Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

229.
Kuninkaan kiitollisuus

Nuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät äkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.

"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?" kysyi kuningas tuntiessaan Fouquetin.

"Kuningas tuossa tilassa?" kuiskasi ministeri.

Tosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan ulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen pukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä hikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista käsivarsistaan.

Villinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin yhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn kuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi avoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.

Ludvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.

"Oi", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, "ettekö tunne uskollisinta ystäväänne?"

"Ystävä, tekö?" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä kostoa janoten.

"Kunnioittava palvelija", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.

Kuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen polviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.

"Kuninkaani, lapsukaiseni", pahoitteli hän, "teidän on täytynyt hirveästi kärsiä!"

Tilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig itseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta raivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.

Fouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että kuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden todistajaksi osumista.

"Tulkaa, sire, te olette vapaa", sanoi hän.

"Vapaa?" toisti kuningas. "Te päästätte minut vapaaksi rohjettuanne tehdä minulle väkivaltaa?"

"Ette suinkaan usko", huudahti Fouquet loukkaantuneena, "ette suinkaan usko, että minä olen syypää tähän tihutyöhön?"

Ja nopeasti, kiihkeästi hän kertoi hallitsijalle koko salahankkeen, jonka yksityiskohdat ovat meille tunnetut.

Kertomuksen aikana Ludvig kärsi mitä suurinta levottomuutta, ja kun Fouquet oli lopettanut, teki uhanneen vaaran suuruus häneen vielä paljon valtavamman vaikutuksen kuin hänen kaksoisveljeään koskeva tärkeä salaisuus.

"Monsieur", virkkoi hän äkkiä Fouquetille, "tuo kaksoissynnytys on valhe; on mahdotonta, että teidätkin olisi siinä petetty."

"Sire!"

"On mahdotonta, sanon teille, epäillä äitini kunniaa ja kuntoa. Ja pääministerini ei siis vielä ole rangaissut rikollisia?"

"Miettikää tarkoin, sire, ennenkuin kiivastutte", vastasi Fouquet.

"Veljenne syntymä…"

"Minulla on vain yksi veli: se on Monsieur. Te tunnette hänet yhtä hyvin kuin minäkin. On olemassa salaliitto, sanon teille, Bastiljin kuvernööristä alkaen."

"Älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä, sire; tuo mies on harhaantunut prinssin yhdennäköisyydestä."

"Yhdennäköisyydestä? Mitä joutavia!"

"Tuon Marchialin täytyy kuitenkin olla hyvin teidän majesteettinne näköinen, koska kaikkien silmät siinä erehtyvät", väitti Fouquet.

"Järjettömyyttä!"

"Älkää sanoko niin, sire. Ihmisten, jotka ryhtyvät uhmaamaan ministerienne, äitinne, upseerienne, koko huonekuntanne katseita, täytyy olla hyvin varmoja yhdennäköisyydestä."

"Tosiaan", jupisi kuningas; "missä ne henkilöt sitten ovat?"

"Vauxissa tietenkin."

"Vauxissa! Sallitteko heidän yhä olla siellä?"

"Kiireellisintä oli mielestäni vapauttaa teidän majesteettinne. Sen velvollisuuden olen täyttänyt. Nyt teemme mitä kuningas käskee. Minä odotan."

Ludvig mietti hetkisen.

"Kootkaamme joukkoja Pariisissa", sanoi hän.

"Siitä on määräykset jo annettu", vastasi Fouquet.

"Oletteko antanut määräyksiä?" huudahti kuningas.

"Tätä varten kyllä, sire. Teidän majesteettinne saa tunnin päästä johdettavakseen kymmenentuhannen miehen armeijan."

Vastauksen asemesta kuningas tarttui Fouquetin käteen niin kiihkeästi, että oli helppo nähdä, kuinka epäluuloisena hän tähän asti oli pysynyt ministeriänsä kohtaan tämän väliintulosta huolimatta.

"Ja näillä joukoilla", jatkoi kuningas, "menemme piirittämään teidän talossanne kapinallisia, jotka varmaan ovat sinne jo järjestäytyneet ja varustaneet asemaansa."

"Se hämmästyttäisi minua", vastasi Fouquet.

"Minkätähden?"

"Siksi, että paljastettuani heidän päällikkönsä, yrityksen sielun, koko hanke näyttää minusta rauenneen."

"Oletteko paljastanut valeprinssin?"

"En, en ole nähnyt häntä."

"Kenet sitten?"

"Yrityksen johtaja ei olekaan tuo onneton. Hän on vain välikappale, joka näkyy koko iäkseen olevan tuomittu kurjuuteen."

"Ehdottomasti!"

"Salahankkeen järjestäjä on abbé d'Herblay, Vannesin piispa."

"Teidän ystävänne?"

"Hän oli ystäväni, sire", vastasi Fouquet ylevästi.

"Se on teille onnetonta", sanoi kuningas vähemmän jalomielisesti.

"Sellaisessa ystävyydessä ei ollut mitään häpeällistä, niin kauan kun hänen rikoksensa oli minulle tuntematon, sire."

"Olisi pitänyt nähdä se ennakolta."

"Jos minussa on vikaa, jättäydyn teidän majesteettinne käsiin."

"Ah, herra Fouquet, en suinkaan sitä tarkoittanut!" vastasi kuningas suuttuneena itselleen, kun oli noin paljastanut ajatustensa katkeruuden. "No, naamiosta huolimatta, jolla tuo kurja peitti kasvonsa, aavistelinkin kyllä hämärästi, että ilkityön toimeenpanija saattoi olla hän. Mutta tuolla salahankkeen johtajalla oli apumies. Hän uhkasi minua Herkules-voimillaan. Kuka hän on?"

"Epäilemättä hänen ystävänsä parooni du Vallon, entinen muskettisoturi."

"D'Artagnanin kumppani? Kreivi de la Fèren toveri? Haa", huudahti kuningas viime nimen lausuttuaan, "älkäämme unohtako salaliittolaisten ja herra de Bragelonnen suhdetta!"

"Sire, sire, älkää menkö liian pitkälle. Herra de la Fère on Ranskan kunniallisin mies. Tyytykää siihen, mitä teille tarjoan."

"Mitä minulle tarjoatte? Hyvä, sillä tehän tarjonnette minulle syylliset?"

"Mitä teidän majesteettinne sillä käsittää?" kysyi Fouquet.

"Tarkoitan", vastasi kuningas, "että kun saavumme sotavoimin Vauxin linnaan, teemme puhdasta jälkeä kyykäärmeiden pesässä, niin että mitään ei säästy sikiämään. Eikö niin?"

"Surmauttaako teidän majesteettinne heidät?" huudahti Fouquet.

"Viimeiseen mieheen!"

"Oi, sire!"

"Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, herra Fouquet", sanoi kuningas korskeasti. "En elä enää siinä ajanjaksossa, jolloin omavaltainen murha oli kuninkaitten ainoa, viimeinen keino. En, Jumalan kiitos! Minulla on parlamenttini, jotka tuomitsevat minun nimessäni! Minulla on mestauslavoja, joilla korkein tahtoni pannaan täytäntöön!"

Fouquet kalpeni.

"Rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne", virkkoi hän, "että kaikki oikeudenkäynti näistä asioista tuottaisi ikuista häpeää valtaistuimen arvolle. Ei käy päinsä, että Itävallan Annan ylhäinen nimi joutuisi rahvaan hammastettavaksi."

"Oikeuden täytyy tapahtua, monsieur."

"Niin, sire; mutta kuninkaallinen veri ei saa vuotaa mestauslavalla!"

"Kuninkaallinen veri! Uskotteko te sitä?" huudahti kuningas raivostuneena, polkien jalkaa permannon kivilaakaan. "Tuo kaksoissynnytys on keksitty juttu. Varsinkin siinä sepityksessä näen herra d'Herblayn rikoksen. Sen konnuuden rankaisemisen katson vielä välttämättömämmäksi kuin heidän väkivaltaisuutensa, heidän loukkauksensa kostamisen."

"Kuolemalla rankaisemisen?"

"Niin, kuolemalla, monsieur."

"Sire", haastoi yli-intendentti lujasti, ja hänen kauan kumarruksissa ollut päänsä kohosi ylpeänä, "teidän majesteettinne katkaisuttakoon pään veljeltänne Ranskan Filipiltä, jos tahdotte. Se koskee teitä, ja kysynette tässä äitinne, Itävallan Annan, mieltä. Mitä hän säätää, on hyvin säädetty. Minä en siis tahdo asiaan enää sekaantua, en edes kruununne kunnian tähden. Mutta minulla on teiltä armo pyydettävänä, ja minä pyydän sitä."

"Puhukaa", virkkoi kuningas ministerin viime sanoista hämmentyneenä.

"Mitä tahdotte?"

"Herra d'Herblayn ja herra du Vallonin armahdusta."

"Murhamiesteni?"

"Kahden kapinoitsijan vain, sire."

"Oh, minä ymmärrän, että pyydätte armoa ystävillenne."

"Ystävilleni!" toisti Fouquet syvästi pahoillaan.

"Ystävillenne, niin; mutta valtakuntani turvallisuus vaatii varoittavaa rangaistusta syyllisille."

"En tahdo huomauttaa teidän majesteetillenne, että juuri olen toimittanut teille takaisin vapautenne, pelastanut elämänne."

"Monsieur!"

"En tahdo muistuttaa, että jos herra d'Herblay olisi tahtonut esittää salamurhaajan osaa, olisi hän ilman muuta voinut riistää teidän majesteetiltanne hengen tänä aamuna Sénartin metsässä, ja kaikki olisi päättynyt siihen."

Kuningas säpsähti.

"Päähän tähdätyllä pistoolinlaukauksella", jatkoi Fouquet, "olisivat Ludvig XIV: n kasvot ruhjoutuneet muodottomiksi, ja se olisi ainiaaksi vapauttanut herra d'Herblayn."

Kuningas vaaleni pelosta, vältettyä vaaraa ajatellessaan.

"Jos herra d'Herblay", pitkitti yli-intendentti, "olisi ollut salamurhaaja, ei hänen olisi suunnitelmassaan onnistuakseen tarvinnut kertoa sitä minulle. Hänen toimitettuaan oikean kuninkaan pois tieltä olisi käynyt mahdottomaksi aavistaa väärää. Jos Itävallan Anna olisikin tuntenut vallananastajan, olisi tämä sittenkin ollut hänen poikansa. Herra d'Herblayn omantunnon mukaan oli vallananastaja yhtä hyvin kuningas, jonka suonissa virtasi Ludvig XIII: n veri. Sitäpaitsi olisi salaliittolainen nauttinut turvallisuutta, salassaoloa, rankaisemattomuutta. Pistoolinlaukaus olisi hänelle kaiken tuon antanut. Kiitos hänelle teidän pelastuksenne nimessä, sire!"

Sensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen esitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen hillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt käsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa. Jokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen hankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV: n muutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa, ja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:

"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille armoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!"

"Minä en käsitä teitä, sire."

"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?"

"Bastiljissa, sire."

"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"

"Se on totta, sire."

"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?"

"Varmasti ei."

"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli Bastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät tarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä palkittavina."

"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä", vastasi Fouquet kuivasti. "Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra d'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos olisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun suinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät täältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän majesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä alamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen."

Ludvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin portit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen avautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli suuttumustaan.

"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!" selitti hän. "Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan teille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset eivät ansaitse mitään armahdusta."

Fouquet ei vastannut.

"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin", jatkoi kuningas, "sillä minä olen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te asetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, – koska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista."

"Olin tosiaankin väärässä", myönsi Fouquet. "Niin, näytti siltä, että tahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi."

"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet", virkkoi kuningas, ja hymy kirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat eilisestä saakka synkistäneet.

"Minulla on armahdukseni", jatkoi ministeri itsepäisesti; "mutta herrat d'Herblay ja du Vallon…?"

"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän", vastasi kuningas taipumattomana. "Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä enää puhu."

"Teidän majesteettianne totellaan."

"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?"

"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta."

"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?"

"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti."

"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti kuningas kummastuneena.

"Herra d'Herblay saapui, niin sanoakseni, jättäytymään minun käsiini. Herra d'Herblay tuotti minulle onnen pelastaa kuninkaani ja maani. Minä en voinut tuomita herra d'Herblaytä kuolemaan. En myöskään voinut jättää häntä teidän majesteettinne hyvin oikeutetulle vihalle alttiiksi. Se olisi ollut samaa kuin surmata hänet itse."

"No, mitä olette tehnyt?"

"Sire, annoin herra d'Herblaylle parhaat hevoseni, ja heillä on neljän tunnin etumatka kaikilta niiltä, jotka teidän majesteettinne saattaa lähettää heidän jälkeensä."

"Olkoon!" jupisi kuningas. "Mutta maailma on kyllin laaja, jotta minun pikajuoksijani kykenevät saavuttamaan hevosenne jonkun tunnin etumatkasta huolimatta."

"Suomalla hänelle nuo neljä tuntia, sire, olen hänelle lahjoittanut henkensä. Hän jää elämään."

"Miten niin?"

"Ratsastettuaan rivakasti, yhä kulkien neljän tunnin matkan teidän muskettisoturienne edellä, hän saapuu linnaani Belle-Islelle, missä olen luvannut hänelle turvapaikan."

"Olkoon! Mutta unohdatte antaneenne Belle-Islen minulle."

"En ystävieni vangituttamista varten."

"Siis otatte sen minulta takaisin?"

"Siihen kylläkin, sire."

"Muskettisoturini valtaavat sen, ja sillä hyvä."

"Sitä eivät tee muskettisoturinne, eikä edes armeijanne, sire", vastasi Fouquet jämeästi. "Belle-Isleä on mahdoton valloittaa."

Kuningas kävi kalmankalpeaksi, salama leimahti hänen silmistään. Fouquet tunsi olevansa hukassa; mutta hän ei ollut niitä, jotka väistyvät, kun kunniantunto kutsuu. Hän kesti kuninkaan sisukkaan katseen. Tämä nieli raivonsa ja oli tovin vaiti.

"Lähdemmekö Vauxin linnaan?" virkahti hän sitten.

"Olen teidän majesteettinne käskettävänä", vastasi Fouquet> kumartaen syvään; "mutta en luule, että kuningas voi laiminlyödä pukunsa muuttamista ennen kuin esiinnytte hovin edessä."

"Me ajamme Louvren kautta", sanoi Ludvig. "Lähtekäämme."

Ja he astuivat ulos pelästyneen Baisemeauxin silmäin edessä, joka taaskin näki Marchialin poistuvan ja riuhtaisi loputkin niistä vähistä hiuksista, jotka hänellä vielä oli päässänsä. Tosin Fouquet antoi hänelle vangista kuittauksen, jonka alle kuningas piirsi: "Nähty ja hyväksytty, LUDVIG." – ja sen mielettömyyden Baisemeaux – kykenemättömänä sovittamaan kahta ajatusta yhteen – otti vastaan sankarillisella nyrkiniskulla, jonka hän paukautti omiin leukaperiinsä.

230.
Valekuningas

Sillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.

Filip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa³¹ päästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään kuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta huolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta prinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi huimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta varjelusta ja ohjauksesta.

Toinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa, syyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut saada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä hänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.

Filip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui äänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei liikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli kuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.

Täysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten vierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen tiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota Monsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin seuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä värisytti tuntiessaan äitinsä.

Nämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot puhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka oli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä kaunis. Hän tiesi Ludvig XIV: n häntä rakastavan ja teki itselleen lupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi hänen vanhuudessaan.

Hän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut mitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana kohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän majesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle riitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.

Hän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli, kumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle, jonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä kylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan huojentavana enteenä.

– Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, – ajatteli hän, – olla tuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle kylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja joka minulle on velvollisuutena.

Ainoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen sydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne lujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä. Onneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.

Sitten Itävallan Anna aloitti poliittisen haastelun siitä vastaanotosta, jonka herra Fouquet oli tarjonnut Ranskan kuningashoville. Hän sekoitti vihollisuuksiinsa kuninkaalle omistettuja korulauseita, huolenpitoa hänen terveydestään, pieniä äidillisiä imarruksia ja valtioviisasta viekkautta.

"No, poikani", virkkoi hän, "oletteko lähemmin ajatellut suhdettanne yli-intendenttiin?"

"Saint-Aignan", kehoitti Filip, "menkäähän tiedustamaan kuningattaren vointia."

Nämä sanat olivat ensimmäiset, jotka Filip lausui aivan äänekkäästi, ja heikko ero Ludvig XIV: n ja hänen äänensä välillä tuntui äidin herkissä korvissa. Itävallan Anna loi tuijottavan katseen poikaansa.

De Saint-Aignan läksi. Filip jatkoi:

"Madame, kuten tiedätte, en pidä siitä, että herra Fouquetista puhutaan pahaa, ja te olette itsekin lausunut hänestä minulle hyvää."

"Se on totta; ja kysynkin vain teidän mielialaanne hänen suhteensa."

"Sire", huomautti Henriette, "minä olen aina pitänyt herra Fouquetista.

Hänellä on hyvä aisti, ja hän on kunnon mies."

"Yli-intendentti, joka ei koskaan kitsastele", lisäsi Monsieur, "ja maksaa kullassa kaikki saatavat, mitä minulla on häneltä perittäviksi sattunut."

"Täällä arvostelee jokainen liian paljon omien harrastustensa kannalta", sanoi vanha kuningatar. "Kukaan ei katso valtakunnan etua. Tosiasia on, että herra Fouquet syöksee valtion vararikkoon."

"Kah, äitiseni", vastasi Filip hiljemmin, "asetutteko tekin herra Colbertin kilveksi?"

"Miten niin?" ihmetteli vanha kuningatar.

"Sitä vain", vastasi Filip, "että kuulen teidän puhuvan niinkuin haastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse."

Tämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa yhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.

"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta", virkkoi hän, "ja millä tuulella tänään olettekaan minua kohtaan?"

Filip jatkoi:

"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö rouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?"

"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla", vastasi vanha kuningatar, "että luulen kuulevani isänne puhuvan."

"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa", sanoi prinssi. "Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua muinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan kerjuun varjolla, niin…"

"Niin?" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.

"Niin silloin", vastasi nuori mies päättäväisesti, "karkoitan rouva de Chevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja juonien punojat."

Hän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän tahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat yrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa, aiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.

Itävallan Anna oli pyörtymäisillään; hänen avonaiset, mutta elottomat silmänsä eivät tovin aikaan nähneet mitään. Hän ojensi käsivartensa toiselle pojalleen, joka heti syleili häntä, pelkäämättä ärsyttävänsä kuningasta.

"Sire", jupisi leskikuningatar, "te kohtelette julmasti äitiänne."

"Missä suhteessa, madame?" vastasi tämä. "Minä puhun ainoastaan rouva de Chevreusesta, ja asettaako äitini tuon markiisittaren valtakuntani ja oman henkilökohtaisen turvallisuuteni edelle? No niin, sanon teille, että rouva de Chevreuse on saapunut Ranskaan lainatakseen rahaa, ja hän on kääntynyt herra Fouquetin puoleen myydäkseen tälle erään salaisuuden…"

"Salaisuuden?" huudahti Itävallan Anna.

"Jonka mukaan herra yli-intendentin tileissä on kavalluksia. Mutta se on valetta", lisäsi Filip. "Herra Fouquet suuttui ja ajoi hänet tiehensä, pitäen kuninkaan kunnioitusta kaikenlaisten salavehkeilijäin juoniin yhtymistä parempana. Silloin rouva de Chevreuse myi salaisuuden herra Colbertille, mutta koska hän on täyttymätön ja kun hänelle eivät riitä tuolta virkamieheltä kiristämänsä satatuhatta écua, on hän tunnustellut korkeammalta, löytäisikö syvemmistä hetteistä pulppuavia lähteitä… Onko se totta, madame?"

"Te tiedätte kaikki, sire", myönsi kuningatar pikemmin levottomana kuin ärtyneenä.

"Näin ollen", pitkitti Filip, "on minulla kylläkin syytä pahastukseen tuota syöjätärtä kohtaan, joka on hovissani kutonut salavehkeitä toisten häpäisemiseksi ja toisten saattamiseksi turmioon. Jos Jumala on sallinut joitakuita rikoksia tapahtuvan, jotka Hän on kätkenyt laupeutensa varjoon, en myönnä rouva de Chevreusella olevan valtaa Jumalan suunnitelmien vastustamiseen."

Filipin puheen loppuosa oli niin suuresti kiihdyttänyt leskikuningatarta, että hänen poikansa tuli häntä sääli. Hän tarttui äidin käteen ja suuteli sitä hellästi. Äiti ei tuntenut, että tähän sydämen kapinoimisen ja katkeruuden uhalla annettuun suudelmaan sisältyi todellinen anteeksianto kahdeksan vuoden kauheista kärsimyksistä.

Filip salli hetkisen äänettömyyden kätkeä syntyneen liikutuksen. Sitten hän jatkoi tavallaan hilpeästi:

"Emme matkusta vielä tänään; minulla on suunnitelmia."

Ja hän kääntyi ovea kohti, toivoen siellä näkevänsä Aramiksen, jonka viipyminen alkoi häntä painostaa.

Leskikuningatar tahtoi sanoa hyvästi.

"Viipykää, äitini", virkkoi prinssi; "tahdon sovittaa teidät herra Fouquetin kanssa."

"Mutta enhän minä ole herra Fouquetille vihoissani; pelkäsin vain hänen tuhlaavaisuuttaan."

"Me järjestämme sen ja otamme huomioon ainoastaan yli-intendentin hyvät puolet."

"Mitä teidän majesteettinne oikeastaan etsii?" kysyi Henriette nähdessään kuninkaan yhä katselevan ovelle päin ja haluten lennättää nuolen hänen sydämeensä; sillä hän otaksui kuninkaan odottavan la Vallièrea tai kirjettä tältä.

"Sisareni", vastasi nuori mies, arvaten hänen ajatuksensa sen tarkkanäköisyyden avulla, jota hän tästedes sai tilaisuuden näytellä, "sisareni, minä odotan erittäin arvossapidettävää miestä, mitä taitavinta neuvonantajaa, jonka tahdon esitellä teille kaikille ja sulkea teidän kaikkien suosioon. Ah astukaa toki sisälle, d'Artagnan!"

D'Artagnan ilmestyi esille.

"Mitä teidän majesteettinne tahtoo?"

"Sanokaahan, missä Vannesin piispa, teidän ystävänne, on."

"Mutta, sire…"

"Odotan häntä enkä näe hänen tulevan. Mentäköön häntä hakemaan."

D'Artagnan jäi hetkiseksi hämilleen. Mutta ajatellen, että Aramis oli lähtenyt kenenkään tietämättä Vauxista kuninkaan asialle, teki hän pian sen johtopäätöksen, että kuningas halusi johtaa muita harhaan.

"Sire", vastasi hän, "tahtooko teidän majesteettinne ehdottomasti, että herra d'Herblay kutsutaan tänne?"

"En sano ehdottomasti", vastasi Filip; "en häntä niin kovin tarvitse.

Mutta jos hänet tavattaisiin…"

– Oikein arvasin, – päätteli d'Artagnan.

"Se Vannesin piispako?" kysyi Itävallan Anna.

"Niin, madame."

"Herra Fouquetin ystäviä?"

"Niin, madame; entinen muskettisoturi."

Itävallan Anna punehtui.

"Hän kuuluu niihin neljään urhoon, jotka ennen tekivät niin paljon ihmeitä."

Vanhaa kuningatarta kadutti, että oli pyrkinyt puraisemaan; hän lopetti keskustelun säilyttääkseen mitä hampaita hänellä vielä oli jäljellä.

"Mikä tahansa valintanne onkin, sire", hän virkkoi, "pidän sitä oivallisena."

Kaikki kumarsivat.

"Joudutte hänessä näkemään", jatkoi Filip, "herra de Richelieun syvällisyyden ilman herra de Mazarinin ahneutta."

"Pääministerikö, sire?" kysyi Monsieur peljästyneenä.

"Kerron sen teille, veljeni; mutta kummallista, että herra d'Herblay ei ole jo täällä!" Hän kutsui: "Ilmoitettakoon herra Fouquetille, että minulla on hänelle puhuttavaa… Oh, teidän kuultenne, teidän kuultenne; älkää menkö pois."

Herra de Saint-Aignan palasi, tuoden tyydyttäviä uutisia kuningattarelta, joka pysyi vuoteessaan vain varovaisuussyistä ja jotta hänellä olisi voimia kaikessa noudattaa kuninkaan tahtoa.

Sillävälin kun kaikkialta etsittiin herra Fouquetia ja Aramista, nuori kuningas jatkoi rauhallisesti kokeitaan, ja kaikki, perheen jäsenet, upseerit, palvelijat tunsivat kuninkaan hänen eleistään, äänestään ja tavoistaan. Filip sovitti kaikkien kasvoihin rikostoverinsa Aramiksen toimittamat uskolliset tiedonannot ja piirustukset ja käyttäytyi niin virheettömästi, ettei herättänyt pienintäkään epäluuloa häntä ympäröivien mielessä.

Piankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi. Ihmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman onnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!

Filip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä merkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä tuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen kunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.

Keskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä vaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä. Nämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna kumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja espanjankielellä.

Filip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta vastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi verhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen asemesta nousi.

"No, mitä? Vastatkaa", kehoitti Itävallan Anna.

"Mitä melua se on?" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.

Samassa kuultiin äänen huutavan:

"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!"

"Herra Fouquetin ääni?" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä leskikuningatarta.

"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana", lisäsi Filip.

Mutta hän näki mitä hän ei ollenkaan aavistanut näkevänsä niin lähellä itseään.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet ovea kohti, mistä herra Fouquet oli tulossa. Mutta hän ei sieltä nyt astunutkaan sisälle.

Hirvittävä huuto kajahti huoneen kaikista nurkista, kuninkaan ja läsnäolijain päästämä tuskallinen parahdus.

Harvoin saavat ihmiset, edes nekään, joiden kohtalo sisältää mitä omituisimpia aineksia ja ihmeellisimpiä tapahtumia, nähdä sellaista näytelmää, joka tällä hetkellä esiintyi kuninkaallisessa salissa.

Puoleksi suljetuista ikkunaluukuista virtaavaa valoa himmensivät leveät, paksulla silkillä sisustetut samettiverhot epävarmaksi. Tässä pehmoisessa puolihämyssä silmät vasta vähitellen laajenivat, ja kukin läsnäolija näki toiset pikemmin aavistamalla kuin katseillaan. Kuitenkin johtuu tällöin huomio kiintymään jokaiseen ympäröivään yksityiskohtaan, ja ilmaantuva uusi esine näyttää kirkkaalta kuin olisi auringon valaisema.

Näin tapahtui myöskin Ludvig XIV: lle, kun hän kalpeana ja otsa rypyssä ilmestyi salakäytävän oviverhon alta. Hänen takanaan näyttäytyivät Fouquetin ankaruutta ja murhetta kuvastavat kasvot.

Leskikuningatar piti Filipiä kädestä; Ludvig XIV: n huomatessaan hän kiljahti niinkuin olisi kohdannut kummituksen. Monsieur tunsi huimausta ja käänsi päänsä edessään näkemästään kuninkaasta siihen, jonka vieressä hän seisoi. Madame astahti eteenpäin luullen näkevänsä lankonsa heijastuvan kuvastimesta, – hyvinkin luonnollinen harhaluulo.

Molemmat ruhtinaat, kumpikin voipuneina – sillä me jätämme kuvailematta Filipin hirvittävän mielenjärkytyksen – ja puristaen kätensä kouristuneesti nyrkkiin, mittasivat toisiansa katseillaan ja syöksivät silmänsä terävinä kuin tikarit toistensa sieluun. Mykkinä, läähättävinä, kumartuneina näkyivät he olevan valmiit ponnahtamaan vihollisen niskaan.

Tuo tavaton yhtäläisyys, joka ilmeni kasvoissa, eleissä, vartalossa, kaikessa, jopa sattuman määräämässä vaatetuksessakin (sillä Ludvig XIV oli käynyt Louvresta noutamassa sinipunervan samettipuvun), tämä täydellinen molempien prinssien samankaltaisuus saattoi leskikuningattaren sydämen aivan sekaannuksiin.

Hän ei kuitenkaan vielä aavistanut totuutta. On onnettomuuksia, joita kukaan ei suostuisi elämässä vastaanottamaan sellaisinansa. Uskotaan mieluummin yliluonnollista, mahdotonta.

Ludvig ei ollut ottanut lukuun mitään vastuksia. Hän odotti sisään astuessaan ilman muuta tulevansa tunnustetuksi. Elävänä aurinkona hän ei sietänyt ajatustakaan yhtäläisyydestä kenenkään kanssa. Hän ei myöntänyt, että mikään tulisoihtu ei olisi jäänyt pimeydeksi himmentymättä, niin pian kun hän antoi voitokkaan säteensä valaista.

Filipin nähdessään pelästyikin hän ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen ympärillään, ja hänen äänettömyytensä ja hievahtamattomuutensa olivat sinä ajatusten kokoamisen ja tyyneyden asteena, joka käy voimakkaiden vihanpurkausten edellä.

Mutta kuka voisi kuvailla Fouquetin mielenliikutusta ja hämmästystä, kun hän katseli tätä hallitsijansa elävää muotokuvaa? Fouquet ajatteli, että Aramis oli oikeassa, että tämä uusi tulokas oli yhtä puhdasrotuinen kuningas kuin toinenkin, ja että hylätäkseen kaiken osallisuuden jesuiittien suurmestarin niin taitavasti toimeenpanemaan valtiokaappaukseen täytyi olla hullu kiihkoilija, arvoton koskaan ryhtymään mihinkään poliittiseen tekoon.