– Heh hee! sanoi Bonacieux, taputellen lihavan vatsansa vierellä riippuvaa rahapussia, mitäs tästä sanot, saarnaaja?
– Mistä tuo rahan paljous tulee?
– Arvaappas?
– Kardinaaliltako?
– Häneltä ja ystävältäni kreivi Rochefort'ilta.
– Kreivi Rochefort'ilta! mutta hänhän se minut ryösti!
– Paljo mahdollista.
– Ja sinä otat rahaa siltä mieheltä?
– Etkös sinä sanonut, että tuo ryöstäminen tapahtui vaan valtiollisista syistä?
– Sanoin; mutta tuon ryöstämisen tarkoitus oli saada minut pettämään emäntäni, pakoittaa minut kiduttamisilla tunnustuksiin, jotka olisivat saattanut minun korkean hallitsijattareni kunnian ja ehkäpä elämänkin vaaraan.
– Rouvaseni, sanoi Bonacieux, sinun korkea emäntäsi on uskoton espanjalainen, ja mitä kardinaali tekee, on hyvin tehty.
– Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi, saituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!
– Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt vaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs sanotkaan?
– Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva Bonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa. Ah! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä myöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.
– Enpähän, vaan kardinaalille.
– Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin sanoo saatana.
– Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!
– Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun kelvottomuuttasi.
– Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!
– Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit rehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi, sillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä enemmän, – hän tarttui hänen käteensä – minä suljen sinut takaisin ystävyyteeni.
Bonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi. Viidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta vuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden vaiheella:
– No, joko olet tehnyt päätöksesi? kysyi hän.
– Mutta rakas ystäväni, ajattelehan toki vähän, mitä sinä minulta vaadit; Lontoo on kaukana Pariisista, sangen kaukana, ja ehkäpä tuon asian toimittaminen, johon minua tahdot, ei ole aivan ilman vaaroja.
– Mitäs sillä väliä, sinä vältät ne!
– Kuuleppas nyt, vaimoseni, kuuleppas nyt, sanoi kauppias päättävästi, minä kieltäydyn: vehkeet minua peloittavat. Minä olen nähnyt Bastiljin. Brrr! se on kauhea tuo Bastilji! Ei muuta kuin vaan ajattelen sitä, niin jo pöyristyttää. Minua uhattiin kiduttaa. Tiedätkö, mitä kiduttaminen on? Puukiiloilla puristetaan jalkoja siksi kunnes luut musertuvat! Ei, se on kerralla sanottu, en lähde. Ja, saakeli vieköön, miks'et itse lähde tuolle matkalle? sillä, toden totta, luulenpa olleeni tähän asti erhetyksissä sinusta: minä luulen, että oletkin mies, ja vieläpä niitä kaikista hurjapäisimpiä!
– Ja sinä taas, sinä olet nainen, kurja, pöllöpäinen, tyhmistynyt nainen. Ah, sinä pelkäät! No niin, ell'et sinä tahdo paikalla lähteä, toimitan sinut kiini kuningattaren käskystä ja hankin sinut Bastiljiin, jota sinä niin pelkäät.
Bonacieux vaipui syviin ajatuksiin; hän punnitsi kallossansa kahta vihaa, kardinaalin ja kuningattaren: kardinaalin viha painoi suunnattoman paljo enemmän.
– Toimita vaan kiini minut kuningattaren käskystä, sanoi hän, niin minä valitan Hänen ylhäisyydellensä.
Vihdoin viimein huomasi rouva Bonacieux menneensä liian kauvas, ja hämmästyi että oli niin kovin pitkälle mennyt. Hän katseli hetkisen kauhistuksella tuota tyhmää naamaa, jossa kuvastui voittamaton itsepintaisuus, niinkuin tavallista hupsuilla, jotka pelkäävät.
– No niin, olkoon! sanoi hän. Ehkäpä sinä perältäkin olet oikeassa: mies ymmärtää politiikkaa paremmin kuin nainen, varsinkin sinä, Bonacieux, joka olet puhunut kardinaalin kanssa. Mutta kumminkin on varsin kovaa, lisäsi hän, että minun oma mieheni, jonka ystävyyteen minun olisi pitänyt voida luottaa, kohtelee minua niin tylysti, eikä noudata minun mielitekoani.
– Sentähden, että sinun mielitekosi saattavat mennä liian kauvaksi, vastasi Bonacieux riemullisena, ja minä epäilen niitä.
– Minä jätän siis asian siksensä, sanoi nuori vaimo huoaten, olkoon sitten, elkäämmekä puhuko siitä enää.
– Jos sinä edes sanoisit minulle, mille asialle minun pitäisi Lontoosen mennä, jatkoi Bonacieux, muistaen, vaikka liian myöhään, että Rochefort oli käskenyt hänen koettaa päästä perille kaikista vaimonsa salaisuuksista.
– Sitä on sinun tarpeeton tietää, sanoi nuori vaimo, jota vaistonomainen epäluulo peräytti: se oli vaan erästä joutavanpäiväistä, jommoista naisten on tapa haluta, eräs ostos, jossa olisit voinut paljon voittaa.
Mutta kuta enemmän nuori vaimo esteli, sitä enemmän rupesi Bonacieux ajattelemaan että tuo salaisuus, jota hän ei tahtonut sanoa, mahtoi olla hyvin tärkeä. Hän päätti sen vuoksi paikalla kiiruhtaa kreivi Rochefort'in luokse, ilmoittamaan että kuningatar haki lähettilästä Lontoosen.
– Suo anteeksi, että minun täytyy sinut jättää, rakas eukkoni, sanoi hän; mutta kun en tiennyt sinun tulevan minua tervehtimään, olin päättänyt kohdata erästä ystävää juuri tähän aikaan; minä tulen paikalla takaisin, ja jos tahdot odottaa minua vaikkapa vaan puoli minuuttia, että vaan suoriudun tuosta ystävästäni, niin palaan sinua noutamaan ja, kun alkaa jo olla näin myöhäistä, saattamaan sinua Louvreen.
– Kiitos vaan, herraseni, vastasi rouva Bonacieux: koska sinulla ei ollut kylliksi rohkeutta olemaan minulle miksikään hyödyksi, palaan minä kyllä yksinkin Louvreen.
– Niinkuin tahdot, vastasi entinen kauppias. Tapaanko sinua taas kohdakkoin?
– Kyllä kaiketi, toivoakseni ensi viikolla saan toimeltani vähän lomaa, ja silloin tulen tänne laittamaan järjestykseen asioita, jotka mahtavat olla jokseenkin sotkeuksissa.
– Hyvä; minä odotan sinua. Ethän ole pahastuksissasi minuun?
– Minäkö! en laisinkaan.
– Kohta siis tapaamme taas?
– Aivan kohta.
Bonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.
– Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt portista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen piti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen kuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni… Ah! Jumalani! hän rupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista koko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua, Bonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä pahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä saat maksaa!
Juuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai hänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa kattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:
– Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin laskeudun alas teidän luoksenne.
XVIII.
Rakastaja ja puoliso
– Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.
– Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.
– Kaikki tyynni.
– Mutta, Jumalani, millä tavoin?
– Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä vilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.
– Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?
– Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä pöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle kovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille palvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän edestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja uskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on ainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.
Rouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.
– Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun uskomaan teille sen toimen?
– Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on tekeminen?
– Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille semmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!
– No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun puolestani.
– Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.
– Tunnetteko Athosta?
– En.
– Porthosta?
– En.
– Aramista?
– En. Ketä ovat ne herrat?
– Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän kapteeniansa?
– Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman kerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on urhoollinen ja rehellinen mies.
– Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?
– Oh, en millään muotoa.
– No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä, olkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa, voitteko uskoa sen minun haltuuni.
– Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä kellenkään.
– Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.
– Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai koiran kaulaan.
– Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.
– Kyllähän sanotte niin.
– Minä olen luotettava mies!
– Sen uskon.
– Ja rohkea.
– Oh! siitä olen varma.
– Siis, pankaa minut koetukselle.
Rouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä. Mutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin vakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen luottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy uskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo vaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen luottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin tahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista, mikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.
– Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan mukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että jos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä surmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.
– Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että jos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte tehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi ketään vaaraan.
Siiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka hän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.
Tämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.
D'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli hänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo kaikki tekivät hänestä jättiläisen.
– Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.
– Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne, kapteeninne!
– Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin todellakin, minun täytyy saada loma.
– Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.
– Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi, olkaa huoleti.
– Millä tavoin?
– Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän hänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.
– Mutta vielä toinen asia.
– Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan epäilyksiänsä.
– Teillä ei taida olla rahaa?
– Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.
– Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja vetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia takaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.
– Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet, niinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut joka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.
– Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte että se on sangen arvokkaan näköinen.
– Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa, kun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.
– Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva Bonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva kovin kiitollinen.
– Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä rakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän onnellisuutta kuin uskalsin toivoa.
– Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.
– Mitä?
– Kadulla puhutaan.
– Ääni on…
– Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!
D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.
– Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.
– Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?
– Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.
– Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.
– Täytyy nousta minun luokseni.
– Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua peljästyttää.
Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.
– Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin temppelissä, siihen annan kunniasanani.
– Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.
D'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot, hiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös portaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.
Kun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven sisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat ikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan kääriytyneen miehen kanssa.
Nähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten miekkansa, riensi ovea kohden.
Se oli Meung'in mies.
– Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät hukkaan.
– Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.
– Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole teidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään muuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.
– Ettekö omassa nimessänne mitään käske?
– Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa nimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he puhuisivat minusta.
D'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.
Herra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän vaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.
– Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.
– Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä aikomuksissa te lähditte ulos?
– Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän on hyvin herkkäuskoinen nainen.
– Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?
– En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä mitään valoa näy rakojen lävitse.
– Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.
– Millä tavoin?
– Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.
– Menkäämme.
– Minä kysyn hänen palvelijaltansa.
Bonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat kulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.
Ei kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta, lainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä varoi ilmoittamasta millään oloansa.
Sinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella, molemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.
– Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.
– Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan paremmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.
– Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.
– Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.
D'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen kamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle, rupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua niinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.
– Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi tuntematon.
– Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.
– Ja te arvelette vaimonne?..
– Palanneen Louvreen.
– Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?
– Siitä olen varma.
– Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?
– Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen…
– Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.
– Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?
– Sitä en epäile.
– Suuri kardinaali!
– Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne, maininnut mitään nimiä?
– Ei hän maininnut.
– Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia, tai rouva de Vernet'iä?
– Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean henkilön asialle.
– Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.
– Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen jätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.
– Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun ette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje käsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te…
– Ja minä?..
– No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät…
– Onko hän sanonut?
– On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.
– Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on aikaa.
– Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.
– Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.
– Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.
– Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja juoksen kardinaalin luokse.
– Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka toimenne on käynyt.
Tuntematon meni.
– Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin lisänimen.
– Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä entistäkin kovemmin.
Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.
– Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko tämän puolen kaupunkia.
Bonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui tuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla, semminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun ei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen äänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.
– Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva Bonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa olevanne kuningattaren palveluksessa.
– Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä olen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin ansaitseva teidän rakkautenne?
Nuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen poskillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan, hänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka kantimessansa.
Rouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä tuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota hän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman taakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:
– O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!
XIX.
Retken suunnitelma
D'Artagnan meni oikopäätä herra de Tréville'n luokse. Hän arvasi kyllä, että kardinaali muutamissa minuuteissa saisi asiasta tiedon tuon kirotun tuntemattoman kautta, joka näkyi olevan hänen kätyrinsä, ja ett'ei siis ollut yhtäkään hetkeä kadotettavana.
Nuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa saattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut hänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle siis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut onnettarilta pyytääkkään.
Herra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita tavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin perheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että hän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.
Tuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de Tréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka kuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että jotakin uutta oli todella tapahtunut.
Pitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä, uskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä vaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta herra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle, aina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina niin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti ilmoittaa hänelle kaikki.
– Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi herra de Tréville.
– Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle anteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä asia on kysymyksessä.
– Sanokaa siis, minä kuuntelen.
– Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen puhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.
– Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä, nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa d'Artagnan'ia kohden.
– Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään salaisuuden…
– Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.
– Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te voitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar on antanut täyttääkseni.
– Onko salaisuus teidän?
– Ei, herra, se on kuningattaren.
– Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?
– Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.
– Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?
– Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja pelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää, ell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.
– Pitäkää salaisuus omananne, nuori mies, ja sanokaa, mitä te haluatte.
– Minä haluan teidän hankkimaan minulle herra Desessart'ilta viidentoista päivän loman.
– Milloin?
– Jo tänä yönä.
– Lähdettekö Pariisista?
– Lähden asialle.
– Voitteko minulle sanoa minne?
– Lontoosen.
– Kuka siitä hyötyisi, ell'ette saavuttaisi tarkoitustanne?
– Kardinaali, uskoakseni, antaisi koko maailman, jos hän voisi estää minut onnistumasta.
– Ja yksinkö lähdette?
– Yksin.
– Siinä tapauksessa, elkää matkustako Bondy'n kautta; minä sanon teille sen, minä, ja vahvistan sen Tréville'n kunniasanalla.
– Kuinka niin?
– Teidät surmataan.
– Silloin kuolen velvollisuuttani täyttäessäni.
– Mutta toimitettavanne jää kesken-eräisiksi.
– Se on totta, sanoi d'Artagnan.
– Uskokaa minua, jatkoi Tréville, tuommoisiin yrityksiin tarvitaan neljä miestä, jos mieli yhden päästä perille.
– Ah, te olette oikeassa, herra, myönsi d'Artagnan; mutta te tunnette Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ja tiedätte itse, voinko saada heidät mukaani.
– Ilmanko uskomatta heille tuota salaisuutta, jota minä en tahtonut tietää?
– Me olemme vannoneet ikipäiviksi toinen toisillemme sokean luottamuksen ja kaikki koetukset kestävän ystävyyden; muutoin, te voisitte sanoa heille luottavanne minuun täydellisesti, eivätkä kaiketi he ole heikompi-uskoisia kuin te.
– Minä voin lähettää heille viidentoista päivän lomaluvan, siinä kaikki: Athokselle, jota hänen haavansa yhä vaivaa, mennäkseen Forges'in kylpylähteille; Porthokselle ja Aramikselle, saadaksensa seurata ystäväänsä, josta he eivät tahdo luopua, hänen ollessaan noin vaivanalaisessa tilassa. Heidän lupakirjainsa lähettäminen on oleva minun puoleltani vakuutena siihen, että valtuutan heidät matkalle.
– Kiitos, herra, te olette satakertaisesti hyvä.
– Menkää tapaamaan heitä heti paikalla ja pantakoon kaikki toimeen jo tänä yönä. Ah! mutta kirjoittakaapa ensin herra Desessarts'ille menevä anomuksenne. Ehkä on teillä vakoojia kantapäillänne ja tämä teidän käyntinne, joka siinä tapauksessa on jo kardinaalin tiedossa, saa sillä tavoin selityksensä.
D'Artagnan kirjoitti anomuskirjansa ja herra de Tréville, ottaen sen käsiinsä, vakuutti, että ennen kello kahta, jälkeen puolen yön, neljä lupakirjaa oli asianomaisten matkamiesten kotona.
– Tehkää hyvin ja lähettäkää minun lupakirjani Athoksen luokse, sanoi d'Artagnan. Minä pelkään, että kotiin palatessani siellä saattaisi kohdata ikävyyksiä.
– Olkaa huoleti. Hyvästi, onnea matkalle! Malttakaas vielä! sanoi herra de Tréville kutsuen hänet takaisin.
D'Artagnan palasi.
– Onkos teillä rahaa?
D'Artagnan helisti pussia, joka oli hänen taskussansa.
– Kylliksikö? kysyi herra de Tréville.
– Kolme sataa pistole'a.
– Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.
D'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle kätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella kunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta kuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas, rehellinen ja suuri.
Ensiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä luona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva Bonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta muskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen kasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.
Sinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli häneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että muka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen selitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla valmis jo tulevaksi viikoksi – siinä asia, joka niin paljon häntä ajattelutti.
Kun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de Tréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.
– Mitä siinä? kysyi Aramis.
– Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.
– En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.
– Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä puoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra Aramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.
Lakeija kumarsi maahan asti ja meni.
– Mitä tämä tietää? kysyi Aramis.
– Ota nyt mukaasi mitä arvelet tarvitsevasi viidentoista päivän matkalla ja seuraa minua.
– Mutta minä en voi lähteä tällä haavaa Pariisista, tietämättä…
Aramis seisahtui.
– Minne hän on joutunut, eikö niin? jatkoi d'Artagnan.
– Kuka? kysyi Aramis.
– Se nainen, joka oli täällä, nainen, jolla oli kirjailtu nenäliina.
– Ken sinulle on sanonut, että täällä on ollut nainen? kysyi Aramis kalpeana kuin kuolema.
– Minä näin hänet.
– Ja tiedät ken hän on?
– Ainakin luulen tietäväni.
– Kuuleppas, sanoi Aramis, koska tiedät niin paljon, tiedätkö myöskin minne tuo nainen on joutunut?
– Minä arvelen hänen palanneen Tours'iin.
– Tours'iin? niin, kaiketi se niin on; sinä tunnet hänet. Mutta kuinka hän on palannut Tours'iin, sanomatta minulle mitään?
– Hän on pelännyt joutuvansa kiini.
– Miksi hän ei ole minulle kirjoittanut.
– Siksi, että hän on pelännyt saattavansa sinut vaaraan.
– D'Artagnan, sinä annat minulle elämäni takaisin! huudahti Aramis. Luulin itseni hyljätyksi, petetyksi. Olin niin onnellinen saadessani hänet taas nähdä! En voinut uskoa, että hän panisi vapautensa vaaraan minun tähteni, ja kumminkin, minkä vuoksi oli hän palannut Pariisiin?
– Saman asian vuoksi, joka meidät tällä hetkellä käskee lähtemään Lontoosen.
– Mikä asia se on? kysyi Aramis.
– Sen saat kerta maailmassa tietää, Aramis; mutta tällä erää täytyy minun olla yhtä salaperäinen kuin tuo tohtorin sisarentytär.
Aramis hymyili, sillä hänelle muistui tuosta mieleen se tarina, jonka hän eräänä iltana oli ystävillensä kertonut.
– No niin, koska hän on lähtenyt Pariisista ja sinä, d'Artagnan, olet varma asiasta, ei minua enää mikään kiinitä täällä, ja olen siis valmis sinua seuraamaan. Minne sinä sanot meidän lähtevän?..
– Athoksen luokse ensinkin, ja jos tahdot tulla niin tule pian, sillä me olemme jo paljon hukanneet aikaa. Mutta kesken puheen, sano Bazin'ille myös.
– Tuleeko Bazin myös? kysyi Aramis.
– Ehkäpä. Kaikessa tapauksessa on hyvä että hän seuraa meitä ainakin Athoksen luokse nyt.
Aramis kutsui Bazin'in puheillensa, ja käskettyänsä hänen tulla tapaamaan häntä Athoksen luota, lausui hän: menkäämme nyt! jolloin hän otti vaippansa, miekkansa ja kolme pistooliansa, avattuaan turhaan kolmea neljää laatikkoa, katsoaksensa olisiko minne sattunut eksymään joku rahan nimellinen. Mutta kun hän oli havainnut kaikki hakemiset tarpeettomiksi, seurasi hän d'Artagnan'ia, mietiskellen itsekseen, kuinka tuo henkivartijakokelas saattoi tietää yhtä hyvin kuin hän, kuka tuo nuori nainen oli, jolle hän oli luovuttanut asuntonsa, ja paremmin kuin hän, minne sama nuori nainen oli joutunut.
Vasta ulos tullessa Aramis laski kätensä d'Artagnan'in käsivarteen, silmäsi häntä terävästi ja virkkoi:
– Ethän kai liene puhunut kellenkään tuosta naisesta?
– En kellenkään koko maailmassa.
– Et edes Athokselle ja Porthokselle?
– En ole heillekään hiiskahtanut sanaakaan.
– Hyvä.
Ja levollisena tuosta tärkeästä kohdasta Aramis jatkoi matkaansa d'Artagnan'in kanssa, ja saapuivat molemmat tuota pikaa Athoksen luokse.
He tapasivat hänet lupakirja kädessä ja herra de Tréville'n kirje toisessa.
– Voitteko selittää minulle mitä tietää tämä lupakirja ja tämä kirje, jotka juuri sain käsiini? kysyi Athos hämmästyksissään.
"Paras Athos! Minä tahdon mielelläni, koska teidän terveytenne välttämättömästi vaatii, suoda teille lepoa viideksitoista päiväksi. Menkää siis Forges'in kylpylähteille eli minne vaan haluatte ja laittakaa että pian palaatte entisellenne.
Harras ystävänne
Tréville."
– No niin, tuo lupakirja ja tuo kirje tarkoittavat, että sinun on seuraaminen minua, Athos.