– Se on totta, mutisi komisarjus; se on saakelin totta.
Samassa hetkessä ovi aukeni äkkiä ja sanansaattaja, erään Bastiljin portinvartijan saattamana toi kirjeen komisarjukselle.
– Oh! tuo onneton vaimo! huudahti komisarjus.
– Kuinka? mitä sanotte? kenestä puhutte? Ette suinkaan minun vaimostani, toivoakseni.
– Päinvastoin, juuri hänestä. Asianne on mainio, onpa tosiaan!
– Oh! vai niin! huudahti kauppias kiukustuen, suokaa minulle se huvi, hyvä herra, että saan tietää, kuinka minun asiani siitä voipi paheta, mitä vaimoni tekee minun vankeudessa ollessani!
– Kyllä, koska hänen tekonsa on seuraus teidän keskinäisestä tuumastanne; pirullinen tuuma!
– Minä vannon, herra komisarjus, että te olette mitä syvimmässä erhetyksessä, että minä en tiedä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä vaimoni on mahtanut tehdä, että minä olen kokonaan vieras siihen mitä hän on tehnyt ja että, jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, minä kiellän, hylkään, kiroan hänet.
– No niin, sanoi Athos komisarjukselle, jos te ette tarvitse minua enää täällä, lähettäkää minut jonnekin muuanne, tuo teidän herra Bonacieux on sangen ikävystyttävä.
– Viekää vangit kammioihinsa, käski komisarjus, viitaten samalla kertaa Athokseen ja Bonacieux'iin, ja vartioitakoon heitä ankarammin kuin koskaan.
– Mutta kun teillä on asiaa herra d'Artagnan'ille, sanoi Athos tavallisella tyyneydellänsä, en minä voi suinkaan huomata, missä kohden minä saatan täyttää hänen sijaansa.
– Tehkää käskyni mukaan! huusi komisarjus, ja ehdoton vaitiolo! Kuuletteko!
– Athos seurasi vartijoitansa kohauttaen olkapäitänsä, ja Bonacieux voivotteli niin että tiikerinkin sydän olisi heltynyt.
Kauppias vietiin viime-öiseen koppiinsa ja jätettiin sinne koko päiväksi. Ja koko päivän itki Bonacieux niinkuin aimo kauppias; sillä niinkuin hän itse jo sanoi, hän ei ollut mikään miekkamies.
Iltaisilla kello yhdeksän aikaan, juurikuin hän oli asettumaisillaan levolle, kuuli hän askeleita käytävässä. Askeleet lähestyivät hänen oveansa, se aukeni, ja vartijat tulivat sisään.
– Seuratkaa minua, sanoi vartijain mukana tullut poliisi.
– Teitäkö! huudahti Bonacieux, teitäkö seurata tähän aikaan, ja minne, voi Jumalani!
– Sinne, minne meillä on käsky teidät viedä.
– Mutta eihän se ole mikään vastaus.
– Se on kumminkin ainoa, mitä voimme teille antaa.
– Ah! Jumalani, Jumalani, vaikerteli kauppias-raukka, nyt minä olen hukassa!
Hän seurasi koneenomaisesti ja vastustamatta vartijoita, jotka olivat tulleet häntä noutamaan.
Hän kulki saman käytävän, jonka hän jo tullessaan oli kulkenut, kävi halki ensimäisen pihan, sitten toisen päärakennuksen lävitse; vihdoin ulommaisen pihan portilla näki hän vaunut, joita ympäröi neljä ratsastajaa. Hänen käskettiin nousemaan vaunuihin, poliisi istui hänen viereensä, vaunun ovi suljettiin ja molemmat olivat nyt vierivässä vankihuoneessa.
Vaunut lähtivät liikkeelle, hiljaa kuin ruumisvaunut. Munalukolla varustetun ristikko-ikkunan lävitse näki vanki huoneita ja katuja, siinä kaikki; mutta aito pariisilainen kun oli, tunsi Bonacieux joka kadun viitoistaan, kylteistään ja lyhdyistään. Kun saavuttiin Saint-Paul'in torille, jossa Bastiljin vankeja mestattiin, rupesi hän pyörtymään ja teki kahteen kertaan ristinmerkin. Hän luuli vaunujen seisahtuvan sinne. Mutta vaunut kulkivat eteenpäin.
Myöhempänä kauhistui hän toistamiseen, kun ajettiin Saint-Jean'in hautausmaan ohitse, johon valtiorikollisia haudattiin. Yksi ainoa seikka rauhoitti häntä vähän, se nimittäin, että ennenkuin heitä haudattiin, leikattiin heiltä tavallisesti kaula poikki, vaan hänen päänsä oli vielä paikoillaan. Mutta kun hän havaitsi vaunujen kääntyvän Grève'n tielle, ja huomasi raatihuoneen huippukatot, sekä näki vaunujen hutkahtavan porttiholviin, uskoi hän olevansa mennyt mies, tahtoi tunnustaa syntinsä poliisille ja, kun hän kieltäytyi, rupesi voivottelemaan niin surkeasti, että poliisi ilmoitti, että ell'ei hän lakkaisi särkemästä hänen korviaan, hän panisi kapulan hänen suuhunsa.
Tämä uhkaus rauhoitti vähän Bonacieux'iä; jos hänet mestattaisiin Grève'n kentällä, ei maksaisi vaivaa kapuloida häntä enää, kun jo oltiin melkein perillä. Todella kulkivatkin vaunut halki kentän seisahtumatta. Nyt ei ollut enää muuta pelättävää kuin Croix-du-Trahoir: vaunut kääntyivätkin juuri sinne päin.
Tällä kertaa ei ollut enää epäilemistä, Croix-du-Trahoir'illa mestattiin halvempisäätyisiä pahantekijöitä. Bonacieux oli hyvittänyt mieltänsä sillä, että hän olisi Saint-Paul'in tai Grève-kentän arvoinen mies: ja nyt vietiin hänet Croix-du-Trahoir'ille päiviään päättämään! Hän ei vielä voinut eroittaa tuota onnetonta ristiä, vaan hän tunsi sen lähestyvän häntä. Kun hän oli siitä enää parinkymmenen askeleen päässä, kuuli hän melua ja hölinää, ja vaunut pysähtyivät. Tässä oli enemmän kuin mitä Bonacieux-raukka jaksoi kestää, hän kun jo ilmankin oli vallan menehdyksissä kaikista monista kärsimyksistään; hän päästi heikon ynähdyksen, jota olisi voinut luulla kuolevan viime huokaukseksi ja meni tainnuksiin.
XIV.
Meung'in mies
Tämä väkijoukko ei ollut kokoutunut kenenkään hirttämistä odottamaan, vaan jo valmiiksi hirtettyä katselemaan.
Vaunut, hetkisen seisahdettuaan, lähtivät taas liikkeelle, kulkivat läpi joukon, jatkoivat matkaansa Saint-Honoré'n kadulle, kääntyivät Bons-Enfants'in kadulle ja seisahtuivat erään matalan portin eteen.
Portti avautui, kaksi vahtimiestä tarttui käsivarsillaan Bonacieux'iin, jota muuan poliisi kannatti; hänet sysättiin erääsen käytävään, annettiin nousta portaita ylös ja jätettiin esihuoneesen.
Kaikki nuo liikkeet oli toimitettu koneentapaisesti.
Hän oli kulkenut kuin unissaan; hän oli katsellut esineitä kuin sumun lävitse; hänen korvansa olivat kuulleet ääniä, niitä kumminkaan tajuamatta; hänet olisi voitu siinä hetkessä vaikka mestata, ilman että hän yhdellä voikahduksellakaan olisi pyytänyt armoa.
Hän jäi siis istumaan penkille, selkä seinää vasten ja kädet riipuksissa, samalle paikalle, mihin vahtimiehet olivat hänet laskeneet.
Mutta kun hän katsellessaan ympärilleen ei havainnut mitään uhkaavaa esinettä, eikä mikään osoittanut hänen olevan todella vaarassa, kun penkki oli mukavaksi pehmustettu, kun seinät olivat kauniilla karduanilla päällystetyt, kun suuret punaiset damasti-uutimet kullatuine kannattimineen riippuivat ikkunan edessä, hän vähitellen huomasi pelkonsa olevan liioiteltua ja alkoi liikuttaa päätänsä oikealta vasemmalle ja alhaalta ylös.
Näiden liikkeiden ohella, joita ei kukaan estänyt, rohkeni hänen mielensä hieman, ja hän uskalsi vetää likemmäksi ensin toista jalkaansa, sitte toista; vihdoin, auttaen molemmilla käsivarsillaan, nousi hän penkiltä ja seisoi jaloillaan.
Samassa tuokiossa raotti eräs sävyisän näköinen upseeri oviverhoa, jatkaen puhettansa erään viereisessä huoneessa olevan henkilön kanssa, ja kääntyi vankiin seuraavin sanoin:
– Teidänkö nimenne on Bonacieux?
– Niin herra upseeri, sopersi kauppias, enemmän kuolleena kuin elävänä, nöyrin palvelijanne.
– Käykää sisään, lausui upseeri.
Ja hän siirtyi sivulle, jättääksensä kauppiaalle tilaa. Tämä totteli äänetönnä ja astui huoneesen, jossa häntä näyttiin odotetun.
Huone oli iso kabinetti, seinät koristetut hyökkäys-ja puolustus-aseilla, suljettu ja ummehtunut, ja siellä paloi jo valkea uunissa, vaikka vasta oltiin tuskin syyskuun lopussa. Neliskulmainen pöytä, täynnä kirjoja ja papereita, joiden päälle oli levitetty suunnattoman suuri La Rochelle'n kaupungin kartta, sijaitsi keskellä huonetta.
Uunin edessä seisoi keskikokoinen mies, ylpeän ja kopean näköinen, silmät läpitunkevat, otsa laaja, muoto laiha, jota yhä pitensi piikkiparta ja sen yläpuolella viiksipari. Vaikka mies oli tuskin kuuden tai seitsemänneljättä vuotias, olivat hänen sekä hiuksensa että piikkipartansa ja viiksensä jo harmahtavat. Tuo mies, vaikka miekattakin, oli kerrassaan sotilaan näköinen ja hänen puhvelinahkaiset, vielä pölynpeittämät saappaansa osoittivat, että hän sinä päivänä oli ratsastanut.
Tämä mies oli Armand-Jean Duplessis, kardinaali Richelieu, ei laisinkaan sennäköinen, kuin sitä meille kuvitellaan, rapistunut kuin vanhus, kärsivä kuin marttyyri, ruumiiltaan murtunut, ääni riutunut, suureen nojatuoliin vajonnut, kuni ennenaikaiseen hautaan, eläen vaan neronsa voimalla ja kannattaen taistelua Eurooppaa vastaan ainoastaan loppumattomalla ajatuksensa liikunnalla; ei, vaan sellainen, kuin hän todella oli siihen aikaan, se on, taitava ja hienotapainen hovimies, tosin ruumiiltaan heikko, vaan sen siveellisen voiman kannattama, joka hänestä on tehnyt yhden erinomaisimpia miehiä mitä koskaan on ollut olemassa; vihdoin, parhaillaan valmistaumassa, sittenkuin hän oli vahvistanut Nevers'in herttuan vallan Mantuan herttuakuntaan, anastanut Nimes'in, Castres'in ja Uzès'in, karkoittamaan Englantilaiset Ré'n saarelta ja piirittämään La Rochelle'a.
Ensi katsannossa ei mikään siis osoittanut kardinaalia ja niiden, jotka eivät häntä ulkonäöltä tunteneet, olisi ollut mahdotonta arvata, kenen edessä he seisoivat.
Kauppias-parka jäi oven pieleen seisomaan, ja vastakertomamme henkilön silmät tähtäsivät häntä terävästi, ikäänkuin olisivat tahtoneet tunkeutua hänen menneisyytensä pohjaan saakka.
– Tuoko Bonacieux? kysyi hän hetkisen vaiettuansa.
– Niin, armollinen herra, vastasi upseeri.
– Hyvä, antakaa minulle nuo paperit ja poistukaa.
Upseeri otti pöydältä tarkoitetut paperit, antoi ne pyytäjälle, kumarsi syvään ja meni.
Bonacieux tunsi nuo paperit Bastiljissä pidetyn tutkistelun pöytäkirjoiksi. Aika ajoin nosti uunin ääressä oleva mies silmänsä papereista ja iski ne kuni kaksi puukkoa kauppias-paran sydämmen pohjaan.
Kymmenen minuutin lukemisen ja kymmenen sekunnin miettimisen perästä oli kardinaali selvillä.
– Tuo pää ei ole koskaan ollut salavehkeilijä, mutisi hän; mutta vähät siitä, tutkistelkaamme häntä sittenkin.
– Te olette syytetyt valtiokavalluksesta, sanoi verkalleen kardinaali.
– Sen olen jo saanut tietää, armollinen herra, huudahti Bonacieux, kunnioittaen kysyjää nimityksellä, jota hän oli kuullut upseerin käyttävän, mutta minä vannon, ett'en tiedä siitä mitään.
Kardinaali pidätti hymyilyänsä.
– Te olette vehkeilleet vaimonne kanssa, rouva de Chevreuse'n kanssa ja milordin, herttua Buckingham'in kanssa.
– Tosin, armollinen herra, vastasi kauppias, olen kuullut hänen mainitsevan kumpaisiakin noita nimiä.
– Ja missä tilassa?
– Hän sanoi, että kardinaali Richelieu oli houkutellut herttua Buckingham'in Pariisiin, syöstäksensä hänet turmioon, ja hänen mukanansa myöskin kuningattaren.
– Sanoiko niin! huudahti kardinaali kiivaasti.
– Sanoi, armollinen herra; mutta minä sanoin hänen olevan väärässä semmoista uskoessaan, ja että Hänen ylhäisyytensä ei voisi sem…
– Vaiti, tomppeli, keskeytti kardinaali.
– Juuri sillä tavoin vaimonikin vastasi minulle, armollinen herra.
– Tiedättekö kuka on vienyt vaimonne?
– En, armollinen herra.
– Epäilettekös ketään?
– Kyllä, armollinen herra; mutta epäluuloni näytti herra komisarjukselle vastoinmieliseltä ja minä luovuin siitä.
– Teidän vaimonne on päässyt pakoon, tiesittekö sen?
– En, armollinen herra; sen sain tietää vasta vangiksi tultuani ja senkin herra komisarjuksen ilmoituksesta, tuon peräti oivan miehen!
Kardinaali pidätti taaskin hymyilyänsä.
– Siis ette myöskään tiedä, minne vaimonne on joutunut paettuaan?
– En vihiäkään, armollinen herra; mutta hän lienee kai palannut Louvreen.
– Kello yhden aikaan tänä aamuna ei hän vielä ollut sinne palannut.
– Voi, Jumalani! minnekäs hän sitten on joutunut?
– Se on tiedossa, olkaa rauhassa; ei mikään jää salaan kardinaalilta: kardinaali tietää kaikki.
– Siinä tapauksessa, armollinen herra, uskotteko kardinaalin suostuvan minulle ilmoittamaan, minne hän on joutunut?
– Ehkä; mutta siihen tarvitaan ensin, että te tunnustatte kaikki mitä tiedätte vaimonne ja rouva de Chevreuse'n keskinäisestä suhteesta.
– Mutta, armollinen herra, siitä en tiedä mitään, minä en ole häntä koskaan nähnyt.
– Kun te kävitte noutamassa vaimoanne Louvresta, palasiko hän kohdastaan teidän kanssanne?
– Tuskin koskaan; hänellä oli aina asiaa palttinakauppiaille, ja minä saatoin häntä niiden luokse.
– Ja kuinka monta oli noita palttinakauppiaita?
– Kaksi, armollinen herra.
– Missä he asuvat?
– Toinen Vaugirard'in kadulla toinen La Harpe'n kadulla.
– Menittekö koskaan sisään hänen kanssansa?
– En koskaan, armollinen herra; minä odotin portilla.
– Ja mitä hän teki syyksi mennäkseen sinne noin vallan yksin?
– Ei mitään; hän käski minun odottaa ja minä odotin.
– Te olette kiltti mies, hyvä herra Bonacieux! sanoi kardinaali.
– Hän nimittää minua hyväksi herrakseen! arveli kauppias itsekseen. Peijakas, asiat käy hyvin!
– Tuntisitteko vielä nuo portit?
– Kyllä.
– Tiedättekö numerot?
– Tiedän.
– Mitkä ne ovat?
– N: o 25 Vaugirard'in kadulla; toinen N: o 75 Harpe'n kadulla.
– Hyvä, sanoi kardinaali.
– Sen sanottuaan, tarttui hän hopeakelloon ja kilisti; upseeri tuli sisään.
– Menkää, sanoi hän matalalla äänellä, noutamaan tänne Rochefort; ja tulkoon hän paikalla, jos hän on palannut.
– Kreivi on täällä, sanoi upseeri, ja pyytää heti päästä Teidän ylhäisyytenne puheille.
– Tulkoon siis, tulkoon heti! sanoi Richelieu vilkkaasti.
Upseeri kiiruhti huoneesta nopeudella, jolla tavallisesti kaikki kardinaalin palvelijat häntä tottelivat.
– Teidän ylhäisyytenne! mutisi Bonacieux, hämmästyneenä mulkoillen silmiään.
Viittä sekuntia ei ollut kulunut upseerin katoamisesta, kun ovi aukeni ja uusi henkilö astui sisään.
– Se on hän! huudahti Bonacieux.
– Kuka hän? kysyi kardinaali.
– Joka ryösti minun vaimoni.
Kardinaali kilisti toistamiseen. Upseeri ilmestyi takaisin.
– Jättäkää tuo mies takaisin kahden vartijain huostaan, ja odottakoon kunnes kutsun hänet eteeni.
– Ei, armollinen herra! ei, se ei ole hän! huusi Bonacieux; ei, minä olen erhettynyt: se on toinen, joka ei ole lainkaan hänen näköisensä! Tämä herra on kunniallinen mies.
– Viekää pois tuo heittiö! käski kardinaali.
Upseeri otti Bonacieux'iä käsipuolesta ja kuljetti hänet esihuoneesen, jossa hän kohtasi molemmat vartijansa.
Uusi henkilö, joka vastikään oli laskettu sisään, seurasi levottomana silmillänsä Bonacieux'iä ulos asti, ja kun ovi oli suljettu hänen jälkeensä, lausui tulokas vilkkaasti, lähestyen kardinaalia:
– He ovat tavanneet toisensa!
– Ketkä? kysyi Hänen ylhäisyytensä.
– Hän ja se toinen.
– Kuningatar ja herttua! huudahti kardinaali.
– Niin.
– Ja missä sitte?
– Louvressa.
– Oletteko varma?
– Peräti varma.
– Kuka sen on teille sanonut?
– Rouva de Lannoy, joka on Teidän ylhäisyytenne uskottu, niinkuin tiedätte.
– Miks'ei hän ole sanonut sitä ennemmin?
– Sattumastako tai epäluulosta, kuningatar on antanut rouva de Surgis'in nukkua kamarissaan ja pidättänyt häntä siellä kaiken päivää.
– Kas niin, me olemme voitetut. Koettakaamme saada korvausta.
– Minä autan teitä siinä kaikesta sielustani, armollinen herra, olkaa rauhassa.
– Kuinka tämä kaikki on tapahtunut?
– Kello yksi yöllä, kuningatar oli yhdessä seuranaistensa kanssa…
– Missä sitte?
– Makuusuojassaan…
– Hyvä.
– Silloin tuotiin hänelle nenäliina pukurouvaltansa…
– Entäs sitten?
– Heti kohta oli kuningatar näyttänyt tulevan kovin liikutuksiinsa, ja, poskimaalista huolimatta, hän oli kovasti vaalennut.
– Entäs sitten, entäs sitten!
– Sitten oli hän noussut ylös ja lausunut hätäisellä äänellä: "Hyvät naiset, odottakaa minua kymmenen minuuttia; sitten palaan"; ja oli avannut alkoovinsa oven ja mennyt.
– Minkä vuoksi ei rouva de Lannoy tullut heti ilmoittamaan teille?
– Silloin ei asia ollut vielä varma; muutoin kuningatar oli sanonut: "Hyvät naiset, odottakaa minua"; eikä hän uskaltanut olla tottelematta kuningatarta.
– Ja kuinka kauan oli kuningatar poissa huoneesta?
– Kolme neljännestä.
– Eikä kukaan hänen naisistansa seurannut mukana?
– Donna Estafana vaan.
– Ja palasiko hänkin takaisin?
– Kyllä, mutta ei muuta kuin ottamaan erästä pientä ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli kuningattaren nimimerkki, ja sitte meni hän heti tiehensä.
– Ja kun hän palasi myöhemmin, toiko hän tuon rasian muassaan?
– Ei.
– Tiesikö rouva de Lannoy, mitä rasia sisälsi?
– Kyllä, jalokivet, jotka Hänen Majesteettinsa oli kuningattarelle lahjoittanut.
– Ja hän palasi ilman tuota rasiaa?
– Niin.
– Rouva de Lannoy luulee hänen antaneen ne siis Buckingham'ille?
– Siitä on hän varma.
– Kuinka niin?
– Päivällä rouva de Lannoy, kuningattaren kamarirouva kun on, etsi rasiaa, tuli levottomaksi, kun sitä ei löytynyt ja viimein tiedusti sitä kuningattarelta.
– Mitäs kuningatar sanoi?
– Kuningatar punastui ja selitti eilis-iltana särkeneensä kehyksen yhdestä hohtokivestä ja lähettäneensä sen juveloitsijallensa korjattavaksi.
– Pitää mennä ottamaan selko, onko asia totta vai ei.
– Minä olen jo siellä käynyt.
– No! mitä juveloitsija?..
– Juveloitsija ei tiennyt koko asiasta mitään.
– Hyvä, hyvä! Rochefort, kaikki ei ole vielä hukassa, ja ehkä … ehkäpä kaikki kääntyy parhaaksemme.
– Varma tosi on, ett'en epäile Teidän ylhäisyytenne neron voivan…
– Korjata asiamiehensä tyhmyyttä, eikös niin!
– Juuri niin olisin sanonut, jos Teidän ylhäisyytenne olisi sallinut minun sanoa loppuun.
– Tiedättekö nyt, missä piilivät herttuatar de Chevreuse ja herttua Buckingham?
– En, armollinen herra, kätyrini eivät ole voineet antaa siitä minulle mitään varmaa selkoa.
– Minäpä tiedän sen.
– Te, armollinen herra?
– Niin, tai ainakin on minulla epäluuloja. He olivat, toinen Vaugirard'in kadulla N: o 25 ja toinen La Harpe'n kadulla N: o 75.
– Teidän ylhäisyytenne, tahdotteko, että otatan kiini heidät molemmat?
– Se on kai liian myöhäistä, he ovat luistaneet tiehensä.
– Vaikka niinkin, mutta voipihan ottaa täyden selon asiasta.
– Ottakaa kymmenen miestä väestäni ja tarkastakaa kumpikin talo.
– Se tehdään, armollinen herra.
Ja Rochefort kiiruhti ulos huoneesta. Kardinaali, jäätyään yksin, mietti hetkisen ja kilisti kolmannen kerran.
Sama upseeri ilmestyi.
– Tuokaa vanki sisään, sanoi kardinaali.
Bonacieux mestari tuotiin uudestaan sisään ja kardinaalin viitattua poistui upseeri.
– Te olette minua pettäneet, sanoi kardinaali ankarasti.
– Minä, huusi Bonacieux, minäkö pettänyt Teidän ylhäisyyttänne!
– Kun vaimonne kävi taloissa Vaugirard'in ja La Harpe'n kadun varrella, ei hän käynyt palttinakauppiasten luona.
– Herra siunatkoon, missäs hän sitten kävi?
– Hän kävi herttuatar de Chevreuse'n ja herttua Buckingham'in luona.
– Aivan niin, sanoi Bonacieux, keräillen kaikki muistonsa kokoon, aivan niin se olikin, Teidän ylhäisyytenne on oikeassa. Minä lausuin useampia kertoja vaimolleni, että on vallan kummastuttavaa, että palttinakauppiaat asuvat semmoisissa taloissa, taloissa, joissa ei ollut mitään kylttiä, ja joka kerta rupesi vaimoni nauramaan. Ah, armollinen herra, jatkoi Bonacieux, heittäytyen polvilleen Hänen ylhäisyytensä jalkoihin, ah! te varmaan olettekin kardinaali, tuo suuri kardinaali, jonka neroa koko maailma kunnioittaa.
Niin vähäpätöinen kuin noin alhaisen olennon kuin Bonacieux'in ylistys kardinaalin mielestä olikin, nautti hän siitä kuitenkin hetkisen; sitten melkein yht'äkkiä, juurikuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä pälkähtänyt, hymy lensi hänen huulillensa, ja hän tarttui kauppiasta käteen, sanoen:
– Nouskaa ylös, ystäväni, te olette kunnon mies.
– Kardinaali on koskettanut minua käteen! minä olen saanut koskettaa tuon suuren miehen kättä! huusi Bonacieux; tuo suuri mies nimittää minua ystäväkseen!
– Niin, ystäväni; niin! sanoi kardinaali isällisellä äänellä, jota hän toisinaan tiesi käyttää, mutta joka saattoi pettää vaan niitä, jotka eivät häntä tunteneet; ja koska teitä on syyttömästi epäilty, tarvitsette te korvauksen: kas tässä, ottakaa tämä pussi, jossa on sata pistole'a, ja antakaa minulle anteeksi.
– Minäkö teille anteeksi, armollinen herra! sanoi Bonacieux eperoiden ottaa pussia, peljäten kaiketikkin tuon tarjouksen olevan vaan pilkkaa. Olihan teillä vapaus ottaa minut kiini, onhan teillä vapaus minua kidututtaa, onhan teillä vapaus minut hirtättää: te olette herra, eikä minulla ole sanan sijaa. Teille antaa anteeksi, armollinen herra! Ettehän toki ajattele semmoisia?
– Ah, rakas herra Bonacieux! te osoitatte jalomielisyyttä, sen näen, ja minä kiitän teitä siitä. Siis, otattehan pussin ja menette pois olematta kovin pahoillanne?
– Minä menen ihastuksissani, armollinen herra.
– Hyvästi siis, tai paremmin, hyvästi näkemään asti, sillä minä toivon, että me kohtaamme vastakin toisiamme.
– Jos te armollinen herra, vaan suvaitsette, ja minä olen aina Teidän ylhäisyytenne käskettävänä.
– Se on tapahtuva usein, olkaa huoleti, sillä minua suuresti viehättää puheleminen teidän kanssanne.
– Oh, armollinen herra!
– Näkemään asti, herra Bonacieux, näkemään asti!
Ja kardinaali viittasi kädellänsä, johon Bonacieux vastasi kumartumalla maahan asti: sitten meni hän ulos selkä edellä ja kun hän oli joutunut esihuoneesen asti, kuuli kardinaali hänen ihastuksissaan huutavan kohtikulkkua: "Eläköön armollinen herra! eläköön Hänen ylhäisyytensä! eläköön suuri kardinaali!" Kardinaali kuunteli naurusuin tuota mestari Bonacieux'in innostuneiden tunteiden oivallista purkausta; sittenkuin Bonacieux'in huudot olivat hälvenneet etäisyyteen, virkkoi hän:
– Hyvä juttu, tuossa on vastaisen varaksi mies, joka menee vaikka hirteen minun tähteni.
Ja nyt rupesi kardinaali mitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan La Rochelle'n karttaa, joka, niinkuin jo sanoimme oli levitettynä hänen pöydällensä, ja veti lyyjykynällä viivan siihen paikkaan, jossa kahdeksantoista kuukauden päästä oli tuo kuuluisa sulku, joka salpasi piiritetyn kaupungin sataman.
Hänen juuri parhaillaan ollessaan mitä syvimmissä sodankäyntituumissaan, aukeni ovi ja Rochefort astui sisään.
– Kuinkas on? sanoi kardinaali vilkkaasti, nousten äkkiä seisovalleen, josta näkyi, että asia, jonka hän oli antanut kreivin toimitettavaksi, oli tärkeätä laatua.
– Niin on, sanoi tämä, että nuori kuuden- tai kahdeksankolmatta ikäinen nainen ja viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen mies ovat todella asuneet, toinen neljä, toinen viisi päivää noissa Teidän ylhäisyytenne mainitsemissa taloissa: mutta nainen on lähtenyt viime yönä ja mies tänä aamuna.
– Kas siinä ne olivat! huudahti kardinaali, katsoen kelloon; ja nyt, jatkoi hän, on liian myöhäistä lähettää heitä ajamaan takaa: herttuatar on Tours'issa ja herttua Boulogne'ssa. Heidät on tavattava Lontoossa.
– Mitkä ovat Teidän ylhäisyytenne määräykset?
– Ei sanaakaan siitä mitä on tapahtunut; jääköön kuningatar täyteen turvaan; elköön kukaan tietäkö, että me tunnemme hänen salaisuutensa; olkoon hän siinä uskossa, että me koetamme päästä selville jostakin salaliitosta. Lähettäkää luokseni sinetinvartija Séguier.
– Entäs se mies, mitä on Teidän ylhäisyytenne hänestä tehnyt?
– Mikä mies? kysyi kardinaali.
– Tuo Bonacieux?
– Minä olen hänestä tehnyt mitä hänestä tehdä voi. Minä tein hänestä vaimonsa vakoojan.
– Kreivi Rochefort kumarsi niinkuin mies, joka tunnustaa herransa suuren etevämmyyden, ja poistui.
Yksin jäätyään, istuutui kardinaali uudestaan työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, jonka hän sulki omalla yksityisellä sinetillään ja sitten hän kilisti. Upseeri tuli sisään neljännen kerran.
– Toimittakaa tänne Vitray, sanoi hän, ja käskekää hänen olla valmis lähtemään matkalle.
Hetkisen perästä oli haluamansa mies hänen edessään ratsastus-saappaissa ja kannuksissa.
Vitray, sanoi kardinaali, menkää suoraa päätä Lontoosen. Elkää pysähtykö silmänräpäystäkään matkalla. Jättäkää tämä kirje milady'lle. Ja tässä on teille kahden sadan pistole'n määräys, menkää rahavartijani luokse ja antakaa hänen suorittaa ne teille. Saatte nostaa saman verran lisää, jos olette täällä takaisin kuuden päivän kuluttua ja olette asiani hyvin toimittaneet.
Lähettiläs kumarsi sanaakaan virkkaamatta, otti kirjeen, kahdensadan pistole'n määräyksen ja meni.
Kirjeen sisällys oli tämmöinen:
"Mylady,
Olkaa saapuvilla ensimäisissä tanssijaisissa, joihin herttua Buckingham tulee. Hänellä on takillansa kaksitoista jalokiveä, lähestykää häntä ja leikatkaa irti kaksi niistä.
Niinpian kuin jalokivet ovat hallussanne, antakaa minulle tieto."