Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

251.
Portoksen esi-isät

Kun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä takaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa. Ollen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli vapaampana kuin koskaan ennen.

"Rakas Portos", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "tahdon selittää sinulle d'Artagnanin tuuman."

"Minkä tuuman, Aramis?"

"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia on kulunut."

"Hei, niinkö?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Annahan kuulla!"

"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että jotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?"

"Se oli selvää."

"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen poissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin sinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin yhdelle."

Tässä Portos ravisti päätänsä vastaten:

"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä."

"Sinulla on jalomielinen sydän", sanoi Aramis; "mutta synkkä levottomuutesi huolestuttaa minua."

"En ole levoton", väitti Portos.

"Sitten olet minulle vihoissasi?"

"En vähääkään."

"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?"

"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani."

Näin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.

"Testamenttiasi?" huudahti piispa. "Mitä kuulenkaan! Luuletko siis olevasi hukassa?"

"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä on sukuvika."

"Millainen, ystäväni?"

"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä."

"Ohhoh!" huudahti Aramis. "Isoisäsi oli siis Simson?"

"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun hän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi, vaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut."

"Mitä se uupumus merkitsi?"

"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä valitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki hänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli hänet. Hän kuoli siihen paikkaan."

"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos."

"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä Henrik III: n ja Henrik IV: n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut Antoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä liikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana hänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa."

"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen", virkkoi Aramis, "ja horjui sen vuoksi?"

"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei, sanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka hänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun, kuten edellinen du Vallon, isävainajani?'"

"No sitten?" kysyi Aramis.

"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan, sensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät jyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven kulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen ohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle."

Aramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.

"Siinä on kaksi omituista sattumaa", hän virkkoi, "mutta älkäämme siitä tehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen kerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas Portokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa? Koskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit talon hartioillasi."

"Tällä hetkellä", myönsi Portos, "tunnen voivani hyvin; mutta juuri äskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö, kuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En sano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on ihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on myöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä."

Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.

"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle, jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."

"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."

"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja sitten yön aikana ulapalle!"

"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"

"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta eivätkä huomaa pitää silmällä merta."

"Jo käsitän."

"Miten on nyt koipiesi laita?"

"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."

"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme. D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."

"Toivokaamme", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan reipastuneena.

Yhtäkkiä kuului huuto: "Aseisiin!"

Sadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä ystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen levottomaksi.

Aramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut käsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.

"Laivasto, laivasto!" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsi Aramiksen.

"Laivastoko?" toisti tämä.

"Puolen tykinkantaman päässä", jatkoi sotamies.

"Aseisiin!" huusi Aramis.

"Aseisiin!" säesti Portos peloittavasti.

Ja molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien suojasta.

Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin kolmessa kohdassa samalla kertaa.

"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.

"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin ampukaa!" sanoi Aramis.

Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset, jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.

Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin, taistelu alkoi melkein käsirysynä.

"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.

"Ei mikään… sääret… Se on tosiaan käsittämätöntä… Mutta kyllä ne toipuvat hyökätessä."

Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.

"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku vankikin, nopeaan, nopeaan!"

Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.

"Tässä on vanki", virkahti Portos Aramikselle.

"Kas niin", huudahti tämä nauraen, "pahoittele vieläkin koipiasi!"

"En häntä koivillani tavoittanut", vastasi Portos surumielisesti, "ja kourissani en ole havainnut vikaa."

252.
Biscarratin poika

Saaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis ei heitä rohkaissut.

"Tuloksena on", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet takaisin, "että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan vastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun saari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy."

"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?" virkkoi Portos.

"Hetkellisesti kylläkin", vastasi piispa, "sillä me olemme ottaneet vangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat."

"Niin, kyselkäämme vangilta", yhtyi Portos, "ja keino hänen puhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet mukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet."

Niin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui nähdessään pöytäkumppaninsa.

Pelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat yksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti, miten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut äkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen selostuksensa.

Aramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän epätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean kekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään apuneuvoja.

Jatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset aikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.

"On käsketty", vastasi tämä, "tappaa taistellessa ja hirttää sen jälkeen."

Aramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin kasvoihin.

"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun", vastasi Aramis; "minunlaisiani miehiä ei silmukalla kuristeta."

"Ja minä olen kovin raskas", sanoi Portos; "minunlaisteni painosta kätkee köysi."

"Olen varma", virkkoi vanki kohteliaasti, "että olisimme hankkineet teille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla."

"Tuhannet kiitokset", vastasi Aramis vakavasti.

Portos kumarsi.

"Vielä tämä malja terveydeksenne", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.

Niitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs herrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen sydämelliseen rehtiyteen.

"Anteeksi", lausui hän, "jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta pulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä."

"Olkaa hyvä", kehoitti Portos, "olkaa hyvä."

"Puhukaa", säesti Aramis.

"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan muskettisotureihin?"

"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen sanoa", vastasi Portos.

"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät herrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa."

"Isänne?" huudahti Aramis.

"Tiedättekö nimeni?"

"Ma foi, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin…"

"Nimeni on Georges de Biscarrat."

"Oh", huudahti Portos vuorostaan, "Biscarrat! Muistatko tuota nimeä, Aramis?"

"Biscarrat…?" mietti piispa. "Minusta tuntuu…"

"Koettakaahan muistella, monsieur", kehoitti upseeri.

"Pardieu, se on pian tehty", innostui Portos. "Biscarrat, jota nimitettiin Kardinaaliksi… Kuului niihin neljään, jotka tulivat miekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme d'Artagnanin ystäviksi."

"Juuri niin, herra parooni."

"Ainoa", virkkoi Aramis innokkaasti, "jota me emme haavoittaneet."

"Jäykkä miekankäyttäjä siis", huomautti sotavanki.

"Se on totta, oh, aivan niin", myönsivät ystävykset yhteen suuhun. "Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan miehen jälkeläiseen."

Biscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle ojensivat.

Aramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: – Tuossa mies, josta on meille apua.

"Tunnustakaa, monsieur", sanoi hän heti senjälkeen, "että tuntuu hyvältä, kun on ollut kunnon mies."

"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur."

"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan tavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja huomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi perintötuttaviksi."

"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja ystävät", tokaisi nuori mies vilkkaasti.

"Joutavia! Sanoittehan niin."

"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte noin ruman lopun, jos tahdotte."

"Mitä, josko tahdomme?" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät älykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.

"Edellyttäen", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti herra de Biscarratia ja piispaa, "edellyttäen, että meiltä ei pyydetä mitään halpamaista."

"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat", vastasi kuninkaallisen armeijan soturi. "Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos teidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis järjestää niin, että teitä ei tavata."

"En luule erehtyväni", virkkoi Portos arvokkaasti, "kun minusta näyttää siltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään."

"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni", vahvisti Aramis katsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja väkinäisin ilmein. "Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille jotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?"

"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin toimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun muutenkin mahdottomaksi."

"Kanuuna!" virkkoi Portos.

"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!" huudahti piispa.

Kaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.

"Mitä kummaa?" kysyi Portos.

"Eh, pardieu", huudahti Aramis, "sitä minä aavistinkin!"

"Mitä sitten?"

"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin, monsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä takaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen saarta!"

"Niin, useastakin kohden, monsieur."

"Sitten olemme hukassa", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.

"Hukassa! Se on mahdollista", vastasi Pierrefondsin herra; "mutta meitä ei oteta vangiksi eikä hirtetä."

Ja nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja sieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän tarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun valmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa oivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.

Kanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä, joka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin, hätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja neuvoa päälliköiltänsä.

Kalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä suurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä odottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.

"Hyvät ystävät", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä, "suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä vangittu ja suljettu Bastiljiin."

Pitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka ääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä uhmalla.

"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat.

"Kuolema kuninkaallisille!"

"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät, älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan. Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas, ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin nimessä."

Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja säikähdyksen sorina.

"Ludvig XIV: n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken niin Herran nimessä."

Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.

"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.

"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."

"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin vapautenne."

"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta…"

"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu aikaan."

"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille on?"

Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen.

Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.

"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja kehunut.

"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."

"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni, koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, – miten teidän käy sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä entisiä vastustajia.

"Me odotamme täällä."

"Mutta, hyvä Jumala!.. määräys on ehdoton!"

"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."

"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai pikemminkin näkemiin!"

Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa kanssa.

Aramis katseli etääntyvää miestä.

"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.

"En, totisesti!"

"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"

"Ei suinkaan, se kelpo poika."

"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"

"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen käytävän kautta!"

"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni! Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä kynsiinsä."

253.
Locmarian luola

Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta, että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille. Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti, kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä, jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua ulapalle näin kauniilla säällä.

"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt, "me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä, joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe heitä; missä he siis ovatkaan?"

"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis. "Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti puukkonsa."

"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle puhuin!"

Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului noin kymmenen askeleen päästä.

"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.

"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on kolmantena."

"Hyvä. Onko kaikki valmista?"

"Kunnossa on, monseigneur."

"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja kantakaa tänne minun luokseni."

Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.

Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli jälleen tavallisissa voimissaan.

"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.

"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka lähetitte minulle linnasta."

"Hyvä on", äännähti Aramis.

Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia, leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen kalastajat ovat aina olleet eteviä, – turvallisia merellä ja helposti käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa trinquette, jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti raskaammaksi.

"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki, tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."

"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen, monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."

"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."

"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."

"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."

"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasi Yves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."

"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme ulkotietä."

"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."

"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti rantapengermän suojaan."

Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos seurasi häntä.

Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina. Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, – heränneet linnut ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.

Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.

"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan jäljille."

"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksui Aramis.

"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin yleisen hätäännyksen!" jatkoi Portos.

"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, – koirat ovat takaa-ajossa. – Mutta – Yves, Yves, tule tänne!" huudahti Aramis äkkiä.

Yves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa veneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.

"Mitä metsästystä tuo on, kippari?" kysyi Portos.

"Ka, en ollenkaan ymmärrä", vastasi bretagnelainen. "Tällaisena hetkenä ei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja kuitenkin nuo koirat…"

"Ne ovat voineet karata tarhastaan."

"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan", sanoi Goennec, joka hänkin oli yhtynyt puhujain pariin; "minä kuulen sen haukunnasta."

"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan", päätti Aramis; "äänet lähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella."

He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi, loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.

"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa ihmettelyssä.

"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"

"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.

"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"

Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä, joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.

"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt lienevätkään metsämiehet?"

"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää ketun livahtavan ulos toiselta puolen, – ja sinne päin hän heti rientääkin."

"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin kalveten.

"Kuka sitten?" kysyi Portos.

"Katso!"

Portos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella kymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan suuntaan ja hoilottivat: "Taiaut!"

"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.

"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."

"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset hädissään.

"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.

Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.

"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä, kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa, jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."

"Oikein", vahvisti Portos.

"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."

Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.

"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"