Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.

"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin.

Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."

"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.

"Kiitos!"

"Ja mihin nyt tästä lähdet?"

"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme näkevämme herra d'Artagnanin."

"Herra d'Artagnanin?"

"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti minusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin asunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!"

Nuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä nähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:

"Tuo on onnellinen ihminen."

235.
Planchetin omaisuus arvioidaan

Raoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynyt Planchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.

Rue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan myymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei merkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista. Planchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei, kynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan merkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa kun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.

Atos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista tielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä. Hän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja ajatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin vähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän liikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra Planchetia.

Jokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli sullomassa kirstujaan.

Atos heristi korviansa.

"Kirstujaan?" hän toisti. "Onko herra Planchet lähdössä matkalle?"

"On, monsieur, hetimiten."

"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère haluaisi häntä hetkiseksi puhutella."

Vieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli tottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään sanaa Planchetille.

Samassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta kohtauksestansa Montalaisin kanssa.

Planchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.

"Voi, herra kreivi", riemuitsi hän, "mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti toikaan teidät tänne?"

"Rakas Planchet", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä, syrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, "tulimme kysymään teidän vointianne… Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät keskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, – mitä olette pöyhimässä?"

"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua ennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut."

"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa."

"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!"

"Arsenikkia?"

"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan."

"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana tekijänä."

"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta sen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani parhaillaan arvioidaan."

"Te luovutte liikkeestä?"

"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle apulaiselleni."

"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?"

"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä vaikuttaa, – herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan usein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo jonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa: minä olin ennen vanhaan talonpoika."

Ja Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi asettuneelle miehelle hieman vaatelias.

Atos teki hyväksyvän liikkeen.

"Ostatte tilan?" virkahti hän sitten.

"Olen ostanut, monsieur."

"Kas vain! Hauskaa kuulla."

"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä."

"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!"

"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu pölyni jo yskittää teitä. Corbleu, enpä ota myrkyttääkseni valtakunnan arvokkainta aatelismiestä."

Atos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia hienoston sukkeluuksia.

"Niin", sanoi hän, "puhelkaamme syrjempänä, – vaikkapa asunnossanne.

Onhan teillä yksityishuoneita?"

"Kyllä, herra kreivi."

"Tuolla ylhäällä ehkä?"

Ja nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.

"Siellä vain…" virkkoi Planchet epäröiden.

Kreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan pelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista vieraanvaraisuutta.

"Ei väliä, ei väliä", hän sanoi kävellen eteenpäin, "kauppiaan asunto ei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain."

Raoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.

Kuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä vallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi Raoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas kumahti Planchetin kauhun ilmauksena.

"Anteeksi", lisäsi viimemainittu, "emäntä jäi juuri pukeutumaan."

Raoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän peräytyi takaisin portaille.

"Emäntä?.." kummeksui Atos.

"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli…"

"Siellä on Trüchen", selitti Planchet hiukan punastellen.

"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme."

"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs."

"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.

"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt…"

"Ei, Planchet. Hyvästi!"

"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"

"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet saada tervehtiä häntä."

Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta, että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella ranskalaista kuosia.

Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen³⁴ kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.

"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä", huomautti Atos.

"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasi Planchet.

"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne pikku omaisuuden joutumasta vieraille."

Sanat pikku omaisuuden palauttivat Planchetin oikealle sijalleen, niinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä Piemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.

Atos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin kanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos tuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin liikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä apulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.

Hän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan elämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään korvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan maalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.

Atos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen aiheeseen mennen:

"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin."

"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut."

"Kadonnut?" äännähti Atos kummastuen.

"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee."

"Minä en tiedä."

"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua tehtävää, luottamustointa."

"Olisiko hän puhunut teille siitä?"

"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle."

"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?"

"Niin, keinottelumme takia", tuli Planchet tokaisseeksi.

"Te keinottelitte?"

"Tahdoin sanoa…" aloitti Planchet hämillään.

"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään yksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin hänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole täällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä osoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet, näkemiin! Lähdetään, Raoul!"

"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille…"

"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa varovaisuudesta."

Palvelija sorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen kunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.

"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani, että herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä."

"Ahaa!"

"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa."

"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää."

"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena", lisäsi Planchet käyden noutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella vaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan kartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla merkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi ohjausta.

Näiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin oli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti. Viitoittelu päättyi Cannesin edustalle.

Kreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä muskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli ottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään selittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi, eikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.

"Eipä väliä", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä sormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, "onhan sallimus toki ilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin tienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma siitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä kartalta."

Aatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt touhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin, Trüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika lähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.

Maustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina vastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin kultapussit.

"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen", sanoi Raoul alakuloisesti.

"Fontainebleaun tielle!" komensi samassa Planchet ajajaansa.

236.
Herttuan omaisuus arvioidaan

Puheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen poistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa olivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin humua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.

Mitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli ehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan kaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään tavoitettavaa aikalaisiltansa.

Oli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.

Herttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten suurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat nähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III hallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin kuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä kieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen kuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli sittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja kunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.

Kuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan niittomiehen Ludvig XI: n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka monet jälleen siitä saakka Ludvig XIV: n hallitukseen asti olivat painaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de Beaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella mestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.

Tämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten hän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset pitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut. Olihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt rupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai uskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi tulla aikanaan.

Atos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin kuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa, – toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa vain oli minkään arvoista.

Jo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli huikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut lähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen täyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa, aseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin suoranainen rahaksimuutto ja – tuotti kaksin verroin. Miten esim. olisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt vastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä sai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV: n jälkeläiselle? Ja miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta jalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä tarvitsi sitä matkarahoiksi?

Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin majoittumassa kanuunainsa keskeen, – ei enää jalokiviä, jotka meri olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä neljäsataatuhatta écua.

Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin viidensadan livren arvoinen, – ottakaa edes se tällä kertaa lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta, kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.

Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta, joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.

Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa, että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta. Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, – että Afrikan aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi, joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä, huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?

Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta. Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.

Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:

"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää tänne, varakreivi."

Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.

"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille. "Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä Antibesiin asti."

"Kyllä, monseigneur."

"Tästä saatte toimintaohjeen", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle toisen paperin. "Tunnetteko merenkulkua?"

"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa, monseigneur."

"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni saattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä lähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä saatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta, pestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini mikäli havaitsette tehokkuuden vaativan."

"Teen parhaani, herra herttua."

"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon rahaa."

"Toivoakseni en, monseigneur."

"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa suoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä sata. Menkäähän, varakreiviseni."

Atos puuttui puheeseen:

"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään sotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin."

"Minä tahdon yrittää päinvastoin", selitti herttua; "ja tunnettehan ajatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen savuun hupenen, jos niikseen on."

Näin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta huomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet hilpeyteen.

"Haa", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja ikäänsä kuului, "te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata päivällisen jälkeen, – kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen pelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön, ainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen varakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos pysytte noin totisena."

Samassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle hymyillen:

"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä. Ennustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte kuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja että silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte hänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia kultarahoja teille säästettyinä."

"Jumala teitä kuulkoon!" huudahti herttua mielissään. "No, pidätänkin teidät tänne, kreivi."

"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on suuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä yksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet ensiluokkaiseen johtoasemaan."

"Joutavia!"

"Ja vielä meriväessä!"

"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa toimeen mitä hyvänsä?"

"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä älyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän silti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus ole muuta kuin mitä ansaitsettekin."

"Kas, minä saan nuhteita!"

"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen laivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen, meripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen kapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa."

"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä."

"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä tehtävässään."

"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että kerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle yksin."

"Oh!" äännähti Atos päätänsä pudistaen.

"Malttakaahan vain!"

"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi."

"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!"

"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!"

"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki", sanoi Atos ulkona pojalleen. "Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä kuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!"

"Kah", jupisi Raoul, "jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei ruokavaroista tule puutetta."

"Kuulepas", vastasi Atos ankarasti, "älä ole kohtuuton ja hupsu itsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei kannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että sinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan kuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut luottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei kysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on sydän ja ruumis kuten sinullakin, – jotka kaipaavat isänmaatansa ja kärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että upseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä vaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä."

"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin, ja samoin teen edelleen mikäli…"

"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta kunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että siitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy pahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut täydelliseksi."

"Minä pidän moitteistanne, monsieur", virkkoi nuori mies säveästi; "ne parantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa minua."

"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu puhtaimmillaan, – tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana Djidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä minulle puhuu Jumalasta."

Tästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat herttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken henki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja määriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he lähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen ohjausta tuntien.

Uhri oli täytetty.