Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

221.
Colbertin hätävara

Historia kertoo kyllin yksityiskohtaisesti seuraavan päivän julkiset tapaukset, yli-intendentin loistavan juhlaohjelman lukuisat numerot. Kaksi suurta kirjoittajaa on kuvannut Vesiputouksen ja Ryöppysuihkun suuren kiistan sekä Kruununlähteen ja Luomakunnan mahtavan kuvaelman niin selkeästi, että siihen ei ole mitään lisättävänä. Päivä oli siis lyhyeen sanoen omistettu huvituksiin ja ilakoimiseen; käytiin huviajelulla, nautittiin virvokkeita, katseltiin huvinäytelmää, jossa Portos suureksi ihmetyksekseen tunsi herra Coquelin de Volièren esittämässä osaa Kiusanhengissä, "hupsussa kurielussa", kuten parooni du Vallon tätä nykyään sillä nimellä annettua kappaletta arvosteli.

La Fontainella oli siitä varmastikin parempi käsitys, – kirjoittihan hän ystävälleen Maucroulle:

"Se näytelmä on Molièren, ja hän ei saanut suinkaan väärin kiitosta kuulla koko hovin; tuo nimi kuuluu kukaties viel' yli Roomankin, ja kovin halusta suon sen: siin' on mies!"

Tuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin kehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.

Portos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että Molière oli mies kerrassaan – mutta vaatturit mittausapulaisena, jotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin ilvehtijäksi.

Mutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin valaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi, pidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan rikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavan Tuhannen ja yhden yön ihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen katsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui karvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde epälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan hänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.

Aramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että kävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei enää lykkäytyisi pitkällekään.

Tällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan kanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi tapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen tehokkaammin.

Arvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseen kuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de la Vallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin että Fouquetin kanssa.

Tuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta pelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui pelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi sanoen:

"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."

Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta, jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla syvemmälle puistoon.

Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten olivat kahden kesken – tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän, – lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.

"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat kosteat."

"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne suruisuudesta tarttunutta."

"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."

"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."

"Mikä siis, sire?"

"Nöyryytys."

"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"

"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan muu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen kuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa", hän jatkoi hammasta purren ja kädet nyrkissä, "kun vielä ajattelen, että tämä mahtimies…"

"Niin?" äännähti la Vallière peloissaan.

"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee minulta varastamillaan varoilla… Mutta minä muutankin moisen häpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle, että nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan säilyttävät sen muistissaan."

"Oi, teidän majesteettinne…"

"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?" kivahti Ludvig.

"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän majesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon."

Ludvig viittasi Colbertia lähestymään.

"Puhukaa, herra Colbert", käski nuori hallitsija, "sillä luulenpa tosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne, uskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on tehnyt. Ja te, mademoiselle, – oh, se ei käy pitkälliseksi, – suvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän."

Minkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan yksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä kolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä ja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden ajatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen, jonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.

"Puhukaa, monsieur", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut esiin; "puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No, sanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?"

"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle", vastasi musta juonittelija; "pelkkä luottamuksen väärinkäyttö…"

"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää ilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä annettavina hänelle", lausui kuningas.

"Herra d'Artagnanille!" huudahti la Vallière; "ja mihin herra d'Artagnania tarvitaan, sire? Rukoilen teitä sanomaan sen minulle."

"Pardieu, vangitsemaan tuo mahtaileva havittelija, joka pyrkii kohottautumaan minun taivaalleni."

"Vangitsemaan herra Fouquet, sanotte?"

"Kas, se hämmästyttää teitä?"

"Omassa talossaan?"

"Miksei? Jos hän on rikollinen, niin hän ei kotonansakaan ole syytön."

"Herra Fouquet, joka juuri käyttää viimeiset varansa kunnianosoituksiin kuninkaallensa?"

"Uskon teidän tosiaankin puolustavan kavaltajaa, mademoiselle."

Colbert puhkesi hiljaiseen nauruun. Ludvig käännähti katsomaan, mistä se sihinä kuului.

"Sire", sanoi la Vallière, "herra Fouquetia en puolusta, vaan teitä itseänne."

"Minuako?.. Te puolustatte minua?"

"Sire, te häpäisette itseänne sellaisella määräyksellä."

"Häpäisenkö?" mutisi kuningas kalveten kiukusta. "Totisesti, mademoiselle, te ilmaisette omituista kiihkoa käsityksenne lausumisessa."

"En omaksu kiihkoa sanoihini, sire, vaan teidän majesteettinne palvelemiseen", vastasi ylevä nuori tyttö. "Yhtä kiihkeästi omistaisin siihen tarpeen tullen henkenikin."

Colbert tahtoi murista. Silloin la Vallière – tämä lakea olento – kääntyi häntä vastaan ja pakotti intendentin katseensa leimahduksella vaikenemaan.

"Monsieur", hän virkkoi, "kun kuningas toimii hyvin, en lausu mitään, vaikka toimenpide olisikin kolaus minulle tai omaisilleni; mutta kuninkaan huonosta toiminnasta muistutan, joskin hän sillä edistäisi minun tai niiden etua, jotka ovat minulle rakkaita."

"Mutta kaiketi minäkin olen hartaasti kiintynyt kuninkaaseen, mademoiselle", rohkeni Colbert huomauttaa.

"Niin, monsieur, me olemme kumpikin kiintyneet omalla tavallamme", vastasi la Vallière sellaisella äänenpainolla, että se tunki nuoren kuninkaan sydämeen. "Mutta minä rakastan häntä niin lujasti, että koko maailma sen tietää, niin puhtaasti että itse kuningaskaan ei epäile rakkaudessani mitään itsekkyyttä. Hän on minun kuninkaani ja herrani, minä olen hänen nöyrä palvelijansa; mutta ken koskee hänen kunniaansa, hän kajoaa minun elämääni. Ja vakuutan vieläkin, että kuninkaan neuvominen vangituttamaan herra Fouquet täällä kotonansa häpäisee kuningasta."

Colbert painoi päänsä alas, sillä hän tunsi kuninkaan luopuvan puoleltansa. Mutta samalla hän kuitenkin jupisi:

"Mademoiselle, minun tarvitsisi lausua vain sananen."

"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni. Mitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt rikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran kuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse vahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä kehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton kuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä palatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen kotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, – ja sitä suojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!"

La Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen esiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat hänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein kuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.

"Mademoiselle", hän sanoi säveästi, "miksi puhuttekaan minua vastaan?

Tiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?"

"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?"

"Entä jos hän livistääkin pakoon?" huudahti Colbert.

"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen näissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän paljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja häpeään verraten."

Ludvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.

– Olen hukassa, – ajatteli Colbert.

Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.

– Hei, en, enpä vielä! – hän päätti itsekseen.

Ja sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa syleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla, Colbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon taitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen täytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä katsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä viehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen puun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä tummentoon.

Ludvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen hameeseen.

"Lähdetään, Louise", hän kehoitti; "tuolta tullaan."

"Mademoiselle, mademoiselle, – tullaan", lisäsi Colbert jouduttaakseen nuoren tytön poistumista.

Louise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi, polvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:

"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin."

"Mitä niin?" kysyi kuningas.

"Jonkin paperin, kirjeen, – tuossa näkyy jotakin valkoista, sire."

Kuningas kumartui kiireesti ottamaan paperin, rypistäen sen käteensä.

Samassa ilmestyi kaikkialle sainioita, muuttaen koko näyttämön ihan kuin päivänpaisteeksi.

222.
Mustasukkaisen vimmaa

Tämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi kunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo melkoisesti horjuttanut Ludvig XIV: n sydämessä. Kuningas katseli Fouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut la Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin voimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.

Nyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt kuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti jyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi kukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen askeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta kuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä kiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän komeus oli jo liian loitolle karkoittanut.

Yhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä sen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut hänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti nuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi käyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun kylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren hänelle tarkoittama lemmenlehtinen.

Lukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen heijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut kaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa mitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei mustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti, jolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki sääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei hän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona salaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa ympärilleen.

Tuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukija lienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisen Tobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä la Vallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.

Fouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja riemuitsi lähestyvästä myrskystä.

Fouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.

"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?" kysyi yli-intendentti herttaisesti.

Ludvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.

"Ei mikään", virkkoi hän.

"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän."

"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee mitään."

Ja odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa kohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän perässään.

Viimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.

Yli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV: ltä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja la Vallièren välillä puistossa, – että siitä oli johtunut epäsopu ja että kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana intohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska hänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti Fouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti hymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.

Eikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua jäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän hovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi; vieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen kahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta ystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:

"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan tänne herra d'Artagnan, pyydän."

Ja Ludvig XIII: n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat valtiokaappausten salamoita.

Fouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis värähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi minuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky, astui Ludvig XIV: n huoneeseen.

Aramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä kuunnellen.

Kuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen nojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.

"Pitäkää huolta", huudahti hän, "että kukaan ei pääse tänne."

"Hyvä, sire", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten huomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.

Annettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.

"Kuuluuko jotakin uutta, sire?" kysyi hän.

"Paljonko miehiä teillä on täällä?" tiedusti kuningas antamatta muuta vastausta kysymykseen.

"Mihin tarpeeseen, teidän majesteettinne?"

"Paljonko miehiä teillä on?" toisti kuningas jalkaansa polkien.

"Minulla on muskettisoturit."

"Ja sitten?"

"On kaksikymmentä vahtisotilasta ja kolmetoista sveitsiläistä."

"Paljonko väkeä tarvitaan…"

"Mihin?.." kysyi veteraani, jonka isot silmät säilyttivät tavallisen tyyneytensä.

"Herra Fouquetin vangitsemiseen."

D'Artagnan astahti taaksepäin.

"Herra Fouquetin vangitsemiseeni" kertasi hän ihmeissään.

"Aiotteko tekin sanoa, että se on mahdotonta?" huudahti kuningas kylmän ja vihaisen vimmaisesti.

"Minä en koskaan sano, että mikään on mahdotonta", vastasi d'Artagnan kovin loukkaantuneena.

"No, työhön siis!"

D'Artagnan kiepahti leveillä koroillaan ja astui ovea kohti. Matka ei ollut pitkä; hän eteni sen kuudella askeleella. Mutta ovella hän pysähtyi.

"Anteeksi, sire", virkkoi hän.

"Mitä?" kysyi Ludvig.

"Tätä vangitsemista varten haluaisin kirjallisen käskyn."

"Miksi niin? Eikö kuninkaan sana teille enää riitä?"

"Siksi että kuninkaan vihapäissään lausuma sana voi muuttua suuttumuksen talttuessa."

"Ei mitään lörpöttelyä, monsieur! Teillä on toinen ajatus."

"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla valitettavasti ei ole", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.

Vimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä niinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan tempaisusta.

"Teidän ajatuksenne?" huudahti hän.

"Se on tämä, sire", vastasi d'Artagnan. "Te vangitutatte miehen ollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne lauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille allekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että kuninkaan ei sopisi kiukustua."

"Ei sopisi kiukustua?" karjaisi Ludvig vimmoissaan. "Eikö isävainajani, eikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut, kuolema ja kirous?"

"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan."

"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan."

"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta se ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä omistajan."

Ludvig puri huultansa.

"Mitä!" jatkoi d'Artagnan. "Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee itsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa! Mordioux, sire, jos minun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin yhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja kaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne."

"Tehkää niin!" virkkoi kuningas. "Mutta onko teillä kylliksi väkeä?"

"Luuletteko, sire, että minä ottaisin edes korpraalia mukaan? Herra Fouquetin vangitseminen, senhän voi lapsikin suorittaa. Herra Fouquetin vangitseminen on samaa kuin absinttilasin kulautus. Irvistyttää, siinä kaikki."

"Entä jos hän puolustautuu?.."

"Hänkö? Älkäähän nyt! Hänkö puolustautuisi, kun tällainen jyrkkä toimenpide tekee hänestä kuninkaan ja marttyyrin? Ka, jos hänellä on miljoonakin jäljellä, jota epäilen, löisin vetoa, että hän maksaisi sen tällaisesta lopusta. No niin, sire, minä menen."

"Malttakaas!" virkkoi kuningas.

"Ah, mikä on?"

"Älkää saattako hänen vangitsemistaan julkiseksi."

"Se on vaikeampaa, se."

"Minkätähden?"

"Sentähden että mikään ei ole helpompaa kuin astua Fouquetia piirittävien tuhatkunnan innostuneen ihmisen keskelle ja sanoa hänelle: 'Kuninkaan nimessä, monsieur, vangitsen teidät!' Mutta mennä hänen luokseen, puljailla hänen kanssaan, saartaa hänet jollekin shakkilaudan ruudulle, jotta hän ei pääse livahtamaan, riistää hänet kaikkien vieraittensa parista ja pitää häntä vangittuna minkään pahoittelevan huudahduksen kuulumatta ulommaksi, siinä on todellinen, oikea, äärimmäinen vaikeus, ja sen toimen antaisin hyvin kernaasti taitavampien tehtäväksi."

"Sanokaa vielä: 'Se on mahdotonta!', niin suoriudutte pikemmin. Ooh, hyvä Jumala, onko ympärilläni ainoastaan henkilöitä, jotka estävät minua täyttämästä tahtoani!"

"Minä en estä teitä mistään. Olkoon se sanottu."

"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni."

"Se tapahtuu, sire."

"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni."

"Kyllä."

"Nyt jätettäköön minut yksikseni."

"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen lähtiessään viime nuolensa.

Kuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut sydämystymisensä aiheen.

"Ei", epäsi hän, "ei ketään tänne! Jättäkää minut!"

D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:

"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani, vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin urheasti puolusti!.. Se oli kiitollisuutta!.. Kuka tietää… ehkä rakkauttakin?"

Hän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.

– Himokas kuin satyyri! – ajatteli hän syvässä vihassa, jota ylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä haaveilevat rakkautta. – Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan tavannut vastahakoisia, – tytöntylleröiden mielistelijä, joka lahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita maalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!

Kuningas vapisi epätoivosta.

– Hän ryvettää minulta kaikki, – jatkoi hän. – Hän hävittää minulta kaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on veriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!.. vihaan häntä!.. vihaan häntä!..

Hän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin kaatumatautinen.

– Huomenna, huomenna!.. Oi sitä kaunista päivää! – jytisi hän. – Auringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies suistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa vihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!

Kykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä iskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien, tuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa täysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa ruumiillensa.

Vuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä rinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta enää kuulunut mitään.