatarta ja kuiskasi kiihkeällä äänellä:
– Rouva, suvaitsetteko sanoa, minkätähden teillä ei olekkaan timanttikoristeita, vaikka tiesitte minun mielelläni haluavan niitä nähdä?
Kuningatar loi silmäyksen ympärillensä ja näki taustalla kardinaalin, joka hymyili pirullista hymyä.
– Armollisin herra, vastasi kuningatar liikutetulla äänellä, sentähden että pelkäsin niitä vahingoittavani täällä suuressa väkijoukossa.
– Teitte pahasti, rouva! minä annoin sen lahjan teille siinä tarkoituksessa, että koristaisitte sillä itseänne. Minä sanon sen, pahasti teitte.
Kuninkaan ääni värisi vihasta; jokainen näki ja kuuli sen hämmästyksellä, ymmärtämättä kuitenkaan mitään koko asiasta.
– Armollisin herra, sanoi kuningatar, voinhan lähettää noutamaan ne Louvresta, jossa ne ovat, ja sittenhän on Teidän Majesteettinne toivomus täytetty.
– Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä tunnin sisään on baletti alkava.
Kuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka johdattivat hänet pukeumissuojaan.
Kuningas meni vuorostaan omaansa.
Salissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.
Kaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken; mutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he kunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään kuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään kuunneltu.
Kuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa metsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan tapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin hän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.
Kardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian. Kuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.
– Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.
– Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on timanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin herra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen Majesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.
Kuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien suusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin kylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.
Todella hänen metsästyspukunsa sopi hänelle mainiosti; hänellä oli päässä huopahattu, siinä sinisiä sulkia, yllä oli hänellä helmiharmaa samettitakki, timanttisoljella kiinitetty, ja sininen satiinihame, hopealla huoliteltu. Hänen vasemmalla olkapäällänsä, sulkien ja hameen väriseen nauharuusukkeesen kiinitettyinä, säkenöitsivät timanttikoristeet.
Kuningas vapisi ilosta, kardinaali vihasta; mutta siltä matkalta, jonka päässä he olivat kuningattaresta, eivät he voineet saada selvää timanttien lukumäärästä; kuningattarella oli ne; mutta oliko hänellä niitä kymmenen vai kaksitoista?
Samassa tuokiossa ilmoittivat viulunsäveleet baletin alkavan. Kuningas kävi ylipresidentin rouvan luokse, jonka kanssa hänen tuli tanssia ja Hänen ylhäisyytensä monsieur kuningattaren kanssa. Asetuttiin paikoilleen ja baletti alkoi.
Kuningas tanssi kuningattaren vastapuolella ja joka kerta kun hän kuningatarta lähestyi, tähtäsi hänen silmänsä timantteja, joiden lukumäärää hän ei voinut saada selville. Kylmä hiki valui kardinaalin otsalta.
Baletti kesti tunnin; siinä oli kuusitoista vuoroa. Baletti loppui, käsientaputusten kaikuessa saattoi jokainen naisensa paikoilleen; mutta kuningas käytti etuoikeuttansa jättäen naisensa paikalleen, ja suuntasi askeleensa kuningatarta kohti.
– Minä kiitän teitä, rouva, sanoi hän, ystävällisyydestä, jolla noudatitte minun toivomustani, mutta luulenpa että teiltä puuttuu kaksi timanttia, ja tässä tuon minä ne teille.
– Kuinka, armollisin herra! huudahti nuori kuningatar ollen hämmästyvinänsä, te annatte vielä kaksi lisää; mutta silloinhan minulla on niitä neljätoista?
Todella, kuningas luki ne, ja kaksitoista timanttia säihkyi Hänen Majesteettinsa olkapäällä.
Kuningas kutsui kardinaalin.
– Mitäs tämä tietää, herra kardinaali? kysyi kuningas vakavalla äänellä.
– Se tietää, armollisin herra, vastasi kardinaali, että minä halusin saada Hänen Majesteettinsa ottamaan vastaan nämä kaksi timanttia, ja kun en rohjennut itse niitä hänelle tarjota, turvauduin minä tähän keinoon.
– Ja minä olen niistä Teidän ylhäisyydellenne sitä kiitollisempi, vastasi Itävallan Anna hymyllä, joka osoitti ett'ei häntä pettänyt tuo kekseliäs kohteliaisuus, kun olen vakuutettu siitä, että nuo kaksi timanttia ovat maksaneet teille yhtä paljon yksinään kuin nämä kaksitoista ovat maksaneet yhteensä Hänen Majesteetillensa.
Sitte kuningatar, jättäen hyvästi kuninkaalle ja kardinaalille, kääntyi menemään siihen suojaan, jossa hän oli pukeutunut ja jossa hänen nyt oli muuttaminen yllensä.
Huomio, joka meidän oli pakko tämän luvun alussa kääntää niihin ylhäisiin henkilöihin, jotka toimme näkymölle, on meidät hetkiseksi vieroittanut siitä henkilöstä, jota Itävallan Annan tuli kiittää siitä suunnattomasta voitosta, millä hän oli kukistanut kardinaalin, ja joka tuntemattomana, eräällä ovella tungeskelevaan väkijoukkoon sekaantuneena, katseli sieltä tuota kohtausta, jota eivät käsittäneet muut kuin neljä henkilöä, kuningas, kuningatar, Hänen ylhäisyytensä ja hän.
Kuningatar oli tullut kamariinsa ja d'Artagnan aikoi juuri vetäytyä pois, kun hän tunsi keveästi kosketettavan olkapäähänsä; hän käännähti ja näki nuoren naisen viittaavan häntä seuraamaan. Tuo nuori nainen oli verhonnut kasvonsa mustalla samettinaamiolla, mutta tuosta varokeinosta, joka muutoin oli enemmän muita kuin häntä varten, tunsi hän hänet heti kohta tavalliseksi oppaaksensa, keveäksi, kekseliääksi rouva Bonacieux'iksi.
Eilen olivat he hät'-hätää tavanneet toisiansa portinvartija Germain'in tykönä, jonne d'Artagnan oli hänet kutsuttanut. Se kiire, joka nuorella naisella oli viedä kuningattarelle tieto hänen lähettiläänsä onnellisesta palaamisesta, oli estänyt rakastavia niin että tuskin ennättivät muutaman sanan vaihettaa. D'Artagnan seurasi siis rouva Bonacieux'iä kahden kiihoittimen, rakkauden ja uteliaisuuden valtaamana. Pitkin matkaa ja sitä myöten kuin käytävät muuttuivat autiommiksi, tahtoi d'Artagnan pysähdyttää nuorta naista, tarttua häneen kiini ja katsella häntä, vaikka vaan silmänräpäyksen ajan; mutta nopeasti kuin lintu liukui hän aina hänen käsistänsä ja kun hän tahtoi puhua, painoi nuori nainen sormensa hänen suullensa ja pienellä käskevällä, ihastuttavalla viittauksella osoitti hänelle, että hänen oli sokeasti totteleminen korkeampaa valtaa ja pidättyminen vähimmästäkin valituksesta; vihdoin parin minuutin kierrosten ja kaarrosten perästä rouva Bonacieux avasi oven ja saattoi nuoren miehen aivan pimeään huoneesen. Siellä antoi hän hänelle uuden hiljaisuuden merkin ja, avaten toisen, seinäverhojen peittämän oven, jonka aukosta kirkas valo välähti, katosi.