– Forges'in kylpylähteille.
– Sinne tai muuanne.
– Kuninkaanko käskystä?
– Kuninkaan tai kuningattaren: emmekö ole Heidän Majesteettinsa palvelijoita?
Samassa silmänräpäyksessä astui sisään Porthos.
– Saakeli sentään, sanoi hän, tämä on vasta omituinen seikka: mistä ajasta saakka muskettisotureille on ruvettu myöntämään lomia ilman pyytämättä?
– Siitä saakka, sanoi d'Artagnan, kuin heillä on ystäviä, jotka pyytävät heidän puolestansa.
– Ahaa! sanoi Porthos, kyllä näkee, että täällä on jotakin tekeillä.
– Onpa kyllä, me lähdemme matkalle, sanoi Aramis.
– Mihin maahan? kysyi Porthos.
– En toden totta minä tiedä niin mitään, sanoi Athos; kysy d'Artagnan'ilta.
– Lontoosen, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan.
– Lontoosen! huudahti Porthos; mitä me Lontoossa teemme?
– Siinä on seikka, jota en voi teille sanoa, hyvät herrat, teidän täytyy vaan luottaa minuun.
– Mutta Lontoosen matkustamiseen tarvitaan rahoja, lisäsi Porthos, eikä minulla suinkaan ole.
– Eikä minulla, sanoi Aramis.
– Eikä minulla, sanoi Athos.
– Minullapa on, sanoi d'Artagnan vetäen aarteensa taskustaan ja laskien sen pöydälle. Tässä pussissa on kolme sataa pistole'a; ottakaamme kukin seitsemänkymmentä viisi; siinä on niin paljo kuin tarvitaan mennäksemme Lontoosen ja tullaksemme sieltä takaisin. Muutoin, olkaa huoleti, emme me kaikki Lontoosen asti pääse.
– Miksikä niin?
– Sentähden että varsin uskottavasti muutamat meistä jäävät välille.
– Lähdemmekö me siis jollekin taisteluretkelle?
– Lähdemme, ja mitä vaarallisimmalle, sen saan jo edeltäkäsin ilmoittaa.
– Vai niin! mutta koska me panemme henkemme alttiiksi, sanoi Porthos, tahtoisin minä toki tietää edes minkä vuoksi?
– Sen saat kyllä myöhemmin tietää! sanoi Athos.
– Mutta kyllä minä, sanoi Aramis, olen samaa mieltä kuin Porthos.
– Onko kuninkaan tapana tehdä teille selkoa semmoisista? Ei; hän sanoo vaan ilman muita mutkia: Herrat, taistellaan Gaskonjassa tai Flanderissa; menkää taistelemaan, ja te menette. Minkä vuoksi? siitä ette pidä laisinkaan lukua.
– D'Artagnan on oikeassa, sanoi Athos, tässä on meidän kolme lupakirjaa, jotka tulevat herra de Tréville'ltä ja tässä kolme sataa pistole'a, jotka tulevat en tiedä mistä. Menkäämme tapettaviksi sinne minne meitä käsketään menemään. Maksaako vaivaa pitää hengestä noin pitkiä puheita? D'Artagnan, minä olen valmis sinua seuraamaan.
– Ja minä myös, sanoi Porthos.
– Ja minä myös, sanoi Aramis. Minä en lähdekkään yhtään pahoillani Pariisista. Minä tarvitsen raitistusta.
– No niin! kyllä raitistusta saatte, hyvät herrat, olkaa huoleti! sanoi d'Artagnan.
– Ja nyt, milloin lähdemme? kysyi Athos.
– Heti paikalla, vastasi d'Artagnan; ei ole minuuttiakaan aikaa hukata.
– Hohoi! Grimaud, Planchet, Mousqueton, Bazin! huusivat kaikki neljä nuorta miestä lakeijoitansa, voidelkaa saappaamme ja tuokaa hevoset hotellista.
Joka muskettisoturi jätti näet yleiseen hotelliin, kuin kasarmiin ikään, oman sekä lakeijansa hevosen.
Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin riensivät juoksujalassa pois.
– Nyt tehkäämme retken suunnitelma, sanoi Porthos. Minne menemme ensiksi?
– Calais'iin, sanoi d'Artagnan; se on suorin tie Lontoosen mennä.
– Hyvä! sanoi Porthos, minun ehdotukseni olisi tämmöinen.
– Puhu.
– Neljä miestä yhdessä matkustaen herättävät epäluuloa: d'Artagnan antakoon meille jokaiselle määräyksensä; minä lähden etukynnessä Boulognen tietä, aukaisemaan kulkuväylää; Athos lähtee kaksi tuntia myöhemmin Amiens'in tietä; Aramis tulee perästä Noyon'in tietä; mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kulkekoon mitä tietä tahtoo Planchetin vaatteissa, jota vastoin Planchet seuraa meitä d'Artagnan'ina ja henkivartijan univormussa.
– Hyvät herrat, sanoi Athos, minun mielestäni ei sovi päästää ensinkään lakeijoita tietoon tämmöisistä asioista: aatelismies voi jonkun kerran sattumalta ilmaista hänelle uskotun salaisuuden, mutta lakeija sen melkein aina myöpi.
– Porthoksen suunnitelma näyttää minusta toteuttamattomalta, sanoi d'Artagnan, sillä en minä tiedä itsekkään mitä määräyksiä minun pitäisi teille antaa. Minä olen kirjeen kuljettaja, en mitään muuta. Minulla ei ole, enkä voi tehdä, kolmea kopiaa tästä kirjeestä, koska se on sinetillä suljettu; täytyy siis, minun mielestäni, matkustaa yhdessä seurassa. Kirje on täällä, tässä taskussa. Ja hän osoitti taskua, missä kirje oli. Jos minut tapetaan, jonkun teistä tulee ottaa se ja jatkaa matkaa; jos hänet tapetaan, tulee toisen vuoro ja niin edespäin; kunhan yksi vaan tulee perille, muuta ei tarvita.
– Bravo, d'Artagnan! minä olen samaa mieltä kuin sinä, sanoi Athos. Sitä paitsi täytyy olla johdonmukainen; minä menen kylpemään, te minua seuraatte; sen sijaan että menisin Forges'in kylpylähteille, menenkin mereen kylpemään; olenhan omassa vallassani. Jos meitä tahdotaan ottaa kiini, näytän minä herra de Tréville'n kirjeen ja te näytätte lupakirjanne; jos meidän kimppuumme hyökätään, me puolustamme itseämme; jos meidät vedetään oikeuden eteen, väitämme me kiven kovaan, ett'ei meillä ole muuta aikomusta kuin tuikata itseämme joku vissi lukumäärä kertoja meressä: kun neljä miestä on erillään, olisi niitä vallan helppo kukistaa, mutta yhdessä ollen muodostavat ne kokonaisen parven. Me varustamme neljä lakeijaamme pistooleilla ja musketeilla; jos meitä vastaan lähetetään vaikka armeija, me ryhdymme taisteluun, ja eloon jääpä, niinkuin d'Artagnan jo sanoi, viepi kirjeen perille.
– Hyvin puhuttu, huudahti Aramis; sinä et puhu usein, Athos, mutta kun sinä puhut, puhut sinä kuin Johannes Kultasuu.3 Minä hyväksyn Athoksen ehdotuksen. Entäs sinä, Porthos.
– Minä myös, sanoi Porthos, jos se sopii d'Artagnan'ille. D'Artagnan, kirjeen kuljettaja, on luonnollisesti yrityksen päämies; hän päättäköön, me panemme toimeen.
– No niin! sanoi d'Artagnan, minä päätän, että Athoksen ehdotus on hyväksyttävä ja että me lähdemme puolen tunnin perästä matkalle.
– Hyväksytty! lausuivat kaikki kolme muskettisoturia.
Ja nyt ojensi jokainen kätensä rahapussia kohti, ja otti sieltä seitsemänkymmentä viisi pistole'a ja valmistautui lähtemään sovittuun aikaan.
XX.
Matka
Kello kaksi aamua lähtivät meidän matkamiehemme Pariisista Saint-Denis'in portin kautta; niinkauvan kuin yön aikaa kesti, olivat he vaiti; vastoin tahtoansakin tunsivat he pimeyden, painavan heitä, ja näkivät väijytyksiä kaikkialla.
Päivän ensimäiset säteet irroittivat heiltä kielen kannan; auringon mukana palasi iloisuus: olipa juuri kuin taistelupäivän aatto, sydän sykki, silmät hymyilivät, tuntui kuin elämä, josta kenties kohta oli luopuminen, olisi sentään hyvä olemassa.
Karavaani oli muutoin mitä peloittavimman näköinen; muskettisoturien mustat hevoset, heidän sotainen ryhtinsä, sekä tuo totuttu tapa, joka pysytti nuo uljaat asetoverit sotilaan säännöllisessä marssijärjestyksessä, olisivat ilmaisseet heidät, vaikka mitenkin tuntemattomiksi olisivat tekeytyneet. Palvelijat seurasivat heitä, varustettuina aseilla "aina hampaihin saakka."
Kaikki meni hyvin Chantilly'yn asti, jonne he saapuivat kello kahdeksan aikaan aamua. Täytyi syödä aamiainen. Laskeuduttiin alas hevosen selästä erään ravintolan edustalla, jonka kyltissä oli kuvattuna pyhä Martinus antavana puolet vaipastansa köyhälle. Lakeijat kiellettiin riisumasta satulaa hevosilta ja käskettiin olla valmiina lähtemään tuota pikaa.
Astuttiin sisään yhteiseen ravintolasaliin ja istuttiin pöytään.
Eräs herra, joka juuri oli tullut Dammartin'in tietä, oli istuutunut samaan pöytään aamiaiselle. Hän alotti puheen sateesta ja poudasta; matkamiehet vastasivat; hän joi heidän terveydeksensä; matkustajat kohteliaasti tekivät samoin.
Mutta samassa tuokiossa kun Mousqueton tuli ilmoittamaan hevosten olevan valmiina matkalle, jolloin heti noustiin pöydästä, outo mies esitti Porthokselle kardinaalin maljan; Porthos vastasi, ett'ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, jos vieras vuorostaan joisi kuninkaan maljan. Vieras huusi, ett'ei hän tuntenut muuta kuningasta kuin Hänen ylhäisyytensä. Porthos sanoi hänen olevan päissään; tuntematon veti miekkansa.
– Teit tyhmästi, sanoi Athos, mutta mitäs sille, ei sinun sovi enää peräytyä, tapa tuo mies ja tule perästä niinpian kuin voit.
Ja kaikki kolme nousivat hevosensa selkään ja ajoivat täyttä laukkaa, samalla kuin Porthos lupasi vastustajallensa, lävistää hänet kaikilla tunnetuilla miekkailutempuilla.
– Siinä oli yksi, sanoi Athos, kun he olivat ratsastaneet satakunnan askelta.
– Mutta minkä vuoksi ahdisti hän Porthosta ennemmin kuin ketään muuta meistä? kysyi Aramis.
– Sentähden että, kun Porthos oli kaikista äänekkäin, tuntematon luuli häntä päämieheksi, sanoi d'Artagnan.
– Olen aina sanonut, että tuo gaskonjalainen on viisauden kaivo, mutisi Athos.
Matkustajat jatkoivat kulkuansa.
Beauvais'issa viipyivät he kaksi tuntia, sekä hevoisia puhalluttaaksensa että Porthosta odottaaksensa. Mutta kun kahden tunnin kuluttua Porthos ei saapunut eikä mitään tietojakaan hänestä, lähdettiin uudestaan tielle.
Peninkulman päässä Beauvais'ista kohdattiin eräässä paikassa, missä tie kulki kahden töyryn välitse, kahdeksan tai kymmenen miestä, jotka, käyttäen hyväksensä sitä seikkaa, että tie sillä paikalla ei ollut kivillä laskettua, olivat korjaavinansa sitä, suurentaen kuoppia ja uurtaen syvemmäksi lokaisia kärrinpyörän jälkiä.
Aramis, joka pelkäsi tahraavansa saappaansa tuommoisessa tekorapakossa, nuhteli heitä ankarasti. Athos tahtoi häntä hillitä, mutta se oli liian myöhäistä. Työmiehet rupesivat tekemään pilkkaa matkustajista ja suututtivat hävyttömyydellänsä tyynen Athoksenkin, niin että hän kannusti hevostansa erästä kohti.
Silloin joka mies painautui ojaan ja otti sieltä kätköön pistetyn musketin, josta oli seurauksena että meidän seitsemän matkustajan täytyi kiitää aivan nimenomaisen luotituiskun lävitse. Aramis sai luodin olkansa lävitse ja Mousqueton toisen perälihaksiinsa. Mousqueton yksin vaan putosi hevosen selästä, ei sen vuoksi, että haava olisi ollut vaarallinen, vaan kun hän ei voinut nähdä haavaansa, luuli hän olevansa vaarallisemmin haavoitettu kuin olikaan.
– Siinä oli väijytys, sanoi d'Artagnan, elkäämme ampuko laukaustakaan, vaan rientäkäämme matkoihimme.
Aramis, niin haavoitettuna kuin olikin, piteli kiini hevosen harjasta ja seurasi toisia. Mousqueton'in hevonen saavutti heidät ja nelisti yksinään rivissä.
– Tuosta saimme varahevosen, sanoi Athos.
– Ennemmin tahtoisin lakin, sanoi d'Artagnan; minun vei luoti mennessään. Olipa onni totta tosiaan, ett'ei kirje, jota kuljetan, ollut sen sisässä.
– Niinpä kyllä! mutta he varmaankin surmaavat Porthos-paran, kun hän tulee, sanoi Aramis.
– Jos Porthos olisi jaloillaan, hän olisi meidät tavoittanut, sanoi Athos. Luulenpa että humalainen selveni taistelupaikalle tultuaan.
Ja kaksi tuntia annettiin hevosten mennä täyttä laukkaa, vaikka ne olivat jo niin väsyneet, että oli syytä luulla niiden kohta kerrassaan uupuvan.
Matkustajat olivat kulkeneet syrjätietä, luullen siten tulevansa vähemmin häirityksi; mutta Crèvecoeur'issä Aramis ilmoitti, ett'ei hän enää voinut kulkea kauvemmaksi. Ja todella olikin hän tarvinnut kaiken rohkeutensa, joka piili hänen solevan ulkomuotonsa ja kohteliaan käytöksensä alla, päästäksensä niinkin pitkälle. Hän kalpeni joka hetki, ja häntä täytyi kannattamalla pysyttää hevosen selässä; hänet laskettiin ravintolan portille maahan ja hänelle jätettiin Bazin, joka muutoin tällaisella retkellä oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi ja lähdettiin eteenpäin, toivossa päästä yöksi Amiens'iin.
– Peijakas! sanoi Athos, kun he olivat taas tiellä, ja heitä oli enää vaan kaksi herraa ynnä Grimaud ja Planchet; peijakas! enpä rupeakkaan enää heidän narriksensa ja minä vakuutan sinulle, ett'eivät he saa minua aukaisemaan suutani tai vetämään miekkaani täältä Calais'iin mennessä. Sen vannon…
– Elkäämme vannoko mitään, sanoi d'Artagnan, antakaamme nelistää, jos hevosemme suinkin siihen taipuvat.
Ja matkustajat kannustivat hevosiansa, jotka siitä kiihtyneinä saivat uusia voimia. Tultiin Amiens'iin puolen yön aikaan ja laskeuduttiin hevosen selästä Lis-d'Or'in ravintolan edustalla.
Ravintolanisäntä näytti olevan mitä rehellisin mies maapallolla, hän otti matkustajia vastaan kynttilä toisessa kädessä ja pumpulimyssy toisessa; hän tahtoi majoittaa kumpaisenkin matkustajan erityiseen kauniisen kamariin; mutta pahaksi onneksi olivat nuo huoneet kumpikin eri päässänsä ravintolaa. D'Artagnan ja Athos hylkäsivät ne; ravintolanisäntä vastasi, ett'ei ole mitään muita huoneita, jotka olisivat kylliksi soveliaat Heidän ylhäisyyksillensä; mutta matkustajat sanoivat tahtovansa maata yhteisessä vierashuoneessa, kumpikin eri patjallansa lattialla. Isäntä intti vastaan, matkustajat eivät antaneet mukaa; viimein täytyi isännän tehdä heidän tahtonsa mukaan.
He olivat juuri laskeutuneet vuoteellensa, telkittyään oven sisäpuolelta, kun kolkutettiin pihan puoliselle ikkunaluukulle; he kysyivät, ketä siellä oli, tunsivat palvelijainsa äänet ja avasivat.
Todella olivat ne Planchet ja Grimaud.
– Grimaud ottaa pitääksensä huolen hevosista, sanoi Planchet; jos tahdotte, herrat, rupean minä maata teidän kamariinne oven eteen; sillä tavoin olette varmemmat siitä, ett'ei ketään pääse tulemaan teidän luoksenne asti.
– Mitäs saat vuoteeksesi? kysyi d'Artagnan.
– Tässä on vuoteeni, vastasi Planchet.
Ja hän näytti olkikupoa.
– Tule vaan, sanoi d'Artagnan, sinä olet oikeassa; ravintolanisännän muoto ei minua lainkaan miellytä, hän on niin kovin kohtelias.
– Eikä minuakaan, sanoi Athos.
Planchet kiipesi sisään ikkunasta, laittoi vuoteensa oven eteen, jolla välin Grimaud sulkeutui talliin, luvattuaan olla kello viisi aamulla valmiina, hän sekä heidän neljä hevostansa.
Yö oli jokseenkin rauhallinen; noin kello kahden aikaan koetettiin avata ovea, mutta kun Planchet pyrähti ylös unestaan ja ärjäsi ken siellä? vastattiin, että oltiin hairahduttu ovesta ja poistuttiin.
Kello neljän aikaan aamulla kuultiin kovaa meteliä tallista. Grimaud oli tahtonut herättää tallirenkejä, ja hepä rupesivat häntä pieksämään. Kun ikkuna avattiin, nähtiin poikaparka tainnuksissa, päässä heinähangon varrella lyöty haava.
Planchet meni pihalle ja tahtoi satuloida hevoset; mutta ne olivat aivan jäykistyksissään. Mousqueton'in hevonen, joka eilen oli juossut ilman ratsastajaa viisi tai kuusi tuntia, olisi voinut jatkaa matkaa, mutta selittämättömästä erhetyksestä oli hevoslääkäri, joka oli noudettu iskemään suonta isännän hevosesta, iskenyt Mousqueton'in hevosesta.
Asiat rupesivat käymään arveluttaviksi: kaikki nuo perätysten seuranneet kohtaukset olivat kenties sattuman tuottamia, mutta ne saattoivat olla salavehkeilynkin tuottamia. Athos ja d'Artagnan menivät ulos ja Planchet lähti tiedustelemaan, eikö lähistössä olisi kolmea hevosta myytävänä. Portilla oli kaksi nuorteata ja rivakkaa hevosta täysissä varuksissaan. Asiat rupesivat valkenemaan. Hän kysyi, missä hevoisten haltijat olivat ja hänelle sanottiin niiden olleen yötä ravintolassa ja olivat juuri parhaillaan tekemässä tiliä isännän kanssa.
Athos meni maksamaan, d'Artagnan ja Planchet jäivät katuportille; isäntä oli muutamassa matalassa, etäisessä kamarissa, jonne Athosta käskettiin menemään.
Athos meni ilman mitään epäluuloja ja veti taskustansa kaksi pistole'a, maksaaksensa; isäntä oli yksinään ja istui tiskinsä takana, puoliavoimen laatikon ääressä. Hän otti Athoksen antaman rahan käteensä, käänteli ja väänteli sitä sinne tänne, ja yht'äkkiä ärjäisten että raha oli väärä, ilmoitti hän otattavansa kiini hänet sekä hänen toverinsa, väärän rahan tekijöinä.
– Lurjus, sanoi Athos, käyden häntä kohden, minä leikkaan sinulta korvat poikki.
Samassa tuokiossa neljä täysissä aseissa olevaa miestä ryntäsi sisään sivuovista ja hyökkäsi Athoksen kimppuun.
– Minä olen kiini, huusi Athos kaikella keuhkojensa voimalla; kannusta hevosia, d'Artagnan, ja lennä matkoihisi! ja hän ampui kaksi pistoolin laukausta.
D'Artagnan ja Planchet eivät odottaneet toista käskyä, vaan irroittivat nuo kaksi hevosta, jotka olivat portilla odottamassa, hyppäsivät selkään, iskivät kannuksensa niiden kylkiin ja kiitivät huimaavassa nelisessä matkoihinsa.
– Tiedätkö kuinka Athokselle mahtoi käydä? kysyi d'Artagnan Planchet'ilta mennessä.
– Ah! herrani, sanoi Planchet, minä näin hänen iskevän kaksi kumoon ja minusta näytti lasioven lävitse ikäänkuin hän olisi ruvennut miekkasille toisten kahden kanssa.
– Uljas Athos! mutisi d'Artagnan. Ja kun täytyi hänet jättää! Mutta kukas tiesi, eikö sama ole tarjona meillä parin askeleen päässä tästä. Eteenpäin, Planchet, eteenpäin, sinä olet urhoollinen poika.
– Johan sen teille sanoin, herra, vastasi Planchet, että pikardilaisia tulee vasta vähitellen tuntemaan; muutoin, minä olen nyt kotipaikoillani ja se minua innostaa.
Ja kannustaen hevosiansa niinpaljon kuin suinkin jaksoivat, tulivat he Saint-Omer'iin yhtä puhkua. Saint-Omerissa puhalluttivat he hevosiansa ohjakset kädessä, ikävien kohtausten pelossa, ja haukkasivat kadulla seisten palasen ruokaa, jonka jälkeen he lähtivät.
Sata askelta Calais'in kaupungin portista d'Artagnan'in hevonen sortui, eikä hän saanut sitä millään keinoin enää nousemaan jaloilleen, veri purskui sen sieramista ja silmistä; Planchet'in hevonen kyllä oli vielä jälellä, mutta se oli pysähtynyt, eikä hän saanut sitä millään keinoin liikkeelle.
Onneksi, niinkuin jo sanoimme, olivat he vaan sadan askelen päässä kaupungin portista; he jättivät hevosensa maantielle ja riensivät portille. Planchet osoitti isännällensä erästä herraa, joka kulki palvelijansa kanssa ja oli vaan jonkun viisikymmentä askelta heidän edellänsä.
He lähestyivät nopeasti tuota herraa, jolla näytti olevan kova kiire. Hänen saappansa olivat aivan pölyn peitossa ja hän tiedusteli, eikö heti paikalla voisi päästä Englantiin.
– Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi purrenkuljettaja, valmiina matkaan; mutta tänä aamuna on tullut käsky, ett'ei saa ketään laskea menemään ylitse ilman herra kardinaalin lupakirjaa.
– Minulla on se lupakirja, sanoi herra vetäen taskustaan paperin, tässä se on.
– Näyttäkää se satamapäällikölle, sanoi pursimies, ja antakaa sitten minulle.
– Missä on satamapäällikkö?
– Hän on maatilallansa.
– Missä on hänen maatilansa?
– Neljännespenikulman päässä kaupungista, malttakaas, täältä voitte sen nähdä: tuolla pienen kukkulan juurella tuo liuskakattoinen rakennus.
– Hyv' on! sanoi herra.
Ja lakeijansa seuraamana lähti hän satamapäällikön taloa kohden.
D'Artagnan ja Planchet seurasivat heitä viiden sadan askeleen päässä.
Mutta päästyään kaupungista joudutti d'Artagnan kulkuansa ja tapasi herran juuri kun hän saapui muutamaan pieneen metsikköön.
– Herra, sanoi hänelle d'Artagnan, teillä näyttää, olevan kovin kiire?
– Kiireempää ei voi olla, kuin minulla.
– Ikävä kyllä, sanoi d'Artagnan, sillä kun minullakin on sangen kiire, tahtoisin pyytää teitä tekemään minulle erään palveluksen.
– Minkä?
– Antamaan minun päästä yli ensimäiseksi.
– Mahdotonta, sanoi herra, minä olen matkustanut kuusikymmentä peninkulmaa neljässäviidettä tunnissa ja minun täytyy olla huomenna kello kahdentoista aikaan Lontoossa.
– Minä olen kulkenut yhtäpitkän matkan neljässäkymmenessä tunnissa ja minun täytyy olla huomenna kello kymmenen aikaan Lontoossa.
– Sangen ikävää, herrani, mutta minä olen tullut ennemmin, enkä tahdo kulkea yli jälemmin.
– Sangen ikävää, herrani, minä olen tullut jälemmin ja tahdon mennä yli ennemmin.
– Kuninkaan asioissa! sanoi herra.
– Omissa asioissani! sanoi d'Artagnan.
– Te haette tässä huonoa riitaa, minun nähdäkseni.
– Mitäs peijakasta sen pitäisi olla?
– Mitä te tahdotte?
– Haluatteko sitä tietää?
– Haluan kaiketi.
– No niin! minä tahdon sen lupakirjan, joka on teidän huostassanne, sillä minulla ei semmoista ole ja minä kaiken mokomin sen tarvitsen.
– Te laskette leikkiä, arvatenkin.
– En koskaan leikkiä laske.
– Antakaa minun mennä.
– Ette saa mennä.
– Uljas nuori mies, minä lyön teiltä pään halki. Hohoi, Lubin! pistoolini!
– Planchet, sanoi d'Artagnan, ota huostaasi palvelija, minä otan herran.
Planchet uljastuneena ensimäisestä urostyöstänsä, hyppäsi Lubinin niskaan ja ollen sangen väkevä, heitti hän hänet tantereesen ja painoi polvensa hänen rintaansa vasten.
– Suorittakaa tehtävänne herra, sanoi Planchet, minä olen jo suorittanut.
Sen nähtyänsä herra veti miekkansa ja ryntäsi d'Artagnan'ia kohden; mutta hän sai kovan palan purtavaksensa.
Kolmessa sekunnissa d'Artagnan pisti häntä miekallansa kolme kertaa, kullakin kerralla sanoen:
– Yksi Athoksen edestä, yksi Porthoksen edestä, yksi Aramiksen edestä.
Kolmannella pistolla herra kaatui könttänä maahan, d'Artagnan luuli hänen kuolleen tai ainakin menneen tainnuksiin, ja lähestyi häntä ottaaksensa häneltä lupakirjan; mutta juuri kun hän ojensi kättänsä, kaivaaksensa paperin esiin hänen taskustansa, sysäsi haavoitettu, joka ei ollut heittänyt miekkaa kädestään, piston hänen rintaansa sanoen:
– Yksi omasta edestänne.
– Ja yksi omasta edestäni! paras viimeiseksi! huudahti d'Artagnan vimmastuneena, seivästäen hänet neljännellä pistolla vatsan lävitse maahan.
Tällä kertaa herra sulki silmänsä ja pyörtyi.
D'Artagnan pisti kätensä siihen taskuun, johon hän oli nähnyt hänen pistävän lupakirjan ja otti sen. Se oli annettu kreivi de Wardes'in nimelle.
Heitettyään viimeisen silmäyksen kauniisen nuoreen mieheen, joka tuskin oli viidenkolmatta vanha ja joka jäi nyt siihen makaamaan tunnotonna, ehkäpä kuolleena, huokasi hän ajatellessaan tuota outoa kohtaloa, joka ajaa ihmisiä hävittämään toinen toistansa, ihmisten edestä, jotka ovat heille ventovieraita ja jotka usein eivät tiedä heitä olevan olemassakaan.
Mutta näistä mietteistä herätti hänet Lubin, joka rupesi kirkumaan ja huutamaan voimiensa takaa apua.
Planchet tarttui hänen kurkkuunsa ja puristi sitä kaikin voiminsa.
– Herra, sanoi hän, niinkauvan kuin minä pitelen tästä kiini, on hän huutamatta, siitä olen varma; mutta niinkohta kuin lasken irti, rupeaa hän huutamaan paikalla. Minä tunnen hänet normantilaiseksi, ja normantilaiset ovat itsepintaisia.
Ja todella, vaikka hänen kurkkunsa oli niin kovissa puristuksissa, koetti hän sittenkin huutaa.
– Odotahan! sanoi d'Artagnan, ja ottaen nenäliinansa kapuloitsi hän Lubin'in suun.
– Ja nyt, sanoi Planchet, sitokaamme hänet puuhun kiini.
Se toimitettiin huolellisesti, ja kreivi de Wardes hinattiin palvelijansa viereen; ja kun jo alkoi ilta pimetä ja kytketty ja haavoitettu olivat joitakuita askelia tiestä metsässä, oli silminnähtävää, että heidän täytyi jäädä sinne huomiseen asti.
– Ja nyt, sanoi d'Artagnan, satamapäällikön luokse!
– Mutta te olette haavoitettu, minun nähdäkseni, sanoi Planchet.
– Ei se mitään tee, pitäkäämme nyt vaan huoli tärkeämmistä, ja kun niistä on päästy, palatkaamme sitten haavaan, joka ei näytäkkään kovin vaaralliselta.
Ja molemmat lähtivät nyt pitkin askelin kulkemaan arvoisan satamapäällikön taloa kohden.
Ilmoitettiin herra kreivi de Wardes.
D'Artagnan saatettiin sisään.
– Onko teillä kardinaalin allekirjoittama lupakirja? kysyi satamapäällikkö.
– On, herra, vastasi d'Artagnan, tässä se on.
– Jahah, se on säntillään ja suosittaa hyvin, sanoi satamapäällikkö.
– Tietysti, vastasi d'Artagnan, sillä minä olen hänen uskollisimpiansa.
– Hänen ylhäisyytensä näkyy tahtovan estää jotakin pääsemästä Englantiin.
– Niin, erästä d'Artagnan'ia, béarnelaista aatelismiestä, joka on lähtenyt Pariisista kolmen ystävänsä kanssa aikomuksessa päästä Lontoosen.
– Tunnetteko häntä persoonallisesti; kysyi satamapäällikkö.
– Ketä?
– Sitä d'Artagnan'ia.
– Mainiosti.
– Sanokaapa minkä näköinen hän on?
– Se on helposti tehty.
Ja nyt d'Artagnan antoi seikkaperäisen kuvauksen kreivi de Wardes'ista.
– Onko hänellä ketään seurassa? kysyi satamapäällikkö.
– On, Lubin-niminen palvelija.
– Heitäpä täytyy pitää silmällä ja jos heidät saadaan käsiin, voi Hänen ylhäisyytensä olla huoleti, heidät toimitetaan takaisin Pariisiin hyvästi vartioituina.
– Kun niin teette, herra päällikkö, sanoi d'Artagnan, niin teette suuren palveluksen kardinaalille.
– Tapaatteko häntä palattuanne, herra kreivi?
– Aivan varmaan.
– Sanokaa hänelle, minä pyydän, että minä olen hänen nöyrin palvelijansa.
– Sitä en suinkaan jätä tekemättä.
– Ja iloisena tuosta vakuutuksesta satamapäällikkö tarkasti passin ja jätti sen takaisin d'Artagnan'ille.
D'Artagnan ei menettänyt aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan heitti jäähyväiset satamapäälliköltä, kiitti häntä ja poistui.
Kun he kerta olivat ulkona, hän ja Planchet lähtivät menemään ja tehden pitkän kierroksen välttivät metsän ja palasivat kaupunkiin toisesta portista.
Pursi oli valmiina lähtemään, kuljettaja odotti satamassa.
– Mitäs nyt? sanoi hän havaitessaan d'Artagnan'in.
– Tässä on näytetty passini, sanoi hän.
– Entäs se toinen herra?
– Hän ei lähde tänäpäivänä, sanoi d'Artagnan, mutta olkaa huoleti, minä maksan meidän kumpaisenkin yliviennin.
– Siinä tapauksessa lähtekäämme, sanoi kuljettaja.
– Lähdetään vaan! myönsi d'Artagnan.
Ja hän astui Planchet'in kanssa venheesen; viiden minuutin perästä olivat he purressa.
Se olikin hyvään aikaan, sillä jouduttua puoli peninkulmaa merelle, d'Artagnan huomasi tulen leimauksen ja kuuli pamauksen.
Se oli kanuunan laukaus, joka ilmoitti sataman suljetuksi.
Nyt oli aika ruveta haavaa hoitelemaan; onneksi, niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei haava ollut vaarallisimpia: miekan kärki oli osunut kylkiluuhun ja liuskahtanut pitkin luuta; siihen lisäksi paita oli takertunut haavaan, niin että tuskin monta pisaraa oli verta vuotanut.
D'Artagnan oli aivan uupunut väsymyksestä; hänelle levitettiin patja kannelle, hän heittäysi siihen pitkälleen ja nukkui.
Huomisaamuna päivän koitteessa olivat he kolmen tai neljän penikulman päässä Englannin rannikosta; tuuli oli ollut heikko ja matka oli mennyt hitaasti.
Kello kymmenen aikaan laski pursi ankkuriin Doverin satamassa.
Kello puoli yksitoista astui d'Artagnan jalkansa Englannin maalle ja huudahti:
– Vihdoin olen täällä!
Mutta siinä ei ollut kaikki: hänen täytyi päästä Lontoosen. Englannissa oli kyytilaitos varsin hyvässä kunnossa. D'Artagnan ja Planchet ottivat molemmat kuriirihevosen ja kyyditsijä ratsasti heidän edellänsä; neljässä tunnissa saapuivat he pääkaupungin portille. D'Artagnan ei tuntenut Lontoota, eikä osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta hän kirjoitti Buckingham'in nimen paperilapulle ja jokainen osoitti nyt hänelle herttuan hotellia.
Herttua oli metsästämässä Windsor'issa kuninkaan kanssa.
D'Artagnan kysyi herttuan kamaripalvelijaa, joka puhui selvästi ranskaa, koska hän oli seurannut isäntäänsä kaikilla hänen matkoillaan; hän sanoi palvelijalle tulleensa Pariisista elämää ja kuolemaa koskevan asian vuoksi ja tarvitsevansa kaikin mokomin saada heti paikalla puhutella hänen isäntäänsä.
Suoruus, jolla d'Artagnan asiansa puhui, voitti puolellensa Patrice'n, – se oli ministerin kamaripalvelijan nimi. Hän antoi satuloida kaksi hevosta ja lähti saattamaan nuorta henkivartijaa perille. Mitä Planchet'iin tulee, hänet oli laskettu alas hevosensa selästä jäykkänä kuin seiväs: poikaraukan voimat olivat tykkänään lopussa; d'Artagnan sitä vastoin näytti olevan raudasta.
Tultiin linnalle, ja tiedusteltiin siellä; kuningas ja Buckingham olivat lintujahdilla parin kolmen peninkulman4 päässä olevilla lammikoilla.
Kahdessakymmenessä minuutissa oltiin osoitetulla paikalla. Kohta kuuli Patrice isäntänsä äänen, kun hän kutsui jahtihaukkaansa.
– Ken minun on ilmoittaminen mylord herttualle? kysyi Patrice.
– Se nuori mies, joka eräänä iltana hieroi hänen kanssaan tappelua Pont-Neuf'in sillalla Samaritaine'n edustalla.
– Kummallinen suositus!
– Saatte nähdä, että se kelpaa missä toinenkin.
Patrice kannusti hevosensa neliseen, saapui herttuan luokse ja ilmoitti niillä sanoilla, jotka vast'ikään kerroimme, lähettilään odottavan häntä.
Buckingham'in mieleen johtui heti d'Artagnan, ja epäillen tapahtuneen Ranskassa jotakin, josta hänelle tahdottiin ilmoittaa, hänellä ei ollut aikaa kysyä muuta kuin missä sanomain tuoja oli; ja tuntiessaan jo kaukaa henkivartijan univormun, kannusti hän hevosensa neliseen ja tuli oikopäätä d'Artagnan'in luokse. Patrice pysähtyi arkatuntoisuudesta kauvemmaksi.
– Ei suinkaan liene mitään onnettomuutta tapahtunut kuningattarelle? huudahti Buckingham, vuodattaen kaiken ajatuksensa ja kaiken rakkautensa tuossa kysymyksessä.
– Sitä en luule; vaan minä luulen hänen häilyvän suuressa vaarassa, josta ainoastaan Teidän herttuallinen ylhäisyytenne voipi hänet pelastaa.
– Minäkö? huudahti Buckingham. Mitä! olisinko niin onnellinen, että millään tavoin voisin olla hänelle avuksi! Puhukaa, puhukaa!
– Ottakaa tämä kirje, sanoi d'Artagnan.
– Tämä kirje! keltä tämä tulee?
– Hänen Majesteetiltansa kuningattarelta, luullakseni.
– Kuningattarelta! sanoi Buckingham vaaleten niin että d'Artagnan luuli hänen tulleen pahoinvointiseksi.
Hän mursi sinetin auki.
– Mikä repeämä tuossa on? sanoi hän osoittaen d'Artagnan'ille erästä paikkaa josta paperi oli puhki.
– Ahaa! sanoi d'Artagnan, tuota en huomannutkaan; kreivi de Wardes'in miekka se tuon teki silloinkuin hän minua rintaan pisti.
– Oletteko haavoitettu? kysyi Buckingham kirjettä avatessaan.
– Oh! ei se ole muuta kuin naarmu vaan, sanoi d'Artagnan.
– Taivasten tekijä! mitä minä lu'in! Patrice, jää tähän, tai paremmin, mene hakemaan käsiin kuningas, mistä hänen vaan löydät, ja sano Hänen Majesteetillensa, että minä pyydän nöyrimmästi häneltä anteeksi, vaan eräs mitä tärkein asia vaatii minua Lontoosen. Tulkaa, herra, tulkaa.
Ja molemmat ratsastivat huimassa nelisessä pääkaupunkiin.