Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Ja Ludvig XIII: n verenhän Fouquet uhrasi Ludvig XIII: n verelle; itsekkäälle kunnianhimolle hän uhrasi ylevän kunnianhimon; säilyttämisen oikeudelle hän uhrasi omistamisen oikeuden. Hänen kompastuksensa koko laajuus selvisi hänelle, kun hän vain loi silmänsä vallantavoittelijaan.

Kaikki, mitä Fouquetin sielussa liikkui, jäi läsnäolevilta huomaamatta. Hänellä oli viisi minuuttia keskittääkseen ajatuksiansa tähän omantunnon kysymykseen; viisi minuuttia, – viisi vuosisataa, joiden kuluessa molemmat kuninkaat omaisineen tuskin ehtivät hengähtää kauhean mielenjärkytyksensä jälkeen.

Selkä seinää vasten, seisten vastapäätä Fouquetia, nyrkki otsallaan, katse tuijottavana d'Artagnan kyseli itseltään selitystä näin ylettömään ihmeeseen. Hän ei olisi heti voinut sanoa, minkätähden hän epäili; mutta hän tiesi varmasti että hän ei ollut aiheetta epäillyt ja että tähän kahden Ludvig XIV: n kohtaukseen sisältyi koko pulmallisuus, joka viime päivinä oli tehnyt Aramiksen käytöksen muskettisoturille niin epäiltäväksi.

Mutta näitä ajatuksia verhosivat paksut hunnut. Tämän näytöksen esittäjät ikäänkuin uivat raskaan unestaheräämisen usvissa.

Äkkiä Ludvig XIV kärsimättömämpänä ja käskemään tottuneempana riensi erään ikkunaluukun luo, jonka hän paiskasi selki selälleen, reväisten verhot pois. Kirkas valovirta tulvahti huoneeseen ja sai Filipin peräytymään vuodekomeroon asti.

Tätä liikettä Ludvig kiihkeästi käytti hyväkseen ja kääntyi kuningattaren puoleen virkkaen:

"Äitini, ettekö tunne poikaanne, kun täällä jokainen on erehtynyt kuninkaastansa?"

Itävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti, kykenemättä lausumaan sanaakaan.

"Äitini", sanoi Filip tyynellä äänellä, "ettekö tunne poikaanne?"

Ja nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.

Itävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen sattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä kaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen heikon huokauksen.

Ludvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti d'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen ovenpieltä tuekseen.

"Tänne, muskettisoturi!" käski hän. "Tarkatkaa meidän kasvojamme ja sanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi."

Tämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään tottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää epäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Monsieur, olette vankini!"

Filip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan, missä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen kuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta entisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään. Tämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa pettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja kälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen päähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip lähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän liikuttuneella äänellä:

"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt minut näin onnettomaksi."

D'Artagnan tunsi väristyksen ytimissään. Hän tervehti kunnioittavasti nuorta prinssiä ja lausui tälle puolittain kumartaen:

"Anteeksi, monseigneur, minä olen vain sotilas, ja uskollisuudenvalani olen tehnyt sille, joka lähti tästä huoneesta."

"Kiitos, herra d'Artagnan. Mutta miten on herra d'Herblayn käynyt?"

"Herra d'Herblay on turvassa, monseigneur", vastasi ääni heidän takaansa, "ja niin kauan kuin minä elän ja olen vapaa, ei kukaan katkaise hiuskarvaakaan hänen päästänsä."

"Herra Fouquet!" huudahti prinssi surumielisesti hymyillen.

"Antakaa minulle anteeksi, monseigneur", pyysi Fouquet polvilleen langeten; "mutta se, joka täältä juuri lähti, oli minun vieraani."

"Siinä", hymähti Filip huoahtaen, "kunnon ystäviä ja jaloja sieluja. Ne saavat minut ikävöimään tätä maailmaa. Käykää edellä, herra d'Artagnan, minä tulen."

Juuri kun muskettisoturien kapteeni oli lähtemäisillään, saapui Colbert, ojensi d'Artagnanille kuninkaan käskyn ja poistui.

Luettuaan d'Artagnan rypisti raivoissaan paperin.

"Mitä siinä on?" kysyi prinssi.

"Lukekaa, monseigneur", vastasi muskettisoturi.

Filip luki Ludvig XIV: n käden hätäisesti piirtämät sanat:

'Herra d'Artagnan vie vangin Sainte-Margueriten saarille. Hän peittää hänen kasvonsa rautanaamiolla, jota vanki kuoleman uhalla ei saa kohottaa.'

"Se on paikallaan", sanoi Filip alistuvasti, "Olen valmis."

"Aramis oli oikeassa", kuiskasi Fouquet muskettisoturille, "tämä on kuningas aivan yhtä hyvin kuin toinenkin."

"Paremminkin!" vastasi d'Artagnan. "Häneltä puutumme vain minä ja te."

231
Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa

Käyttäen hyväkseen Fouquetin myöntämää aikaa Aramis ja Portos tuottivat nopeudellaan kunniaa ranskalaiselle ratsastustaidolle.

Portos ei kylläkään käsittänyt, mitä tehtävää varten häntä pakotettiin moiseen vauhtiin; mutta koska hän näki Aramiksen raivokkaasti kannustavan ratsuaan, iski hän itsekin vimmatusti nirkot hevosensa kupeisiin.

Täten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen itsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää jonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo rohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.

"Hst!" vastasi tämä. "Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu joutuisuudestamme."

Ikäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman ropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee aina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaa kylliksi niille, joilla ei ole mitään, ja liiemmälti niille, joilla on riittämiin.

"Nyt minusta tehdään herttua", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen itsekseen.

"Se on mahdollista", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan, Portoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.

Sillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä ollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha, pureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui voitetun kirkkoruhtinaan mielessä.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta kamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken vaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen syrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan kuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia ja raateli niiden kyljet verille.

Portoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus sai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat Orléansiin.

Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli, että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.

Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen³² matkaa kahdeksassa tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä tavoittajistaan.

Aramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan viivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä kahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna ponnistuksena, – silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi saavuttamaan kuninkaan vihollisia.

Portoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi ratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan kievarinvälin takana enää oli Blois.

Mutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin hätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.

Kirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa oli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, – häneltä, joka ei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja seurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys sellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta tulleesta määräyksestä, – määräyksestä, joka oli annettu pakenevan kuninkaantekijän pidättämiseksi.

Mutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen tai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi de la Fère asui niillä tienoin.

"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään", sanoi hän. "Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä ystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä."

"Ketä läänitysherraa?" kysyi kievarinisäntä.

"Kreivi de la Fèreä."

"Ooh", vastasi mies paljastaen kunnioittavasti päänsä, "hyvin arvossa pidettävä aatelismies. Mutta vaikka kovin kernaasti tekisinkin hänelle mieliksi, en voi luovuttaa teille kahta hevosta edes hetkiseksi; kaikki asemani hevoset on Beaufortin herttua tilannut."

"Ah!" huudahti Aramis pettyneenä.

"Mutta", jatkoi kyytiaseman hoitaja, "jos suvaitsette nousta pienille rattaille, jotka minulla on, valjastutan niiden eteen vanhan, sokean hevosen. Sillä on enää vain koipensa jäljellä, mutta se kuljettaa teidät kreivin luo."

"Siitä kelpaa maksaa louisdori", virkahti Aramis.

"Ei, monsieur, se ei koskaan maksa muuta kuin écun. Sen hinnan suorittaa minulle herra Grimaud, kreivin taloudenhoitaja, joka kerta kun hän käyttää kärryjäni, enkä minä tahdo, että herra kreivillä olisi syytä moittia minua liian kalliin maksun kiskomisesta ystäviltään."

"Olkoon niinkuin tahdotte", virkkoi Aramis, "varsinkin niinkuin on mieluista kreiville, jota en suinkaan tahdo pahoittaa. Te saatte écunne; mutta onhan minulla kai oikeus antaa teille louisdori hyvästä tuumastanne."

"Epäilemättä", vastasi kärryjen omistaja hyvin mielissään.

Ja hän valjasti itse vanhan hevosensa naukuvien rattaiden eteen. Sillävälin oli Portoksen tepastelua hupainen katsella. Hän kuvitteli keksineensä salaisuuden ja kävi aivan levottomaksi odotuksesta, ensiksikin koska vierailu Atoksen luona oli hänelle erittäin mieluinen ja toiseksi koska hän toivoi saavansa sekä hyvän vuoteen että vankan illallisen.

Kun kyytiaseman hoitaja oli saanut hevosensa valjaisiin, käski hän erään renkinsä kyyditä vieraat la Fèreen.

Portos istuutui Aramiksen viereen kärryjen takaosaan ja kuiskasi tämän korvaan:

"Minä ymmärrän."

"Ahaa!" vastasi Aramis. "Ja mitä ymmärrät, rakas ystävä?"

"Me menemme kuninkaan puolesta tekemään jonkun suuren ehdotuksen Atokselle."

"Pyh!" hymähti Aramis.

"Älä sano mitään", lisäsi kunnon Portos koetellen ruumiinsa painolla pysyttää kärryjä tasassa tärskähdysten välttämiseksi; "älä sano mitään, – minä arvailen."

"Niin, aivan niin, ystäväni, arvaile, arvaile!"

Kellon lähestyessä yhdeksää illalla saavuttiin Atoksen luo komeassa kuutamossa.

Tämä ihmeellinen kirkkaus ilahdutti Portosta sanomattomasti; mutta Aramista se näkyi melkein yhtä paljon häiritsevän. Hän mainitsi tästä jotakin Portokselle, joka vastasi:

"Kas, minä arvailen vieläkin: käyntimme on salainen!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa ajopeleissä. Kyytimies keskeytti heidät lausuen:

"Messieurs, olette perillä."

Portos astui tovereineen rattailta pikku linnan portilla.

Täällä tapaamme nyt Atoksen ja Bragelonnen, jotka kumpainenkin olivat la Vallièren uskottomuuden tultua ilmi hävinneet näyttämöltä.

Jos mikään lause on totta, niin tämä: suuret murheet kätkevät itseensä lohdutuksen siemenen. Raoulinkin kirvelevä haava oli lähentänyt isää häneen, ja Jumala tietää, kuinka lempeitä ne lohdun sanat olivat, jotka pulppusivat jalosydämisen Atoksen kaunopuheisilta huulilta.

Vamma ei ollut arvettunut, mutta juttelemalla poikansa kanssa, sekoittamalla hiukan omaa elämäänsä nuoren miehet elämään, oli Atoksen lopulta onnistunut saada hänet käsittämään, että tämä ensimmäisen uskottomuuden tuottama tuska on välttämätön melkein jokaiselle ihmiselle ja että tuskin kukaan on rakastanut saamatta sitäkin kokea.

Raoul kuunteli usein, mutta hän ei ottanut kuullakseen, Mikään ei korvaa rakkauden todella lumoamalle sydämelle rakastetun muistoa ja ajattelua. Silloin oli Raoulin tapana vastata isälleen:

"Monsieur, kaikki mitä sanotte on totta. En luule, että kukaan on sydämessään niin paljoa kärsinyt kuin te; mutta te olette sielunlahjoiltanne liian suuri, liian paljon onnettomuuksien koettelema, ollaksenne sallimatta ensi kertaa kärsivälle sotilaalle hänen heikkouttansa. Minä maksan veron, jota en suorita toistamiseen. Sallikaa minun sukeltaa niin syvälle suruuni, että unohdan itseni, että uppoan siihen, kunnes henkeni turtuu."

"Raoul, Raoul!"

"Kuulkaa, monsieur: koskaan en voi tottua ajatukseen, että Louise, puhtain ja vilpittömin naisista, on voinut niin kevytmielisesti pettää rehellisen ja rakkaudesta hehkuvan miehen. En koskaan voi karaistua näkemään noiden lempeiden ja hyvien kasvojen muuttuvan tekopyhäksi, irstaisuutta kätkeväksi naamioksi. Louise perikadossa! Louise kunniattomana! Ah, monsieur, se on minulle paljon katkerampaa kuin Raoulin hylkääminen, kuin Raoulin onnettomuus!"

Silloin Atos käytti voimalääkettä. Hän puolusti Louisea Raoulia vastaan, koettaen todistaa tytön petollisuutta oikeaksi hänen rakkautensa tähden.

"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on kuningas", virkkoi hän, "ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise rakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas arvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi nuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi."

Ja annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin hypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai etsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana, vapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy huulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee hyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain heikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.

Näin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin voimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa kanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan hän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka ehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa lannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi kuninkaalle tulevan kunnioituksen.

Ja kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti mainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla jotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, – kun Raoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen yli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin kuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle tyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:

"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat menettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat loistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja paina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien – miesten, naisten ja kuninkaitten – elää nykyisyydessä; me saamme elää tulevaisuuden mukaan vain Jumalalle."

Tällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston pitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin ruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen huomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja käytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.

232.
Viimeiset jäähyväiset

Raoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan. Aramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys tuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:

"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi."

"Ah!" äännähti kreivi.

"Ainoastaan sen aikaa", tokaisi Portos, "että ehdin sinulle kertoa onneni."

"Hei", riemuitsi Raoul.

Atos vilkaisi ääneti Aramikseen, jonka synkkä sävy hänestä jo oli näyttänyt olevan hyvin vähän sopusoinnussa Portoksen hyvien uutisten kanssa.

"Millainen onni teitä on kohdannut? Antakaahan kuulla", kehoitti Raoul hymyillen.

"Kuningas tekee minusta herttuan", supatti kunnon Portos salamyhkäisesti nuoren miehen korvaan, "elinkautisen herttuan!"

Mutta Portoksen syrjähuomautukset olivat aina kyllin voimakkaita, jotta kaikki kuulivat. Hänen kuiskauksensa saavuttivat äänivarain laajuudessa tavallisen mörinän asteikon. Atos kuuli ja päästi huudahduksen, joka sai Aramiksen säpsähtämään. Tämä tarttui Atoksen käsivarteen, ja pyydettyään Portokselta lupaa puhua hetkisen kreivin kanssa kahden kesken hän virkkoi:

"Rakas Atos, sinä näet minut murheen murtamana."

"Murheen?" huudahti kreivi. "Voi, rakas veikkonen!"

"Parilla sanalla kerrottuna on asia näin: olin tehnyt salaliiton kuningasta vastaan; yritys meni myttyyn, ja tällähaavaa minua epäilemättä etsitään."

"Sinua etsitään!.. Salaliitto!.. Eh, ystäväni, mitä sanotkaan?"

"Surullinen totuus. Olen kerrassaan hukassa."

"Mutta Portos… tuo herttuan arvonimi… mitä se merkitsee?"

"Siinä onkin mielenkarvauteni kipein aihe; juuri siltä kohdalta on haavani syvin. Uskoen ehdottomaan menestykseen vedin Portoksen mukanani salahankkeeseen. Hän lyöttäytyi siihen, kuten tiedät hänen ryhtyvän hommiin, kaikin voimin ja mitään tietämättä, ja niinpä hän on nyt niin sotkeutunut minun vaaraani, että hän on tuhon oma niinkuin minäkin."

"Hyvä Jumala!"

Ja Atos kääntyi jälleen Portokseen päin, joka myhäili heille herttaisesti.

"Minun on selitettävä sinulle koko asema. Kuuntele minua", jatkoi Aramis.

Ja hän selosti seikkailunsa. Atos tunsi kertomuksen aikana otsansa useasti kostuvan hiestä.

"Se oli suurenmoinen tuuma", virkkoi hän sitten, "mutta se oli suuri virhe."

"Josta olen saanut rangaistukseni, Atos."

"Enkä minä sanokaan sinulle koko ajatustani."

"Sano pois."

"Se oli rikos."

"Hengen asia, sen tiedän, – majesteetinloukkaus!"

"Portos, Portos-parka!"

"Mitäpä tehdä? Menestys, kuten sanoin, näytti varmalta."

"Herra Fouquet on rehti mies."

"Ja minä olen hupsu, kun niin huonosti arvostelin häntä", myönsi Aramis. "Voi ihmisviisautta! Voi myllynkiveä, joka rouhii valtavasti ja jonka eräänä päivänä putoava hiekkajyvä käsittämättömällä tavalla pysähdyttää pyörimisestään."

"Sano timantti, Aramis. No, onnettomuus on tapahtunut. Mitä nyt aiot tehdä?"

"Minä vien Portoksen mukanani. Kuningas ei koskaan tahtoisi uskoa, että tuo kunnon mies on toiminut kaikessa yksikertaisuudessaan; hän ei koskaan uskoisi, että Portos tällä menettelyllään luuli palvelevansa kuningasta. Hän saisi päällänsä maksaa minun virheeni, ja sitä en tahdo."

"Mihin hänet viet?"

"Ensiksi Belle-Islelle. Se on valloittamaton turvapaikka. Sitten minulla on meri ja alus purjehtiakseni joko Englantiin, missä minulla on paljon suhteita…"

"Sinäkö Englantiin?"

"Niin, tai Espanjaan, missä minulla on niitä vielä enemmän."

"Viedessäsi Portoksen maasta saatat hänet häviölle, sillä kuningas otattaa takavarikkoon hänen omaisuutensa."

"Kaikki on edeltäpäin ajateltua. Kerran Espanjaan päästyäni osaan saada sovinnon aikaan itseni ja Ludvig XIV: n välillä ja toimittaa Portoksen jälleen suosioon."

"Sinulla näkyy olevan vaikutusvaltaa, Aramis!" virkkoi Atos varovaisesti.

"Paljon, ja sitä käytän ystävieni hyväksi, rakas Atos."

Näitä sanoja seurasi vilpitön kädenpuristus.

"Kiitos", vastasi kreivi.

"Ja tästä puheen tullen", sanoi Aramis, "myöskin sinä olet tyytymätön; ja Raoulillakin on valituksen aiheita kuningasta vastaan. Noudattakaa esimerkkiämme. Tulkaa Belle-Islelle, sitten saamme nähdä… Vakuutan teille kunniasanallani, että kuukauden kuluttua on syttynyt sota Ranskan ja Espanjan välillä tämän Ludvig XIII: n pojan tähden, joka myöskin on infantti ja jota Ranskassa pidetään epäinhimillisesti vangittuna. Mutta kun Ludvig XIV ei halua tästä syystä sotaa, takaan teille sopimuksen, joka tuottaa grandin arvon Portokselle ja minulle sekä tekee ranskalaisen herttuan sinusta, kun jo olet espanjalainen grandi. Tahdotko?"

"En. Minä suon mieluummin, että minulla on syytä nuhdella kuningasta jostakin. Sukuni luonteenomaisena ylpeytenä on pyrkimys esiintyä kuningassukuja ylevämpänä. Jos suostuisin ehdotukseesi, joutuisin kiitollisuudenvelkaan kuninkaalle. Voittaisin siten epäilemättä tässä maailmassa, mutta menettäisin omassatunnossani. Kiitos vain."

"Myönnä sitten kaksi pyyntöäni, Atos. Anteeksiantosi…"

"Oh, sen kyllä saat, jos todellakin olet tahtonut kostaa sortajalle heikon ja sorretun puolesta."

"Se riittää minulle", vastasi Aramis yöhön häipyvästi punehtuen. "Ja anna nyt minulle kaksi parasta hevostasi, päästäksemme seuraavaan kievariin, koska minulta äsken evättiin vaihtoratsut sillä syyllä, että herra de Beaufort matkustaa näillä seuduin."

"Saat kaksi parasta hevostani, Aramis, ja minä pyydän sinua pitämään huolta Portoksesta."

"Panen kaikkeni siihen. Vielä yksi sana: menettelenkö hänen suhteensa sopivasti?"

"Kyllä, nyt kun paha on jo tehty. Kuningas ei antaisi hänelle anteeksi, ja sitäpaitsi sinulla on aina, sanokoon hän siitä mitä tahansa, tukenasi herra Fouquet, joka ei sinua hylkää, hän kun itsekin sankarillisesta otteestaan huolimatta on suuressa vaarassa."

"Olet oikeassa. Senpävuoksi vältänkin purjehtimasta heti tieheni; sillä ilmaisisin pelkoa ja tunnustautuisin syylliseksi. Juuri sentähden jään ranskalaiselle maaperälle. Mutta Belle-Isle on oleva minulle mitä maata vain haluan: englantilaista, espanjalaista tai roomalaista. Kaikki riippuu lipusta, jonka kohotan."

"Miten niin?"

"Minähän olen Belle-Islen linnoittanut, eikä kukaan valtaa Belle-Isleä minun sitä puolustaessani. Ja sitten, kuten äsken sanoit, minulla on puolellani herra Fouquet. Belle-Isleä vastaan ei voida hyökätä ilman Fouquetin allekirjoittamaa suostumusta."

"Se on totta. Mutta ole sentään varovainen. Kuningas on ovela ja voimakas."

Aramis hymyili.

"Suljen Portoksen suojaasi", toisti kreivi eräänlaisella kylmällä hellittämättömyydellä.

"Kohtalomme on yhteinen, kreivi", vastasi Aramis samaan sävyyn.

Atos kumarsi puristaen Aramiksen kättä ja meni syleilemään Portosta kiihkeän sydämellisesti.

"Enkö minä syntynyt onnellisena?" höpisi tämä riemuisaan, kääriytyessään viittaansa.

"Tule, rakas ystäväni", kehoitti Aramis.

Raoul oli mennyt edellä antamaan määräyksiä ja satuloittamaan hevoset.

Ryhmä oli jo jakautunut. Atos näki molempien ystäviensä olevan lähtemäisillään. Jokin sumun tapainen välähti hänen silmiensä eteen ja painoi hänen sydäntään.

– Omituista! – ajatteli hän. – Mistä johtuu tämä haluni syleillä Portosta vielä toisen kerran?

Samassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin käsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.

Tämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina, jolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.

Sitten Portos nousi ratsaille.

Aramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.

Viimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine viittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta, eivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät molemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.

Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja virkkoi Bragelonnelle:

"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi miestä viimeisen kerran."

"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus", vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra d'Herblayta."

"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana, sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta elettävänä. Mutta minä…"

Raoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä kumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.

Yhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä päästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.

Ratsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden lomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian loitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen hevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana Portoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.

Atos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle, kun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten tien. Kuului huuto: "Beaufortin herttua!"

Atos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan, katsellen etsivästi ympärilleen.

"Tässä olen, monseigneur", virkkoi Atos.

"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!" tervehti prinssi sillä avomielisellä sydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. "Onko liian myöhä ystävälle?"

"Ah, prinssini, astukaa sisälle!" kehoitti kreivi.

Ja herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat Raoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti prinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita ystäviä.